Posted tagged ‘Mikael Agricola’

Heinisen Agricola

4.4.2016

Suomalaisen teologian lukeminen on sivistävää puuhaa. Dogmatiikan (Eero Huovinen) ja eksegetiikan (Heikki Räisänen) suurten emeritusten jälkeen päätin tutustua kirkkohistorian emeritusprofessori Simo Heinisen tuotantoon. Kirjaston tietokantaa selaillessa kävi pian ilmi, että Heinisen työ on keskittynyt Mikael Agricolaan, jonka päivää vietämme sopivasti ensi lauantaina 9.4.

Tiesin kyllä Simo Heinisen kirjoittamasta, Mikael Agricolan juhlavuonna 2007 julkaistusta elämäkerrasta Mikael Agricola – elämä ja teot (Helsinki: Edita 2007), mutta uutena tietona tuli valtaisa määrä Heinisen muita Agricola-tutkimuksia, joiden varaan tämä 399-sivuinen mestariteos rakentaa. Heininen on tutkinut eri julkaisuissa mm. Agricolan raamattukommentaareja (reunahuomautuksia ja psalmisummaarioita), joiden ansiosta kuka tahansa voi nyt helposti päästä käsiksi ensimmäisiin suomenkielisiin raamatunselityksiin.

Itse asiassa olen tällä blogilla esitellyt Heinisen Agricola-tutkimusta vähintään välillisesti jo kerran aiemmin. Tässä artikkelissa nojaan ennen kaikkea em. elämäkertateokseen, mutta taustalla vaikuttaa tutustuminen myös muihin Heinisen tutkimuksiin, joista ei aivan ole omiksi erillisiksi artikkeleikseen. Heti alkuun voin todeta, että käsillä oleva kirja on suomalaisen teologian helmiä ja erittäin korkeasti suositeltava: perusteellisesti pohdittu, kauniisti kuvitettu, taitavasti taitettu ja kiinnostavasti kirjoitettu.

Avain Agricolan ymmärtämiseen

Vielä joitain vuosia sitten pidin Agricolaa mielenkiintoisena ja tärkeänä historiallisena hahmona, suomen kirjakielen isänä ja Suomen reformaattorina, mutta samalla harmittelin, ettei hänestä oikein saa sen syvällisempää tietoa. Kuten suurella osalla suomalaisista, Agricola-tietous rajoittui lähinnä siihen, että Agricola kirjoitti aapisen ja suomensi Uuden testamentin.

En tiennyt juuri mitään Agricola-tutkimuksesta, jota on kuitenkin melkoinen määrä (ennen Heinistä elämäkerran olivat kirjoittaneet jo Tarkiainen&Tarkiainen 1985). Heinisen kirja asettaa Agricolan historialliseen kontekstiin ja suorastaan herättää ”Pernajan pojan” henkiin. 1500-luvun tilannetta kuvataan kiehtovasti sekä Euroopan että Suomen näkökulmasta.

Euroopassa vaikutti 1500-luvulla kaksi suurta virtausta, humanismi ja reformaatio, kärkiniminään Erasmus Rotterdamilainen ja Martti Luther. Liikkeillä oli paljon yhteistä, ei vähiten skolastisen teologian kritiikki ja halu palata kristinuskon perusteksteihin, ennen kaikkea Raamattuun. Heinisen avain Agricolan ymmärtämiseen on näissä kahdessa virtauksessa.

Heinisen Agricola oli sanan ja kirjan mies, ”suomalainen Erasmus” ja ”suomalainen Luther”, sekä Erasmuksen että Lutherin oppilas. Yhdistelmä on mielenkiintoinen siksi, että keskenään Luther ja katoliseen kirkkoon jäänyt Erasmus kävivät ankaraa debattia, ja kuten Heininen tutkimuksessaan Mikael Agricola ja Erasmus Rotterdamilainen kertoo, Luther ajatteli ”ateistisen” Erasmuksen joutuneen kuoltuaan helvettiin, vaikka Erasmuksen viimeiset sanat olivat ”rakas Jumala”.

Agricola ei yhtynyt tähän Lutherin (Heinisen sanoin) ”väärämieliseen” tuomioon, vaan ammensi työssään positiivisia aineksia avoimesti sekä Lutherilta että Erasmukselta. Agricolan kokemus katolisesta kirkosta Suomessa ei vastannut Lutherin polemiikin piirtämää räikeää kuvaa. Agricola yhtyi reformaation ydinajatuksiin, mutta kerran jos toisenkin Lutherin kovat tuomiot kokivat Agricolan kynässä lievennyksen (esim. ”saatanallinen” saattoi muuttua ”turhaksi”).

Turusta Wittenbergiin ja takaisin

Agricolan piispana ja hengellisenä isänä ei ollut rikas reliikkienkeräilijä eikä anekaupittelija, vaan kunnioitettu dominikaani-isä Martti Skytte, joka oli aiemmin luennoinut dogmatiikkaa Napolissa ja toiminut Sigtunan konventin priorina. Vuoden 1530 paikkeilla Skytte vihki Agricolan papiksi. Skytten taas oli vihkinyt piispaksi perinteisin katolisin menoin Västeråsin piispa, joka oli saanut piispanvihkimyksen aivan kirkon sydämessä, Roomassa. Agricola oli pätevästi vihitty katolinen pappi.

Kustaa Vaasa oli kuitenkin valinnut Ruotsin valtakunnan tien, ja lahjakkaat nuoret lähetettiin opiskelemaan teologiaa Wittenbergiin, reformaation sydämeen. Agricola oli Wittenbergissä Lutherin ja erityisesti Melanchthonin opissa vuosina 1536-1539, ja hän valmistui maisteriksi kolmanneksi parhaana 15 promovoidun ryhmästä. Luther totesi suosituskirjeessään Agricolan olevan ”älykkyydeltään ja tavoiltaan erinomainen”.

On vaikuttavaa ajatella Agricolan paluuta Turkuun vuonna 1539. Hänen silmänsä näkivät kolmen vuoden tauon jälkeen samat Turun linnan ja tuomiokirkon seinät, joita mekin voimme tänä päivänä käydä ihailemassa. Turun katukuva oli kuitenkin muuttunut: vuonna 1537 dominikaanikonventti oli palanut, joten sääntökuntaveljet olivat poistuneet katukuvasta. Pian alkoi myös Georg Normanin uudistustyö kirkkojärjestyksineen ja veroineen.

Turun koulun rehtorina toimiessaan Agricola sai keskittyä kirjalliseen työhön, vaikka taloustilanne olikin uuden kirkkopolitiikan takia heikko. Lopulta Agricola nimitettiin Skytten seuraajaksi Turun piispan virkaan, johon hänet vihittiin nähtävästi ”luterilaiseen tapaan” ilman ”paavillista” öljyä. Kätten päällepaneminen ja apostolinen seuraanto kuitenkin säilyivät (Roomassa vihitty Petrus Magni->arkkipiispa Laurentius Petri->Botvid Suneson->Mikael Agricola).

Agricolan ja Heinisen aikaansaannokset

Vuosina 1543-1552 Agricola tuotti 2500 sivua painettua suomenkielistä tekstiä. UT:n ja ABC:n lisäksi Agricola julkaisi suomeksi mm. rukouskirjan, käsikirjan, messun ja valikoituja VT:n kirjoja. Mielenkiintoinen tieto on se, että aapisen luultiin kadonneen, ja sen tekstin alkuosa löydettiin vasta 1851 ja loppuosa 1966.

Tässä on jonkinlaista analogiaa Heinisen alkusanoissa mainitsemaan yllättävään seikkaan, että Agricola oli puhdasoppisen luterilaisuuden kaudella täysin unohduksissa. Vasta kansallisromanttinen 1800-luku teki Agricolasta sankarin, ja kunnolla tutkimus lähti käyntiin seuraavalla vuosisadalla. 2000-luvulla Heininen itse on ollut suomalaisen Agricola-tutkimuksen etunenässä.

Tutkimuskohteena Agricola yhdistää kaksi kiehtovaa kokonaisuutta: kielen ja kristinuskon. Monesti Agricola käänsi tai selitti Raamatun sanoja useammalla suomenkielisellä vastineella, minkä tutkiminen voi rikastuttaa sekä kielen että Raamatun ymmärrystämme. Esimerkiksi Ap.t. 9:1:n uhoa Agricola selittää kokonaisella seitsemällä verbillä: Paavali ”puhalsi”, se on ”lietsui, raateli, reuhtoi, julmistui, ramasi ja mässäsi niinkuin tuima peto kristikuntaa vastaan”.

Loppukaneettina todettakoon, ettei tämä lyhyt esittely tee oikeutta Heinisen upealle kirjalle. Se on kulttuuriteko, joka antaa inspiroivan katsauksen 1500-luvun Eurooppaan ja reformaatioon, Suomeen ja suomen kieleen, katolisuuteen ja luterilaisuuteen. Lopussa (s. 366-367) Heininen sortuu ehkä hetkeksi luterilais-romanttiseen triumfalismiin, mutta sen hän saa laupeuden riemuvuoden kunniaksi kernaasti an(t)eeksi.

mikael-agricola

 

Henrikistä Agricolaan: Juustenin piispainkronikka

28.9.2015

Jatkamme suomalaiseen katolisuuteen perehtymistä tekemällä aikamatkan sen alkutaipaleelle, kun käsittelyvuoroon tulee kenties tärkein keskiaikaamme koskeva lähde, Paavali Juustenin piispainkronikka. 1500-luvulla sekä Viipurin että myöhemmin Turun piispana toiminut Paavali (t. Paulus) Juusten on ”ensimmäinen nimeltä tunnettu suomalainen historiankirjoittaja”, kuten Simo Heininen suomennoksensa esipuheessa toteaa.

Juusten kirjoitti piispainkronikkansa alun perin latinaksi 1570-luvulla. Se painettiin vasta 1700-luvulla, ja sen ensimmäinen suomennos ilmestyi niinkin myöhään kuin 1943. Vuonna 1988 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi uuden, Simo Heinisen kääntämän ja kommentoiman laitoksen, jota käytän tämän artikkelin pohjana.

Juustenin luterilais-katolinen synteesi

Laatimassaan johdannossa Heininen kertoo Juustenista mielenkiintoisia asioita. Juusten opiskeli luterilaisuuden ”päämajassa” Wittenbergissä kolme vuotta (1543-1546) ja oli läsnä myös Lutherin hautajaisissa (22.2.1546). Juustenin opettaja ja Lutherin oikea käsi Philipp Melanchthon todisti seuraavaa suomalaisesta oppilaastaan, tulevasta piispasta ja historiankirjoittajasta:

”Hän on opiskellut kirkolle välttämättömiä kieliä, kuunnellut profeetallisten ja apostolisten kirjoitusten selitystä sekä perehtynyt kirkon historian eri aikojen kiistakysymyksiin ja mielipiteisiin… Hän on käsittänyt Kristuksen katolisen kirkon konsensuksen, jota myös meidän akatemiamme yksimielisesti ja yhteen ääneen Kristuksen katolisen kirkon kanssa seuraa ja julkisesti tunnustaa, ja hän kavahtaa kaikkia fanaattisia mielipiteitä, jotka Kristuksen katolinen kirkko on tuominnut.” (s. 19)

Tämä saattaa kuulostaa oudolta sekä luterilaisten että katolilaisten korviin: luterilainen reformaattori vetoaa toistuvasti ”Kristuksen katolisen kirkon” auktoriteettiin, sen konsensukseen ja oppituomioihin. Monet luterilaiset ovat unohtaneet identiteettinsä; monet katolilaiset eivät taas ymmärrä sitä. Sama itseymmärrys näkyy (niin ikään Melanchthonin kirjoittamassa) Augsburgin tunnustuksessa: luterilaisuus haluaa olla katolisuutta.

Tietenkin luterilaiset ja katolilaiset olivat ja ovat eri mieltä esimerkiksi siitä, missä ja miten ”Kristuksen katolinen kirkko” tarkkaan ottaen ilmenee, kuuluuko sen ”konsensukseen” paavin virka (+ muut kiistanalaiset oppikysymykset) jne. Mutta joka tapauksessa tämä jaettu itseymmärrys tarjoaa suurenmoisen yhteisen pohjan, josta voidaan lähteä yhdessä liikkeelle.

Melanchthonin kuvaus Juustenista heijastuu myös piispainkronikassa ja sen esipuheessa. Juusten ei syyllisty antikatoliseen polemiikkiin, eikä kronikka mustamaalaa katolisen keskiajan piispoja. Heininen kommentoi: ”Turun piispojen katkeamaton sarja on päinvastoin todisteena kirkon jatkuvuudesta. Kirkkomme historia kertoo yhteydestä aikaisempiin polviin, ja tämä tulee kerran toteutumaan pyhien yhteytenä.” (s. 24)

Juustenin esipuhe osoittaa, että hän pitää keskiajan Suomen katolista kirkkoa samana Kristuksen kirkkona, jota hän itse reformaation kannattajanakin palvelee. Suomalaisten luterilaisten katoliset esi-isät (ainakin ne, jotka eivät halveksineet Kristuksen armoa) eivät suinkaan joutuneet Antikristuksen harhaanjohtamina helvetin tuleen, vaan he perivät taivaan kirkkauden:

”Meidän suomalaisten on tunnustettava ja aina erityisellä kiitoksella muistettava tämä Jumalan suunnaton lahja. (…) Meitä lohduttaa suuresti tieto, että kansamme, esi-isämme, isämme, sukulaisemme, ystävämme ja läheisemme, meidät itsemme ja lapsemme on kasteen liiton ja evankeliumin sanan välityksellä kutsuttu ja otettu pyhän kirkon yhteyteen sekä Herramme Jeesuksen Kristuksen lunastustyöllä tehty taivaallisen elämän perillisiksi.” (s. 38)

Sekä katolilaisten että luterilaisten tulee panna merkille Juustenin teologisesti raitis kirkko- ja pelastusoppi. Kristuksen lunastustyö, kasteen liitto, evankeliumin sana ja pyhä kirkko: siinä meillä on hieno soteriologis-ekklesiologinen luterilais-katolinen synteesi.

Henrikistä Hemmingiin

Itse piispainkronikka alkaa tietysti Pyhällä Henrikillä, joka oli syntyisin Englannista ja toimi ”aikaisemmin Upsalan piispana”. Hän tuli ”käännyttämään suomalaiset pakanuudesta totisen Jumalan tuntemiseen ja palvelemiseen”, mutta kärsi marttyyrikuoleman, mistä taas kertoo tarkemmin suomalaisten ”hyvin tuntema legenda” (s. 40).

Seuraavat seitsemän piispaa esitellään hyvin lyhyesti parilla lauseella. Yhdeksännen piispan kohdalla kuvaukset alkavat jo pidentyä, ja syystäkin: ”Herra Maunu” oli ensimmäinen ”syntyään suomalainen” piispa, ja hän siirsi piispainistuimen ”Herran vuonna 1300 Räntämäeltä paikkaan, jossa nyt on kivikirkko”. Maunu oli myös luonnollisesti ensimmäinen, joka haudattiin tähän kirkkoon – eli siis Turun tuomiokirkkoon. (s. 42)

Seuraava merkittävä tapaus on kahdestoista piispa, ”Herra Hemming”, joka valittiin ”yksimielisellä huutoäänestyksellä ja vihittiin piispaksi Tukholman kaupunginkirkossa”. Hän perusti tuomiorovastin viran Turun tuomiokirkkoon ja antoi kirkolle ”monia kalliita teologiaa ja kanonista oikeutta käsitteleviä teoksia sekä useita alttarivaatteita”. Lopuksi Juusten mainitsee, että Hemming ”julistettiin autuaaksi Herran vuonna 1514”. (s. 43)

Kuten tiedetään, autuaan Hemmingin pyhäksijulistamisprosessi oli jo meneillään, kun Kustaa Vaasan kirkkopoliittinen reformaatio keskeytti sen. Kun Hemmingin autuaaksijulistamisesta on nyt kulunut 500 vuotta, katolinen kirkko Suomessa on elvyttämässä Hemmingin kunnioitusta ja haluaisi saatta kanonisointiprosessin päätökseen. Asiasta on kirjoitettu mm. TS:ssä, hankkeella on FB-ryhmä, ja Hemmingillä on jo oma leivoksensakin.

Maunu Olavinpoika (Tavast)

Ylivoimaisesti pisimmän kuvauksen saa osakseen ”Herra Maunu Olavinpoika”, joka tunnetaan myös nimillä Magnus Olai, Maunu Tavast, Maunu II Tavast ja Magnus II Tavast – rakkaalla piispalla on monta nimeä. ”Hän oli Prahan yliopiston maisteri”, hänet ”vihittiin virkaansa Roomassa pyhän Katariinan kirkossa”, ja hän kävi paluumatkalla ”kuninkaan luona, joka otti hänet kunnioittavasti vastaan”. (s. 44-45)

Maunu perusti tuomiokirkkoon Pyhän Ruumiin kappelin, koristi alttarin ja teetti sille ”erittäin kallisarvoisen monstranssin”. Piispa ”mietiskeli hartaasti Kristuksen kärsimystä” ja johti henkilökohtaisesti kappelissaan ”joka päivä hartaasti huomenveisut, ilta- ja yöpalvelukset, eikä hän milloinkaan (…) antanut kappalaistensa lyödä laimin messun laulamista”. Maunu lausui hetkipalvelukset ja rukoukset ”hyvin arvokkaasti ja hartaasti”. (s. 45)

Seuraavaksi Juusten mainitsee Maunu Olavinpojan suoraan tai välillisesti perustamia kappeleita, prebendoja (palkkatiloja) ynnä muita projekteja kuten piispantalon ja Kuusiston linnan rakennusprojektit. Sitten hän kertoo Maunun tuoneen birgittalaismunkkeja ja -nunnia Vadstenasta Naantaliin, jonne hän rakennutti heille luostarin. Tuomiokirkossa Maunu määräsi pidettäväksi erityisiä messuja aamuruskosta päämessuun saakka. (s. 45-47)

Turun tuomiokirkko paloi vuonna 1429, ”mutta se korjattiin nopeasti hänen elinaikanaan entistä paremmaksi”. Piispa Maunu teki myös pyhiinvaellusmatkan Pyhälle maalle ja ”hankki tuomiokirkon käyttöön monia teologisia ja lainopillisia kirjoja”. Hänen aikanaan ja toimestaan myös ”pyhän Henrikin pää ja käsivarret päällystettiin hopealla”. Piispa Maunua kohdeltiin ”kuin kuninkaallista majesteettia” ja ylimykset pitivät häntä ”uutena Joosefina”. (s. 47)

Maunu Tavastin ansiosta ”erittäin raskasta ja sietämätöntä kuninkaan veroa alennettiin kolmanneksella koko Turun hiippakunnassa”, ja hänen toimestaan suomalaiset saivat ”muiden hiippakuntien tavoin täyden oikeuden ottaa osaa Ruotsin kuninkaan vaaliin”. Maunu onnistui myös tyynnyttämään neuvoillaan ja ehotuksillaan ”Satakunnassa puhjenneet hyvin vaaralliset kapinaliikkeet”. (s. 48)

On hämmästyttävää, kuinka arvostavasti luterilainen Paavali Juusten kirjoittaa katolisesta piispa Maunusta – teksti alkaa loppua kohden kuulostaa suorastaan pyhimyselämäkerralta:

”Hän elätti köyhiä ja vaivaisia, sokeita ja rampoja kaikissa taloissaan kristittyjen kymmenyksillä ja omilla tuloillaan. Minun ei ole helppo sanoa, kuinka paljon hyvää hän teki ei ainoastaan yksityisesti sukulaisilleen ja ystävilleen, vaan myös yleensä ja yhteisesti kaikille. Hän vietti kunniallista, puhdasta ja hyvin kohtuullista elämää. Hänen kuuluisa nimenä ja ylistettävä maineensa levisi suurenmoisesti ja kunniaa tuottaen ei ainoastaan hänen omaan hiippakuntaansa ja sen naapuruuteen, vaan myös venäläisten ja monien kaukaisten kansojen keskuuteen. (…) Turun tuomiokirkossa ei ole koskaan autuaan Henrik piispan jälkeen ollut autuaan Hemmingin eikä hänen kaltaisiaan, jotka aikoinaan ovat suorittaneet niin monia ja niin suuria kiitettäviä tekoja.” (s. 48)

Johdettuaan Turun hiippakuntaa 38 vuotta – pidempään kuin kukaan on koskaan ollut Rooman piispana – Maunu Olavinpoika luopui piispanvirastaan 93-vuotiaana (!). Elettyään tämän jälkeen vielä kaksi vuotta hän kuoli vuonna 1452, ”ja hän lepää Herran nimeen haudattuna Kristuksen Ruumiin kuorissa, suoraan keskellä alttarin portaiden edessä”. (s. 48-49)

Olavista ”suunnattomaan siunaukseen”

Maunua seurasi hänen sisarenpoikansa Olavi, ”Pariisin maisteri”, joka oli toiminut jopa ”Pariisin yliopiston rehtorina, etiikan lehtorina sekä yliopiston opettajana”. Pariisilaiset pitivät häntä ”suuressa arvossa”, hän oli ”erittäin oppinut kaikissa tieteissä, erittäin harkitsevainen käytännön toimissa sekä erinomainen puhuja”. (s. 49)

Olavi vihittiin piispanvirkaan Roomassa juhlavuotena 1450. Kahdeksan vuotta myöhemmin Turun kaupunki paloi salaman syttyttämänä, ja kaksi vuotta tämän jälkeen piispa jo ”astui kaiken lihan tielle” eli kuoli. Hänet haudattiin edeltäjänsä Maunun viereen. Olavin seuraajan Konrad Bitzin kaudella rakennettiin Olavinlinna ja ”useita kivikirkkoja eri puolille hiippakuntaa”. (s. 49-50)

Konradia seurasi kolmas Maunu-niminen piispa, tällä kertaa Maunu (Niilonpoika) Särkilahti, ”Pariisin maisteri”. Hänkin ”osoitti laupeutta köyhille ja jakoi usein omin käsin heille almuja”. Lisäksi hän ”näki paljon vaivaa papiston reformoimiseksi ja alistui moniin vaikeuksiin puolustaessaan kirkon ja papiston vapautta”. (s. 50-51)

Skippaan Lauri Suurpään ja Johannes Olavinpojan, joiden tarinat Juusten vielä kertoo ”seuraten vanhoja asiakirjoja” niin kuin aiempienkin piispojen tapauksissa. Näiden jälkeen hän ottaa mukaan ”muutakin” eli oman aikansa muistitietoa ja dokumentaatiota. Tulemme katolisen ajan loppuun ja reformaation alkuun.

Suomen eli Turun hiippakunnan 23. piispa ja samalla viimeinen katolisen ajan piispa oli Arvid Kurki. Juusten ei yllättäen tunne hänen elämäkertaansa ja sivuuttaa sen käytännössä kokonaan. Juusten kertoo kuitenkin, että kun Severin Norby ryösti Turun vuonna 1522, Arvid lähti Pohjanmaalle vihollista pakoon ja astui Närpiössä laivaan purjehtiakseen Ruotsiin, ”mutta hukkui ankarassa myrskyssä”. (s. 54-55)

Tämän jälkeen piispanistuin oli vapaana lähes kuusi vuotta, jona aikana ensin Jöns Västgöte ja sitten ”electus” (eli piispaksi valittu muttei vihitty) Eerik kantoi piispan tuloja. Jälkimmäisellä oli apunaan eräs (alankomaalainen vihkipiispa) Vincentius, ”joka konfirmoi ihmisiä krismalla muiden piispojen tapaan”. (s. 55)

Tässä vaiheessa Juusten ei voi olla mainitsematta ”erityistä ja suunnatonta Jumalan siunausta” nimeltä Martti Luther, joka alkoi vuonna 1518 ”vastustaa paavillisia aneita ja muita evankelisen opin vastaisia erehdyksiä”. Hän pysyi tässä ”pyhässä kutsumuksessa aina vuoteen 1546”, jolloin hän kuoli jätettyään jälkeensä ”useita teoksia, joissa voimakkaasti selitetään paavillisesta kuonasta puhdistettua profeetallista ja apostolista oppia”. (s. 55)

Nyt Juustenin Wittenbergissä opittu luterilaisuus tulee selvästi näkyviin. Wittenbergiläisten joukosta Suomeen tuli ensimmäisenä ”maisteri Pietari Särkilahti, joka opetti ahkerasti kouluissa ja Turun tuomiokirkossa kehottaen vakavasti puhdistamaan evankeliumin opin paavillisesta epäjumalanpalvonnasta”. (s. 55)

Martti Skytte: dominikaanipiispa luterilaistuvassa kirkossa

Seuraavat kaksi piispaa saavat edellisestä poiketen hyvinkin tarkan esittelyn (n. 3 sivua kumpikin), ja he ansaitsevat erityisen huomion myös tällä blogilla. ”Kunnianarvoisa isä herra Martti Skytte” ja ”maisteri Mikael Agricola” ovat mielenkiintoisimpia nimiä Suomen katolis-luterilaisessa historiassa, ratkaisevia lenkkejä katolisen keskiajan ja luterilaisen Suomen välillä.

Ennen kutsuaan Turun piispan virkaan Martti Skytte oli Sigtunan dominikaaniluostarin ”ja koko saarnaajaveljestön vikaari” ja johti ”kauan aikaa kiitettävästi tätä sääntökuntaa”. Hänet tunnettiin ”suuresta hurskaudestaan, kohtuullisuudestaan, lempeydestään ja puhtaasta elämästään”. Skytte nousee Maunu Tavastin rinnalle Juustenin suuresti ylistämänä piispana, joka ”rakasti kristillistä uskoa ja edisti oikeaa jumalanpalvelusta”. (s. 56)

On erityisen mielenkiintoista, kuinka luterilainen Juusten ihailee katoliseen sääntökuntaan kuulunutta piispaa senkin jälkeen, kun hän on puhunut paavillisista erheistä ja epäjumalanpalvonnasta. Juusten ei pidä Skytten hyviä tekoja (mm. perjantaisin köyhille ”viisi tai kuusi markkaa”) turhina pyrkimyksinä vaan arvostaa niitä: hän oli ”kaikissa hyveissä toisille loistavana esimerkkinä elämänsä loppuun saakka”. (s. 56)

Skytte kannusti humanististen tieteiden ja teologian opiskelua, ja hänen toimestaan useita suomalaisia (mm. Mikael Agricola ja Paavali Juusten) lähetettiin ”ulkomaisiin yliopistoihin” eli Wittenbergiin. Mutta Skytten aikana papiston asema alkoi ”muuttua, vähentyä ja taantua, kunnes se sai lopulta aivan toisen muodon”. Pappien oli maksettava veroa ”kuninkaan kassaan”, ja pikku hiljaa ”kaikki maatilat ja tulot joutuivat kruunulle”. (s. 57)

Piispa Martin aikana (1528-1550) ”paavinvalta sortui koko Suomessa, yksityiset ja nurkkamessut lakkautettiin, vihkivesi loppui samoin kuin tuhkan ja palmujen vihkiminen, kirkkolaulua muutettiin ja korjattiin”, ja Turun tuomiokirkossa toimitettiin ensimmäinen ruotsinkielinen messu. ”Paavillinen öljy ja krisma loppui vuoden 1540 tienoilla.” Dominikaaniluostari paloi vuonna 1537, ja sen munkeista tuli seurakuntapappeja. (s. 58)

On huomattava, kuinka Juusten kuvaa reformaation toteutumista Suomessa. Olettaisimme hänen ehkä puhuvan vanhurskauttamisesta (sola fide), raamattuperiaatteesta (sola scriptura), Marian ja pyhimysten palvonnan poistamisesta, aneiden ja kiirastulen lopusta, sakramenttien vähentämisestä kahteen. Juusten mainitsee kuitenkin vain joitain liturgisia uudistuksia ja pappien tuloja koskevia muutoksia.

Monet reformatoriset muutokset toteutettiin ylhäältäpäin kuninkaan käskystä eikä suinkaan Martti-piispan toiveesta. Juusten kirjoittaakin ymmärtävästi, että vanha piispa joutui näkemään ”suuria muutoksia papistoa koskevissa asioissa, joita hän oli nuoruudessaan tietänyt kauan aikaa kunnioituksella noudatetun koko kristikunnassa”. (s. 58)

Juusten päättää Skytten elämäkerran kunnioittavasti ja myötämielisesti: ”Kunnianarvoisa isä Kristuksessa herra Martti eli vuoden 1550 loppuun. Silloin hän iän ja huolien murtamana (…) nukkui Herrassa joulukuun 30. päivän iltana yhdeksännen ja kymmenennen tunnin välillä, ja hänet haudattiin Kristuksen Ruumiin kuorin eteläreunaan kuparilaatan alle.” (s. 58)

Mikael Agricola: luterilaisen Suomen paavilliset avajaiset

Juusten kirjoittaa, että ”kunnianarvoisa isä herra piispa Martti” otti Mikael Agricolan Turussa ensin kirjurikseen. Mikael oli omaksunut ”oikean apostolisen opin alkeita maisteri Pietari Särkilahden opetuksesta ja saarnoista”, joten hänet vihittiin papiksi. Hänet lähetettiin saamaan lisäoppia Wittenbergiin, mistä palattuaan hänestä tehtiin Turun koulun rehtori. (s. 59)

Tänä kymmenvuotisena kautena Agricola julkaisi suomenkielisen rukouskirjan, ”joka päivittäin kuluu kaikkien suomalaisten käsissä”, ja Uuden testamentin suomennoksen ”suureksi hyödyksi Suomen kirkolle”. Tämän jälkeen Agricola jatkoi piispa Skytten neuvonantajana ja hoiti tämän vanhetessa joskus piispantarkastuksiakin. (s. 59)

Skytten jälkeen piispanistuin oli vapaana vuoteen 1554 saakka, jolloin Agricola, Juusten ja muutama muu lähtivät Kustaa Vaasan puheille. Siellä kuningas sanoi, ”ettei Ruotsin tuomiokirkkojen prelaattien enää ollut tarpeen käydä Rooman kuuriassa saadakseen vahvistuksen piispanvirkaan, koska tämä oikeus oli jo Hänen Majesteetillaan kotona Ruotsissa”. (s. 60)

Tämä on tietysti katolisesta näkökulmasta ongelmallista: vihkimys ilman paavin lupaa on laiton ja skismaattinen. Toisaalta miesten suostumus on ymmärrettävissä: kuningasta piti kunnioittaa (Room. 13), paavius oli korruptoitunut, idän kirkotkin elivät erossa paavista, ja kirkko Suomessa jatkoi/jatkaisi elämäänsä näennäisesti vanhaan tapaan riippumatta siitä, tulisiko paperiin Rooman paavin vai Ruotsin kuninkaan nimi.

Näin ollen olisi väärin sanoa, että Agricola ja kumppanit olisivat perustaneet Suomeen uuden kirkon. Voidaan kylläkin sanoa, että Kustaa Vaasan takia kirkko Ruotsissa ja Suomessa ajautui ulos universaalin kirkon täydestä yhteydestä. Silti se jatkoi matkaansa: Agricola vihittiin Turun piispaksi ja Juusten Viipurin piispaksi. ”Kättenpäällepanon ja vahvistuksen saimme Strängnäsin piispa Botvidilta” (s. 61).

Agricola ei hirveästi tykännyt siitä, että Kustaa Vaasa ”näki hyväksi, että Suomi jaettiin kahteen hiippakuntaan”. Agricola protestoi eleellä, joka kaikessa ironisuudessaan inspiroi meitä ekumeniaan: ”maisteri Mikael (…) toimitti hiippa päässään niin sanotun piispanmessun pyhän Neitsyen syntymäjuhlana [8.9.]. Kun Kuninkaallinen Majesteetti sai tietää tästä, ei hän sietänyt sitä aivan tyynin mielin sen paavillisuuden takia.” (s. 61)

juusten-paavali-suomen-piispainkronikka

 

 

 

 

Katolis-luterilainen Agricola

6.4.2015

Ensi torstaina on Mikael Agricolan päivä, ja sen kunniaksi tänään on luvassa Agricola-aiheista asiaa. Olen lukenut kaksi saman kolmikon kirjoittamaa samantapaista kirjaa, nimittäin Tapani Harviaisen, Simo Heinisen ja Aarre Huhtalan Opi nyt vanha ja nuori – Mikael Agricola tänään (Otava 1990) ja Oma kieli – Mikael Agricolan tekstejä nykysuomeksi (Edita 2007).

Molemmissa kirjoissa on sama idea – esitellään Agricolan tuotanto ja sitten tarjotaan näytteitä Agricolan tärkeimmistä teksteistä nykysuomeksi. Kirjojen materiaali on pitkälti yhteneväistä. Edellisessä (tästedes ”Opi”) taustoitusta on vähän enemmän, mutta jälkimmäinen (”Oma”) on helpommin saatavilla ja muodoltaan kätevämpi.

Suosittelen ehdottomasti Agricolaan tutustumista ja yhdyn Oma-kirjan takakannen sanoihin, joiden mukaan Agricola tarjoaa ”runsaasti opittavaa ja ajateltavaa myös nykysuomalaiselle”. Tässä blogissa esittelen Agricolaa ja hänen sanomaansa katolisesta (t. katolis-suomalaisesta t. katolis-luterilaisesta) näkökulmasta.

”Katolinen” Agricola

Agriolaa on totuttu pitämään Suomen uskonpuhdistajana, mutta useampi yksityiskohta Agricolan uskossa lienee monelle nykyluterilaiselle yllätys. Kaikki muistavat Aapisen eli ABC-kirjan olevan ensimmäinen suomenkielinen kirja, mutta kuinka moni tajuaa sen olevan käytännössä keskiaikainen katolinen katekismus? Aapisessa on pari Lutherilta käännettyä rukousta, mutta siellä on myös Terve Maria -rukous ja ripin sakramentti.

Aapisen lisäksi kaikki tietävät Agricolan kääntäneen Uuden testamentin suomeksi, ja jotkut ehkä muistavat, että hän käänsi myös osia Vanhasta testamentista. Vain harvat sen sijaan tietävät, että Agricola kirjoitti tai käänsi Raamatun kirjoihin myös esipuheita, joissa hän turvautui Lutherin lisäksi katolisiin kirkkoisiin: Hieronymukseen, Augustinukseen ja Basileios Suureen.

Agricola tuotti myös valtaisan rukouskirjan, itse asiassa koko reformaatiokauden suurimman rukouskirjan, jonka lähteinä hän käytti Lutherin ja Melanchtonin lisäksi Augustinuksen, Tuomas Kempiläisen ja Erasmus Rotterdamilaisen rukouksia sekä ”ruotsalaisten, suomalaisten, tanskalaisten, saksalaisten, sleesialaisten, puolalaisten, ranskalaisten ja italialaisten rukouskirjoja” (Opi s. 55-56).

Agricola omistaa rukouskirjansa ”koko yhteiselle seurakunnalle eli kaikelle kansalle, Kristuksen kihlatulle puolisolle, kauniille morsiamelle, puhtaalle neitsyelle ja taivaalliselle kuningattarelle” (Oma s. 37). Taustalla vaikuttaa lähes varmasti katolinen ajatus Mariasta kirkon perikuvana. Ave Maria -rukouksen selityksessä (joka on Lutherilta!) sanotaankin Neitsyt Mariaa ylistettävän siitä, että hän on ”synnitön, mikä on suuri lahja” (Oma s. 80).

Erasmuksen – siis sen saman, jota Luther vastusti Sidotussa ratkaisuvallassa – rukouskirjasta Agricola on kääntänyt melkein 40 rukousta, ja niihin sisältyy kaunista sakramentaalista teologiaa. Esimerkiksi Kevätrukouksessa sanotaan: ”Auta meitä, jotka sinun ansiostasi kasteen saadessamme synnymme uudelleen, luopumaan entisestä luonnostamme ja auta meitä, ettemme uudeksi luotuina enää koskaan lankeaisi entiseen tilaamme.” (Oma s. 50)

Erasmuksen Häärukouksessa viitataan avioliiton sakramenttiin: ”Myös valitun työkalusi, pyhän Paavalin sanalla sinä opetit, että tämä sopimus on Kristuksen ja hänen seurakuntansa suuri sakramentti. Hänen sanoillaan sinä käskit, että sulhasen tulee rakastaa morsiantaan samoin kuin Kristus rakasti seurakuntaa.” (Oma s. 56)

Rukouskirjassa on myös kaiken kaikkiaan 45 pyhimysten juhlapäivän kollehtarukousta. Agricola on tosin reformaation hengessä muuttanut niitä niin, että pyhimysten ansioiden ja esirukousten sijaan puhutaan heidän elämänsä esimerkistä ja opetuksestaan. Seuraavaksi tarkastellaankin vähän Agricolan ”luterilaista” puolta.

”Luterilainen” Agricola

Agricola ei varsinaisesti ollut Suomen uskonpuhdistaja, sillä reformaatio oli toteutettu Suomessa kuninkaan käskystä pääosin 1530-1540-luvuilla ennen Agricolan piispakautta. Agricola kuului oikeastaan jo reformaation toiseen sukupolveen. Se tietysti tarkoittaa myös sitä, että välit paavinistuimeen olivat katki ja katkerat.

”Paavin valta ja väärä usko / oli sielun myrkky ja ruumiin isku. / (…) Mutta nyt on oppi hyvä, / kirkas ja kallis kuin nisun jyvä.” (Oma s. 39) Näin kirjoitti Agricola papeille suunnatuissa kehotussanoissaan Rukouskirjansa alussa.

Mutta sama teksti paljastaa, etteivät kaikki Suomen papit suinkaan olleet mielissään perinteisten oppien ja tapojen muuttamisesta: ”Yksi sanoo: ’Tässä on väärää’, / toinen moittii ilman määrää. (…) Yhtä ja toista on muutettu, / viety, tuotu tai poistettu.” (Oma s. 40)

Agricolan ehkä kovin tuomio vanhoista katolisista tavoista tulee Psalttarin runomuotoisen esipuheen lopussa. Suomalaisen kansanuskon epäjumalien esittelyn jälkeen Agricola sanoo:

”Samoin vielä äsken paavin opin alla / kumarrettiin julkisesti ja salaa / lukemattomia luontokappaleita, / kun Jumalan sijasta palvottiin niitä. / Oli pyhää tulta, vettä ja multaa, / oksia, puita ja kuolleitten luita. / Suolat, munat, ruohot ja lihat / täyttivät Herran palvelussijat. / Kuka niiden määrän voisi lukea, / joista se joukko haki tukea?” (Oma s. 178)

Jälleen Agricola joutuu napit vastakkain kansan enemmistön kanssa, jolla on asiasta oma tulkintansa. Agricola valittaa: ”Sitä ihmiset hokevat ja sanovat: ’Voi veikkoseni! Ne vanhat tavat on parhaat! Olivatko meidän esivanhempamme muka tomppeleita? Mihin he uskoivat, siihen uskon myös minä! Minne he kulkivat, sinne minä seuraan heitä, jne.'” (Oma s. 190-191)

Tärkeintä luterilaisessa opissa Agricolalle on selvästikin pelastusoppi eli vanhurskauttaminen yksin uskosta, yksin armosta. Agricola sanoo, että ”tämä meidän uskomme pääperiaate pysyy lujana ja varmana: että meidät pelkästä armosta ilman ansiota ja tekojen apua vapautetaan synnistä ja että me niin autuaiksi tulemme” (Oma s. 206).

Tässä Agricola näkee myös ratkaisevan teologisen eron vanhan ja uuden välillä: ”Katso siis eteesi ja varo, ettet tee Kristuksesta Moosesta etkä evankeliumista lakikirjaa, niin kuin tähän asti on tapahtunut ja niin kuin muutamat pyhän Hieronymuksen alkupuheet väittävät. Ei evankeliumi vaadi meiltä omia tekoja, että me niiden avulla tulisimme vanhurskaiksi ja autuaiksi.” (s. 87-88)

”Katolis-luterilainen” Agricola

Agricolan pelastusoppiin sisältyy ekumeenisen ajan katolisesta näkökulmasta reformaatioajan luterilaisuudelle tyypillinen ekvivokaatio, jossa katolisuutta esiteltäessä ja omaa kantaa puolustettaessa syntisen vanhurskauttaminen ja taivaaseen pääseminen menevät sekaisin. Koetan selventää asiaa aloittamalla ikään kuin lopusta eli kertomalla ensin loput Agricolan pelastusopista. Hän nimittäin jatkaa, niin kuin kunnon luterilaiset tapaavat jatkaa:

”Se, joka uskoo, tuo väistämättä uskonsa näkyville hyvinä tekoina. Hän tunnustaa ja opettaa tätä evankeliumia toisille ihmisille (…) Koko elämänsä ja toimintansa hän sovittaa lähimmäisensä avuksi ja parhaaksi. (…) Siellä, missä rakkaus ja teot eivät tule nähtäville, siellä ei ole oikeaa uskoa, sinne evankeliumi ei vielä ole ehtinyt juurtua. (…) Pelätkäämme siis Herraa ja välttäkäämme syntiä, jota Jumala syvästi vihaa ja josta hän ankarasti rankaisee.” (Oma s. 89, 93)

Loppujen lopuksi luterilainen oppi edellyttää siis aivan yhtä lailla kuin katolinenkin lopullista pelastusta silmälläpitäen rakkauden tekoja ja synnin välttämistä. Teoriassa sanotaan, että teot seuraavat ”väistämättä”, mutta silti tiedetään ja tunnustetaan, että usko voi kuolla ja etteivät uskovat suinkaan automaattisesti aivan pulmusia ole, vaan heitä on patistettava kilvoitteluun (”välttäkäämme syntiä”).

Toisin sanoen katolilaiset ja luterilaiset ovat samaa mieltä kahdesta perusasiasta, että 1) me kaikki vauvakasteen saaneet olemme pelastuneet täysin ilman omaa ansiota puhtaasta armosta ja 2) jotta pelastava usko säilyisi ja jotta lopulta pääsisimme ikuiseen autuuteen meidän on tehtävä rakkauden tekoja ja vältettävä syntiä. Tämä oli totta 1500-luvulla, ja se on totta myös 2000-luvulla YJ:n aikana.

Lisäksi on todettava, että klassinen keskustelu uskosta ja teoista esittää pelastuksen kovin individualistisesti, kun taas laajempi konteksti sekä katolisuudessa että luterilaisuudessa asettaa pelastuksen sakramentaaliseen ja kirkolliseen yhteyteen. Esimerkiksi ruotsalaisesta käsikirjasta käännetty ”Sairasehtoollinen” sisältää papin ja sairaan välisen dialogin, joka viittaa pelastukseen ripin, ehtoollisen ja kirkon kautta.

”Uskotko, että minun lausumani anteeksianto ja synninpäästö on Jumalan antama syntien päästö? (…) Se, joka siis nyt syö tätä leipää ja juo tästä maljasta, saa lujasti luottaa niihin sanoihin, jotka hän kuulee, ja siihen sakramenttiin, liiton lupaukseen ja armon merkkiin, jonka hän saa ottaa vastaan. (…) Hän saa syntinsä anteeksi ja saa iankaikkisen elämän. (…) Uskotko, että on yksi yhteinen kristillinen kirkko ja seurakunta, jonka Jumala on itse valinnut ikuiseen iloon, nauttimaan siitä yhdessä hänen kanssaan? Uskotko, että siinä seurakunnassa annetaan synnit anteeksi? (…) Uskotko, että tämä, minkä sinä otat ja nautit, on Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri? (…) Anna tälle palvelijallesi (palvelijattarellesi) kaikki hänen syntinsä anteeksi sinun pyhän ruumiisi ja veresi tähden. Auta ja vahvista häntä, että hän aina voisi täyttää sinun pyhän tahtosi ja että hän ei ikinä sinusta luopuisi. Aamen.” (Oma s. 133-138)

Yhteenvetona voidaan todeta, että Agricola oli ”konservatiivinen, raamattuhumanismista vaikutteita saanut reformaattori, yhtä lailla Erasmuksen ja Melanchtonin kuin Lutherinkin oppilas” (Oma s. 16). Agricola ”kuunteli mieluummin Lutherin rakentavaa julistusta kuin tämän raivokasta vanhan kirkon kritiikkiä”, koska ”meillä kirkko ei ollut rappeutunut, ja uutta rakennettiin vanhan pohjalle” (Opi s. 26).

Loppukevennys

Jos ja kun tämän blogin tarkoituksena on olla ”iloisesti” suomalainen ja katolinen, niin pitäähän loppuun saada jotain vähän hauskempaakin materiaalia. Sellaista Agricolan käännöksistä onneksi löytyy riittämiin, lähinnä kielellisten ilmaisujen vuoksi siis, asia nimittäin on tänään vähintään yhtä vakavaa ja ajankohtaista kuin 1500-luvulla. Ensin Lutherilta käännetty teksti, joka käskee kunnioittamaan kihlausta ja häitä:

”Kunnioittavasti niistä tulee puhua ja kunniallisesti niitä noudattaa, ei niin kuin ovat tehneet muutamat tyhmät ja ilkeät lurjukset, jotka tähän saakka ovat pitäneet tapanaan nauraa avioliiton solmimiselle ja häiden viettämiselle ja pilkata niitä, ikään kuin ne olisivat jokin turha jaaritus ja leikin asia.”

Teksti jatkuu toteamuksella, ettei kyseessä todellakaan ole joutava jaaritus, niin kuin ajattelevat ”ne hullut tomppelit, jotka pelkästään salaa kihlautuneina makaavat  yhdessä vuosikaupalla”:

”Viisi, kuusi vuotta ja vielä pitempäänkin he pysyvät yhdessä ja tekevät äpärälapsia, kunnes sitten Perkele sotkee heidän välinsä ja saa aikaan epäsopua, riitaa ja vieraantumista, niin että he hankkiutuvat eroon toisistaan.” (Oma s. 126)

Samassa Agricolan käsikirjassa on myös kehotuspuhe papeille kasteesta. Siinä todetaan kastavasta papista muun muassa seuraavaa: ”Viimein olisi oikein ja kohtuullista, ettei juopuneen tomppelin papin sallittaisi kastaa, ellei sitten äärimmäisessä hädässä.” (Oma s. 124)

Avoliitot ovat nykyään arkipäivää, juopuneista kastepapeista en tiedä, mutta se on ainakin hyvä, että enää ei tarvitse pitää lohdutuspuheita mestattaville. Sellainenkin nimittäin Agricolan käsikirjasta löytyy.

”Rakas veljeni, on tullut aika, että sinun pitää nyt tästä maailmasta mennä sinun taivaallisen Isäsi tykö. (…) Myös Kristuksen kuolema oli häpeällinen, mutta se oli kuitenkin tarpeellinen ja hyvä, niin että siitä tuli meidän kaikkien autuus. (…) Minä sanon nyt sinulle täydellisesti Jeesuksen Kristuksen puolesta, että sinä tulet tänä päivänä olemaan hänen kanssaan paratiisissa.” (s. 142-145)

Viimeisenä muttei vähäisimpänä siteerattakoon Psalttarin esipuheen nuhtelua laiskoille papeille, jota voisi kyllä aivan hyvin laajentaa laiskureihin ylipäätään:

”Eikös ole pappien virkana / opiskella, saarnata ja rukoilla? / Hyi häpeää, miten harvoin saarnataan / ja luetaan siitäkin vähästä mitä kirjoitetaan! / Kuinka vastaat Herran tuomiolla, / jos aikasi täytät laiskuudella? / Voi, sinä surkea lokasäkki!” (Oma s. 175)

7009e746-22e7-4ede-b3d9-a1a500886d45.png

 


%d bloggaajaa tykkää tästä: