Posted tagged ‘mayat’

Jukatan-juttuja

24.8.2015

Jatkamme nyt tutkimusmatkaa mayojen maailmaan tutustumalla fransiskaaniveli Diego de Landan (1524-1579) merkkiteokseen Kertomus Jukatanin asioista (Relación de las cosas de Yucatán). Kyseessä on mayatutkija Harri Kettusen sanoin ”yksi mayatutkimuksen kulmakivistä”, ”ainoa koloniaalisen kauden alkupuolelta säilynyt mayoja laajalti käsittelevä dokumentti” (Kirjassa Latinalainen Amerikka, s. 67).

Diego de Landa lähti jo 24-vuotiaana Espanjasta Jukatanin niemimaalle evankelioimaan mayoja. Hän tuli surullisenkuuluisaksi mayakirjoitusten polttamisesta (1562), joka nähtävästi johti hänen kutsumiseensa takaisin Espanjaan vastaamaan teoistaan ns. ”Intian neuvoston” eteen. Landa kirjoitti kirjansa Espanjassa vuonna 1566, ja syytteistä vapauduttuaan hän pääsi palaamaan Jukatanille sen ensimmäiseksi katoliseksi piispaksi vuonna 1573.

Otin Landan kirjasta tehdyn uuden kaksikielisen laitoksen (espanja ja englanti) matkalukemiseksi viisiviikkoiselle mayamatkallemme ja luin sen pääasiassa juuri Jukatanin niemimaalla matkamme loppuvaiheilla. Koti-Suomessa tietooni tuli, että teos on myös suomennettu. Sekä kääntäjät (Helinä Karttunen & Ulla Ranta) että kustantaja (Like) ovat samat kuin Popol Vuhin tapauksessa. Tässä artikkelissa siteeraan siis ko. suomennosta.

Landa ja hieroglyfit

Vuonna 1997 valmistuneen suomennoksen alkuun on liitetty Jyrki Talvitien esipuhe ja Harri Kettusen selvitys Landan ”maya-aakkosista” ja hieroglyfitutkimuksesta. Näistä teksteistä selviää mielenkiintoinen tieto ja yhtymäkohta Popol Vuhin kanssa, nimittäin että teksti tuli julki ja tunnetuksi vasta 1800-luvun puolivälissä.

Ranskalainen pappi Charles Étienne Brasseur de Bourbourg löysi Landan Jukatan-raportin käsikirjoituksen (itse asiassa lyhennelmän, ei alkuperäistä) Madridista vuonna 1862 ja julkaisi sen kaksi vuotta myöhemmin. Landan tarjoamat hieroglyfiaakkoset herättivät innostusta (kohta ymmärrämme mayahieroglyfejä!), tuottivat pettymyksen (eivät ne toimikaan!) ja inspiroivat lopulta Juri Knorosovia hieroglyfiarvoituksen ratkaisemisessa.

Mayahieroglyfien desifroinnin historia on kuin paraskin salapoliisitarina, ja siitä voi lukea Michael Coen kirjan tai katsoa siihen perustuvan dokumentin Cracking the Maya Code. Kettunen tiivistää johdannossaan Landan kirjaan Knorosovin läpimurron: hänen metodinsa ”perustui oletukseen, että mayahieroglyfikirjoitus oli egyptin hieroglyfien tapaan sekamuoto ts. se sisälsi sekä ideo-/logografisia että foneettisia merkkejä”. (s. 13)

Landan kirja sisältää kuitenkin paljon muutakin kuin maya-aapisen. Kuten Wikipedia-artikkeli sanoo, Landa ”paljastuu aidoksi renessanssipersoonaksi: hän on kiinnostunut kaikesta alkaen Jukatanin eläimistöstä ja päätyen mayojen hautauskäytäntöihin”. Seuraavassa esittelen omasta mielestäni mielenkiintoisimmat jutut kirjasta.

Ensimmäiset espanjalaiset: Aguilar ja Guerrero

Landa kertoo ensimmäisten espanjalaisten joutuneen Jukatanille vahingossa haaksirikon jälkeen vuonna 1511. Heitä oli noin kymmenen, ja he joutuivat ”ilkeän intiaanipäällikön” vangeiksi. Päällikkö uhrasi puolet miehistä jumalille ja ”luovutti miesten ruumiit väelleen syötäväksi”, toiset hän ”säästi lihotettavaksi”. Miehet onnistuivat kuitenkin pakenemaan, mutta lopulta kaikki paitsi kaksi sairastuivat ja kuolivat.

Nämä kaksi jäljellejäänyttä olivat nimeltään Gerónimo de Aguilar ja Gonzalo Guerrero. Kummankin tarina on erittäin mielenkiintoinen. Aguilar oli ”kunnon kristitty, ja rukouskirjansa [breviaarin] avulla hän piti lukua kirkon juhlapäivistä” (s. 27, sana ”kirkon” on lisätty käännökseen).

Kun kuuluisa Meksikon-valloittaja Hernando Cortés saapui Cuzmiliin eli Cozumeliin vuonna 1519, hän ”sai tietää, että kuuden päivämatkan päässä eräällä intiaanipäälliköllä oli hallussaan parrakkaita miehiä”. Cortés oli varma, että nämä olivat espanjalaisia ja lähetti heille kirjeen. Aguilar vastaanotti kirjeen ja meloi maanmiestensä luo Cozumeliin:

”Aguilar kysyi heiltä, olivatko he kristittyjä, ja saatuaan kuulla, että he olivat sekä kristittyjä että espanjalaisia, hän puhkesi ilosta itkuun, lankesi polvilleen maahan, kiitti Jumalaa ja kysyi, oliko silloin keskiviikko.” (s. 33)

Cortés sai Aguilarista hyvän tulkin, ja hän ryhtyikin heti ”julistamaan ristin sanomaa ja poisti intiaanien jumalankuvat temppeleistä” (s. 33). Jo aiemmin Cortés oli selittänyt Cuzmilin asukkaille, ”kuinka turhanpäiväisiä jumalankuvat olivat” ja suostutellut heidät ”palvomaan ristiä, jonka hän asetti Neitsyt Marian kuvan kera heidän temppeleihinsä” (s. 31).

Nyt uuden tulkin vahvistamana Cortésin sananjulistus teki kuulemma Cuzmilin asukkaisiin niin suuren vaikutuksen, että he huutelivat rannalla kulkeville espanjalaisille: ”Maria, Maria! Cortés, Cortés!” (s. 33)

Toinen 1511 henkiinjäänyt espanjalainen, Guerrero, ei ollut Cortésin kirjeen tavoitettavissa. Hänen tarinansa on hyvin toisenlainen, hän nimittäin pakeni Chectemaliin eli Chetumaliin, ”joka on Jukatanin Salamanca”. Guerrero omaksui mayojen kielen, tavat ja ehkä uskonnonkin, ja Nachancán-niminen mayapäällikkö antoi hänelle sotilaallisia tehtäviä (nomen est omen!) sekä hyvää sukua olevan vaimon, jonka kanssa hän sai lapsia (s. 27).

Näin ollen Guerrero ei ”koskaan yrittänyt paeta niin kuin Aguilar, vaan antoi jopa tatuoida vartalonsa, kasvatti pitkät hiukset ja lävistytti korvansa, niin että saattoi käyttää intiaanien tapaan korvakoruja”. Guerrero puolestaan opetti mayoja rakentamaan linnoituksia ja valleja ja ”voitti usein päällikön viholliset” niin, että häntä ”pidettiin suuressa arvossa”. (s. 27)

Mayakulttuurin ja eurooppalaisen kulttuurin (ja veren!) sekoittuminen käynnistyi siis välittömästi aivan ensimmäisistä kohtaamisista alkaen. Vaikka Guerreron tapaus on äärimmäisyydessään poikkeuksellinen, myös muut espanjalaiset Landaa myöten näkivät mayakulttuurissa paljon arvokkaita ja omaksumisen arvoisia elementtejä. Seuraavassa esittelen kaikkea sitä positiivista, mitä Landa mayakulttuurissa havaitsi.

Mallikelpoiset mayat

”Ennen espanjalaisten valloittajien tuloa intiaanit elivät kaupungeissa noudattaen hyviä tapoja. Paikat pidettiin kunnossa, rikkaruohot kitkettiin ja kaikenlaisia hyötypuita istutettiin. Keskellä kaupunkia sijaitsivat temppelit kauniine pihatasanteineen, ja temppelien ympärillä olivat ensin päälliköiden ja pappien ja sitten korkea-arvoisten ihmisten talot.” (s. 61)

Diego de Landa hehkutti – syystäkin – mayojen rakennustaitoa: ”tähän päivään mennessä Intiasta [eli Amerikasta] ei ole löydetty mitään yhtä merkittävää kuin Jukatanin lukuisat suuret ja loisteliaat rakennukset. Niitä on runsaasti joka puolella, ja ne on suorastaan hämmästyttävän taitavasti rakennettu.” Hämmästystä lisää se, ettei mayoilla ollut ”minkäänlaista metallia”, vaan he käyttivät ”paikalliseen tapaan suuria kivenjärkäleitä”. (s. 170)

Landan jälkeen useimmat upeista mayarakennuksista jäivät vuosisatojen saatossa viidakon peittoon, mutta 1800-luvulta lähtien niitä on kaivettu pikku hiljaa taas esiin. Ne herättävät ihailua yhä tänäänkin, ja jotkut ovat hämmästyksensä vallassa langenneet uskomaan teorioita, joiden mukaan rakennusten takana olisi ollut jokin toinen sivilisaatio (kenties jopa ulkoavaruudesta).

Ansiokseen Landa tajuaa kirjassaan sen peruspointin, jonka vuoksi tällaiset spekulaatiot eivät ole uskottavia: ”On turha väittää, että jotkut muut kansat olisivat ensin alistaneet intiaanit ja sitten pystyttäneet nämä rakennukset, sillä on olemassa merkkejä siitä, että rakentajat ovat olleet alastomia intiaaneja.” (s. 171) Muinaiset mayat jättivät meille rakennustensa lisäksi maalauksia itsestään, ja niistä näemme, että mayojahan ne ovat.

Toiseksi Landa ihailee mayojen hyveitä. ”Intiaaneilla on miellyttävä tapa auttaa toinen toistaan kaikissa töissä. (…) Jukatanilaiset ovat hyvin anteliaita ja vieraanvaraisia. Vieraalle annetaan aina sitä, mitä tarjolla on: päivällä juotavaa, illalla syötävää. Ja jos ei satu olemaan mitään syötävää, niin sitä haetaan naapurista.” (s. 80-81)

Mayanaiset ovat Landan mukaan hyveellisiä, siveitä, järkeviä, kohteliaita ja ”harvinaisen anteliaita” (s. 107). ”Vanhat ihmiset murehtivat nykyisin sitä, että naiset eivät enää ole niin siveitä kuin olivat, ennen kuin oppivat tuntemaan meidän kansamme.” (s. 105) Mayanaiset leipovat ”monenlaisia hyviä ja terveellisiä leipiä”, ja jauhetusta maissista ja kaakaosta tehdään kuohuvaa juomaa, ”joka on hyvin maukasta”. (s. 75)

Mayoilla oli myös tansseja, erityisesti kaksi miesten tanssia, jotka olivat ”näkemisen arvoisia”. Toisessa niistä jopa 800 intiaania ”tanssii rytmikkäästi pitkin askelin ja pienet liput liehuen” (s. 78). Mayojen juhlissa esiintyneet stand-up-koomikot tai ilveilijät puolestaan olivat niin suosittuja, että ”espanjalaisetkin pyytävät heitä esittämään hulluttelujaan (…) ja espanjalaiset itse esittävät niitä myöhemmin sangen taitavasti juhliensa ohjelmanumerona” (s. 77-78).

Myönteisesti mayauskonnosta

Rajoittuiko mayakulttuurin arvostus Landan osalta pelkästään maallisiin asioihin, vai saattoiko hän ihailla myös elementtejä heidän uskonnossaan? Yleisesti annetaan ymmärtää, että Landa olisi suhtautunut mayauskontoon (Wikipedia-artikkelin sanoin) ”täysin leppymättömästi”, mutta oma ”Jukatan-juttujen” luentani ei tätä kyllä tue. Landa löytää mayauskonnosta useita mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä kristinuskoon ja osaa myös arvostaa niitä.

Ensinnäkin mayoilla oli käytössä lapsikaste, jota ei tavattu missään muualla ”Intiassa”. Mayat kuulemma jopa käyttivät siitä sanaa zihil, joka merkitsi ”syntyä uudelleen eli toisen kerran”. (s. 86) Landa kuvaa tarkoin ja hartaasti tätä toimitusta eikä lausu siitä yhtään kriittistä sanaa.

Ensinnäkin kaste oli Jukatanin mayoille ”hyvin vakava asia, ja jokainen haluaa tulla kastetuksi”. He uskoivat saavansa kasteen avulla ”erityisen alttiuden elää oikein ja että pahat henget eivät pääsisi vahingoittamaan heitä” (s. 86). Kastepäivä valittiin huolella, asiasta neuvoteltiin papin kanssa, ja sitten paastottiin kolme päivää ennen itse juhlaa (s. 87).

Kastepäivänä pappi suoritti eräänlaisen eksorsismin. Hänellä oli yllään punasulkainen viitta ja sulkapäähine, ja kädessään hänellä oli koristeltu vihkivedenpirskotin. ”Keisaria kruunaava paavi ei voisi tehdä suurempaa vaikutusta kuin tämä intiaanipappi puvussaan.” (s. 88) Pappi siunasi lapsia, rukoili ja suoritti erilaisia symbolisia rituaaleja. Juhlamenojen jälkeen syötiin ja juotiin ”kauan ja hartaasti” (s. 90).

Kasteen lisäksi mayoilla oli käytössä omanlaisensa rippi. Jukatanilaiset nimittäin uskoivat, että synneistä ja pahoista teoista seurasi kuolema, sairaus tai muu kärsimys, ja siksi ”heillä oli tapana tunnustaa rikkomuksensa heti, kun vastoinkäymisiä tuli, sillä tietenkin he tiesivät, milloin olivat tehneet väärin”. (s. 90) Mayat tunnustivat syntinsä ”papille, jos tämä oli paikalla, ja ellei pappia ollut, he tunnustivat ne isälleen tai äidilleen ja aviopuolisot toisilleen” (s. 91).

Tavallisimpia syntejä, jotka tuottivat jukatanilaisille omantunnontuskia ja jotka johtivat ripittäytymiseen, olivat varkaus, miestappo, lihan heikkous ja väärä todistus. ”Ajatuksissa tehtyjä syntejä ei tunnustettu, vaikka niitäkin pidettiin pahana ja kaikissa elämänohjeissa niitä neuvottiin välttämään.” (s. 91)

Mayoilla oli omat pappinsa, ja heidän tehtävänsä muistuttavat kovasti katolisten pappien velvollisuuksia. ”Pappien tuli keskustella ihmisten kanssa, opettaa ja neuvoa heitä; heidän piti selvittää, millaisia vastoinkäymisiä oli odotettavissa ja miten niistä selvittäisiin; heidän tuli saarnata ihmisille, julistaa juhlapäivät, hoitaa uhritoimitukset ja muut pyhät menot.” (s. 93)

Landa näyttää arvostaneen ylipäätään jukatanilaisten uskonnollista hartautta. Siihen kuuluivat mm. pyhiinvaellukset Cozumeliin ja Chichenizán (Chichén Itzá) kaivolle. Näitä ”pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin meillä Jerusalemiin tai Roomaan tehtävää pyhiinvaellusmatkaa. (…) Uhrilahjojen viejillä oli tapana pistäytyä myös matkan varrelle osuneissa rauniotemppeleissä rukoilemassa ja polttamassa kopaalia.” (s. 92)

Kännäyksestä kääntymykseen

Amerikan alkuperäisasukkaiden ja eurooppalaisten kohtaamisesta kirjoitettaessa syyllistytään usein yksipuolisuuksiin. Landaa on helppo ruoskia mayakääröjen polttamisesta ja kulttuuriaarteiden tuhoamisesta (mayatutkijoiden tai ainakin joidenkin populaariesitysten kiusaus), mayakulttuuri taas on helppo sivuuttaa viittaamalla ihmisuhreihin (kristittyjen kiusaus).

Tarvitaan tasapainoista ja tasapuolista esitystä. Molemmilla puolilla oli paljon hyvää, molemmilla myös paljon pahaa. Hyveiden lisäksi Landa tuntee myös mayojen paheet: ”epäjumalanpalvonta, vaimon hylkääminen, julkinen juopottelu sekä orjakauppa” (s. 66). Erityisesti juomingeista seurasi ”paljon pahaa”: intiaanit ”tappavat toisiaan ja häpäisevät avioliittoja”, ”räyhäävät vanhempiensa talossa (…) ja sytyttävät sen tuleen” (s. 76).

Ulkopuolisen silmin hirvittävin ulottuvuus mayakulttuurissa oli ihmisten uhraaminen. Jos mayat uskoivat jumalten suuttuneen, tavalliset uhrit (ruoka, juoma, eläimet, oman veren vuodattaminen) eivät riittäneet vaan ”ihmisarvosta piittaamatta ja ilman järjen hiventä uhrattiin ihmisiä yhtä säälittä kuin lintuja” (s. 180).

Tämä havainto ei kuitenkaan johda kirjassa minkäänlaiseen vihapuheeseen mayoja vastaan eikä propagandaan heidän kulttuurinsa tuhoamiseksi. Sen sijaan se sai Landan puhkeamaan hartaaseen rukoukseen: ”Tällaisista kauheuksista heidät ainiaaksi vapauttakoon Armollinen Herra, joka uhrasi itsensä ristillä koko luomakunnan Isälle.” (s. 181)

”Miten tuskallista onkaan nähdä, kuinka paholainen on aina vietellyt ja yhäkin viettelee palvojiaan kauhistuttaviin synteihin ja niiden sietämättömän taakan alla helvettiin. Kenenpä sydän ei särkyisi sen nähdessään!” (s. 182)

Landalla oli siis vilpitön motivaatio mayojen evankeliointiin. Hän jatkoi rukoustaan moittimalla entistä enemmän pappeja, jotka seuraavat ”vain sivusta, kun paholainen saa ihmiset pauloihinsa, niin että he palvelevat tätä sellaisin menoin, joita ei voi käsittää ja joiden takia nämä ihmiset joutuvat helvetin tuleen” (s. 183). Kirjansa alkupuolella hän selostaakin, millä strategialla fransiskaanit lähestyivät mayoja ja pyrkivät kristillistämään heitä.

Siinä missä eräät espanjalaiset valloittajat olivat tehneet mayoille järkyttäviä julmuuksia (ja puolustelleet tekojaan mm. esimerkillä Vanhasta testamentista, jossa juutalaiset ”Jumalan käskystä syyllistyivät kauheisiin julmuuksiin luvatussa maassa” s. 60), fransiskaanit suojelivat mayoja ja panostivat opetukseen. Tämä sai espanjalaiset ärtymään munkeille ja jopa polttamaan heidän luostareitaan.

”Mitä enemmän espanjalaiset vihasivat munkkeja, sitä paremmiksi kehittyivät intiaanien ja munkkien välit.” (s. 65) Munkkien opetusstrategia oli sellainen, että he kokosivat ylimystön pojat luostareiden ympärille rakennettuihin taloihin ja opettivat heitä. Vähitellen jotkut pojista pyysivät kastetta. ”Oli ilahduttavaa huomata, kuinka nopeasti kristinusko omaksuttiin. Pojat oppivat sen koulussa ja muut saarnoja kuuntelemalla.” (s. 67)

Vastakastetut lapset raportoivat munkeille epäjumalanpalvonnasta, ja heitä neuvottiin myös rikkomaan epäjumalankuvia. Tämä luonnollisesti aiheutti vastustusta perheissä, mutta ”pojat eivät antaneet periksi vaan puolustautuivat sanomalla, että teoillaan he osoittavat kunnioitusta läheisiään kohtaan, joiden sielujen pelastumisesta juuri oli kyse” (s. 67).

Loppusanoissaan Landa laskee, että espanjalaisten tulo on ollut intiaaneille ”pikemminkin hyödyksi kuin vahingoksi”. Maallisen hyödyn (hevoset, lehmät, siat, lampaat, kanat, sitruunat, taatelit, banaanit, silkki, metallityökalut, raha ja ”monia muita uutuuksia, jotka ovat helpottaneet intiaanien jokapäiväistä raadantaa”) lisäksi he ovat saaneet ”ilmaiseksi” sen, mitä ei voi ansaita: ”lain ja kristinuskon sekä rauhan, jossa he nykyisin elävät” (s. 215).

”Ja jos joskus espanjalaiset ovat olleetkin huonona esimerkkinä, niin kuningas on puuttunut asiaan jakamalla oikeutta ja munkit ovat saarnanneet hellittämättä kaikkia väärinkäytöksiä vastaan. He vastustavat vääryyttä, vaikka evankeliumin mukaan pahuus ja huonot esimerkit ovat välttämättömiä. Uskonkin, että tätä kansaa on koeteltu, jotta kaikki osaisivat erottaa kullan kuonasta ja jyvät akanoista sekä arvostaa hyvettä niin kuin ne, jotka filosofin tavoin ymmärtävät, että hyveet loistavat paheiden ja hyveelliset ihmiset paheellisten joukosta; ja voi sitä, joka on ollut huonona esimerkkinä tai syypää häväistykseen, ellei hän sovita tekoaan! Ja sinä, rakas lukijani, rukoile sinäkin omasta puolestasi Jumalaa, että vääryydet sovitettaisiin, ja ota vastaan tämä minun vähäinen työni ja anna anteeksi sen puutteet, ja kun löydät virheitä, muista että minä en niitä puolustele.” (s. 216)

9515784530maya

Popol Vuh ja Raamattu

17.8.2015

Kuten monet lukijoistani tietävät, palasin reilu viikko sitten mayojen maailmasta. Vietimme mayatutkijapuolisoni Beatan kanssa yhteensä viisi viikkoa Meksikossa, Guatemalassa, Belizessä ja Hondurasissa.

Ennen Keski-Amerikkaan lähtöä kirjoitin ja ajastin Räisäs- ja Huovis-sarjat loppuun; nyt matkan jälkeen ajattelin omistaa kaksi viikkoa mayatematiikalle, joka on ymmärrettävästi ollut viime aikoina mielessäni ja joka ei yllättäen olekaan niin kaukana Suomesta ja suomalaisuudesta kuin voisi luulla.

Suomen johtava mayatutkija Harri Kettunen kirjoittaa artikkelinsa ”Mayojen muuttuva menneisyys” (Latinalainen Amerikka: ihmiset, kulttuuri ja yhteiskunta, Tampere: Vastapaino 2014) sivulla 56:

”Mayat ovat asuneet ja asuvat edelleen noin Suomen kokoisella alueella, joka käsittää Guatemalan ja Belizen valtiot kokonaisuudessaan, Hondurasin läntisen osan sekä Chiapasin, Tabascon, Campechen, Yucatánin ja Quintana Roon osavaltiot eteläisessä ja kaakkoisessa Meksikossa.”

Sen lisäksi, että mayat asuivat ja asuvat edelleen (ei siis mikään kadonnut muinaiskansa, kuten suuri osa luulee!) noin Suomen kokoisella alueella, heitä on myös suunnilleen saman verran kuin suomalaisia (olen lukenut vaihtelevia tietoja, 4-6 miljoonaa). Osittain mayojen ”kotimaa” jopa muistuttaa jonkin verran Suomea: paljon (sade)metsää ja upeita järvimaisemia kuten Guatemalan Floresissa, Yaxhássa ja Atitlánjärvellä.

Mayojen kansalliseepos

Sekä mayoilla että suomalaisilla on selkeä kansalliseepos: mayojen ”Kalevala” on nimeltään Popol Vuh, ja se on jopa käännetty ja julkaistu suomeksi (Helsinki: Like 2001). Eepoksen nimi tarkoittaa ”yhteisön kirjaa” (joskus siitä näkee käytettävän muotoja Popol/Poopol Wuj/Wuuj/Wu’uj – espanjankielisille ”j” on h, kun taas ”h” on äänetön).

Se mayayhteisö, josta kirja on peräisin, on nimeltään k’iche’ (muita käytettyjä kirjoitusasuja ovat quiche, quiché, kiche ja k’iche). K’iche’ on myös yksi Guatemalan maakunnista ja yksi nykyään puhutuista 31 mayakielestä.

K’iche’ ei ole mayakielistä suurin eikä lähimpänä mayahieroglyfien kieltä, mutta juuri k’iche’ksi meille on säilynyt mayojen mytologia Popol Vuh-eepoksen muodossa. Se kirjoitettiin 1500-luvulla latinalaisin aakkosin, jotka espanjalaiset olivat opettaneet osalle paikallisväestöstä.

Käsikirjoitusta säilytettiin salassa k’iche’-kaupunki Chichicastenangossa, kunnes siellä toiminut katolinen dominikaani-isä Francisco Ximénez sai nähdä ja kääntää sen espanjaksi 1700-luvulla. Teos julkaistiin ja tuli tunnetuksi Euroopassa 1800-luvulla, ja siitä on nykyään olemassa useita hyviä erikielisiä laitoksia, esim. netissä ilmaiseksi luettavat englanninkieliset Dennis Tedlockin ja Allen J. Christensonin käännökset. (Amazonista ne saa tästä ja tästä.)

Popol Vuh jakautuu kolmeen osaan, joista kolmas keskittyy nimenomaan k’iche’-dynastiaan. Koko eepos ei siis ole puolueettomasti kaikkien mayojen yhteistä historiaa, vaan se kertoo loppuosassa juuri k’iche’-mayojen ”myyttis-historiallisen tarinan aina espanjalaisvalloituksen jälkeiselle ajalle” (Kettunen, s. 67).

Kuitenkin ensimmäisessä ja toisessa osassa, jotka kertovat luomisesta ja ”sankarikaksosista” Hunahpusta ja Xbalankesta, on hyvin vanhaa ja muillekin mayaheimoille tuttua ainesta. ”Teoksen keskivaiheilla kerrotut tarinat sankarikaksosista muodostavat Popol Vuhin vanhimman osan. Kuvallisessa muodossa näitä kertomuksia esiintyy jo esiklassisen kauden taitteessa ennen ajanlaskumme alkua.” (Kettunen, s. 67)

Popol Vuh ja Raamattu

Olen itse lukenut Popol Vuhista englanninkielisen Tedlockin käännöksen sekä suomenkielisen käännöksen, joka perustuu pitkälti guatemalalaisen Adrian Recinoksen vuoden 1947 espanjannokseen. Tämä artikkeli pohjautuu kokonaan mainittuun suomennokseen.

Teologina panin Popol Vuhista merkille useita yhtäläisyyksiä Raamatun kanssa, ja niihin ajattelin myös tässä artikkelissa keskittyä. Heti alkuun on kuitenkin sanottava, että eroavaisuuksia on paljon enemmän, eivätkä yhtäläisyydet vaikuta sellaisilta, että näiden kahden välillä olisi minkäänlaista kirjallista riippuvuutta tai tietoista vuorovaikutusta.

Raamatun ja Popol Vuhin yhtäläisyyksien tulkinta on kokonaan oma kysymyksensä. Voisi ehdottaa, että yhtäläisyyksien taustalla saattaisi olla jonkinlainen yleisinhimillinen uskontaju tai jonkinmoinen yhteinen alkuperä. Teologisesti paljon uskaliaampia ovat ne yritykset, joiden suomenkielinen Popol Vuh- Wikipedia-artikkeli mainitsee olleen yleisiä Ximénezin aikana ja jota mormonit kai yhä kannattavat: ”että juutalaiset olivat intiaanien esi-isiä”.

Nykykatolinen lähestymistapa mayauskontoon ja Popol Vuhiin etenee Vatikaanin II kirkolliskokouksen julistuksen Nostra Aetate hengessä:

”[Kirkko] tarkastelee erityisesti kaikkea sitä, mikä on ihmisille yhteistä ja johtaa heitä keskinäiseen yhteenkuuluvaisuuteen. Sillä kaikki kansat ovat yksi ja ainoa yhteisö, niillä on yksi ainoa alkujuuri, koska Jumala asutti koko ihmissuvulla kaiken maanpiirin, ja niillä on myös yksi viimeinen päämäärä, Jumala. Hänen kaitselmuksensa, hänen hyvyytensä osoitukset ja hänen pelastussuunnitelmansa ulottuvat kaikkiin ihmisiin (…)

Vanhimmista ajoista lähtien aina meidän päiviimme on eri kansojen keskuudessa ollut olemassa jonkinlainen havainto siitä kätketystä voimasta, joka on läsnä asioitten kulussa ja ihmiselämän tapahtumissa, usein jopa tietoisuus korkeimmasta jumaluudesta (…)

Katolinen kirkko ei hylkää mitään siitä, mikä näissä uskonnoissa on totta ja pyhää. Vilpitöntä kunnioitusta tuntien se tarkastelee näitä toiminta- ja elämäntapoja, säännöksiä ja oppeja, jotka — vaikka ne poikkeavatkin monessa siitä, mitä se itse uskoo ja opettaa — monesti tuovat mukanaan säteen siitä totuudesta, joka valaisee kaikki ihmiset.” (NA 1-2)

Johdanto ja luomismyytti

Popol Vuhin (tästedes PV) johdannossa kirjoitetaan kauniisti (taktisena vetona tai ei), että kirja on kirjoitettu ”Jumalan lakia ja kristinuskoa kunnioittaen” siksi, että ”Popol Vuhia ei enää ole; sitä ei voi enää nähdä.” Alkuperäisessä mayahieroglyfein kirjoitetussa PV:ssä ”oli kuvattuna selvästi, kuinka me olimme tulleet meren toiselta puolen [Minkä meren ja miltä puolen?] ja millainen oli ollut meidän alkuhistoriamme ja elämämme” (s. 14).

Ensimmäinen osa alkaa luomiskertomuksella: ”Tämä on kertomus siitä, kun ei ollut olemassa vielä mitään”. Kuulostaa teologisesti lupaavalta pohjalta ex nihilo -luomiselle, tosin heti perään kerrotaan, että ”oli tyyntä ja tyhjää taivaan kaaren alla”, joten sittenkin – kuten kohta jo sanotaankin  – ”vain taivas oli olemassa”.

Hämmennys jatkuu, kun seuraavassa kappaleessa sanotaan: ”Maan pintaa ei vielä näkynyt. Oli vain tyyni meri ja ääretön avaruus. Mitään ei ollut luotu (…) Mitään ei näkynyt; oli vain tyyntä vettä, vain autio, peilityyni meri.” Eli nyt taivaan lisäksi olikin olemassa myös meri – ennen minkään luomista.

”Vain Luoja ja Muodonantaja (…)  olivat vedessä, loistaen valoaan. Koska he olivat sinisten ja vihreitten sulkien peitossa, heitä kutsuttiin Gucumatziksi.” (s. 16) Taivaan ja meren lisäksi oli siis jo sulkiakin!

Luomismyytissä on selvästi nivottu yhteen useampia kertomuskerrostumia eri ajoilta. Raamatun luomiskertomuksissa on jokseenkin samantapaista problematiikkaa (jaetta 1. Moos. 2:4 pidetään yleisesti kahden eri-ikäisen luomiskertomuksen taitekohtana, ja sitten on klassisia kysymyksiä esim. aamujen, iltojen ja päivien mielekkyydestä ennen kuin aurinko oli luotu [vasta neljäntenä päivänä]).

Itse luominen muistuttaa jonkin verran Raamatun luomistapahtumaa: ”Tapahtukoon näin! Tyhjyys täyttyköön! Vedet vetäytykööt ja väistykööt, maa kohotkoon ja lujittukoon! Niin he sanoivat. Tulkoon valo ja aamunsarastus taivaan ja maan päälle! Kun ihmisolento on luotu, kun ihminen on saanut muotonsa, vasta sitten saakoon meidän luomistyömme kunniaa ja kiitosta. Niin he sanoivat.” (s. 17)

Tässä on nähtävissä ensinnäkin kristinuskolle tuttu ”luominen sanan voimalla” (sanan vaikuttavuudesta PV:ssä on muuten ilmestymässä piakkoin erään B. Antonin kirjoittama akateeminen artikkeli aikakauskirjassa The Polish Journal of the Arts and Culture), vuoret ja laaksotkin ”luotiin pelkästään sanan voimalla” (s. 18). Toinen tuttu asia on ihmisen luominen luomistyön jonkinlaisena päätepisteenä tai kruununa.

Tässä törmäämme kuitenkin merkittävään eroon Raamatun ja PV:n luojajumalien välillä. Jälkimmäisessä ihmisen luominen ei suinkaan heti onnistu. Ensinnäkään luojajumalat eivät onnistu saamaan eläimiä puhumaan ihmiskieltä ja ylistämään luojiaan: ”Ne vain sihisivät, raakkuivat ja ulvoivat.” (s. 19) Raamatun ”niin oli hyvä” muuttuu muotoon ”Se ei ole hyvä”. Tämän takia eläimet tuomittiin uhrattaviksi ja syötäviksi (s. 20).

Luojajumalat yrittivät uudestaan ja loivat mudasta ja liejusta ihmisen ruumiin. Tämä olento puhui, mutta ”puheessa ei ollut mieltä”. ”Tätä meidän täytyy nyt miettiä”, sanoivat kaikkea muuta kuin täydelliset ja kaikkivaltiaat luojajumalat. (s. 21) Neuvonpidon jälkeen seuraavaksi luotiin puuihmisiä, jotka kyllä puhuivat mutta ”eivät muistaneet Luojaansa eivätkä Muodonantajaansa” (vrt. Room. 1:21).

Niinpä ”Taivaan Sydän nostatti vedenpaisumuksen; puuihmiset hukkuivat suureen tulvaan” (s. 24). Vedenpaisumus on yksi mielenkiintoisimpia yhdistäviä tekijöitä useissa mytologioissa ympäri maailman, ja erityisen mielenkiintoista PV:ssä on taustalla olevan struktuurin samantapaisuus Raamattuun nähden: luominen-synti-rangaistus: he ”eivät muistaneet Luojaansa”, ja ”siksi ne hukutettiin” (s. 24).

Meille Darwinin jälkeen eläville länsimaalaisille erittäin mielenkiintoinen (joskin melko erikoinen) lisähuomio seuraa myöhemmin, kun PV kertoo sanottavan, että tuhottujen puuihmisten ”jälkeläiset ovat apinoita, jotka elävät nykyään metsissä (…) tämän vuoksi syystä apina muistuttaa ihmistä, se on muisto niistä ihmisistä, niistä luoduista ihmisistä, jotka oli tehty vain puusta”. (s. 26)

Hunahpú ja Ixbalanqué

PV:n kiistattomia sankareita ovat kaksoset Huhahpú ja Ixbalanqué (seuraan nyt kääntäjien kirjoitusasua, aiemmin annoin Kettusen kirjoitusasun). Ensimmäisen osan viidennessä luvussa heidät esitellään nuorukaisina, jotka olivat ”oikeita jumalia” ja jotka tekivät lopun ylpistelevästä jättiarasta (papukaijasta) nimeltä Vucub-Caquix (Seitsemän Ara). Tarinan opetus ei ole vieras raamatunlukijalle: ”jokainen kerskailija tuhoutuu” (s. 29).

Myöhemmin sankarikaksoset voittavat myös Vucub-Caquixin pojan Cabracánin, joka rehenteli ”kunniallaan, suuruudellaan ja vallallaan”. Sankarikaksoset eivät voi antaa tämän jatkua: ”Ikään kuin sinua, Taivaan Sydän, ei olisi olemassakaan!” (s. 41)

Nuorukaiset saivat lopulta Cabracánin köytettyä: ”He sitoivat hänen kätensä selän taakse ja vetivät köyden kaulasta nilkkoihin. Sitten he paiskasivat hänet maahan, ja siihen paikkaan he hänet hautasivat.” (s. 43) Tällä tavalla tai tässä asennossa tapettuja ihmisiä on sittemmin löytynyt Mesoamerikan (Meksikosta kravun kääntöpiiriltä Costa Rican pohjoisosiin ulottuva kulttuuriantropologinen alue) arkeologisissa kaivauksissa.

Toinen osa alkaa sankarikaksosten isän Hun-Hunahpún (Yksi Hunahpu) tarinalla. Hän ja hänen veljensä Vucub-Hunahpú (Seitsemän Hunahpu) ”olivat suuria ajattelijoita ja hyvin viisaita”, ”selvännäkijöitä täällä maan päällä”, ”ystävällisiä ja oikeamielisiä”. (s. 44) He pelasivat ”pallopeliä päivät päästään”.

Xibalbán Herrat eli mayojen tuonelan jumalat ärsyyntyivät jatkuvasta pallottelusta: ”Mitä siellä maan päällä oikein puuhataan? Ketkä siellä tömisyttävät maata ja metelöivät niin kovasti? (…) Tulkoot pelaamaan palloa tänne, täällä me voitamme heidät!” (s. 45)

Yksi ja Seitsemän Hunahpu lähtivät tuonelaan ja joutuivat sen jumalten huijaamiksi: he istuutuivat tulikuumalle kivipenkille (Xibalbán Herrat ”hohottivat ja ulvoivat, he olivat vallan kuolla nauruun”) ja joutuivat lopulta uhrattaviksi: ”he hakkasivat Hun-Hunahpún pään irti ja hautasivat vanhemman veljen yhdessä nuoremman veljen kanssa”. (s. 51-53)

Sitten tulee PV:n ”neitseellinen sikiäminen”. Hun-Hunahpún pää nostettiin puuhun, joka ensinnäkin tuli ”hetkessä täyteen hedelmiä” (s. 53). Herrat kielsivät ihmepuun hedelmien poimimisen, mutta neito Ixquic meni katsomaan puuta. Hun-Hunahpún kallo alkoi puhua ja sylkäisi tytön kämmenelle: ”Sylkeni mukana annoin sinulle jälkeläiseni”. ”Pelkkä syljen voima oli saattanut hänet raskaaksi, niin että hän oli synnyttävä kaksi poikalasta.” (s. 55)

Neitseestäsyntymiskertomuksessa on joitain mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä kristilliseen tarinaan ja oppiin Jeesuksen sikiämisestä ja syntymästä. Ixquicin isä huudahtaa, että hänen tyttärensä ”on häväisty”, ja Ixquic puolustautuu: ”en ole vielä tavannut ketään nuorta miestä”. (s. 56) ”Kun Ixquicin synnyttämisen aika tuli, hän synnytti vuorella Hunahpún ja Ixbalanquén. He syntyivät silmänräpäyksessä” (s. 61).

Sankarikaksoset ja Xibalbán Herrat

Sankarikaksosten isoveljet Hunbatz ja Hunchouén vihasivat ja kadehtivat pikkuveljiään: ”mustasukkaisuus ja pahansuopuus sumensi heidän viisautensa” (s. 62). Sankarikaksoset voittivat veljensä ”taikuuden avulla”, heistä tuli apinoita (s. 64). Kun he palasivat apinoina kotiin, he saivat ”isoäitinsä nauramaan ääneen”. ”Hän ei voinut vakavana katsella noita apinanaamoja, paljaita takapuolia, kapeita häntiä ja peräreikiä. Ne häntä naurattivat.” (s. 66)

Sankarikaksosten tekemisistä selittyy myös moni luonnossa havaitsemamme seikka. Hunahpú ja Ixbalanqué yrittivät esimerkiksi ottaa kiinni jäniksen ja metsäkauriin tarttumalla niitä hännästä, mutta ne pääsivät pakoon niin, että vain hännät jäivät käteen. ”Tästä syystä metsäkauris ja kani ovat töpöhäntäisiä.” (s. 70) Raamatullisena analogiana mieleen tulee 1. Moos. 3:14, josta käy vastaavasti ilmi, miksi käärme matelee vatsallaan.

Sitten seuraa sankarikaksosten suurin urotyö ja kuuluisin tarina. He nimittäin laskeutuivat tuonelaan kostaakseen isänsä kuoleman Xibalbán Herroille. Kaksoset jujuttivat tuonelan jumalia, selviytyivät monista koitoksista, pelasivat useita tasapelejä, mutta lopulta Hunahpúlta leikattiin pää poikki ja kaksoset ainakin näennäisesti voitettiin. (s. 90) Ixbalanqué sai kuitenkin apua sekä eläinkunnalta että taivaiden tietäjiltä, ja Hunahpú alkoi taas elää. (s. 91)

Käyttämällä kilpikonnasta tehtyä valepäätä sankarikaksoset saivat voitettua Xibalbán Herrat pallopelissä. (s. 93) Tämä oli kuitenkin vain alkusoittoa lopulliselle suurvoitolle – voisi sanoa kuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Sankarikaksoset nimittäin hyppäsivät tuleen ja kuolivat, etteivät Xibalbán Herrat uhraisi heitä. Sitten Herrat jauhoivat poikien luut ja heittivät ne jokeen. Siellä ne kuitenkin muuttuivat taas komeiksi nuorukaisiksi. (s. 96)

Seuraavana päivänä pojat näyttäytyivät surkeina ryysyläisinä, jotka osasivat tehdä kaikenlaisia ihmeitä, mm. tappaa toisensa ja herättää toisensa henkiin. (s. 96-97) ”Nouse ylös! Ixbalanqué sanoi, ja samassa Hunahpú heräsi henkiin.” (s. 100) Xibalbán Herrat olivat tästä showsta niin innoissaan, että käskivät ryysyläisiä tekemään saman heillekin. Niin pojat uhrasivat tuonelan jumalat mutta eivät herättäneetkään heitä enää eloon. (s. 101)

”Heidän uhraamisensa ei vienyt paljon aikaa, ja tällä tavalla heitä rangaistiin. (…) Heti kun Xibalbán väki näki Herrat kuolleina ja uhrattuina, se lähti pakoon. (…) Siten voitettiin Xibalbán Herrat. Vain ihmetekojen ja muodonmuutosten avulla pojat onnistuivat siinä.” (s. 101)

Sankarikaksoset kostivat siis isänsä Hun-Hunahpún ja setänsä Vucub-Hunahpún (joskus  heitä kutsutaan kollektiivisesti poikien ”isiksi”) kuoleman. He kunnioittivat ”isiään” ja jättivät heille jäähyväiset: ”Teidän nimenne eivät unohdu. Niin olkoon! he sanoivat isilleen ja heidän sydämensä sai lohtua. (…) Sitten he nousivat ylös valon ympäröiminä ja kohosivat taivaalle.” Sankarikaksosista toinen muuttui auringoksi, toinen kuuksi. (s. 104)

Ihmisen luominen ja kielten sekoittuminen

Kolmas osa siirtyy käsittelemään ihmisen luomista. Ensimmäisessä osassa oli käsitelty epäonnistuneita yrityksiä luoda ihminen eri aineista. Nyt jumalat löysivät ruoan, josta ihminen lopulta tehtiin. ”Maissia oli ihmisen veri, siitä ihmisen veri tehtiin. Näin Esivanhemmat käyttivät maissia ihmisen luomiseen. (…) Keltaisesta ja valkoisesta maissista tehtiin heidän lihansa; maissitaikinasta he tekivät ihmisen käsivarret ja jalat.” (s. 106)

Maissi on tänäänkin mayojen perusruokaa, leivän korvaa maissitortilla. ”Olet sitä mitä syöt”, kuuluu tunnettu sanonta. Mayat ovat maissin ihmisiä, me leivänsyöjät taas vehnän ihmisiä. (Tästä näkökulmasta mayojen ei varmasti ollut vaikea ymmärtää, että ehtoollisessa vehnäleipä on Kristuksen ruumis, mutta toisaalta heille on saattanut olla vaikea hyväksyä siihen liittyvä vehnän eksklusiivisuus ja universaalisuus.)

Ensimmäisillä ihmisillä ei ollut äitiä eikä isää, ”heidät vain tehtiin ja heille annettiin muoto”, heille lahjoitettiin äly ja ”heidän onnistui käsittää kaikki, mitä maailmassa oli”, he olivat ”todella suurenmoisia ihmisiä” (s. 107). Ensimmäiset ihmiset, joita oli neljä, kiittivät Luojaa ja Muodonantajaa: ”Kaksin- ja kolminkertaiset kiitokset teille! Meidät on luotu, olemme saaneet suun ja kasvot; puhumme, kuulemme, ajattelemme ja kävelemme.” (s. 108)

Sitten seuraa kuitenkin erikoinen käänne: jumalat eivät ole tyytyväisiä siihen, että heidän luomuksensa tietävät ja näkevät kaiken. Jumalat neuvottelivat keskenään: ”Jokin raja heille täytyy panna, näin asiat eivät ole oikealla tolalla. Etteivät he vain ole samanveroisia kuin me, heidän luojansa (…) me jotka tiedämme ja näemme kaiken?” (s. 109)

Ihmisen lankeemuksen tilalla on siis jumalten mielenmuutos. ”Taivaan Sydän puhalsi utua noiden neljän ensimäisen ihmisen silmiin, (…) ja he saattoivat nähdä vain sen, mikä oli lähellä (…). Näin tuhottiin näiden neljän ihmisen viisaus ja tieto, näiden jotka olivat quiché-kansan alkujuuri.” (s. 109)

Neljäs luku muistuttaa hieman Baabelin tornia: ”He eivät enää kunnolla ymmärtäneet toisiaan, sen jälkeen kun he tulivat Tulániin. Siellä heidän tiensä myös erosivat” (s. 114). Kielten sekoittuminen nähdään tragediana: ”Oi! Olemme hylänneet kielemme! Mitä me olemme tehneet? Olemme hukassa. Missä meitä petettiin? Meillä oli vain yksi ainoa kieli, kun me tulimme Tulániin; meidät oli luotu ja kasvatettu samalla tavalla.” (s. 116)

Ihmisuhrien alku ja k’iche’-dynastian loppu

Seitsemäs luku kertoo, kuinka ”vankeja alettiin uhrata kuningas Cotuhán määräyksestä rangaistukseksi heidän rikoksistaan”, ja näin ”alkoi ihmisten uhraaminen jumalille” (s. 152). PV:n valossa mayat eivät siis olleet alun perin verenhimoisia ihmisuhraajia, vaan kyse oli kuninkaan käskystä (vähän kuin reformaatio Ruotsi-Suomessa): ”Kaikki heimot, suuret ja pienet, joutuivat kauhun valtaan, kun he olivat todistamassa vangittujen saapumista uhrattaviksi.” (s. 153)

Luvussa 12 PV tarjoaa sukuluettelon aina ensimmäisestä ihmisestä Balam-Quitzéstä alkaen. Erikoista on se, että jo 12. sukupolven kohdalla espanjalaiset saapuvat. Tuolloin hallitsivat Oxib-Queh ja Beleheb-Tzi, mutta espanjalaiset ”hirttivät heidät”. (s. 167) Lista jatkuu 14. sukupolveen asti, jolloin hallitsijoiden nimet ovat jo Don Juan de Rojas ja don Juan Cortés.

Vanhan ja uuden maailman kohtaaminen herättää kahdenlaisia tunteita ja ajatuksia. Toisaalta espanjalaisten valloitus tuntuu epäoikeudenmukaiselta, toisaalta ihmisuhrikulttuurin jatkuminenkaan ei varmaan olisi ollut kovin hyvä juttu. Jatkamme tämän problematiikan parissa ensi viikolla, kun käsittelyyn tulee Diego de Landan kuuluisa Relación de las Cosas de Yucatán (Kertomus Jukatanin asioista) vuodelta 1566.

Popol Vuhin loppulause on puhutteleva. ”Näin päättyi quiché-kansan elämä. Nykyisin noita alueita sanotaan Santa Cruziksi.” (s. 170)

1191_popol_201448124859

621f81a3ee29f111a4e97b76b5b452df


%d bloggaajaa tykkää tästä: