Posted tagged ‘laupeus’

Paavi Franciscuksen laupeuden vallankumous

9.5.2016

On aika siirtyä emerituspaavista nykyiseen paaviin ja tutustua häneen hieman syvemmin. Roomassa olen saanut luettua kaksi paavi Franciscus-aiheista kirjaa, jotka molemmat liittyvät laupeuteen. Nythän on meneillään paavin julistama laupeuden ylimääräinen riemuvuosi, josta voi halutessaan lukea lisää mm. tästä, tästä, tästä, tästä, tästä ja tästä.

Ensimmäinen lukemani kirjat oli kardinaali Walter Kasperin Pope Francis’ Revolution of Tenderness and Love (2015), joka kattaa paavi Franciscuksen ensimmäiset kaksi vuotta paavina. Kirja on teologinen katsaus Franciscuksen taustaan ja ohjelmaan, ja se identifioi laupeuden Franciscuksen paavikauden avainsanaksi.

Toinen on journalisti Andrea Torniellin haastattelukirja Il nome di Dio è misericordia vuodelta 2016, joka juuri viime viikolla ilmestyi myös suomeksi nimellä Jumalan nimi on laupeus. Tornielli haastattelee paavia laupeuden riemuvuodesta ja laupeudesta laajemmin. Kirja myytiin loppuun Rooman kirjakaupoista parissa tunnissa sen ilmestymisen jälkeen.

Tämä blogiartikkeli käsittelee tästedes tätä jälkimmäistä kirjaa. Itse luin kirjan puolaksi (oli italiaa halvempi), joten suorat sitaattini poikkeavat varmaankin jonkin verran julkaistusta suomennoksesta. Ennen sisältöön sukeltamista on kuitenkin paikallaan sanoa pari sanaa terminologisesta ongelmasta.

Kieliongelmia

Suomalaisessa kontekstissa ”laupeuden” ongelma on siinä, että koko sana on arkikielelle aika lailla vieras. Se on lähes puhtaasti uskonnollinen termi vähän niin kuin ”vanhurskaus”. Muissa kielissä on toisin, latinan misericordia ja iustitia ja niiden vastineet (kuten engl. mercy ja justice) ovat aivan ymmärrettäviä myös ei-uskonnollisina termeinä.

Suomen kielessä laupeuden käsite käännetään usein armoksi, armeliaisuudeksi tai armahtavaisuudeksi. ”Armo” ja sen johdannaiset ovat ymmärrettäviä myös arkikielessä: tuomari tai presidentti armahtaa, jne. Suomenkielistä Raamattua seuraten jopa laupeuden riemuvuoden motossa on seurattu tätä ratkaisua: ”Armahtavia kuten isä”. Meillä on siis ”laupeuden” (misericordiae) riemuvuosi, mutta olemme ”armahtavia” (misericordes).

Ongelmana tässä on se, että ”armolle” on teologiassa toinenkin termi, latinan gratia ja sen johdannaiset kuten englannin grace. Tästä juuresta taas muilla kielillä ei ole tapana tehdä teologista adjektiivia ”armollinen” tai ”armahtava” (vrt. engl. gracious ja graceful tarkoittavat jotain muuta, käytetään sanaa merciful) erilaisine merkityksineen). Monissa kielissä juuri tämä grace-armo on pikemminkin se uskonnollinen, arjelle vieraampi termi.

Lisäongelma muodostuu siitä, että gratia-armo on vuosisatojen ajan ollut katolisen ja protestanttisen kontroverssiteologian lempiaiheita. Molemmilla puolilla on kehitetty jykevä armo-oppi, joka hyppää gratia-armon mukana koneeseen ikään kuin ilmaisena (gratis!) lisämatkatavarana. Katolilaiset ja luterilaiset tarkoittavat perinteisesti ”armolla” eri asioita, kun taas laupeus/mercy on vapaa teologisten kiistojen painolastista.

Kuinka siis kääntää misericordia? ”Armoa” puoltaa ymmärrettävyys, ”laupeutta” teologinen tarkkuus ja ekumeeninen herkkyys. Helppoa vastausta ei ole, ehkä on käytettävä molempia ja päätettävä kulloinkin kohderyhmän mukaan. Joka tapauksessa voisi olla hyödyllistä avata lyhyesti ”laupeus”-sanan merkityssisältöä niissä kielissä, jotka perimmiltään ovat suomalaisen kristillisen kielenkäyttömme takana.

Heprean rahamim tulee sanasta rehem, joka tarkoittaa kohtua. Laupeudessa on siis kyse jonkinlaisesta äidinrakkaudesta. Latinan misericordia taas viittaa sydämen suruun. Laupias on sellainen, jonka sydän liikuttuu kurjuuden edessä. Kaikki muistanevat tarinan laupiaasta samarialaisesta. Siinä on hyvä esimerkki. Jumalasta puhuttaessa laupeus on hänen rakkauttaan sellaisena kuin se näyttäytyy suhteessa syntisiin. Eli luterilaisten ”armo”.

Paavi Franciscuksen laupias Jumala

Sitten asiaan. Paavien haastattelukirjat ovat ihan parhaita. Alkaen Johannes Paavali II:n (WSOY:n suomeksi julkaisemasta) kirjasta Uskalla toivoa, jatkuen Benedictus XVI:n useiden tälläkin blogilla esiteltyjen haastattelukirjojen kautta ja päättyen nyt Franciscuksen kirjaan, nämä kirjat ovat aina mahtavaa luettavaa. Paavit puhuvat vilpittömästi sydämestään, syvällisesti mutta samalla ymmärrettävästi.

Paavi Franciscuksen mukaan laupeus on Jeesuksen tärkein sanoma. Laupeus on Jumalan nimi, hänen ”henkilöllisyystodistuksensa”. Kysyttäessä Franciscus paljastaa, että laupeuden merkitys valkeni hänelle vuosien varrella rippejä kuunnellessa. Hän siteeraa Johannes XXIII:n kuuluisaa Vatikaani II:n avajaispuhetta: kirkko käyttää tänään mieluummin laupeuden lääkettä kuin ankaria tuomioita.

Johannes XXIII:n jälkeen erityisesti paavi Johannes Paavali II edisti tietoisuutta Jumalan laupeudesta kirkossa. Hän asetti Jumalan laupeuden sunnuntain (pääsiäisen 2. sunnuntai), julisti pyhäksi puolalaisen sisar Faustyna Kowalskan (jonka saamiin ilmestyksiin em. juhlan asettaminen liittyy) ja kirjoitti kiertokirjeen Dives in misericordia (suom. Laupeudesta rikas KATT 2014).

Paavi painottaa sitä, että Jumalan armo ennättää aina meidän edellemme, se ennakoi ja edeltää meitä (nos primerea). Hän puhuu tuhlaajapoikavertauksesta ja isästä, joka odottaa ja juoksee avosylin vastaan. Franciscus muistuttaa menneisyyden harhaopeista (pelagiolaiset, kataarit), jotka yrittivät vanhurskauttaa itsensä teoillaan ja tahdonliikkeillään. Paavi kehottaa palaamaan evankeliumiin ja Roomalaiskirjeeseen.

Franciscus korostaa Jumalan laupeuden äärettömyyttä ja uskollisuutta silloinkin, kun emme itse ole uskollisia (2. Tim. 2:13). Hän sanoo Jumalan rakkauden pätevän niihinkin, jotka ovat sakramenttiyhteyden ulkopuolella. Kypsä esimerkki tulee paavin omasta suvusta. Mies, joka ei uudelleenavioituneena voinut käydä ripillä eikä ehtoollisella, kävi silti joka sunnuntai kirkossa, tunnusti syntinsä papille ja pyysi siunausta.

Kun Tornielli kysyy, miksi ylipäätään pitäisi ripittäytyä, Franciscus puhuu synnin ja anteeksiannon kommunaalisesta, yhteisöllisestä luonteesta. Hän myöntää kuitenkin: ”On totta, että voin puhua Herralle, pyytää häneltä heti anteeksiantoa, ja Herra antaa heti anteeksi.” Franciscus ei mainitse skolastisia ehtoja aikomuksesta mennä ripille, vaan toteaa (paremmin ja oikein), että on silti ”tärkeää” mennä myös rippituoliin.

Rippi ja laupeuden lääke

Franciscus kritisoi terävästi pinnallista syntikäsitystä ja rippikäytäntöä, jonka mukaan synti on kuin tahra ja rippi kuin pesukone. Synti on enemmän kuin tahra, se on haava, ja haava vaatii parantamista. Rippituolia ei voi kohdella mekaanisesti pesulana, eikä sinne ole tarkoitus mennä kerta toisensa jälkeen resitoimaan samaa ulkoa opeteltua listaa.

Toinen asia on se, että lankeaa samaan syntiin kerta toisensa jälkeen. Tässä tapauksessa on vain oikeaa nöyryyttä nousta kerta toisensa jälkeen, ja pappien tulisi antaa armeliaasti anteeksi seitsemänkymmentä seitsemän kertaa. Rippituoli ei myöskään ole kidutuskammio, eikä pappien tule käyttää sitä sopimattomien kysymysten esittämiseen (huonona esimerkkinä mainitaan pappi, joka kysyi tytöltä, missä hänen kätensä ovat, kun hän nukkuu).

Kysyttäessä homoseksuaaleista Franciscus toivoo, että hekin tulisivat ripille ”voidakseen olla lähellä Herraa, jotta voitaisiin rukoilla yhdessä”. Tuolloin rippi-isä voi ”suositella rukousta, osoittaa hyvää tahtoa, näyttää tietä”. Kuten huomataan, rippi on paavi Franciscukselle tärkeässä asemassa laupeuden riemuvuonna. Usein riemuvuosi liitetään erityisesti aneisiin, mutta paavi ei puhu niistä kirjassa mitään. Tärkeintä on Jumalan laupeudelle avautuminen.

Ihmisen ei tarvitse avata suuria ja raskaita portteja Jumalan laupeudelle. Jumala voi käyttää pienen pieniäkin avautumisia armonsa kanavina. Tästä Tornielli kertoo kauniin tarinan, jonka hän on ottanut Comunione e Liberazione -liikkeen perustajalta Luigi Giussanilta, joka puolestaan sai sen Bruce Marshallin romaanista To Every Man a Penny. Kirjassa isä Gaston ripittää kuolevaa saksalaista sotilasta, joka tunnustaa lemmenseikkailunsa.

Pappi selittää sotilaalle, että hänen on kaduttava syntejään, mutta sotilas vastaa: ”Kuinka voisin katua? Se oli hauskaa, ja jos voisin, tekisin saman uudestaan. Kuinka voisin katua?” Silloin isä Gaston saa neronleimauksen ja kysyy: ”Mutta kadutko, ettet kadu?” Nuorukainen vastaa spontaanisti: ”Kyllä, kadun, etten kadu”, eli olen pahoillani, etten pysty osoittamaan katumusta. Tämä pieni rako saa laupiaan papin antamaan synninpäästön.

Paavi kommentoi episodia: ”Totta, juuri noin se on. (…) Jumala ei halua, että kukaan joutuisi kadotukseen. Hänen laupeutensa on äärettömästi syntiämme suurempi, hänen lääkkeensä on äärettömästi voimakkaampi kuin sairaus, joka meitä vaivaa.” Paavin mukaan uskottavuutemme kristittyinä riippuu siitä, otammeko laupeuden sanoman vakavasti. Otammeko vastaan marginalisoituneen, parannammeko haavoittuneen haavat?

noe

Puolan lahja maailmalle

28.4.2014

(Nyt julkaistava artikkeli on päivitetty versio Kotimaa24-blogilla 3.8.2012 julkaistusta artikkelista.)

Eilen, pääsiäisajan toisena sunnuntaina eli Jumalan laupeuden sunnuntaina Johannes Paavali II julistettiin vihdoin pyhäksi yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen. Pyhä Johannes Paavali II on epäilemättä yksi Puolan suurimmista lahjoista kirkolle ja ihmiskunnalle – myös Suomelle, jossa hän vieraili vuonna 1989. Ei täällä kovin usein kanonisoituja pyhimyksiä ole kylässä käynyt! Nyt kuitenkin monet suomalaiset voivat sanoa, että ovat nähneet livenä ihka aidon pyhimyksen.

Suurin osa suomalaisista ei kuitenkaan ole lähemmin päässyt tutustumaan Johannes Paavali II:n elämään ja tuotantoon. Ns. JP2-tiimi yritti autuaaksijulistuksen yhteydessä tasapainottaa valtavirtamedian luomaa kielteistä kuvaa konservatiivipaavista Johannes Paavali -sivustolla, joka tosin ei enää ole aktiivisessa toiminnassa. Catholic Voices Suomi ei valitettavasti ole ollut aktiivinen pyhäksijulistuksen yhteydessä. Mistä sitten voisi saada tietoa esimerkilliseksi julistetun paavin elämästä?

Kuinka tutustua paaviin?

Kesällä 2012 Puolassa ollessani lueskelin JP2-kirjallisuutta ja sain lisänäkökulmaa hänen elämäänsä ja ajatteluunsa. Paavin kakkossihteerin Mieczysław Mokrzyckin haastattelukirja Najbardziej lubił wtorki (Tiistaista hän tykkäsi eniten, ei suom.) kertoo hauskasti ja koskettavasti paavin arjesta, kuinka hän rukoili, vietti vapaa-aikaa, vitsaili, tapasi valtionpäämiehiä ja kiersi muuttamassa maailmaa.

Aloittelijan voi olla vaikea ymmärtää JP2:n omia, usein hyvin filosofisia tekstejä, joten paaviin tutustuminen kannattaa aloittaa tällaisesta kevyestä kirjallisuudesta kokonaiskuvan saamiseksi.

Paavin ykkössihteerin, nykyisen Krakovan arkkipiispan Stanisław Dziwiszin vastaava kirja Świadectwo on käännetty englanniksi nimellä A Life with Karol, jota suosittelen lämpimästi, ellei sitten halua suoraan lukea George Weigelin 1000-sivuista elämäkertaa Witness to Hope, josta saa kyllä valtavan kattavan vision koko maailmasta, 1900-luvun historiasta ja tietysti itse paavin persoonasta. Vähemmällä pääsee lukemalla maaliskuisen kirjaesittelyni ko. elämäkerrasta.

Paavin filosofinen perintö

Lukiessani paavin omia kirjoja olen pohtinut hänen perintönsä ydinkohtia. Paavin viimeisessä kirjassa Pamięć i tożsamość (Memory and Identity, ei suom.) sekä vuoden 1994 haastattelukirjassa Przekroczyć próg nadziei (Uskalla toivoa, WSOY) paavi saa vapaasti jutustella itseään kiinnostavista asioista, ja ne tarjoavat paljon hyvää ja syvällistä pohdittavaa.

”Syvällistä pohdittavaa” viittaa jo aiemmin mainitsemaani paavin ajattelun filosofiseen luonteeseen. Avainaiheita ovat mm. ”ihmisen sydän”, ”maailman kohtalo”, ”isänmaa”, ”filosofian historia”. Kun taas ajattelen paavi Benedictus XVI:tä ja hänen tuotantoaan, mieleen nousevat avainsanat ”Jeesus”, ”teologia”, ”Raamattu”, ”kirkko”. Franciscuksesta taas: ”köyhät”, ”nöyryys”, ”ilo”, ”rohkeus”, ”evankeliointi”.

Franciscuksen lähimmäisenrakkaus ja Benedictuksen teologia saattavat tuntua suomalaisille luterilaisille vetävämmiltä ja läheisemmiltä kuin puolalaisen Wojtyłan filosofointi. Filosofiassa kahlaaminen on raskaampaa, mutta lopulta sitäkin palkitsevampaa. Pääpointit piirtyvät sydämeen lähtemättömästi. Johannes Paavali II kaipaa vain popularisointia, jotta sanoma tavoittaisi ihmiset helpommin.

Kristus filosofiankin keskipisteenä

Oikeastaan Johannes Paavali II:n lempiaiheet kuten ihminen ja maailmanmeno koskettavat (on jopa hieman tautologista sanoa) jokaista tässä maailmassa elävää ihmistä. Kuka minä olen, mihin olen menossa, kuinka löydän elämäni tarkoituksen? Mihin tämä maailma on menossa, miten historiaa olisi tulkittava, kenen puolesta olisi kamppailtava, onko tulevaisuudentoivoa?

Uuden evankelioinnin näkökulmasta tällainen lähestymistapa voi olla jopa strategisesti hedelmällisempi kuin suoraan Raamatusta ja Jeesuksesta puhuminen. Johannes Paavali II halusi aina puhutella kaikkia, kristittyjä ja ei-kristittyjä, jokaista ihmistä. Kaikki kamppailemme samojen kysymysten parissa.

Johannes Paavali II:n filosofointi ei jäänyt kysymysten tasolle. Hänellä oli tarjota myös vastaus, ja tuo vastaus on Jumalan ilmoitettu ja lihaksi tullut Sana, Kristus, hänen persoonansa (tosi Jumala, tosi ihminen) ja pääsiäissalaisuutensa (lunastava kuolema ja ylösnousemus). Kristus on historian keski- ja päätepiste, viimeinen Aadam, joka ilmoittaa ihmisen ihmiselle itselleen.

Tuomas ja Kristus

Johannes Paavali II valitteli sitä, että moderni filosofia siirtyi Descartes’in jalanjäljissä olemisesta ja objektiivisuudesta ajatteluun ja subjektiivisuuteen. Tämä käänne teki lopulta lopun uskosta Jumalan ilmoitukseen ja objektiiviseen moraaliin. Kun ihmisestä tulee kaiken tuomari, ei mikään enää estä yhtä kansanryhmää hävittämästä toista. Paavi peräänkuulutti paluuta Tuomas Akvinolaisen metafysiikkaan (vaikka hän käytti hyväkseen myös modernia filosofiaa kuten fenomenologista metodia) ainoana kestävänä pohjana.

Paavi piti myös tiukasti kiinni Jumalan itseilmoituksesta Kristuksessa. Joko ihminen ottaa sen vastaan tai sitten ei. Kristus paljastaa ihmisyyden salaisuuden, hän tuntee ihmisen, hän tietää, ”mitä ihmisessä on” (Joh 2:25). Kristusta katsomalla ihminen löytää itsensä: kutsun uhrautuvaan rakkauteen, joka on kuolemaakin väkevämpi.

Pahuus ja laupeus

Nuori Wojtyła näki natsien aiheuttamat kauheudet, hän katsoi pahuutta ja kuolemaa läheltä silmiin. Myöhemmin hän pohti paljon pahuuden ongelmaa ja sitä, kuinka lopulta Jumalan rakkaus ja laupeus on se raja, jota pahuus ei koskaan kykene voittamaan. Usko Jumalan hyvyyteen ei varmasti ollut kovin helppoa toisen maailmansodan aikana, pahuus näytti voittamattomalta. Mutta niin vain natsit lopulta hävisivät, kommunismi kaatui, Karol voitti, vapaus koitti.

Mikä sai puolalaiset uskomaan Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen sodan kaukeuksien keskellä? Johannes Paavali II nostaa erityisesti esiin pyhän Faustyna Kowalskan (+1938) ja hänen kauttaan levinneen Jumalan laupeuden hartauden. Kowalska kirjoitti kuuluisan Päiväkirjan (Dzienniczek, ei suom.) saamistaan näyistä, joissa Jeesus kertoi äärettömästä laupeudestaan suurimpiakin syntisiä kohtaan. Jeesus käski myös maalauttamaan kuvan, jossa olisi teksti ”Jeesus, luotan sinuun” (Jezu ufam Tobie).

Tämä kuva ja Jumalan laupeuden hartauteen liittyvät rukoukset levisivät pian ympäri Puolaa ja koko maailmaa. Faustyna Kowalska kuoli juuri ennen toista maailmansotaa, mutta hänen sanomansa jäi ikään kuin pelastusrenkaaksi seuraavien vuosien kauheuksien keskelle. Lukemattomia ihmisiä kääntyi Jumalan ja Kristuksen laupeuden puoleen, ja yhä tänään Jumalan laupeuden hartaus tuottaa katolisessa maailmassa kuin liukuhihnalta kääntymyksiä, parantumisia ja muita ihmeitä.

Nykyään ko. kuva on käytännössä jokaisessa puolalaisessa kirkossa, ja se löytyy myös Helsingin katolisista kirkoista. Lisäksi Johannes Paavali II muutti pääsiäisajan toisen sunnuntain Jumalan laupeuden sunnuntaiksi. Sen aattona hän kuoli, ja juuri sitä vietettäessä hänet nyt myös julistettiin pyhäksi.

Puolan lahja teologialle

Johannes Paavali II oli ylpeä puolalaisesta perinnöstään monella tavalla, mutta sisar Faustynan julistamalla Jumalan laupeudella oli erityinen paikka hänen sydämessään. Hän omisti Jumalan laupeudelle toisen paavillisen ensyklikansa, joka muuten julkaistaan suomeksi aivan näinä päivinä (seuratkaa katolinen.fi -sivuja).

Puolalaiset teologit ottivat askeleen eteenpäin ja kirjoittivat jopa kokonaisen dogmatiikan Jumalan laupeuden näkökulmasta! Faustynan ja Johannes Paavali II:n inspiroimana kristillinen dogmatiikka ei enää olekaan harhaoppien tuomitsemista yksi toisensa jälkeen, vaan kaunis visio siitä, kuinka laupias Isä armahtaa, hoitaa ja kasvattaa harhailevia lapsiaan. Kirkolla on rajansa, Jumalan laupeudella ei.

Johannes Paavali II sai itse julistaa sisar Faustynan autuaaksi ja pyhäksi. Hän kävi myös vihkimässä uuden Jumalan laupeuden pyhäkön Krakovassa vuonna 2002. Nyt Faustynan kuolinluostarin viereen on nousemassa Johannes Paavali II -keskus. Kaksi todistajaa, kaksi suurta 1900- luvun puolalaista pyhimystä, kaksi rukouksen ja uskon keskusta ja pyhäkköä vierekkäin. Näistä tullee vuonna 2016 Krakovassa pidettävien Maailman nuortenpäivien yksi ydinkeskuksista.

Faustyna Kowalska ja Johannes Paavali II julistavat sanomaa, joka tulee oikeastaan aika lähelle sitä, mitä vanha kunnon luterilaisuuskin parhaimmillaan edustaa: Jumala on armollinen, äärettömän armollinen, hän antaa anteeksi suurimmallekin syntiselle! Kristuksen sydän on avoinna, hän haluaa vuodattaa rakkautensa päällemme runsaasti! Ei tarvitse kuin sanoa: Jezu ufam Tobie! Jeesus, luotan sinuun!


%d bloggaajaa tykkää tästä: