Kasteopetusta 300-luvun Jerusalemissa

Ensi sunnuntai on palmusunnuntai, joten on aika kääntää katseet kohti Jerusalemia. Siihen soveltuu erinomaisesti Perussanoman vuonna 2013 julkaisema kirja Jerusalemin uskontunnustus – Kyrillos jerusalemilaisen katekeesit – ensi perjantai 18.3. kun on sopivasti juuri pyhän Kyrilloksen muistopäivä.

Katekeesit eli kasteopetukset on suomentanut Ruotsissa asuva ortodoksipappi Johannes Seppälä. Tämä on taas hieno ekumeeninen teko Perussanomalta. Kirjasta on aiemmin blogannut Juho Sankamo (1, 2), ja sen sisällykseen voi tutustua sivulla ortodoksi.net. Pekka Metson johdannossa selitetään historiallista kontekstia, mm. sitä kuinka kristologiset ja kolminaisuusopilliset kiistat olivat ajankohtaisia Kyrilloksen aikaan 300-luvulla.

Sankamo on arviossaan oikeassa siinä, että Kyrillos tekee vaikutuksen suurella raamatuntuntemuksellaan. Toisaalta täytyy lisätä, että Kyrillos osaa heti esikatekeeseista asti yllättää myös erikoisilla raamatuntulkinnoillaan.

Kyrillos sanoo opetettaville, että aito tahtominen tekee heistä kutsuttuja, viitaten Room. 8:28:aan – ”tahtonsa mukaan” tarkoittaisi siis uskovan eikä Jumalan tahtoa. Kyrillos tulkitsee erikoisesti myös Simon noidan kastetta: hän ”laskeutui veteen ja nousi, mutta sielu ei tullut Kristuksen kanssa haudatuksi eikä noussut ylös hänen kanssaan”.

Katekeesit ennen uskontunnustusta

Kysymyksessä kasteesta ja uudestisyntymisestä Kyrillos ei ole ex opere operato -skolastikko. Toisalta hän ei ole mikään evankelikaalikaan. Vesi puhdistaa ruumiin ja Henki sinetöi sielun. ”Joka on vedessä kastettu, mutta jolle ei ole suotu Henkeä, sillä ei ole täydellistä armoa.” Apostolien teoissa Pietari käski kastaa Hengen saaneet pakanat, ”niin että kun sielu oli syntynyt uudelleen uskon kautta, ruumiskin pääsisi armosta osalliseksi veden kautta”. (s. 74-75) Kaste on pelastukselle välttämätön, paitsi marttyyreille.

Dogmatiikan näkökulmasta äärimmäisen mielenkiintoinen on IV katekeesi ”kymmenestä dogmista”. ”Jumalinen elämähän koostuu kahdesta tekijästä, jumalisista dogmeista ja hyvistä teoista.” Ilman toista toisesta ei ole hyötyä. (s. 83) Mitkä sitten ovat 300-luvun Jerusalemin seurakunnan 10 dogmia?

Ensimmäinen on dogmi Jumalasta: hän on yksi ainoa, syntymätön, aluton, muuttumaton. Jännää on, joskin idälle tyypillistä, että tämä yksi Jumala ei ole kolminaisuudelle yhteinen jumalallinen luonto vaan ”Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä”. Toinen dogmi on sitten usko Jeesukseen, ”Jumalasta syntyneeseen Jumalaan”, ”kaikessa Isänsä kaltaiseen”. (s. 85-86) Kuinka tämä sopii alussa opetettuun Jumalan ykseyteen?

”Älä tee Poikaa Isälle vieraaksi, äläkä sulata heitä yhteen ja usko poikaisyyteen. Vaan usko, että on yhden Jumalan yksi ainoa ainosyntyinen Poika, ennen kaikkia aikoja Jumalan Sana.” (s. 86)

Kolmas dogmi on neitseestäsyntyminen. ”Jos ihmiseksi tuleminen olisi ollut fantasiaa, niin pelastuskin olisi mielikuvitusta. Kristus oli kaksiluontoinen: se mikä näkyi, oli ihmistä, ja se mikä ei näkynyt Jumalaa.” (s. 86) Neljäs dogmi on lyhyt ja se on ”rististä”: Jeesusta ei ristiinnaulittu omien vaan meidän syntiemme tähden. Sitten tulevat dogmit ”hautauksesta” (vrt. 1. Kor. 15!), ylösnousemuksesta, taivaaseen astumisesta ja tulevasta tuomiosta:

”Tämä ylösnoussut Kristus tulee takaisin taivaasta, ei maasta. Sanoin: ei maasta, koska maasta on tuleva monia antikristuksia. Niin kuin olet nähnyt, monet ovat jo alkaneet sanoa, minä olen Kristus.” (s. 89)

Sitten on dogmi Pyhästä Hengestä, jonka lopuksi Kyrillos lausuu kuuluisat sanansa, joita on käytetty protestanttisessa apologetiikassa sola scriptura -opin puolesta:

”Älä usko pelkästään minuakaan, joka puhun sinulle, ellet saa todistusta jumalallisista kirjoituksista. Onhan uskomme pelastus se, ettei se ole keksittyä puhetta, vaan perustuu jumalallisten kirjoitusten todistukseen.” (s. 90)

Kyrilloksen pointtina on sanoa oppilailleen, että edellä esitetyt opit Jumalasta, Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä löytyvät Raamatusta: katsokaa sieltä ellette usko. Hän ei opeta sellaista protestanttista raamattuperiaatetta, että jokaisen tulisi nyt ottaa Raamattu käsiinsä ja alkaa muodostaa yksin sen pohjalta omaa oppisysteemiään. Kontekstina on kirkon dogmaattinen opetus. Toisaalta dogmaattinen opetus on vain tämän laajuinen.

Tai no, itse asiassa jäljellä on vielä kaksi dogmia. Mitkä ne ovat? Jännitys tiivistyy… sakramentit? Ikonit? Regimenttioppi? Marian tahrattomuus? Perisynti? Kiirastuli? Paavin erehtymättömyys? Pelastuminen yksin uskosta? Sorry, kaverit! Viimeisinä ovat dogmit ”ihmisen rakenteesta” ja ”jumalallisista kirjoituksista”.

Ihminen koostuu ”sielusta ja ruumiista”, joista sielu on ”kuolematon kuolemattomaksi tekevän Jumalan tähden”. ”Tultuamme tänne synnittöminä [länsi sanoo auts!], me nyt teemme syntiä omasta tahdostamme.” (s. 91)

Jumalalliset kirjoitukset koostuvat Uudesta ja Vanhasta testamentista, eikä oppilaan tule olla ”missään yhtedessä apokryfeihin”. Kyrilloksen Raamattuun kuuluvat mm. Baruk ja Jeremiaan kirje, mutta ei esimerkiksi Makkabilaiskirjoja, Juuditin ja Tobitin ym. deuterokanonisia kirjoja. Kriteerinä on kuitenkin se, mitä kirkossa luetaan: ”Mitä kirkoissa ei lueta, älä sinäkään lue itseksesi”. (s. 96-97)

Tämän dogmin alla käsitellään apokryfien lisäksi myös kaikenlaista muuta mielenkiintoista kartettavaa: pakanalliset teatteriesitykset, astrologia, irstaus, kapakat, juutalaisuus ja ennen kaikkea harhaopit: ”Erityisesti vihaa kaikkia rikollisten harhaoppisten kokouksia.” (s. 97)

Katekeesit uskontunnustuksen jälkeen

Katekeesit jatkuvat uskontunnustuksen jälkeen. Kyrillos kertoo pakanoiden palvontamenoista: ”Vaikka minua hävettää, sanon kuitenkin: Ovatpa eräät kumartaneet jopa sipulia.” (s. 114) Harhaoppisia sanotaan ”valheellisesti kristityiksi”, oikeasti he ovat ”Kristusta vihaavia” (s. 114-115). Näitä olivat mm. Valentinos, ”kolmenkymmenen jumalan julistaja” (s. 117) ja Mani. Tässä yhteydessä vuorisaarna on kaiketi hetkeksi päässyt unohtumaan:

”Karta jumalattomuutta äläkä edes tervehdi ketään sellaista, ettet tulisi osalliseksi pimeyden hedelmättömistä töistä (…) Vihaa kaikkia harhaoppisia (…) vihaa jumalattomien dogmien tähden pahuuden työntekijää, kaikkinaisen saastan astiaa, johon on kaadettu kaikkien harhaoppien loka.” (s. 118)

Manikealaisten kasterituaaleista Kyrillos ei kehtaa ääneen kertoa. ”Ilmaistakoon asia vain kiertäen. Ajatelkoot miehet sitä, mikä tulee unen aikana, ja naiset kuukautisiaan.” (s. 123) Tämä on muuten vasta toinen kristillinen kirja, jossa olen nähnyt mainittavan sen, ”mikä tulee unen aikana”. Ensimmäinen oli tämä. Vaikea aihe.

Anekaupan kohdusta syntyneitä luterilaisia ilahduttanee (kjeh kjeh) Kyrilloksen oppi, jonka mukaan ”rahankin avulla voi vanhurskautua”: eiväthän Matteus 25:ssä kuvatut köyhien ruokkijat ja vaatettajat olisivat voineet saada ruokaa ja vaatteita ilman rahaa. Jos vielä epäilee, voiko raha tulla taivasten valtakunnan oveksi, niin sopii lukea Raamattua: ”Myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa.” (s. 135)

Entä mitä yhteistä on rahalla ja Paavalin kääntymyksellä? Ei mitään, paitsi ehkä seuraava Kyrilloksen argumentti: ”Voi suurta ihmettä! Entinen vainooja julistaa Kristusta. Miksi? Rahako hänet on houkutellut? (…) Mutta kuka voisi epäillä entisen vihollisen todistusta, kun hän myöhemmin kuolikin asian vuoksi?” (s. 158)

Asiallisen apologettisen argumentin jälkeen Kyrillos koettaa ratkaista kuuluisan Paul and the Law -ongelman aika erikoisesti panemalla seuraavat sanat kääntyneen apostolin suuhun: ”Luulinhan, että saarna Kristuksesta oli lain kumoamista. En tiennyt, että hän oli tullut toteuttamaan lain eikä kumoamaan sitä.” (s. 158)

Epäilyttäviä todisteluja kohdataan myös siinä vaiheessa, kun Kyrillos yrittää (juutalaisia vastaan) osoittaa profeettojen ennustaneen yhtä sun toista Jeesuksen syntymästä. Vanhan testamentin tulkinta on välillä aika villiä. Toisaalta Kyrillokselta löytyy myös hienoja kohtia siitä, kuinka Jeesus täyttää eräitä Vanhan testamentin juonteita. Kirjoitusten lisäksi hänellä on todisteita ”Ylösnousseen tähän päivään asti toimivasta voimasta”. (s. 236)

Jerusalemin piispana Kyrillokselle oli vaikuttavaa se, että Ylösnoussut oli ilmestynyt Jaakobille (1. Kor. 15:7), ”omalle veljelleen ja tämän paikkakunnan ensimmäiselle piispalle” (s. 238), Kyrilloksen edeltäjälle. Lisäksi Jeesuksesta todistavat ne monet Jerusalemissa nähtävät paikat, joilla hän kävi, ja lopuksi vielä ”se pilvi, jolla hän meni ylös” (s. 240).

Tämän jälkeen Kyrillos palaa jälleen harhaoppeihin ja siihen, kuinka heitä kaikkia on vihattava. Niin kuin rauhan uskonnosta voi tulla väkivallan uskonto, niin myös rakkauden uskonnosta voi tulla vihan uskonto. ”Vihatkaamme vihan ansainneita, karttakaamme niitä, joita Jumalakin karttaa.” (s. 272) Raamattuperusteluita vihapuheelleen Kyrilloksen ei tarvitse kauaa hakea (Ps. 139:21, 1. Moos. 3:15).

Helluntain tuli ja katolinen kirkko

Herran sanaa ”tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle” Kyrillos ei sentään tulkitse tuhopolton oikeutukseksi. Kyseinen sana toteutui helluntaina, jolloin Henki laskeutui apostolien päälle tulenliekkeinä. (s. 293) Tällöin syntyi katolinen kirkko, josta Kyrillos kirjoittaa viimeisissä katekeeseissaan kauniisti ja pidempienkin sitaattien arvoisesti.

Käännöksessä katholikos on suomennettu ”yhteinen (katolinen)”, mikä on ihan ok, sillä kreikankielisellä sanalla oli merkityssisältönsä, josta ”yhteinen” ilmaisee osan. Samalla aistin ortodoksikääntäjän ja luterilaisen kustantajan epämukavuuden, kun Kyrillos nimenomaan erottaa oikean kirkon vääristä tämän autuaan nimen perusteella. Toki on myönnettävä, että nykytilanne on monessa mielessä erilainen kuin 300-luvulla.

Mutta nyt niihin sitaatteihin. Itse olen tyytynyt käyttämään pelkkää adjektiivia ”katolinen”. Sen merkityksen Kyrillos saa itse selittää:

”Sopusoinnussa Isän ja Pojan kanssa Pyhä Henki on koonnut katoliselle kirkolle Uuden testamentin, vapauttanut meidät lain vaikeasti kannettavista taakoista, nimittäin niistä, jotka koskevat epäpuhdasta ja puhdasta sekä ruokia, sapatteja ja uusiakuita, ympärileikkausta, pirskotuksia ja uhreja, jotka oli annettu ajallisesti ja joissa oli tulevien hyvyyksien varjo, mutta totuuden tultua oli oikein, että ne lopetettiin. (s. 305)

”Katoliseksi kirkkoa kutsutaan siksi, että se yltää koko maailmaan, maan äärestä toiseen. Ja siksi, että se opettaa kaikenkattavasti ja puutteettomasti kaikkia dogmeja, joiden tulee tulla ihmisten tietoon, niin näkyvistä kuin näkymättömistäkin asioista, niin taivaallisista kuin maanpäällisistä.” (s. 320)

”Ja jos joskus matkustelet kaupungissa, älä kysele pelkästään, missä on kirkkorakennus (pyrkiväthän toisetkin, jumalattomien harhaopit kutsumaan omia luoliaan kirkoiksi), äläkä pelkästään, missä on seurakunta, vaan missä on pyhä, katolinen kirkko. Juuri se on meidän pyhän äitimme oma nimi, äitimme, joka on Herramme Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ainosyntyisen Pojan morsian (…) Jos haluaisin sanoa kaiken kirkosta, tarvitsisin useita tunteja kertoakseni.” (s. 322-323)

 

 

Helmiä Ireneuksen demonstraatiosta

Sain hiljattain luettua Irenaeus Lyonilaisen Epideixis eli latinaksi Demonstratio (Apostolisen julistuksen todistus tai osoitus). Se on kirjoitettu toisen kristillisen vuosisadan loppupuolella, ja se on säilynyt meille vain yhtenä myöhempänä armeniankielisenä käännöksenä. Tämä on tietysti myöhemmin käännetty nykykielille. Käännän englannista suomeksi teoksesta Iain MacKenzie: Irenaeus’s Demonstration of the Apostolic Preaching (Ashgate 2002).

Siltä varalta, että joku lukijani ei vielä olisi asiasta perillä, Irenaeus oli apostoli Johanneksen opetuslapsen Polykarpos Smyrnalaisen opetuslapsi. Demonstraatio on upeimpia teoksia, joita kristitty voi lukea – siinä ollaan sekä ajallisesti että hengeltä hyvin lähellä apostoleita. Kirja on syvästi raamattuteologinen, apostolinen ja katolinen. Alla annan Irenaeuksen puhua kokonaan puolestaan.

Apostoliset alkeet

”Tietäen, rakas Marcianukseni, kaipuusi elää jumalisuudessa, joka yksin vie ihmisen ikuiseen elämään, iloitsen ja rukoilen, että säilyttäisit uskosi kokonaisena ja täten olisit mieluinen Jumalalle, joka sinut loi… Lähetämme sinulle ikään kuin alkeiden oppikirjan…” (1)

”Kun kerran ihminen on elävä olento, joka koostuu sielusta ja lihasta… mitä lihan puhtaus voi hyödyttää, jos totuus ei ole sielussa?” (2)

”Meidän on pidettävä kiinni uskon säännöstä ilman poikkeusta, ja tehdä Jumalan käskyt, uskoen Jumalaan ja peläten häntä Herrana ja rakastaen häntä Isänä. Tämä tekeminen on uskon tuotetta… sillä usko nojaa asioihin, jotka todella ovat.” (3)

”Aivan ensiksi se [uskon sääntö] käskee meitä pitämään mielessä, että olemme saaneet kasteen syntien anteeksiantamiseksi, Isän Jumalan nimeen, ja Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, joka tuli lihaksi ja kuoli ja nousi kuolleista, ja Jumalan Pyhän Hengen nimeen. Tämä kaste on ikuisen elämän sinetti, uusi syntymä Jumalalle, ettemme enää olisi kuolevaisten ihmisten lapsia, vaan ikuisen ja iankaikkisen Jumalan.” (3)

Filosofiaa ja teologiaa

”Sillä on välttämätöntä, että tehdyt asiat ovat jonkin suuremman syyn aiheuttamia, ja kaiken alku on Jumala. Sillä hän ei ole minkään tekemä, ja hänen kauttaan kaikki on tehty. Siksi on oikein ennen kaikkea uskoa, että on yksi Jumala, Isä…” (4)

”Toinen kohta on: Jumalan Sana, Jumalan Poika, Kristus Jeesus Herramme… jonka kautta kaikki tehtiin, joka myös aikojen lopulla tuli ihmiseksi ihmisten keskelle täyttämään ja kokoamaan kaiken yhdeksi, lopettamaan kuoleman ja näyttämään elämän ja perustamaan Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden yhteisön.” (6)

”Kolmas kohta on: Pyhä Henki, jonka kautta profeetat profetoivat ja isät oppivat Jumalan asiat ja vanhurskaat johdettiin vanhurskauden tielle, ja joka aikojen lopulla vuodatettiin uudella tavalla ihmiskunnalle koko maassa, uudistaen ihmisen Jumalalle.” (6)

”Siispä Isä on Herra ja Poika on Herra, ja Isä on Jumala ja Poika on Jumala, sillä Jumalasta syntynyt on Jumala. Joten hänen olemuksensa substanssissa ja voimassa on yksi Jumala, mutta lunastuksen taloudenhoidossa on sekä Poika että Isä.” (47)

Luominen, lankeemus, lunastus

”Ihmisen hän teki omin käsin… jotta ihminen olisi Jumalan kaltainen. Lisäksi hän oli vapaa ja itsensä herra, sillä Jumala teki hänet tätä varten, että hän hallitsisi kaikkea, mikä oli maan päällä.” (11)

”Hän teki hänelle tätä maailmaa paremman paikan, jossa oli parempi ilma, kauneus, valo, ruoka, kasvit, vesi ja kaikki elämän välttämättömyydet, ja sen nimi on Paratiisi. Niin kaunis oli tämä Paratiisi, että Jumalan Sana kävi siellä usein, käveli ja keskusteli ihmisen kanssa, ennakoiden tulevaa, että hän tulisi asumaan ja olemaan ihmisten kanssa.” (12)

”Aatami ja Eeva – sillä se on naisen nimi – olivat alasti, eivätkä hävenneet, sillä heissä oli viaton lapsenkaltainen mieli eikä heidän ollut mahdollista ymmärtää mitään siitä, mikä syntyy sieluun himojen ja häpeällisten himojen kautta… Siksi he eivät hävenneet, he suutelivat ja syleilivät toisiaan puhtaudessa lasten tavoin.” (14)

”Mutta jottei ihminen ajattelisi liikoja itsestään… Jumala antoi hänelle lain… niin että jos hän pitäisi käskyn, hän pysyisi iäti kuolemattomana, mutta jos hän rikkoisi, hänestä tulisi kuolevainen… Tätä käskyä ihminen ei pitänyt, itsensä syntiseksi tehneen enkelin harhaanjohtamana… ja hän tuli karkotetuksi Paratiisista.” (15-16)

”Jumala lähetti profeetat Pyhän Hengen kautta… heistä tuli Jeesuksen Kristuksen ilmoituksen julistajia, ilmoittaen että Daavidin jälkeläisistä hänen lihansa kukoistaisi… ilmestyen aikojen lopulla koko maailmalle ihmisenä, Jumalan Sana kooten yhteen itsessään kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä.” (30)

”Siispä Sana tuli lihaksi, jotta sen lihan kautta, jossa synti oli hallinnut, se myös menettäisi valtansa eikä olisi enää meissä… Oli näet välttämätöntä, että Aadam koottaisiin Kristukseen, jotta kuolemattomuus nielaisisi kuolevaisuuden; ja Eeva koottaisiin Mariaan, jotta neitsyt olisi neitsyen esirukoilija, ja neitsyen kuuliaisuudella neitsyen tottelemattomuus pantaisiin pois.” (31, 33)

Helmien helmet

”Lisäksi hän täytti lupauksensa Abrahamille, että hänen jälkeläisensä olisivat kuin taivaan tähdet. Tämän Kristus teki… ja teki häneen uskovista maailman valon, ja Abrahamin kanssa samalla uskolla vanhurskautti pakanat… Abraham vanhurskautettiin uskosta, ja vanhurskaalle ei ole lakia pantu. Samoin meidätkin vanhurskautetaan, ei laista, vaan uskosta, josta laki ja profeetat todistavat…” (35)

”Hän täytti lupauksensa Daavidille, sillä hänelle Jumala oli luvannut että hänen ruumiinsa hedelmästä hän nostaisi ikuisen Kuninkaan, jonka valtakunta ei loppuisi… Jumalan Pojasta tuli Abrahamin ja Daavidin Poika, täydellistäen ja kooten itsessään kaiken tämän… sillä olimme synnin vankeja, syntyen syntisyydessä ja eläen kuoleman alaisuudessa.” (36-37)

”Apostolit… näyttivät ihmiskunnalle elämän tien, puhdistaen heidän sielunsa ja ruumiinsa veden ja Pyhän Hengen kasteella… Hengen he olivat saaneet Herralta ja antoivat eteenpäin niille, jotka uskoivat, ja näin he järjestivät ja perustivat kirkot. Uskolla ja toivolla ja rakkaudella he toteuttivat profeettojen ennustuksen, pakanoiden kutsun…” (41)

”Niille, jotka näin uskoivat häneen ja rakastivat Herraa ja pysyivät pyhyydessä ja vanhurskaudessa ja kärsivällisessä kestävyydessä, kaikkien Jumala oli luvannut antaa ikuisen elämän kuolleista ylösnousemisen kautta… sillä tällainen on uskovien tila, sillä heissä asuu jatkuvasti Pyhä Henki, joka annettiin heille kasteessa, ja jonka vastaanottaja säilyttää, jos hän vaeltaa totuudessa ja pyhyydessä ja vanhurskaudessa ja kärsivällisessä kestävyydessä.” (41-42)

”Että hän ei lähettäisi lunastettuja takaisin Mooseksen lainsäädäntöön – sillä laki sai täyttymyksensä Kristuksessa – vaan haluaisi heidän elävän uutuudessa Sanan kautta, uskossa Jumalan Poikaan ja rakkaudessa, Jesaja ilmoitti, sanoen…” (89)

”Jumala on koonnut meissä Abrahamin uskon jälleen itselleen, eikä meidän pitäisi palata enää takaisin, tarkoitan ensimmäiseen lainsäädäntöön. Sillä olemme saaneet lain Herran, Jumalan Pojan, ja uskossa häneen opimme rakastamaan Jumalaa koko sydämestämme, ja lähimmäistämme niin kuin itseämme.” (95)

Kirkkoisien ja keskiajan Paavali-tulkinnasta

Julkaisen seuraavassa alun perin gradua varten kirjoittamaani materiaalia, joka kuitenkin jäänee suurimmaksi osaksi graduni ulkopuolelle. Näin saan tekstin edes jonkinlaiseen käyttöön. Teksti on enemmän akateemista kuin apologeettista, mutta toivottavasti siitä on jollekulle hyötyä. Tarkat lähdeviitteet eivät ole mukana, mutta mainittakoon päälähteinä seuraavat teokset: Thomas Scheck: Origen and the history of Justification. Alister McGrath: Iustitia Dei. Stephen Westerholm: Perspectives Old and New on Paul. David Aune (ed.): Rereading Paul Together.

Paavali ensimmäisillä vuosisadoilla

Uuden testamentin teksteistä käy ilmi, että Paavali oli toisaalta vaikutusvaltainen ja toisaalta kiistanalainen apostoli jo omana elinaikanaan. 2. Pietarin kirje pitää Paavalin kirjeitä pyhinä kirjoituksina (2. Piet. 3:15–16), vaikka Paavali itse myöntää vastustaneensa Pietaria kerran päin naamaa (Gal. 2:1–11). Toisen ja kolmannen vuosisadan apokryfikirjallisuudessa sama jännite jatkuu: toisaalta Passio sanctorum Petri et Pauli esittää Pietarin ja Paavalin rinta rinnan keisari Neron edessä puolustamassa kristinuskoa, toisaalta Kerygmata Petrou esittää apostolit toistensa vastustajina ja suorastaan vihollisina.1 Acta Pauli kuvaa Paavalia Jeesuksen opetuksen julistajana ja voimallisena ihmeidentekijänä. Hyvinkin paavalilaisten elementtien seassa on hyvin epäpaavalilaisia aineksia.

Toisen vuosisadan suurin Paavali-kiista koski markionilaisuutta, jonka perustaja Markion (k. n. 160) asetti myöhemmän Kerygmata Petroun tavoin Paavalin muita apostoleja vastaan, mutta asettui itse kiistassa Paavalin puolelle. ”Yksin Paavali tunsi totuuden”, hän opetti, ja hyväksyi kaanoniinsa vain Paavalin ja hänen työtoverinsa Luukkaan tekstejä, nekin tosin rankasti editoituina. Markion opetti kahta Jumalaa, luodun maailman ja lihan pahuutta sekä lain ja evankeliumin tiukkaa vastakkainasettelua.

Apostolisesta kirkosta Paavalin ja muiden apostolien sekä lain ja evankeliumin tiivistä yhteyttä nousi puolustamaan Ireneus Lyonilainen (k. n. 202), joka osoitti Markionia vastaan Paavalin pitäneen yhtä muiden apostolien kanssa ja uskoneen yhteen ainoaan Luoja-Jumalaan. Pian Eirenaioksen jälkeen Tertullianus (k. n. 220) teki saman. Paavali ei jäänyt huomiotta aiemmiltakaan isiltä.

Kleemens Roomalainen (k. n. 99–101) kirjoitti kunnioittavasti marttyyrina kuolleesta Paavalista, jolta hän oli selvästi saanut vaikutteita soteriologiaansa. Ignatios Antiokialaisen (k. n. 98–117) kirjeissä on useita viittauksia Paavalin kirjeisiin, pastoraalikirjeet mukaan lukien.6 Polykarpos Smyrnalainen (k. n. 155) viittasi Paavaliin kirjeessään filippiläisille. Justinos Marttyyri (k. 165) käytti Roomalais- ja Galatalaiskirjeitä hyväkseen argumentaatiossaan juutalaista Tryfonia vastaan.

Origenes, Pelagius ja Augustinus

Ensimmäisen Roomalaiskirjeen kommentaarin aika koitti kolmannella vuosisadalla, kun Origenes (k. 254) tehtaili myöhempään kirkolliseen Paavali-tulkintaan valtavasti vaikuttaneen selitysteoksensa. Origenes keskittyi vastustamaan markionilaisuutta ja puolustamaan kirkon uskoa Jumalan tuomiosta ja ihmisen vapaasta tahdosta. Hän vastusti myös uskon ja tekojen vastakkainasettelua lopullisen pelastuksen saavuttamisessa. Origenes loi pohjan Pelagiuksen ja Augustinuksen myöhemmälle väittelylle vanhurskauttamisesta – kummatkin käyttivät Origeneen kommentaaria hyväkseen omassa teologiassaan.

100-luvulta 400-luvulle tapahtuu Paavali-kiistoissa asteittainen fokuksen siirtyminen. 2. ja 3. vuosisadan vaihteessa kiistellään vielä pääasiassa Jumalasta (yksi vai kaksi), Origenes keskittyy sekä Jumalaan että pelastukseen, kun taas 4. ja 5. vuosisadan vaihteessa huomio on jo lähes kokonaan pelastusopissa. Ekumeeniset kirkolliskokoukset olivat jo määritelleet kolminaisuusopin, markionilaisuus oli ehtinyt kuihtua.

Vuorossa oli yksi teologianhistorian suurimmista ja kauaskantoisimmista kiistoista: Pelagiuksen ja Augustinuksen väittely Paavalin soteriologiasta. Tähän liittyi tiukasti syntioppi ja antropologia.
Room. 5:n tulkinta oli ratkaisevassa asemassa: Pelagiuksen mukaan ihmiskunta on tullut syntiseksi Aadamia matkimalla, kun taas Augustinuksen mukaan ihmiskunta lankesi Aadamissa. Molemmille näkemyksille löytyi tukea Origeneen kommentaarista.

Pelagius seurasi Origenesta tulkitessaan ”lain teot” juutalaisiksi rituaalisäädöksiksi, Augustinus taas vetosi Room. 7:ään tulkitessaan Paavalin lakipolemiikin myös moraalilakia koskevaksi. Augustinuksen mukaan ihminen ei voi luonnollisilla voimillaan noudattaa moraalilakia, vaan tarvitsee siihen Pyhän Hengen vuodattaman rakkauden (Room. 5:5).11 Origenes, Pelagius ja Augustinus olivat kuitenkin kaikki yhtä mieltä siitä, ettei kukaan voi pelastua lopullisesti pelkällä uskolla ilman hyviä tekoja tai rakkautta – he siteerasivat yksimielisesti kantansa tueksi Paavalin kohtia 1. Kor. 13:2, Gal. 5:6 ja Room. 13:10. Näin he myös sovittavat Paavalin opetuksen Jaakobin kanssa.

Keskiaika

Pelagius tuomittiin vuonna 418 näkemyksistään, joiden mukaan Aadamin synti ei vahingoittanut hänen jälkeläisiään, vaan että ihminen voi olla tekemättä syntiä ja noudattaa Jumalan lakia ilman Jumalan armoa. Pelagiolaisuus kuoli lopullisesti vuonna 529 pidetyn Orangen synodin vaikutuksesta. Näin ollen Augustinuksen teologia tuli keskiaikaisen soteriologian hallitsevaksi ohjeeksi, vaikka myös Origeneen kommentaari säilytti merkittävän asemansa. Hyvä esimerkki tästä on Guillaume de St-Thierry (k. 1148), joka yhdisteli Roomalaiskirjeen kommentaariinsa taidokkaasti Origeneen eksegeesiä ja Augustinuksen teologiaa.

Augustinolainen rakkauteen keskittynyt tulkinta hallitsi myöhempää läntistä Paavali-luentaa aina reformaatioon asti. Tässä tulkinnassa ihminen täyttää lain rakastamalla Jumalaa ja lähimmäistä Pyhän Hengen armon avulla. Kaikki ihmisen myötävaikutus on kuitenkin lopulta Jumalan predestinoivan armon ansiota. Näin opetti myös keskiajan suurin teologi Tuomas Akvinolainen, joka kirjoitti laajoja kommentaareja Paavalin teoksiin.

Akvinolainen piti Augustinusta suurena auktoriteettina ja yhtyi pitkälti hänen predestinaatio-oppiinsa, joka (toisin kuin Origenes) kielsi predestinaation johtuvan ennaltanähdyistä ansioista. Ehdottoman armovalinnan opin rinnalla Augustinus ja Tuomas pitivät kuitenkin kiinni vapaasta tahdosta ja vanhurskauttamisen armon menettämisen mahdollisuudesta. He jättävät Jumalan salaisuudeksi kysymyksen siitä, miksi jotkut saavat kestävyyden armon, kun taas toiset eivät.

Loppuhuomioita

Lopuksi muutama apologeettinen loppuhuomio gradun tekstin ulkopuolelta. Ensinnäkin on todettava, että Paavali ei ollut tuntematon Augustinukseen saakka, vaan häntä kunnioitettiin ja siteerattiin katolisena apostolina ja auktoriteettina ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien. Toiseksi on hahmoteltavissa jonkinlainen punainen lanka kirkon Paavali-tulkinnassa, joka pysyy, vaikka tulkinnallisissa yksityiskohdissa onkin eroavaisuuksia. Ei ole yllätys, että tämä punainen lanka on pitkälti pelastusopillinen.

Protestanttisesta näkökulmasta perinteisen kirkollisen Paavali-tulkinnan sisältö voi kuitenkin olla yllättävä. Kirkko halusi aina painottaa Jumalan oikeudenmukaisuutta ja rakkautta – ja Paavali oli tämän sanoman suuri apostoli. Paavali julisti Jumalan tuomitsevan kaikki oikeudenmukaisesti tekojen mukaan (Room. 2:6). Tämä edellyttää ihmisten vapautta. Paavali opetti Jumalan vuodattavan rakkautensa ihmisiin Pyhän Hengen kautta (Room. 5:5). Tämä edellyttää ihmisten syntisyyttä. Paavali opetti, ettei usko hyödytä ilman rakkautta vaan että sen tulee vaikuttaa rakkauden kautta (1. Kor. 13:2, Gal. 5:6). Tässä näkökulmat yhdistyvät: Jumala pelastaa syntiset ihmiset vuodattamalla heihin uskon, toivon ja rakkauden, jonka ansiosta ihmiset voivat saada viimeisellä tuomiolla ikuisen elämän palkan.