Posted tagged ‘kaste’

Luther, kaste ja katumus

10.8.2015

Eero Huovisen suomentama ja johdannolla varustama julkaisu Kaste ja usko – Valikoima Lutherin kirjoituksia kasteesta ja lapsen uskosta (Herättäjä-Yhdistys 1991) on kutkuttavaa luettavaa. Suosittelen sitä kaikille kastetuille, uskoville, katolilaisille ja luterilaisille. Tässä artikkelissa esittelen vielä Lutherin ajatuksia kasteesta, ripistä ja katolisesta kirkosta sekä peilaan niitä nykypäivään.

Lutherin kirjoituksissa on paljon katolilaista puhuttelevaa ja ilahduttavaa materiaalia. Vuoden 1519 saarnassa voi ajatella kuuntelevansa katolista munkkia, joka toimii kirkon sisällä ja puuttuu joihinkin aikansa teologisiin vääristymiin. Jos Lutherille ei olisi käynyt niin kuin kävi, eräät hänen ajatuksensa olisivat voineet jäädä hyvinkin vaikutusvaltaisiksi kirkossa; nyt ne jäivät valitettavasti ulkopuolelle.

Viimeisessä tekstissä Luther on paradoksaalisesti ”ekumeenisimmillaan” katolisen kirkon (tai hänen kielellään ”paavikunnan”) suuntaan. Uudestikastajia ja ”hurmahenkiä” vastaan, jotka pyrkivät eroon kaikesta katolisesta, Luther luettelee kristillisiä aarteita, joita katolisessa kirkossa on ja jotka protestantit ovat paavin kirkolta perineet. Teksti toimii mainiona ekumenian puolustuksena varsinkin aikana, jona monet 1500-luvun ongelmat ovat historiaa.

Luther kasteen vaikutuksesta

Augustinolaismunkki Lutherin ”Saarna kasteen kunnianarvoisesta sakramentista” selittää kasteen sisällön olevan ”autuas kuoleminen pois synnistä ja ylösnouseminen Jumalan armoon, niin että vanha, synnissä siinnyt ja syntynyt ihminen kasteessa upotetaan ja että uusi, armossa syntynyt ihminen nousee siitä ylös” (s. 25-26). Luther viittaa UT:n kohtiin Tit. 3:5 ja Joh. 3:5 ja tulkitsee siis uudestisyntymisen tapahtuvan kasteessa.

Sitten alkaa Lutherille ominainen korostus: ”Kasteen (…) merkki on pian toimitettu (…), mutta sen sisältö, hengellinen kaste ja synnin hukuttaminen, kestää niin kauan kuin me elämme. Vasta kuolemassa kaste toteutuu täydellisesti.” (s. 26) Luther viittaa Room. 6:een, ja aivan oikein, myös Paavalilla kasteen merkitys ja vaikutus kattaa selvästi koko kristityn elämän kuolemaan ja ylösnousemukseen saakka.

Luther kirjoittaa, ettei ole ”mitään korkeampaa, parempaa eikä suurempaa lupausta kuin kasteessa annettu lupaus” (s. 37) ja että ainoa tapa tulla hurskaaksi ”on kaste ja kasteen vaikutus eli kärsiminen ja kuoleminen” (s. 35). Lutherin kritiikki tässä saarnassa kohdistuu sitä vastaan, että kaste on unohdettu: ”Koko maailma on ollut ja on täynnä kastetta ja Jumalan armoa, mutta meidät on harhautettu luottamaan omiin ahdistaviin tekoihimme” (s. 38).

Samansuuntainen kritiikki kovenee toisessa kirjoituksessa. ”Niinpä nykyään tuskin kukaan muistaa olevansa kastettu, saati että joku kiittäisi kasteestaan. Tämä johtuu siitä, että on keksitty niin monta muuta tietä saada synnit anteeksi ja päästä taivaaseen.” (s. 41) Ensimmäinen huoli on myös paavi Franciscuksella, joka on useasti kehottanut ihmisiä juhlimaan kastepäiväänsä syntymäpäivän tavoin.

Toinen huoli on kuitenkin Lutherille ominainen ja katolisesta näkökulmasta haastavampi. Luther valittaa sitä, että väärin ymmärretty parannuksen sakramentti on käytännössä ottanut kasteen paikan. Kirkkoisä Hieronymuksen sana parannuksesta ”toisena lankkuna” on ymmärretty niin, että syntiä tehneet kastetut alkavat pitää ensimmäistä lankkua eli kastetta menetettynä. (s. 41-42)

”Tällä tavalla ovat syntyneet ne loputtomat rasitukset, joita erilaiset luostarilupaukset, sääntökunnat, teot, hyvitystyöt, pyhiinvaellukset, aneet ja lahkot aiheuttavat. Näistä taas on peräisin sellainen kirjojen, kiistojen ja mielipiteiden tulva, jota kukaan maailmassa ei enää pysty käsittämään.” (s. 42)

Tässä vaiheessa Luther ei vielä nähnyt ennalta, millainen mielipiteiden kirjo hänen reformaatiostaan oli seuraava. Hänen huolenaan oli palauttaa teologinen ymmärrys siitä, että kun ”teemme parannuksen, me emme siis tee mitään muuta kuin käännymme takaisin kasteen voimaan ja uskoon, josta olimme kerran langenneet”. ”Näin me palaamme meille kerran annettuun lupaukseen (…). Kerran annetun lupauksen totuus näet pysyy aina.” (s. 43)

Tässä toteutuu, kuten Huovinenkin huomauttaa, katolisen character indelebilis -opin ajatus kasteen ikuisesta pätevyydestä. Mutta Lutherin tärkeä pointti on pitää fokus kasteen lupauksessa, ei vain sen juridisessa pätevyydessä. Katolilainen voi varmasti allekirjoittaa ajatuksen kasteen armoon palaamisesta parannuksen eli ripin sakramentissa. Mutta samalla on totta, että aina asiaa ei ajatella näin, vaan kaste jää usein ripin varjoon.

Vesitetty kaste

Mitä käytännössä tarkoittaa kasteen jääminen ripin varjoon? Luther kritisoi keskiajan skolastisten teologien ajatuksia:

”Mutta vaatimukset ’täydellisestä katumuksesta’, ’syntien tunnustamisesta’ ja niiden jälkeisistä ’hyvistysteoista’ kuten myös kaikki muut ihmisten keksimät rasitukset jättävät sinut pian pulaan. Sinä tulet entistä onnettomammaksi, jos unohdat tämän jumalallisen totuuden ja antaudut tekemään tuollaisia tekoja. (…) Näin he vangitsevat kasteen kasteen ja samalla he höpöttävät sieluraukoille omia hulluuksiaan ’täydellisistä katumuksista’, ahdistuneista ’synnintunnustuksista’, erilaisista ’olosuhteista’, ’hyvitystöistä’, siis ihmisteoista ja kaiken maailman joutavuuksista. (…) Parhaimmillaankin he kirjoittavat ainoastaan sakramenttien materiasta ja formasta. He tarkastelevat vain sakramenttien kuollutta ja kuolettavaa kirjainta, mutta jättävät kokonaan sivuun niiden hengen, elämän ja käytön eli jumalallisen lupauksen totuuden ja meidän uskomme.” (s. 45-46)

Lutherin värikkäässä kielenkäytössä heijastunee hänen oma kokemuksensa. Kirjeessä uudestikastamisesta Luther kertoo, mitä tuon ajan rippioppi – tai paholainen sen kautta – teki hänelle ”ja monelle muulle”. ”Me emme osanneet riittävästi ripittäytyä yksistä ja samoista synneistä, vaan etsimme rauhattomina ja levottomina aina uusia synninpäästöjä ja uusia rippi-isiä. Me halusimme perustautua oman ripittäytymisemme varaan” (s. 97).

Lutherin kritiikki jatkuu. Hän syyttää aikansa katolista kasteteologiaa liian heikoksi:

”Heidän mielestään kasteessa tosin vuodatetaan armo, mutta synnin vuoksi se sitten taas vuotaa pois. Taivaaseen olisi sen vuoksi pyrittävä jotain toista tietä, ikään kuin kaste olisi tullut täysin turhaksi. Älä sinä luule niin, vaan ymmärrä kasteen merkitys oikein: sen kautta sinun pitää kuolla ja elää. Sen vuoksi sinä et voi parannuksen etkä minkään muunkaan tien kautta tehdä mitään muuta kuin vain palata kasteen voimaan”. (s. 54)

Ei myöskään riitä, että kaste tunnustetaan vain perisynnin pois pyyhkijäksi. ”On kyllä oikein puhua kasteesta syntien pois pesemisenä, mutta tämä ilmaus on aivan liian laimea ja heikko kuvaamaan kasteen merkitystä; kastehan on perimmiltään kuoleman ja ylösnousemuksen symboli. Tästä syystä tahtoisin, että kastettavat kokonaan upotettaisiin veteen, sillä tätä ’kaste’-sana tarkoittaa ja sitähän tämä mysteeri merkitsee.” (s. 53)

Lutherin mielestä keskiaikainen katolinen teologia oli siis vesittänyt kasteen, unohtanut sen merkityksen ja korvannut sen kaiken maailman muilla pelastuskeinoilla. Kasteen syvintä symboliikkaa ei korostettu eikä havainnollistettu. Paikoin tämä kritiikki pätee yhä tänäänkin. Itsekin tykkään upotuskasteesta (joka on tapana Oulun katolisessa seurakunnassa ja neokatekumenaalisessa tiessä), sen pitäisi olla kirkoissa yleisempi.

Entä Lutherin teologinen kritiikki? Moni katolilainen varmaan yrittäisi sanoa, että Lutherin hyvät ajatukset ovat täysin katolisia, että hänen huonot kokemuksensa perustuivat väärinkäsityksiin ja että kirkon virallinen opetus (olkoon sitten Trento tai nykyinen Katekismus) on korjannut mahdolliset epäkohdat. Onko näin?

Kaste ja rippi tänään

Oma kantani on, että Luther kiinnitti huomionsa aivan oikeanlaisiin epäkohtiin ja tarjosi tilalle oikeansuuntaista vaihtoehtoa. Luther teki pitkälti saman kuin Vatikaani II yli 400 vuotta myöhemmin: kyseenalaisti skolastikkojen teoriat ja palasi teologian sieluun eli Raamattuun. Valitettavasti monet Lutherin kritisoimista ongelmallisista näkemyksistä eivät korjaantuneet Trentossa eivätkä 1992 Katekismuksessa vaan päinvastoin vahvistuivat.

Selkein vastavoima Lutherin mainitsemille epäkohdille nykyisessä virallisessa katolisessa opetuksessa on Vatikaanin II konsiili. Kirkolliskokous pani paljon painoa kasteelle, mutta ei lähes lainkaan ripille (koko sakramentti mainitaan kaikissa asiakirjoissa yhteensä vain kahdesti, ohimennen ja kuvailevasti). Itse asiassa rippikäytäntö katosi lähes kokonaan monilla ”Vatikaani II-henkisillä” katolisilla alueilla kuten Hollannissa.

Hollantiin vetoaminen on tietysti vaarallista, koska kuten tiedetään, kirkolla menee siellä varmaan huonommin kuin missään. Yllä sanotun tarkoitus ei olekaan kannattaa rippikäytännön poistamista, vaan ainoastaan havainnollistaa sitä, että Vatikaani II oli ja on hengeltään katolisessa kirkossa se potentiaali, joka voi kallistaa kaste-rippi-vaakaa kasteen hyväksi. Toinen asia sitten on se, kuinka pitkälle tässä kuuluisi mennä.

Omasta mielestäni Hollanti meni aivan liian pitkälle, mutta Trento ja Katekismus ottivat haitallisia askeleita takaisin keskiajalle. Katekismus-katolisuudessa kasvaneena olen joutunut useammankin kerran aivan samantyyppisten dilemmojen eteen kuin Luther aikanaan: tunnustinko nyt kaikki vakavat synnit, olenko varmasti armon tilassa, muistinko tehdä hyvitystekoni, onko katumukseni täydellinen vai epätäydellinen, jne.

Tämäntyyppiset omantunnontuskat eivät ole mitään harvinaisuuksia nykypäivänkään katolisuudessa. Jos otetaan laaja käsitys vakavasta synnistä (mikä tahansa 10 käskyn tietoinen rikkominen, ja 10 käskyä vielä tulkitaan laajasti kattamaan koko ”luonnollinen moraalilaki”, hyve-etiikka tms.), ja siihen yhdistetään rippipakko jokaisen vakavan synnin jälkeen, resepti on valmis. Tukea tälle löytää halutessaan suoraan Trentosta ja Katekismuksesta

Ajatus siitä, että kasteen armo ”vuotaa pois” (tai paremmin ”menetetään”) ensimmäisen vakavan synnin seurauksena, on aivan tavallinen. Sen jälkeen sitten pelastutaan ripittäytymällä ja käskyjä noudattamalla – ja vakavien syntien jälkeen taas ripittäytymällä. Pelastumisen ratkaisee se, ollaanko ”armon tilassa”, ja vakavan synnin jälkeen ainoa tie takaisin ”armon tilaan” on rippi.

Harvoin pysähdytään peilaamaan tätä siihen, että joka sunnuntai tunnustamme ”yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi”, emme yhtä emmekä tuhatta rippiä. Kuten tiedetään, rippi kehittyi hitaasti, sekundaarisesti ja monien vaiheiden jälkeen kirkon historiassa, kaste taas on ollut kristinuskon kantava voima alusta asti.

Varhaisten vuosisatojen kirkossa oli kiista siitä, onko kasteen jälkeisen raskaan synnin jälkeen mahdollisuus nollaan vaiko yhteen parannukseen. Ollaan aivan eri maailmassa. Oletus on, että kristitty elää kasteen jälkeen ilman kuolemansyntiä (i.e. lähinnä murha, aviorikos, apostasia), ja päivittäisille synneille on muita keinoja, kuten Isä meidän -rukous, ehtoollinen, almut ja muut rakkauden teot, jne.

Vielä parempi olisi miettiä Uutta testamenttia. Siellä kyllä tunnettiin kristittyjen kasteen jälkeisen synnin ongelma, ei tarvitse kauaa lukea Paavalin ja Johanneksen kirjeitä. Rippipakolla niitä ei kuitenkaan hoidettu, vaikka vakavia kenties olivatkin, sen sijaan kehotettiin elämään hengessä, luottamaan Isän oikealla puolella rukoilevaan puoltajaan, tms. Joskus vakavissa tapauksissa uhattiin ”kirkkokurilla”, ja kyllä, kehotettiin myös syntien tunnustamiseen.

Lopuksi voidaan miettiä vielä  liturgiaa. Kun joku kuolee, ja hänen puolestaan rukoillaan messussa, liturgia vetoaa kuolleen sielun puolesta siihen, että hänet on kasteessa liitetty Kristuksen kuolemaan. Sillä perusteella Jumalalta pyydetään edesmenneelle ikuista elämää, ylösnousemuksen armoa, ei suinkaan sen perusteella, ehtikö hän ripittäytyä kasteenjälkeisistä vakavista synneistään.

Lutherin ajatusta kasteeseen turvautumisesta läpi elämän voitaisiin siis aivan hyvin opettaa paavalilaisena ja paavilaisena, kristillisenä ja katolisena ajatuksena, kuitenkin niin, että rippikäytäntö tai ainakin sen mahdollisuus sitä kaipaaville säilyisi vahvana kirkossa. Rippi on kehittynyt kirkossa syystä ja sallimuksesta, ja se tulisi säilyttää, niin kuin Luther ja luterilainen kirkkokin sen säilyttivät, tosin heikolla menestyksellä.

Joka tapauksessa ripin tulisi olla vapaa siitä skolastisesta vankeudesta, johon se on vieläkin sidoksissa. Vatikaani II:n jälkeen tähän suuntaan oli yritystä, mutta Johannes Paavali II:n Reconciliatio et paenitentia 1984 palautti virallisen opetuksen perinteisille linjoille. Kuten Olli-Pekka Vainio hienosti sanoi, katolisessa kirkossa on monta kynää, muttei juuri yhtään kumia. Käytännössä kukin valitsee, mitä painottaa – tietoisesti tai tiedostamattaan.

Onneksi meillä on loistava paavi, joka tietää tasan, miten homma hoidetaan. Paavi Franciscus opettaa kasteesta ja ripistä juuri niin kuin pitääkin. Siitä mallia.

Ekumenian puolesta

Jos katolilaiset voisivat oppia Lutherilta kasteen ”hengellistä käyttöä” läpi elämän, niin luterilaiset voisivat oppia katoliselta kirkolta rippikäytäntöä. On outoa, että luterilainen ”rippikoulu” ei enää sisällä rippiä lainkaan! Rippi on kuitenkin Suomen ev.-lut. kirkon Katekismuksessa. Viime vuoden suuriin ekumeenisiin uutisiin tässä suhteessa kuului rippituolin käyttöönotto Kallion kirkossa.

Palataanpa kuitenkin vielä 2000-luvulta 1500-luvulle. Luterilais-katolinen ekumeeninen lähentyminen sekä toisen kirkon hengellisten aarteiden tunnustaminen ja arvostaminen eivät nimittäin ole mitään uusia keksintöjä. Jos ette usko, kuunnelkaapa Lutheria, kun hän kirjoittaa vuonna 1528 kahdelle häntä sympatiseeraavalle ”paavilaiselle” papille (”näin minun täytyy teitä nimittää, koska joudutte olemaan tyranninne alaisina”, s. 84).

Luther on kuullut uudestikastajista, jotka ”kastavat uudestaan, jotta he näin voisivat kiusata paavia – he kun eivät voi ottaa antikristukselta mitään vastaan” (s. 85). Luther vastaa sanoilla, jotka jokaisen olisi hyvä sisäistää: ”Näin menetellessään heidän pitäisi kieltää koko pyhä Raamattu ja saarnavirka, sillä sen kaiken me olemme saaneet paavilta. Meidän pitäisi varmaan kyhätä kokoon uusi pyhä Raamattu.” (s. 85)

Luther tunnustaa, että ”paavikunnassa on paljon hyvää ja kristillistä”, jopa ”kaikki kristilliset aarteet, ja juuri sieltä mekin olemme ne saaneet” (s. 85-86). Tämä ja seuraava teksti ovat yhtä kuin 1500-lukulainen Unitatis Redintegratio! Allekirjoitan mieluusti Lutherin ”ekumenian puolustuksen” ja sanon danke gleichfalls:

”Me nimittäin tunnustamme, että paavikunnassa on oikea pyhä Raamattu, oikea kaste, oikea alttarin sakramentti, oikeat syntien anteeksiantamisen avaimet, oikea saarnavirka, oikea katekismus, johon kuuluvat Isä meidän -rukous, kymmenen käskyä  ja uskontunnustus. Vaikka paavi ankarasti tuomitseekin meidät harhaoppisiksi, tunnustaa hänkin puolestaan samalla tavalla, että meillä ja myös kaikilla harhaoppisilla on pyhä Raamattu, kaste, avaimet, katekismus jne. ’Miksi sinä nyt noin liehittelet paavia?’ Onko se muka liehittelyä, kun sanon, mitä paavilla ja meillä on yhteistä? (…) Minäpä tahdon liehitellä vielä enemmän, vaikkei siitä olekaan minulle mitään hyötyä. Minun mielestäni paavin alaisuudessa on oikea kristikunta, se on jopa kristikunnan ja monien hurskaitten pyhien oikea perikuva. Minunko pitäisi lopettaa liehitteleminen!” (s. 86)

Tähän loppuu toistaiseksi sarja emerituspiispa Eero Huovisen tuotannosta. Jos Luoja suo, ehkä joskus palaan vielä hänen englanninkieliseen artikkelikokoelmaansa, ja ehkä hän kirjoittaa vielä lisää kirjoja eläkepäivinään. Jäämme odottamaan. Sillä välin siirrymme muiden aiheiden ja teologien pariin.

Rogier_van_der_Weyden-_Seven_Sacraments_Altarpiece_-_Baptism,_Confirmation,_and_Penance;_detail,_left_wing

 

 

 

Helmiä Ireneuksen demonstraatiosta

12.7.2010

Sain hiljattain luettua Irenaeus Lyonilaisen Epideixis eli latinaksi Demonstratio (Apostolisen julistuksen todistus tai osoitus). Se on kirjoitettu toisen kristillisen vuosisadan loppupuolella, ja se on säilynyt meille vain yhtenä myöhempänä armeniankielisenä käännöksenä. Tämä on tietysti myöhemmin käännetty nykykielille. Käännän englannista suomeksi teoksesta Iain MacKenzie: Irenaeus’s Demonstration of the Apostolic Preaching (Ashgate 2002).

Siltä varalta, että joku lukijani ei vielä olisi asiasta perillä, Irenaeus oli apostoli Johanneksen opetuslapsen Polykarpos Smyrnalaisen opetuslapsi. Demonstraatio on upeimpia teoksia, joita kristitty voi lukea – siinä ollaan sekä ajallisesti että hengeltä hyvin lähellä apostoleita. Kirja on syvästi raamattuteologinen, apostolinen ja katolinen. Alla annan Irenaeuksen puhua kokonaan puolestaan.

Apostoliset alkeet

”Tietäen, rakas Marcianukseni, kaipuusi elää jumalisuudessa, joka yksin vie ihmisen ikuiseen elämään, iloitsen ja rukoilen, että säilyttäisit uskosi kokonaisena ja täten olisit mieluinen Jumalalle, joka sinut loi… Lähetämme sinulle ikään kuin alkeiden oppikirjan…” (1)

”Kun kerran ihminen on elävä olento, joka koostuu sielusta ja lihasta… mitä lihan puhtaus voi hyödyttää, jos totuus ei ole sielussa?” (2)

”Meidän on pidettävä kiinni uskon säännöstä ilman poikkeusta, ja tehdä Jumalan käskyt, uskoen Jumalaan ja peläten häntä Herrana ja rakastaen häntä Isänä. Tämä tekeminen on uskon tuotetta… sillä usko nojaa asioihin, jotka todella ovat.” (3)

”Aivan ensiksi se [uskon sääntö] käskee meitä pitämään mielessä, että olemme saaneet kasteen syntien anteeksiantamiseksi, Isän Jumalan nimeen, ja Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, joka tuli lihaksi ja kuoli ja nousi kuolleista, ja Jumalan Pyhän Hengen nimeen. Tämä kaste on ikuisen elämän sinetti, uusi syntymä Jumalalle, ettemme enää olisi kuolevaisten ihmisten lapsia, vaan ikuisen ja iankaikkisen Jumalan.” (3)

Filosofiaa ja teologiaa

”Sillä on välttämätöntä, että tehdyt asiat ovat jonkin suuremman syyn aiheuttamia, ja kaiken alku on Jumala. Sillä hän ei ole minkään tekemä, ja hänen kauttaan kaikki on tehty. Siksi on oikein ennen kaikkea uskoa, että on yksi Jumala, Isä…” (4)

”Toinen kohta on: Jumalan Sana, Jumalan Poika, Kristus Jeesus Herramme… jonka kautta kaikki tehtiin, joka myös aikojen lopulla tuli ihmiseksi ihmisten keskelle täyttämään ja kokoamaan kaiken yhdeksi, lopettamaan kuoleman ja näyttämään elämän ja perustamaan Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden yhteisön.” (6)

”Kolmas kohta on: Pyhä Henki, jonka kautta profeetat profetoivat ja isät oppivat Jumalan asiat ja vanhurskaat johdettiin vanhurskauden tielle, ja joka aikojen lopulla vuodatettiin uudella tavalla ihmiskunnalle koko maassa, uudistaen ihmisen Jumalalle.” (6)

”Siispä Isä on Herra ja Poika on Herra, ja Isä on Jumala ja Poika on Jumala, sillä Jumalasta syntynyt on Jumala. Joten hänen olemuksensa substanssissa ja voimassa on yksi Jumala, mutta lunastuksen taloudenhoidossa on sekä Poika että Isä.” (47)

Luominen, lankeemus, lunastus

”Ihmisen hän teki omin käsin… jotta ihminen olisi Jumalan kaltainen. Lisäksi hän oli vapaa ja itsensä herra, sillä Jumala teki hänet tätä varten, että hän hallitsisi kaikkea, mikä oli maan päällä.” (11)

”Hän teki hänelle tätä maailmaa paremman paikan, jossa oli parempi ilma, kauneus, valo, ruoka, kasvit, vesi ja kaikki elämän välttämättömyydet, ja sen nimi on Paratiisi. Niin kaunis oli tämä Paratiisi, että Jumalan Sana kävi siellä usein, käveli ja keskusteli ihmisen kanssa, ennakoiden tulevaa, että hän tulisi asumaan ja olemaan ihmisten kanssa.” (12)

”Aatami ja Eeva – sillä se on naisen nimi – olivat alasti, eivätkä hävenneet, sillä heissä oli viaton lapsenkaltainen mieli eikä heidän ollut mahdollista ymmärtää mitään siitä, mikä syntyy sieluun himojen ja häpeällisten himojen kautta… Siksi he eivät hävenneet, he suutelivat ja syleilivät toisiaan puhtaudessa lasten tavoin.” (14)

”Mutta jottei ihminen ajattelisi liikoja itsestään… Jumala antoi hänelle lain… niin että jos hän pitäisi käskyn, hän pysyisi iäti kuolemattomana, mutta jos hän rikkoisi, hänestä tulisi kuolevainen… Tätä käskyä ihminen ei pitänyt, itsensä syntiseksi tehneen enkelin harhaanjohtamana… ja hän tuli karkotetuksi Paratiisista.” (15-16)

”Jumala lähetti profeetat Pyhän Hengen kautta… heistä tuli Jeesuksen Kristuksen ilmoituksen julistajia, ilmoittaen että Daavidin jälkeläisistä hänen lihansa kukoistaisi… ilmestyen aikojen lopulla koko maailmalle ihmisenä, Jumalan Sana kooten yhteen itsessään kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä.” (30)

”Siispä Sana tuli lihaksi, jotta sen lihan kautta, jossa synti oli hallinnut, se myös menettäisi valtansa eikä olisi enää meissä… Oli näet välttämätöntä, että Aadam koottaisiin Kristukseen, jotta kuolemattomuus nielaisisi kuolevaisuuden; ja Eeva koottaisiin Mariaan, jotta neitsyt olisi neitsyen esirukoilija, ja neitsyen kuuliaisuudella neitsyen tottelemattomuus pantaisiin pois.” (31, 33)

Helmien helmet

”Lisäksi hän täytti lupauksensa Abrahamille, että hänen jälkeläisensä olisivat kuin taivaan tähdet. Tämän Kristus teki… ja teki häneen uskovista maailman valon, ja Abrahamin kanssa samalla uskolla vanhurskautti pakanat… Abraham vanhurskautettiin uskosta, ja vanhurskaalle ei ole lakia pantu. Samoin meidätkin vanhurskautetaan, ei laista, vaan uskosta, josta laki ja profeetat todistavat…” (35)

”Hän täytti lupauksensa Daavidille, sillä hänelle Jumala oli luvannut että hänen ruumiinsa hedelmästä hän nostaisi ikuisen Kuninkaan, jonka valtakunta ei loppuisi… Jumalan Pojasta tuli Abrahamin ja Daavidin Poika, täydellistäen ja kooten itsessään kaiken tämän… sillä olimme synnin vankeja, syntyen syntisyydessä ja eläen kuoleman alaisuudessa.” (36-37)

”Apostolit… näyttivät ihmiskunnalle elämän tien, puhdistaen heidän sielunsa ja ruumiinsa veden ja Pyhän Hengen kasteella… Hengen he olivat saaneet Herralta ja antoivat eteenpäin niille, jotka uskoivat, ja näin he järjestivät ja perustivat kirkot. Uskolla ja toivolla ja rakkaudella he toteuttivat profeettojen ennustuksen, pakanoiden kutsun…” (41)

”Niille, jotka näin uskoivat häneen ja rakastivat Herraa ja pysyivät pyhyydessä ja vanhurskaudessa ja kärsivällisessä kestävyydessä, kaikkien Jumala oli luvannut antaa ikuisen elämän kuolleista ylösnousemisen kautta… sillä tällainen on uskovien tila, sillä heissä asuu jatkuvasti Pyhä Henki, joka annettiin heille kasteessa, ja jonka vastaanottaja säilyttää, jos hän vaeltaa totuudessa ja pyhyydessä ja vanhurskaudessa ja kärsivällisessä kestävyydessä.” (41-42)

”Että hän ei lähettäisi lunastettuja takaisin Mooseksen lainsäädäntöön – sillä laki sai täyttymyksensä Kristuksessa – vaan haluaisi heidän elävän uutuudessa Sanan kautta, uskossa Jumalan Poikaan ja rakkaudessa, Jesaja ilmoitti, sanoen…” (89)

”Jumala on koonnut meissä Abrahamin uskon jälleen itselleen, eikä meidän pitäisi palata enää takaisin, tarkoitan ensimmäiseen lainsäädäntöön. Sillä olemme saaneet lain Herran, Jumalan Pojan, ja uskossa häneen opimme rakastamaan Jumalaa koko sydämestämme, ja lähimmäistämme niin kuin itseämme.” (95)

Turhentuuko uskonpuhdistus? Osa 4: Jukka Thurén.

11.1.2010

Jatkan taas pitkästä aikaa artikkelisarjaa, jossa tutkitaan kriittisesti kirjaa Turhentuuko uskonpuhdistus? Viimeksi syyskuussa käsiteltiin Timo Laatoa, nyt vuorossa on Jukka Thurénin artikkeli, jossa yhteistä julistusta tarkastellaan kolmelta kantilta.

Vanhurskauttamisen perustasta

Thurénin artikkeli on erikoisella tavalla ekumeenisen ystävällisyyden ja vastakkainasettelevan polemiikin yhdistelmä. Artikkelinsa ensimmäisessä osiossa Thurén viittaa Schmalkaldenin opinkohtiin, jossa Luther nostaa Room. 4:25:n ja sen taustalla olevan Jes. 53:n kärsivän Messiaan vanhurskauttamisen perustaksi Perkelettä ja (paavilaisia) vastustajia vastaan – jos tästä luovutaan, luterilaiset häviävät. Jos Kristus ei ole kantanut kaikkien ihmisten syntejä ja jos vanhurskaus ei ole häneltä uskossa vastaanotettu lahja, silloin vaihtoehdoksi jää omien ansioiden tie, jonka Paavali ja Luther tuomitsevat (viittaukset koko Gal. ja Ef. 2:8-10).

Thurén kirjoittaa: ”Lutherin sydän on Schmalkaldenissa ollut Jumalan tuomion ja laupeuden paradoksin täyttämä, mutta Tridentinum kuvaa vanhurskauttamista tyynesti ihmisessä tapahtuvana prosessina. Eikö YS [yhteinen selitys] olekin paitsi tyyliltään myös sisällöltään enemmän Trenton kuin Schmalkaldenin linjoilla?” (s. 96)

Uskaltaisin vastata myöntävästi. Thurénkin kuitenkin huomaa YS:nkin viittaavan Room. 4:25:een ja Jes. 53:een, tosin viittaus on ”hämärähköä”. Missä on vika? Kun Trento ja YS ymmärtävät, että ko. jakeet esittävät vanhurskauttamisen objektiivisen perustan (tai causa meritorian), Luther ja luterilainen tunnustus poistaa niiden kustannuksella koko vanhurskauttamista seuraavan subjektiivisen pelastusprosessin.

Toisin sanoen: Kyllä, uskon kautta kasteessa ihminen vanhurskautetaan Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen ansiosta. Tähän sopivat Jes. 53, Room. 3-4, jne. Mutta tämän jälkeen kristitty elää Jumalan perheessä hänen säännöillään, tekee hyvää ja/tai pahaa, joista hän ansaitsee joko taivaallisia armopalkkioita tai jumalallisia rangaistuksia kuten armon menettämisen ja/tai ajallisia kurituksia tms. Nyt ollaan jo ihmisessä tapahtuvassa prosessissa, ja siinä missä (kaikki?) nämä teot vaikuttavat lopulliseen vanhurskauttamiseen viimeisellä tuomiolla, on aivan oikein puhua tästä vanhurskauttamisen yhteydessä (niinhän Jaakobkin tekee).

Se, mitä luterilaiset tekevät, ja mitä Uuden testamentin (tai varhaisten vuosisatojen) kristityt eivät koskaan tee, on Jes. 53:een, Room. 3-4:ään yms. kohtiin palaaminen kesken vanhurskauttamisprosessia siinä kuvitelmassa, että kristitty voi missä tahansa vaiheessa elämäänsä aina vain palata uskossa kasteeseen ja levätä siinä ilman että kasteenjälkeisiä syntejä, joihin kristityllä ei ole mitään oikeutta ja joita hän Jumalan armolla voisi välttää, tarvitsisi sovittaa tai hyvittää ripissä, messussa, rukouksessa tai katumusteoissa.

Ansiosta ja kerskauksesta

Toisessa luvussa Thurén argumentoi ansion ja kunnian kuuluvan yhteen niin, että molemmat kuuluvat samalle persoonalle. Argumenttina on, että Paavalin teologiassa ihminen ei voi vanhurskauttamisessa kerskailla vaan antaa kunnian Jumalalle. Tätä linkkiä on sitten sovellettava myöhempään ansio-terminologiaan, jonka oletetaan olevan Paavalin periaatteen kanssa ristiriidassa.

Thurén kuitenkin myöntää itsekin, että Paavali kerskailee kristillisessä elämässään vaikka mistä. Hän huomauttaa kuitenkin, että nämä koskevat Jumalan armon vanhurskauttamisen jälkeen vaikuttamia tekoja. Herätys, juuri niin katolinen kirkkokin opettaa, vanhurskauttamista ennen ihmisellä ei ole mitään ansioita, mutta annettuaan armonsa Jumala kutsuu ihmistä yhteistyöhön. Thurén toteaa myös YS:n (Trenton tavoin) sanovan, että koska vanhurskauttamisen uudistus riippuu Jumalan armosta, emme voi kerskata mistään paitsi Jumalasta.

Thurén viittaa myös Abrahamin esimerkkiin (Room. 4:20-22) – hänen tulkintansa mukaan Jumalalle annetaan kunniaa sillä tavoin, että tunnustetaan oma mitättömyys ja ansiottomuus. Vaikka tässä lienee totuuden siemen, ainakin aluksi, on kysyttävä, eikö Abraham antanut Jumalalle kunniaa nimenomaan vahvalla ja horjumattomalla uskollaan? Eikö Isälle ole suuremmaksi kunniaksi auttaa lapsiaan nousemaan korkeasti hyveellisiksi kuin antaa heidän lojua mitättömyydessä ja kyvyttömyydessä?

Thurén omistaa vielä yhden alaluvun pelastusvarmuudelle ja tyypilliselle luterilaiselle huolenaiheelle ahdistettujen omientuntojen lohduttamisesta. Tässä ei ole kovin paljon sanottavaa, yhteisessä tunnustuksessa ollaan jossain määrin samoilla linjoilla. Katolilaiset tunnustavat Jumalaan luottamisen tarpeellisuuden mutta toisaalta ihmisen heikkouden ja erehtyväisyyden ja sitä kautta tietyn epävarmuuden.

Vaikuttaa hieman siltä, että asian turha ylikorostus luterilaisuudessa johtuu Lutherin omasta kokemuksesta, jota on traditionomaisesti viestitty eteenpäin luterilaisille omilletunnoille. Ratkaisun lisäksi on ehkä saarnattu liikaa myös ongelmaa, niin että se on pakosti luotu ihmisiin.

Usko, kaste ja vanhurskauttaminen

Thurénin artikkelin parasta antia on kolmas luku, jossa hän esittää tärkeän havainnon ja mielenkiintoisen haasteen molemmille osapuolille. Lähtökohtana on näennäisen ylitsepääsemätön kuilu katolisen ja luterilaisen opin välillä: katolilaisten mukaan (aikuisten tapauksessa) ihminen voi ja hänen tulee tehdä yhteistyötä Jumalan kanssa valmistautuakseen vanhurskauttamisen armoon. Luterilaisten mukaan epävanhurskas vastustaa Jumalaa aktiivisesti, ja vanhurskauttaminen tapahtuu monergistisesti, kun Jumala luo ihmiseen uskon.

Ongelma ratkeaa osaksi, kun selvitetään, kenestä oikein puhutaan. Katolilainen puhuu aikuisesta, joka valmistautuu kasteeseen (jossa vanhurskauttaminen tapahtuu) – tällöinhän hänellä on jo usko. Luterilainen taas puhuu ei-uskovasta. Entä uskova ei-kastettu? Thurén ei kiellä kasteen vanhurskauttavan, mutta korostaa ei-kastetun uskovankin olevan vanhurskautettu. Mielenkiintoista kyllä, saman kirjan toinen kirjoittaja Matti Väisänen on hieman eri linjoilla: hän erottelee vanhurskauttavaa kastetta edeltävän ”pelastavan uskon” vaiheen ja kasteenjälkeisen ”pelastetun uskon” vaiheen.

Thurén tunnustaakin: ”Luterilaisten vaikeutena on määritellä kasteen erityistehtävä, jos kerran usko on vanhurskauttanut ihmisen jo ennen kastetta.” Tämä on haaste luterilaiseen suuntaan. Sitten haaste katoliseen suuntaan: ”Katolilaisen tulisi pohtia kysymystä, onko Rm 4:24s:n mukaisesti uskova mutta vielä kastamaton ihminen todella väärässä eli epävanhurskas, vaikka Abraham katsottiin vanhurskaaksi uskon syntymisen hetkestä saakka.” (s. 104)

Kysymys on erittäin hyvä ja pohtimisen arvoinen, ja otan haasteen ilomielin vastaan. Sain tähän kysymykseen hieman lisävaloa lukiessani jesuiittaisä Fernand Pratin The Theology of St. Paul -kirjaa. Prat kommentoi vanhurskaaksi ”katsomisen” verbiä logizesthai:

”With eis, followed by an accusative, the meaning is ’to reckon to someone something for so much.’ Now God, who is just, cannot reckon a thing for less than it is worth; but because he is merciful, he can accept a thing at a price higher than its actual value. It is thus that he imputes faith unto justice, although faith is not justice and is not equivalent to justice… Thomas is right when he says: Dictum est ’reputatum est illi ad justitiam’. Quod consuevit dici, quando id, quod minus est ex parte alicujus, reputatur ei gratis ac si totum fuisset.” (s. 211)

Siispä Jumala armossaan hyväksyy vähäisemmän asian tai osan (usko) ikään kuin se olisi kokonaisuus tai jokin suurempi asia (vanhurskaus), ei siis niin, että usko olisi aivan sama asia tai yhtä arvokas asia kuin vanhurskaus. Tällainen malli voisi hyvin sopia katekumeenien tilanteeseen, sillä heillä ei ole vielä varsinaista vanhurskauden täyteyttä, joka lahjoitetaan kasteessa Pyhän Hengen kautta. Silti heillä on usko, ja silti he ovat jo Jumalan suosiossa (kirkkohan opettaa, että he kuollessaan pelastuisivat tahtomuskasteen kautta), joten Jumalan täytyy lukea heille heidän uskonsa vanhurskaudeksi.


%d bloggaajaa tykkää tästä: