Posted tagged ‘Karol Wojtyła/Johannes Paavali II’

Lublin ja Helsinki: puolalaisen paavin ensyklikat ja suomalainen katolisuus

18.5.2015

Jotkut elävät yli 100-vuotiaiksi, kuten toissapäivänä hautaan siunattu lähetyspappi Päivö Parviainen. Toiset taas ovat jo ehtineet virallisiksi pyhimyksiksi 95. syntymäpäiväänsä mennessä. Tällainen (päivän)sankari on paavi Johannes Paavali II, jonka 95-vuotissyntymäpäivä olisi (tai on) juuri tänään. Paavi Franciscus julisti hänet pyhäksi reilu vuosi sitten.

Olen tällä blogilla kirjoittanut Johannes Paavali II:sta vain muutaman kerran, viimeksi hieman ennen yllä mainittua kanonisaatiota vuonna 2014. Silloin olin saanut luetuksi JP2:n 1000-sivuisen elämäkerran Witness to Hope. Nyt olen saanut vihdoin päätökseen toisen lähes 1000-sivuisen projektin, nimittäin kaikki Johannes Paavali II:n ensyklikat eli kiertokirjeet.

Ensyklikat eli kiertokirjeet ovat olleet tärkeimpiä paavillisen opetuksen välineitä sitten 1700- ja erityisesti 1800-luvun. Johannes Paavali II kirjoitti kaikkiaan 14 ensyklikaa vuosien 1979 ja 2003 välillä. Hän oli siis aktiivinen kiertokirjeiden kirjoittaja koko paaviutensa (1978-2005) ajan.

Ensyklikat ja niiden suomennokset

Johannes Paavali II:n kiertokirjeitä on suomennettu melko hyvällä prosentilla. Olen itse kääntänyt puolasta ensimmäisen ja ohjelmallisen ensyklikan Redemptor hominis (Ihmisen Lunastaja, lyh. RH), joka on myös suosikkini puolalaisen paavin ensyklikoista. Jos lukee vain yhden ensyklikan, jos haluaa Johannes Paavali II:n ajattelun ”pihvin”, kannattaa lukea tämä.

RH ei kuitenkaan jäänyt yksittäiseksi kiertokirjeeksi, vaan se aloitti ”trinitaarisen trilogian”, jonka ensimmäinen osa (eli siis RH vuonna 1979) käsitteli Kristusta, Lunastajaa, toinen osa Isää, Laupiasta Jumalaa (Dives in Misericordia 1980), ja kolmas osa Pyhää Henkeä, Eläväksitekijää (Dominum et Vivificantem 1986).

Kahdesta viimeksimainitusta jälkimmäistä ei ole (ainakaan tietääkseni) suomennettu, mutta sen sijaan Dives in Misericordia ilmestyi suomeksi aivan äskettäin, viime vuonna 2014 (Laupeudesta rikas). Samoin viime vuonna Katolinen tiedotuskeskus julkaisi netissä korjatun käännöksen vuoden 1985 kiertokirjeestä Slavorum apostoli (Slaavien apostolit), joka on toinen suosikkini, koska se on teemaltaan niin poikkeava ja slaavilainen (olenhan toiselta koulutukseltani slavisti:).

Johannes Paavali II kirjoitti myös kolme sosiaaliensyklikaa eli yhteiskunnallisia asioita käsittelevää kiertokirjettä: Laborem exercens (Ihmisen työstä 1981), Sollicitudo Rei Socialis (Kirkon huolenpito kehityksestä ja rauhasta 1987) ja Centesimus Annus (1991). Näistä kaksi ensimmäistä on julkaistu suomeksi teoksessa Paavien yhteiskunnallinen opetus (1990).

Parhaan tietoni mukaan suomentamattomia kiertokirjeitä ovat Neitsyt Mariaa käsittelevä Redemptoris Mater (1987) ja lähetystyötä käsittelevä Redemptoris Missio (1990). Ne voi tietysti lukea netistä kaikilla suurilla eurooppalaisilla kielillä.

Viimeiset viisi ensyklikaa on kaikki julkaistu suomeksi. Ne ovat alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä Veritatis Splendor (Totuuden loiste 1993), Evangelium vitae (Elämän ilosanoma 1995), Ut unum sint (Että he olisivat yhtä 1995), Fides et ratio (Usko ja järki 1998) ja Ecclesia de Eucharistia (2003). Viimeiset kolme on luettavissa suomeksi netissä ilmaiseksi ja kokonaisuudessaan (ks. linkit edellä).

Jos pitäisi valita vielä kolmas suosikki – ei kahta ilman kolmatta – valitsisin tietysti kuuluisan ekumeniaensyklikan Ut unum sint, jossa paavi mainitsi Suomen kolmeen otteeseen ja kutsui muita kirkkoja kanssaan dialogiin sopivien muotojen löytämiseksi Pietarin viran ekumeeniseksi toteuttamiseksi (UUS 95-96).

Muun muassa Suomen ev.lut. kirkossa tämä avaus noteerattiin positiivisesti. Paavi Franciscus palasi asiaan omassa ensyklikassaan Evangelii gaudium ja totesi asiassa edetyn ”vain vähän” (EG 32). Voi siis olla, että lähitulevaisuudessa nykyinen paavi aikoo ottaa jonkinlaisia lisäaskelia sillä tiellä, jonka Johannes Paavali II aikanaan avasi.

Kriittinen sananen

Mainittuani kolme suosikkiani Johannes Paavali II:n ensyklikoiden joukosta minun täytyy nyt tunnustaa, että en erityisesti fanita Johannes Paavali II:n kiertokirjeiden kokonaisuutta enkä oikeastaan suosittelisi sitä kovinkaan monelle. Johannes Paavali II:n hämmästyttävä ja esimerkillinen elämä on minusta paljon inspiroivampi kuin hänen usein raskas ja vaikeaselkoinen opetuksensa.

Jos siis haluaa tutustua pyhään Johannes Paavali II:een, suosittelisin paljon mieluummin hänestä kertovien elokuvien katsomista tai elämäkertojen lukemista kuin kiertokirjeitä. Jos taas haluaa opetusta, suosittelisin paljon mieluummin JP2:n seuraajien Benedictus XVI:n ja paavi Franciscuksen tekstejä. Esimerkiksi Joseph Ratzingerin Fides et ratio -kommentaari (josta eräs online-versio tässä) on mielestäni paljon parempi kuin itse ensyklika.

Jumalan laupeudesta taas saa paljon raikkaamman oppitunnin Franciscuksen uudesta bullasta Misericordiae Vultus (Laupeuden kasvot) kuin JP2:n ensyklikasta Dives in Misericordia. Vastaavasti Franciscuksen Evangelii gaudium on paljon ”evankelisempi” kuin JP2:n Evangelium vitae, joka edustaa pitkälti juuri sellaista moralismia, jota nykyihminen ei ainakaan kuuntele ja jota EG:kin siitä syystä aivan oikein vierastaa.

Uskaltaudun viemään teologista kritiikkiäni vielä hitusen pidemmälle. Joseph Ratzinger ja muut saksalaiset teologit kritisoivat Vatikaani II:n pastoraalikonstituutiota Gaudium et Spes eri vaiheissa mm. siitä, että se oli liian ranskalainen. No, suomalaisesta näkökulmasta Johannes Paavali II:n ensyklikat ovat liian puolalaisia.

Puolalainen katolinen teologia, jonka moottorina on ollut ja on ennen kaikkea Lublinin katolinen yliopisto (KUL), on hyvin filosofista ja etiikkapainotteista. Sillä on arvonsa, ja KUL:n kenties keskeisin kontribuutio katoliseen teologiaan onkin personalismin kehittäminen, mistä toivon joskus kirjoittavani siitä lisää.

Silti puolalainen personalismikin jää mielestäni liian filosofiseksi ja moralistiseksi verrattuna esimerkiksi Joseph Ratzingerin paljon raamattuteologisempaan ja evankelisempaan personalismiin, jos näin voi sanoa. En tiedä, kuinka moni lukija nyt oikein saa tästä kiinni. Yritän havainnollistaa vähän lisää hahmottelemalla puolalaisen ja suomalaisen katolisuuden suhdetta.

Puolalainen ja suomalainen katolisuus

Vatikaanin II kirkolliskokouksen teologisissa debateissa oli karkeasti ottaen kaksi päävirtausta, joita voisi kutsua vaikkapa ”pohjoiseurooppalaiseksi” (Pohjoismaat, Saksa, Sveitsi, Itävalta, Hollanti, Belgia, Ranska; taustalla Raamattua ja kirkkoisiä painottava ressourcement-teologia) ja ”eteläeurooppalaiseksi” (Italia, Espanja, Portugali; taustalla perinteinen ”roomalainen” teologia). Edellisiä on joskus kutsuttu edistyksellisiksi (progressiiveiksi) ja jälkimmäisiä vanhoillisiksi (konservatiiveiksi).

Puolalaiset piispat eivät asettuneet selkeästi kumpaankaan leiriin, sillä he tulivat muiden itäeurooppalaisten piispojen tavoin aivan erilaisesta sosiaalisesta kontekstista (eli sosialistisen sorron alta). Pääasiassa puolalaiset piispat olivat melko konservatiivisia ja lähempänä roomalaista teologiaa (esim. korkeat näkemykset Mariasta ja paavista, vähän ekumeenista sensitiviteettiä), mutta joissain asioissa kuten uskonnonvapaudessa he olivat ”progressiivisen” enemmistön kannalla.

Itä-Euroopan poliittinen tilanne vaikutti myös Vatikaani II:n vastaanottoon Puolassa. Hyvä puoli oli se, että siellä ei tapahtunut sellaista liberalisoitumista, pirstaloitumista ja sekasortoa kuin joissain edistyksellisen ja vapaan lännen johtomaissa kuten Hollannissa, Ranskassa, Saksassa ja USA:ssa. Huonompi puoli oli se, että Vatikaani II:n tärkeät ja tarpeelliset teologiset korjausliikkeet eivät siellä koskaan muovanneet kirkkoa kovinkaan tuntuvasti, vaan monet vanhat asenteet jäivät voimaan.

Kun tähän lisätään se, että Puola on lähes täysin katolinen maa ilman tuntuvaa protestanttista vähemmistöä, kontrasti Suomen katolilaisten tilanteeseen tulee selväksi. Meillä on erilainen poliittinen, sosiaalinen ja uskonnollinen historia, vaikka paljon yhteistäkin on. Itse asiassa katolinen kirkko Suomessa rakentui uudella ajalla puolalaisten sotilaiden ja heidän jälkeläistensä tarpeisiin, ja noin puolet papistostamme on ollut ja on puolalaista.

Uuden ajan ensimmäiset katoliset piispat Suomessa olivat kuitenkin hollantilaisia (Buckx, Cobben, Verschuren), mikä on ollut erittäin merkittävää suomalaisen katolisuuden kannalta. Yhdessä muiden Pohjoismaisten piispojen kanssa Cobben ja Verschuren olivat Vatikaani II:ssa tiiviisti saksankielisten piispojen ja ”pohjoiseurooppalaisen allianssin” piirissä.

Kun Verschuren sitten johti katolista kirkkoa Suomessa käytännössä koko loppuvuosituhannen, se merkitsi sitä, että suomalaisen katolisuuden profiiliksi tuli vahvasti Vatikaani II-vaikutteinen, ekumeenisesti avoin ”pohjoiseurooppalainen” katolisuus, kuitenkin terveen maltillinen sellainen ilman mitään ääriliberaaleja ylilyöntejä.

Tätä suomalaista katolisuutta edustivat ja edistivät Verschurenin lisäksi eritoten sellaiset nimet kuin isä Jan Aarts SCJ, isä Martti Voutilainen OP ja diakoni Pentti Laukama. He loivat myös erinomaiset suhteet Suomen ev.-lut. kirkkoon ja voittivat sen sympatian ja luottamuksen puolelleen pitkän vastakkainasettelun kauden jälkeen.

Kun piispa Paul Verschuren kuoli vuonna 2000, monien yllätykseksi hänen seuraajakseen ei valittu ketään Suomen papistosta, vaan puolalainen paavi nimitti Suomen piispaksi (kappas!) puolalaisen Józef Wróbelin, joka oli (kappas!) Lublinin katolisen yliopiston (kappas!) moraaliteologian professori. Seurauksena oli ruma teologis-pastoraalinen konflikti, joka päätyi aina Suomen Kuvalehden kanteen saakka.

Wróbel kirjoitti lähes ensitöikseen tyypillisen puolalais-katolisen moraaliteologisen paimenkirjeen, jossa hän muistutti, että ehkäisyä käyttävät tai avoliitossa elävät katolilaiset ovat kuolemansynnin tilassa eivätkä saa käydä ehtoollisella. Wróbel, joka ei koskaan oppinut kovin hyvin suomea, ei kokenut voivansa luottaa yleisvikaari Jan Aartsiin, jonka hän karkotti Helsingin hiippakunnasta aiheuttaen täten melkoisen kirkollisen kriisin.

Hiippakuntaan syntyi semiskismaattinen ryhmä nimeltä katkirkko, joka protestoi avoimesti piispaa vastaan. Apostoliselle nuntiukselle valitettiin, ja lopulta Wróbel kutsuttiin takaisin Lubliniin. Sitä ennen Wróbel ja Aarts tekivät julkisen sovinnon, ja Aarts saa taas toimia Suomessa. Katkirkko lakkasi olemasta, ja uudeksi piispaksi nimitettiin vuonna 2009 suomalainen Teemu Sippo. Hänet vihki kuuluisa saksalainen teologi ja kardinaali Karl Lehmann, kanssavihkijänä oli Józef Wróbel.

Nykytilanne ja kiertokirjekritiikki

Episodi päättyi suomalaisen katolisuuden kannalta sikäli onnellisesti, että katolinen kirkko Suomessa on nyt ensimmäistä kertaa uudella ajalla suomalaisen piispan johdossa. Hiippakunnalla on hyvät edellytykset luoda aidosti suomalaista katolista identiteettiä ja ajattelua samalla kun se iloitsee kirkon kansainvälisyydestä ja monikulttuurisuudesta.

Piispa on kuitenkin ”vain” piispa, ja seurakuntia johtavat käytännössä papit, joista melko suuri prosentti on edelleen puolalaisia. Puolalaisuus ei tietenkään automaattisesti merkitse negatiivista etumerkkiä. Pääasiassa puolalaiset pappimme ovat oikein hyviä ja kunnioitettavia paimenia.

Lisäksi voisin puolan kielen ja kulttuurin maisterina, moninkertaisena Puolan-kävijänä, monien puolalaisten ystävänä ja puolattaren aviomiehenä kirjoittaa pitkät pätkät puolalaisuuden ylistyksiä. Mutta juuri tämän läheisyyteni takia näen myös eroja ja epäkohtia ja uskallan kirjoittaa niistä pelkäämättä antipuolalaista leimaa.

Yhtenä negatiivisena esimerkkinä voisi mainita puolalaisten pappien johtamassa Helsingin Pyhän Marian seurakunnassa (omassa seurakunnassani) tehty päätös jakaa ehtoollista vain leivän muodossa, kun katedraalissa, jonka liturgian pitäisi olla hiippakunnalle esikuvana, se jaetaan kahdessa muodossa.

Kaksimuotoinen eukaristia tunnustetaan ekumeenisissa dialogeissa täydellisemmäksi kommuunion muodoksi, ja sen pitäisi olla selviö Suomessa, jossa asia on luterilaisille todella iso juttu. Luterilaiset kysyvät asiasta hämmästyttävän usein, ja tämän ekumeenisen sensitiviteetin pitäisi ehdottomasti ajaa keskiaikaisten teologisten argumenttien (”yksimuotoinen on ihan yhtä pätevä”) ja hygienianäkökohtien (jos se huolettaa, niin eihän maljaa ole kenenkään pakko lähestyä) ohi.

Ekumeenisesti kyseenalaisiin puolalaisten pappien palauttamiin ja propagoimiin (keskiaikaisiin) käytäntöihin kuuluvat myös votiivimessut ja aneet: ”on tapana, että papilta voi pyytää messua vaikkapa kuolleen sukulaisen puolesta, ja tässä yhteydessä hänelle annetaan stipendi…” ”tänä juhlapyhänä voi saada täydellisen aneen, jos tekee X, Y ja Z”. Jos ilmoitukset messun jälkeen ovat tällaisia, niin kirkkoon ei kyllä kehtaa kutsua yhtään protestanttia.

Skippaan saarnat, joista useimmiten puuttuu totaalisesti suomalaisen kirkollisen, teologisen, intellektuaalisen ja moraalisen kontekstin taju, ja suljen ympyrän palaamalla Johannes Paavali II:n ensyklikoihin. Sitä ennen esitän kuitenkin vielä sellaisen caveatin, että on tietysti olemassa ”puolalaisittain” ajattelevia suomalaisia katolilaisia ja ”suomalaisittain” ajattelevia puolalaisia, tässä ei ole kyse mistään selvistä rajoista eikä varsinkaan nationalismista.

Nyt siis takaisin puolalaisen paavin ensyklikoihin. Vuonna 1993 julkaistu Veritatis splendor (VS) on malliesimerkki lublinilaisesta filosofis-moralistisesta teologiasta, joka ei kovin nätisti istu ”pohjoiseurooppalaiseen” katoliseen ajatteluun. Kiertokirje saikin paljon kritiikkiä länsimaisilta teologeilta, niin katolilaisilta kuin ei-katolilaisiltakin.

Jos haluaa oikein hard core -esimerkin VS:n ja ”helsinkiläisen teologian” (tällä tarkoitan vain Helsingin yliopiston teologeja enkä sen tarkempaa koulukuntaa: lukeudun heihin siis itsekin) törmäyksestä, niin voi lukea sosiaalietiikan professorin Jaana Hallamaan viiltävän analyysin kirjasta Kristinusko ja moraali STKSJ 192, s. 93-96). Luterilainen Hallamaa ampuu muutamassa kohdassa rankasti yli, mutta hän esittää myös paljon aivan aiheellisia kritiikkiä.

Hallamaa toteaa, että VS tekee etiikasta ja dekalogin noudattamisesta pelastuskysymyksen. Se peittää kristillisen etiikan spontaanin armosta kumpuavan luonteen tarkasti eksplikoitujen moraalinormien varjoon. VS korostaa kirkon opetusviran auktoriteettia oikeiden moraalinormien määrittelyssä luonnollisen moraalitajun kustannuksella ja tekee etiikasta dogmatiikan alaluvun. Näin se myös heikentää eettisen keskustelun edellytyksiä pluralistisessa yhteiskunnassa.

Paavalin teologian näkökulmasta (joka ei voi olla muuta kuin aivan keskeinen suomalaisessa teologiassa!) toteaisin lisäksi, että vaikka VS esittää parissa kohden melko paavalilaisen vision evankeliumista ja kristillisestä etiikasta, niin nämä muutamat Paavali-sitaatit hukkuvat filosofis-moralististen kohtien valtamereen, joissa laista tulee evankeliumia, evankeliumista lakia ja kristityn vapaudesta yleisinhimillistä tahdonvapautta. Raimo Mäkelä toteaa osuvasti, että VS:ssä ”toisella kädellä otetaan pois se, mitä toisella kädellä annetaan” (kirjassa Euangelium Benedictum s. 186).

VS:n ongelmista voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, mutta esitän enää vain kaksi lyhyttä huomiota. Toisin kuin Joseph Ratzinger/Benedictus XVI lähes aina kiitettävästi tekee, Johannes Paavali II ei ota lainkaan ekumeenista perspektiiviä huomioon. Tämä on erityisen huono juttu, kun hän käsittelee pelastusoppia, lakia, armoa, vapautta ja hyviä tekoja eli aiheita, joista on väännetty luterilaisten kanssa 500 vuotta.

Onkin tärkeää huomata, että VS:n julkaisun aikaan Yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista ei vielä ollut, vaan se julkaistiin joitain vuosia myöhemmin. VS:n ”kirkko on aina opettanut” ja ”kirkon muuttumaton opetus” -retoriikasta huolimatta VS:n ja YJ:n vertailu osoittaa kouriintuntuvasti, kuinka historiallisia kirkon virallisetkin dokumentit ovat ja kuinka muutoksenalaista keskeistenkin opinkohtien esitys on. YJ:n jälkeen on tietysti lähdettävä YJ:stä ja pistettävä VS sulkuihin.

Viimeinen kritiikkini koskee VS:n rigoristista moraalioppia siitä, ettei dekalogin kieltoja saa koskaan rikkoa missään tilanteessa. Johannes Paavali II vastustaa tilanne-etiikkaa ja kaikkia ”relativistisia” tulkintoja samoin kuin ”perustavan valinnan” teoriaa, jonka mukaan yksittäiset synnit eivät aiheuta pelastuksen menettämistä. Kriittisiä kysymyksiä voisi esittää loputtomasti, mutta otan tähän nyt vain yhden esimerkin ”kotikentältä”.

Yhdessä Johannes Paavali II:n kanssa pyhäksi julistettu paavi Johannes XXIII väärensi toisen maailmansodan aikana kastetodistuksia lukemattomille juutalaisille pelastaakseen heidän henkensä. Tätä esiteltiin kanonisaation alla yleisesti sankarillisena toimintana, ja sitä se varmasti oli. Mutta 8. käsky kieltää antamasta väärää todistusta lähimmäisestä. JP2:n logiikalla pyhä paavi Johannes XXIII syyllistyi kuolemansyntiin ja menetti teollaan pelastavan armon. Eipä tainnut.

Lopuksi

VS:n lukeminen suomalaisin katolisin silmin ja sydämin rinnastuu mielestäni aika hyvin siihen, mitä Wróbelin tuleminen Helsingin piispaksi aikanaan hiippakunnassamme aiheutti. Helsinki ei ole Lublin. Ei näin. Ensi viikolla aionkin vastapainoksi käsitellä tarkemmin Helsingin entisen piispan Paul Verschurenin opetuksia.

Jos joku valittaa, että tämän artikkelin paavikritiikki on uskottomuutta kirkolle, niin palautettakoon mieliin Vatikaani II:n kehotus kiinnittää ensisijainen huomio siihen, mitä omassa leirissä on uudistettava, jotta opetuksemme olisi mahdollisimman uskollista Kristuksen ja apostolien perinnölle (UR 4). Tämän kehotuksen on oltava ekumeenisen suomalaisen katolisuuden ohjelman keskiössä.

Jaana Hallamaan mukaan VS:n ilmestymisen aikoihin katolilaiset Suomessa yrittivät selittää, ”ettei ensyklika tuo mitään uutta katoliseen moraalikeskusteluun”, vaikka VS itse sanoo esittävänsä ”ensimmäisen kerran yksityiskohtaisesti kirkon moraaliopetuksen perusteet” (s. 95).

Tykkään Hallamaan kikasta tulkita tämä positiivisesti niin, ”että Suomen katoliset eivät ainakaan näytä haluavan käyttää ensyklikaan sisältyvää mahdollisuutta äärikonservatiivisten moraalikannanottojen esittämiseen”.

Puolan lahja maailmalle

28.4.2014

(Nyt julkaistava artikkeli on päivitetty versio Kotimaa24-blogilla 3.8.2012 julkaistusta artikkelista.)

Eilen, pääsiäisajan toisena sunnuntaina eli Jumalan laupeuden sunnuntaina Johannes Paavali II julistettiin vihdoin pyhäksi yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen. Pyhä Johannes Paavali II on epäilemättä yksi Puolan suurimmista lahjoista kirkolle ja ihmiskunnalle – myös Suomelle, jossa hän vieraili vuonna 1989. Ei täällä kovin usein kanonisoituja pyhimyksiä ole kylässä käynyt! Nyt kuitenkin monet suomalaiset voivat sanoa, että ovat nähneet livenä ihka aidon pyhimyksen.

Suurin osa suomalaisista ei kuitenkaan ole lähemmin päässyt tutustumaan Johannes Paavali II:n elämään ja tuotantoon. Ns. JP2-tiimi yritti autuaaksijulistuksen yhteydessä tasapainottaa valtavirtamedian luomaa kielteistä kuvaa konservatiivipaavista Johannes Paavali -sivustolla, joka tosin ei enää ole aktiivisessa toiminnassa. Catholic Voices Suomi ei valitettavasti ole ollut aktiivinen pyhäksijulistuksen yhteydessä. Mistä sitten voisi saada tietoa esimerkilliseksi julistetun paavin elämästä?

Kuinka tutustua paaviin?

Kesällä 2012 Puolassa ollessani lueskelin JP2-kirjallisuutta ja sain lisänäkökulmaa hänen elämäänsä ja ajatteluunsa. Paavin kakkossihteerin Mieczysław Mokrzyckin haastattelukirja Najbardziej lubił wtorki (Tiistaista hän tykkäsi eniten, ei suom.) kertoo hauskasti ja koskettavasti paavin arjesta, kuinka hän rukoili, vietti vapaa-aikaa, vitsaili, tapasi valtionpäämiehiä ja kiersi muuttamassa maailmaa.

Aloittelijan voi olla vaikea ymmärtää JP2:n omia, usein hyvin filosofisia tekstejä, joten paaviin tutustuminen kannattaa aloittaa tällaisesta kevyestä kirjallisuudesta kokonaiskuvan saamiseksi.

Paavin ykkössihteerin, nykyisen Krakovan arkkipiispan Stanisław Dziwiszin vastaava kirja Świadectwo on käännetty englanniksi nimellä A Life with Karol, jota suosittelen lämpimästi, ellei sitten halua suoraan lukea George Weigelin 1000-sivuista elämäkertaa Witness to Hope, josta saa kyllä valtavan kattavan vision koko maailmasta, 1900-luvun historiasta ja tietysti itse paavin persoonasta. Vähemmällä pääsee lukemalla maaliskuisen kirjaesittelyni ko. elämäkerrasta.

Paavin filosofinen perintö

Lukiessani paavin omia kirjoja olen pohtinut hänen perintönsä ydinkohtia. Paavin viimeisessä kirjassa Pamięć i tożsamość (Memory and Identity, ei suom.) sekä vuoden 1994 haastattelukirjassa Przekroczyć próg nadziei (Uskalla toivoa, WSOY) paavi saa vapaasti jutustella itseään kiinnostavista asioista, ja ne tarjoavat paljon hyvää ja syvällistä pohdittavaa.

”Syvällistä pohdittavaa” viittaa jo aiemmin mainitsemaani paavin ajattelun filosofiseen luonteeseen. Avainaiheita ovat mm. ”ihmisen sydän”, ”maailman kohtalo”, ”isänmaa”, ”filosofian historia”. Kun taas ajattelen paavi Benedictus XVI:tä ja hänen tuotantoaan, mieleen nousevat avainsanat ”Jeesus”, ”teologia”, ”Raamattu”, ”kirkko”. Franciscuksesta taas: ”köyhät”, ”nöyryys”, ”ilo”, ”rohkeus”, ”evankeliointi”.

Franciscuksen lähimmäisenrakkaus ja Benedictuksen teologia saattavat tuntua suomalaisille luterilaisille vetävämmiltä ja läheisemmiltä kuin puolalaisen Wojtyłan filosofointi. Filosofiassa kahlaaminen on raskaampaa, mutta lopulta sitäkin palkitsevampaa. Pääpointit piirtyvät sydämeen lähtemättömästi. Johannes Paavali II kaipaa vain popularisointia, jotta sanoma tavoittaisi ihmiset helpommin.

Kristus filosofiankin keskipisteenä

Oikeastaan Johannes Paavali II:n lempiaiheet kuten ihminen ja maailmanmeno koskettavat (on jopa hieman tautologista sanoa) jokaista tässä maailmassa elävää ihmistä. Kuka minä olen, mihin olen menossa, kuinka löydän elämäni tarkoituksen? Mihin tämä maailma on menossa, miten historiaa olisi tulkittava, kenen puolesta olisi kamppailtava, onko tulevaisuudentoivoa?

Uuden evankelioinnin näkökulmasta tällainen lähestymistapa voi olla jopa strategisesti hedelmällisempi kuin suoraan Raamatusta ja Jeesuksesta puhuminen. Johannes Paavali II halusi aina puhutella kaikkia, kristittyjä ja ei-kristittyjä, jokaista ihmistä. Kaikki kamppailemme samojen kysymysten parissa.

Johannes Paavali II:n filosofointi ei jäänyt kysymysten tasolle. Hänellä oli tarjota myös vastaus, ja tuo vastaus on Jumalan ilmoitettu ja lihaksi tullut Sana, Kristus, hänen persoonansa (tosi Jumala, tosi ihminen) ja pääsiäissalaisuutensa (lunastava kuolema ja ylösnousemus). Kristus on historian keski- ja päätepiste, viimeinen Aadam, joka ilmoittaa ihmisen ihmiselle itselleen.

Tuomas ja Kristus

Johannes Paavali II valitteli sitä, että moderni filosofia siirtyi Descartes’in jalanjäljissä olemisesta ja objektiivisuudesta ajatteluun ja subjektiivisuuteen. Tämä käänne teki lopulta lopun uskosta Jumalan ilmoitukseen ja objektiiviseen moraaliin. Kun ihmisestä tulee kaiken tuomari, ei mikään enää estä yhtä kansanryhmää hävittämästä toista. Paavi peräänkuulutti paluuta Tuomas Akvinolaisen metafysiikkaan (vaikka hän käytti hyväkseen myös modernia filosofiaa kuten fenomenologista metodia) ainoana kestävänä pohjana.

Paavi piti myös tiukasti kiinni Jumalan itseilmoituksesta Kristuksessa. Joko ihminen ottaa sen vastaan tai sitten ei. Kristus paljastaa ihmisyyden salaisuuden, hän tuntee ihmisen, hän tietää, ”mitä ihmisessä on” (Joh 2:25). Kristusta katsomalla ihminen löytää itsensä: kutsun uhrautuvaan rakkauteen, joka on kuolemaakin väkevämpi.

Pahuus ja laupeus

Nuori Wojtyła näki natsien aiheuttamat kauheudet, hän katsoi pahuutta ja kuolemaa läheltä silmiin. Myöhemmin hän pohti paljon pahuuden ongelmaa ja sitä, kuinka lopulta Jumalan rakkaus ja laupeus on se raja, jota pahuus ei koskaan kykene voittamaan. Usko Jumalan hyvyyteen ei varmasti ollut kovin helppoa toisen maailmansodan aikana, pahuus näytti voittamattomalta. Mutta niin vain natsit lopulta hävisivät, kommunismi kaatui, Karol voitti, vapaus koitti.

Mikä sai puolalaiset uskomaan Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen sodan kaukeuksien keskellä? Johannes Paavali II nostaa erityisesti esiin pyhän Faustyna Kowalskan (+1938) ja hänen kauttaan levinneen Jumalan laupeuden hartauden. Kowalska kirjoitti kuuluisan Päiväkirjan (Dzienniczek, ei suom.) saamistaan näyistä, joissa Jeesus kertoi äärettömästä laupeudestaan suurimpiakin syntisiä kohtaan. Jeesus käski myös maalauttamaan kuvan, jossa olisi teksti ”Jeesus, luotan sinuun” (Jezu ufam Tobie).

Tämä kuva ja Jumalan laupeuden hartauteen liittyvät rukoukset levisivät pian ympäri Puolaa ja koko maailmaa. Faustyna Kowalska kuoli juuri ennen toista maailmansotaa, mutta hänen sanomansa jäi ikään kuin pelastusrenkaaksi seuraavien vuosien kauheuksien keskelle. Lukemattomia ihmisiä kääntyi Jumalan ja Kristuksen laupeuden puoleen, ja yhä tänään Jumalan laupeuden hartaus tuottaa katolisessa maailmassa kuin liukuhihnalta kääntymyksiä, parantumisia ja muita ihmeitä.

Nykyään ko. kuva on käytännössä jokaisessa puolalaisessa kirkossa, ja se löytyy myös Helsingin katolisista kirkoista. Lisäksi Johannes Paavali II muutti pääsiäisajan toisen sunnuntain Jumalan laupeuden sunnuntaiksi. Sen aattona hän kuoli, ja juuri sitä vietettäessä hänet nyt myös julistettiin pyhäksi.

Puolan lahja teologialle

Johannes Paavali II oli ylpeä puolalaisesta perinnöstään monella tavalla, mutta sisar Faustynan julistamalla Jumalan laupeudella oli erityinen paikka hänen sydämessään. Hän omisti Jumalan laupeudelle toisen paavillisen ensyklikansa, joka muuten julkaistaan suomeksi aivan näinä päivinä (seuratkaa katolinen.fi -sivuja).

Puolalaiset teologit ottivat askeleen eteenpäin ja kirjoittivat jopa kokonaisen dogmatiikan Jumalan laupeuden näkökulmasta! Faustynan ja Johannes Paavali II:n inspiroimana kristillinen dogmatiikka ei enää olekaan harhaoppien tuomitsemista yksi toisensa jälkeen, vaan kaunis visio siitä, kuinka laupias Isä armahtaa, hoitaa ja kasvattaa harhailevia lapsiaan. Kirkolla on rajansa, Jumalan laupeudella ei.

Johannes Paavali II sai itse julistaa sisar Faustynan autuaaksi ja pyhäksi. Hän kävi myös vihkimässä uuden Jumalan laupeuden pyhäkön Krakovassa vuonna 2002. Nyt Faustynan kuolinluostarin viereen on nousemassa Johannes Paavali II -keskus. Kaksi todistajaa, kaksi suurta 1900- luvun puolalaista pyhimystä, kaksi rukouksen ja uskon keskusta ja pyhäkköä vierekkäin. Näistä tullee vuonna 2016 Krakovassa pidettävien Maailman nuortenpäivien yksi ydinkeskuksista.

Faustyna Kowalska ja Johannes Paavali II julistavat sanomaa, joka tulee oikeastaan aika lähelle sitä, mitä vanha kunnon luterilaisuuskin parhaimmillaan edustaa: Jumala on armollinen, äärettömän armollinen, hän antaa anteeksi suurimmallekin syntiselle! Kristuksen sydän on avoinna, hän haluaa vuodattaa rakkautensa päällemme runsaasti! Ei tarvitse kuin sanoa: Jezu ufam Tobie! Jeesus, luotan sinuun!

Johannes Paavali II:n elämä ja teot

17.3.2014

Johannes Paavali II:n pyhäksijulistaminen eli kanonisaatio lähestyy, se on puolentoista kuukauden päästä eli 27.4.2014. Sain sopivasti juuri päätökseen erittäin pitkän, yli kaksivuotisen lukuprosessin, nimittäin Johannes Paavali II:n tunnetuimman elämäkerran Witness to Hope.

Amerikkalaisen George Weigelin kirjoittamassa kirjassa on reilu tuhat sivua. Silti se ei edes kata paavin koko elämää, vaan sen ensimmäinen laitos julkaistiin jo vuonna 1999 vuosituhannen vaihteen aattona. Vuosituhannen vaihduttua Weigel kirjoitti uuden luvun vuodesta 2000, jota voi pitää koko JP2:n paaviuden keskipisteenä. Paavi kuoli vasta vuonna 2005.

Vuonna 2005 HarperCollins julkaisi sitten Perennial-laitoksen uudella esipuheella, jossa Weigel kirjoittaa paavin kuolemasta. Lyhyt esipuhe ei kuitenkaan edes yritä kattaa tarkkaan elämäkerrasta puuttuvaa viiden vuoden jaksoa, ja Weigel kirjoittikin vielä jatko-osan nimeltä The End and the Beginning, joka käsittelee JP2:n paavikauden loppua.

On sanomattakin selvää, että 1000-sivuisen kirjan referoiminen yhdessä blogiartikkelissa on melkoisen haastava ellei mahdoton tehtävä. Sallittakoon menetelmäksi siis subjektiivinen ”nämä asiat jäivät erityisesti mieleen”.

Poliittinen historia

Käsillä oleva kirja on ehdottoman suositeltava jo siitäkin syystä, että se tarjoaa erittäin mielenkiintoisen ja yleissivistävän katsauksen koko 1900-luvun maailmanhistoriaan. Johannes Paavali II oli kiistatta yksi merkittävimpiä pelaajia viime vuosisadan poliittisella kentällä. Weigel osoittaa mm. paavin ja Brezhnevin kirjeenvaihdosta, kuinka tärkeä rooli Johannes Paavali II:lla oli kommunismin kaatumisessa.

Itä-Euroopan kommunismin (Neuvostoliitto, Itä-Saksa, Puola) lisäksi Johannes Paavali II vaikutti voimakkaasti esimerkiksi Nicaraguaan ja Kuubaan. Hänen aikanaan Pyhä istuin solmi myös ensimmäistä kertaa viralliset poliittiset suhteen Israelin valtion kanssa. Vuonna 2000 paavi teki historiallisen pyhiinvaelluksen Israeliin, jonka aikana hän mm. kävi Yad Vashemissa ja näytti ruohonjuuritason israelilaisille kaiken sen, mitä 35 vuotta juutalais-katolista dialogia oli saanut aikaan.

Paavikauden suurimmat pettymykset liittyivät niin ikään poliittiseen historiaan. Paavi ei toiveistaan huolimatta koskaan päässyt käymään Kiinassa, jonka kommunistihallitus ei taipunut Pyhän istuimen kädenojennuksiin. Vastaavasti Saddam Hussein teki poliittisilla vaatimuksillaan mahdottomaksi paavin pyhiinvaelluksen Kaldean Uriin vuonna 2000. Kolmas ja kenties suurin pettymys oli Moskovan patriarkan tapaamisen peruuntuminen ja ylipäänsä ykseyden epäonnistuminen ortodoksien kanssa.

Saavutuksia oli kuitenkin enemmän kuin pettymyksiä. Johannes Paavali II tapasi elämänsä aikana enemmän ihmisiä kuin kukaan muu henkilö ikinä. Hän keräsi historiallisen suuria miljoonaväkijoukkoja itse keksimilleen Maailman nuortenpäiville, jotka JP2 halusi usein pitää maallistuneissa kaupungeissa. Useammin kuin kerran paikalliset piispat epäröivät eivätkä uskoneet nuorten tulevan, mutta niin vain paavi keräsi suuremmat joukot kuin mikään rokkibändi ikinä.

Kirja tuo esiin paavin persoonallisen karisman ja vahvan johtajuuden. Kun Hollannin piispat olivat Vatikaanin II konsiilin jälkeen hyvin jakautuneita ja kirkko siellä syvässä kriisissä, JP2 järjesti ylimääräisen piispainsynodin Hollantia varten ja kutsui maan piispat keskustelemaan asiat yhdessä läpi. Onnistuneen synodin päätteeksi piispat kiittivät paavia itkien ja ihmettelivät, miksi he eivät olleet osanneet luoda keskinäistä sopua aiemmin.

Lisäksi monet stereotypiat saavat kyytiä: Suomessahan ”tiedetään”, että paavi oli Afrikan suurin vihollinen ja monien afrikkalaisten tappaja ehkäisykielloillaan ym. Afrikkalaiset tuntuivat itse suhtautuvan paaviin hyvin eri tavalla: kun paavin lentokone oli vierailun jälkeen noussut ilmoihin, afrikkalaiset jäivät ulos rukoilemaan polvillaan niin kauaksi aikaa, että poliisin oli lopulta hätyyteltävä ihmisjoukot pois koteihinsa.

Opetus ja kohderyhmät

Pitkän paavikautensa aikana (1978–2005) JP2 ehti puhua ja kirjoittaa huikean paljon. Jp2:n apostolisiin konstituutioihin, kehotuskirjeisiin ja kirjeisiin sekä ensyklikoihin, audiensseihin, kirjoihin, sanomiin ja muihin tuotoksiin voi tutustua Vatikaanin sivuilla. Seuraavassa nostan esiin joitain merkittävimpiä opetuksia.

Ensinnäkin on mainittava ruumiin teologia, josta JP2 teki prioriteetin heti paavikauden alussa omistamalla sille viisi vuotta keskiviikkoaudiensseja. Weigel sanoo kuuluisasti, että ruumiin teologia on kuin teologinen aikapommi, joka on ajastettu räjähtämään joskus kolmannella vuosituhannella. Ennustus on alkanut jo käydä toteen Christopher Westin ja kumppanien ansiosta. Suomeksi aiheesta voi lukea Jason Lepojärven kirjasta Ruumis Jumalan kuvana tai sivustolta mieheksijanaiseksi.wordpress.com.

Ruumiin teologiaan ja seksuaalietiikkaan liittyy myös perheen ja elämän puolustaminen, joka huipentui  ensyklikaan Evangelium vitae eli Elämän ilosanoma vuodelta 1995. Samana vuonna JP2 kirjoitti myös kirjeen naisille. Ennen kuin kiirehtii tuomitsemaan paavin ehkäisy- ja aborttikannat patriarkaalisiksi tai jopa misogyynisiksi, kannattaa lukea edellä mainitun lisäksi myös apostolinen kirje naisen arvokkuudesta Mulieris Dignitatem (1988). Perhetematiikkaan liittyy myös painava apostolinen kehotuskirje Familiaris Consortio vuodelta 1981.

Johannes Paavali II:n tekstit ovat painavuutensa lisäksi valitettavasti myös raskaita. Johannes Paavali II oli hyvin filosofinen ajattelija, ja hänen teksteistään saa usein paljon enemmän irti ammattifilosofi kuin tavallinen kaduntallaaja. Jos on kiinnostunut filosofiasta, tärkein teksti lienee ensyklika uskon ja järjen suhteesta Fides et ratio eli Usko ja järki. Teologeille kiinnostavimmat ensyklikat lienevät ohjelmallinen Redemptor Hominis (Ihmisen lunastaja) ja ekumenian merkkipaalu Ut unum sint (Että he olisivat yhtä).

Viimeksi mainitut kaksi ensyklikaa liittyvät kahteen JP2:n päätavoitteeseen. Ensimmäinen on kristillisen humanismin tarjoaminen vastalääkkeeksi sekulaarihumanismille. Karol Wojtyła halusi aina ymmärtää ja palvella ihmistä ja edistää todellista ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Humanismi on siis jees. Mutta ilman Jumalaa ihminenkin menettää arvonsa. Kristus on se, joka paljastaa ihmiselle ihmisen kutsumuksen. Ihminen löytää itsensä, kun hän antaa itsensä.

Toinen suuri projekti oli kristittyjen ykseys. Johannes Paavali II oli ensimmäinen paavi, joka kävi Pohjoismaissa (v. 1989), ja hän oli todella vaikuttunut Suomen ja Ruotsin luterilaisten kohtaamisesta ja vastaanotosta. Pietarinkirkossa järjestettiin myöhemmin jopa historiallinen yhteinen rukoushetki paavin ja Suomen ja Ruotsin ev.lut. -piispojen kanssa.

Weigel kertoo, että aterialla rukouksen jälkeen eräs Ruotsi-Suomi-delegaation piispoista kysyi paavilta, merkitsikö tämä yhteinen rukous heidän piispanvirkansa tunnustamista. Paavi vastasi kysymällä, merkitsikö tämä yhteinen rukous heille paavinviran tunnustamista? Sitten naurettiin ja vaihdettiin aihetta. Vielä oli (ja on) matkaa jäljellä tämän vaikean kysymyksen selvittämisessä.

Uusi vuosituhat ja viimeiset päivät

Aikaisemmin mainitsin jo vuosituhannen vaihtumisen JP2:n paavikauden keskuksena. Puolan primaatti kardinaali Wyszyński sanoi Johannes Paavali II:lle hänen valintansa jälkeen, että hänen tehtävänsä olisi viedä kirkko kolmannelle vuosituhannelle. Tähän paavi viittasi jo ensimmäisessä kiertokirjeessään, ja myöhemmin hän omisti aiheelle apostoliset kirjeet Tertio Millenio Adveniente (1994) sekä Novo Millenio Ineunte (2001).

Israelin-matkan ohella vuoden 2000 ikimuistoisiin tapahtumiin kuului katumuksen ja anteeksipyynnön päivä paaston ensimmäisenä sunnuntaina maaliskuussa. Kuuriakardinaalien joukossa epäilyksiä, pelkoja ja vastustustakin herättäneessä aloitteessaan paavi pyysi yhdessä joidenkin kirkon johtavien piispojen kanssa julkisesti Jumalalta anteeksi kaikkia katolilaisten tekemiä syntejä läpi vuosisatojen: syntejä kristittyjen ykseyttä ja juutalaisia vastaan, syntejä rauhaa, rakkautta ja ihmisoikeuksia vastaan.

Johannes Paavali II esitti kirkon nimissä historiallisia anteeksipyyntöjä useissa muissakin yhteyksissä. Hän osoitti katumusta mm. ristiretkeläisten Konstantinopolin-hyökkäyksestä (1204), Jan Husin polttamisesta (1415), Galileo Galilein kohtelusta ja Amerikan valloituksesta (1500-l) sekä Afrikan orjakaupasta. Vaikuttava lista anteeksipyynnöistä löytyy englanniksi Wikipediasta.

Näin itse Johannes Paavali II:n ensimmäisen kerran vuonna 2002 Vatikaanissa pyhän Josemaría Escriván pyhäksijulistamistilaisuudessa, jossa Pietarinaukiolla ja sen ympärillä oli n. puoli miljoonaa henkeä eri puolilta maailmaa. JP2 julisti muuten paavikaudellaan enemmän ihmisiä autuaiksi ja pyhiksi kuin kaikki aiemmat paavit yhteensä.

Vuonna 2002 paavi itse kärsi jo paljon erilaisista terveysongelmista. Kaikki teki kipeää, voimat olivat vähissä. Silti hän jatkoi loppuun asti. Näin paavin uudestaan vuosina 2003 Pompeissa ja vuonna 2004 taas Roomassa. Välillä paavi näytti vahvemmalta, välillä heikommalta. Aina välillä hänet passitettiin sairaalaan, ja media seurasi paavin terveydentilaa tiiviisti. Vuonna 2004 JP2:lta ilmestyi vielä kaunis apostolinen kirje eukaristiasta Mane Nobiscum Domine.

Viimeisinä päivinään paavi oli elävä todiste ihmisen arvokkuudesta kärsivänä vanhuksenakin. Sankat joukot erityisesti nuoria kokoontuivat Pietarinaukiolle rukoilemaan paavin puolesta. Paavin viimeinen viesti, jota hän ei enää pystynyt kuin viittomaan, oli osoitettu nuorille: ”Olen etsinyt teitä, ja nyt te olette tulleet luokseni. Kiitän teitä siitä.” Paavin vaikutus uuteen innokkaaseen sukupolveen katolisia nuoria on ollut niin käsinkosketeltava, että ympäri maailmaa on alettu puhua ”JP2-sukupolvesta”.

Kuten muistetaan, Johannes Paavali II:n hautajaisissa liehuivat jo liput, joissa luki ”Santo subito!” eli ”Heti pyhimykseksi!” Paavi kuoli pyhyyden maineessa, ja hänen seuraajansa Benedictus XVI poisti tavallisen viiden vuoden odotusajan kanonisaatioprosessista.

Vuoden 2011 autuaaksijulistuksen jälkeen olemme vihdoin lähestymässä sitä päivää, kun voimme puhua ”pyhästä Johannes Paavali II:sta”, oman aikamme pyhimyksestä. Hänen elämänsä osoittaa, että pyhyys ei ole outoutta, pyhän ei tarvitse olla enkeli eikä hihhuli, vaan syvästi inhimillinen ihminen, Kristuksen kuvan kaltaiseksi muovautunut ihminen. Ihminen, joka antaa itsensä loppuun asti.


%d bloggaajaa tykkää tästä: