Posted tagged ‘joulu’

Aikakirjojen täyttymys

21.12.2015

Yksi kuuluisimmista joulun sanomaan liittyvistä teksteistä on Galatalaiskirjeen kohta (4:4), jossa Paavali sanoo Jumalan lähettäneen Poikansa, kun ”aika oli täyttynyt”.

Lause tulee mieleeni, kun ajattelen jokin aika sitten lukemaani Scott Hahnin akateemista kommentaarikirjaa Vanhan testamentin Aikakirjoihin nimeltä The Kingdom of God as Liturgical Empire: A Theological Commentary on 1-2 Chronicles (Baker Academic 2012).

Jos Raamatusta pitäisi nimetä lempikirjoja, harva varmaan mainitsisi Aikakirjat. Ne eivät yleensä kuulu kristittyjen vahvimman osaamisen alueelle. Siellä ne ovat jossainpäin Vanhaa testamenttia, mutta parempi keskittyä Kuninkaiden kirjoihin, joissa sama tarina kerrotaan aidommin ja alkuperäisemmin, vai mitä?

Hahnin kirja herättää Aikakirjojen aliarvostajan unestaan. Aloitetaan vaikka siitä, että juutalaisessa kaanonissa Aikakirjat eivät ole samalla paikalla kuin kristillisessä Vanhassa testamentissa. Juutalainen Raamattu päättyy Aikakirjoihin, ne ovat siis sen viimeinen sana.

Mitä sitten? Eivätkö Aikakirjat silti ole pääasiassa tylsiä sukuluetteloita? No, jos ovatkin, niin eikö logiikka ala pikku hiljaa avautua? Vanhan liiton kirjoitukset päättyivät kirjaan (juutalaisille Aikakirjat muodostavat yhden kirjan!), joka alkaa sukuluettelolla ja loppuu juutalaisten pakkosiirtolaisuuteen. Mistäs Uusi testamentti alkaa – tai jatkaa? Mietitkö koskaan, miksi Matteus aloittaa pitkästyttävällä sukuluettelolla, jonka keskellä mainitaan jokin kummallinen pakkosiirtolaisuus?

Aikakirjojen liittoteologinen maailma

Kirjan johdannossa Scott Hahn liittyy aiempiin tutkijoihin ja kutsuu Aikakirjojen kirjoittajaa ”kaanonin ensimmäiseksi teologiksi”, joka pyrki kirjoittamaan jonkinlaisen maailmanhistorian aina Aadamista omaan aikaansa (vuoden 500 eKr. tienoille) saakka.

Aikakirjat ovat kuitenkin enemmän kuin historiaa, ne ovat kommentaaria ja jopa saarnaa, teologista ja liturgista Israelin historian tulkintaa. Aikakirjat sisältävät useita profeetallisia puheita, joita ei ole muualla kaanonissa: kirjoittaja  ymmärtää kirjoittavansa profeetallista historiaa, kertovansa tarinaa, joka ei ole vielä ohi vaan jatkuu tulevaisuuteen.

Aikakirjojen kirjoittaja tulkitsee siis Israelin omaa sisäistä traditiota, se on esimerkki kaanonin sisäisestä eksegeesistä ja typologisesta raamatuntulkinnasta. Historia ja teologia eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Kirjoittajan sanoma pakkosiirtolaisuuteen joutuneelle kansalle on, että kaikki on edelleen suunnitelmalleen uskollisen Jumalan käsissä.

Aikakirjojen kirjoittajan maailmankatsomus on liittoteologinen; hänen Jumalansa on Jumala, joka pitää liittonsa, erityisesti sen ikuisen liiton, jonka hän teki Daavidin kanssa (ks. 2. Aik. 6:14, 13:5, 21:7). Daavid esitetään uutena Aadamina ja uutena Mooseksena; temppeli on sekä uusi luomakunta (minikosmos) että uusi telttamaja (tabernaakkeli). Daavidin valtakunta on Aikakirjojen kirjoittajalle pelastushistorian avain.

Se, mikä Aikakirjojen kirjoittajalle oli vielä toteutumatonta eskatologiaa ja tulevaan kurkottavaa profetiaa, on Uuden testamentin kirjoittajille toteutunutta historiaa: Aadamin, Abrahamin ja Daavidin Poika on syntynyt. Kirkkoisä Hieronymuksen mukaan sen, joka kuvittelee tuntevansa Raamattua tuntematta Aikakirjoja ”pitäisi nauraa itselleen”.

Jumalan valtakunta ja Israelin pelastus

Hahnin kommentaarin valossa syytä nauruun on aika monella, sillä hänen lopputeesinsä on, etteivät Uuden testamentin tutkijat ole toistaiseksi antaneet Aikakirjoille niiden ansaitsemaa huomiota. Otetaan vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka Aikakirjat valaisevat UT:n sanomaa.

Ensinnäkin Uuden testamentin tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että Jeesuksen ydinsanoma oli ”Jumalan valtakunnan” julistaminen. Siitä sen sijaan ei ole yksimielisyyttä, mitä hän ”Jumalan valtakunnalla” tarkoitti. Hahn huomauttaa, että juutalaisen kaanonin ainoat viittaukset ”JHWH:n valtakuntaan” löytyvät juuri Aikakirjoista.

Aikakirjoissa JHWH:n valtakunta identifioituu Daavidin valtakunnan kanssa: Daavidin valtakunta on Jumalan valtakunnan ”sakramentaalinen” ilmentymä, niin että sen kuningas istuu itse Jumalan valtaistuimella. Aikakirjoissa Daavidin valtakunta ei ole niinkään sotilaallinen vaan liturginen valtakunta: sen ytimessä on liturgiaa viettävä seurakunta (qahal) ja erityisesti todah– eli kiitosuhri.

Aikakirjoihin sisältyy kuitenkin valtakunnan hajoamisen tragedia. Valtakunta jakaantui kahtia pohjoiseen Israeliin ja eteläiseen Juudaan, ja lopulta heimot joutuivat pakkosiirtolaisuuteen. Teologisesti jännitteisen tilanteen keskellä Aikakirjat puhuvat silti ”koko Israelista” (kol Yisrael) viitaten sekä pohjoisen että etelän heimoihin ja toivoon niiden yhdistymisestä yhden kuninkaan, Daavidin jälkeläisen alaisuudessa.

Tätä taustaa vasten Uuden testamentin sanoma avautuu tuoreessa valossa. Enkeli Gabriel esittelee Jeesuksen Daavidin valtaistuimen perillisenä, joka on hallitseva ikuisesti. Kreikaksi Aikakirjojen avaintermit qahal ja todah kääntyvät sanoilla ekklesia ja eukharistia – kirkko ja eukaristia, seurakunta ja ehtoollinen. Kun Jeesuksen valtakunta leviää kaikkiin kansoihin – joihin suuri osa Israelin heimoista on jo ehtinyt sekoittua – ”koko Israel” on lopulta pelastuva (Room. 11:26).

kingdom

Scott Hahnin kaksi uusinta

5.1.2015

Alle vuosi sitten kirjoitin artikkelin nimeltä Scott Hahnin uusin, mutta sen jälkeen Hahnilta on ilmestynyt jo kolme uutta kirjaa! Hänen evankeliointimanuaalinsa olen jo esitellyt, tänään ovat vuorossa kaksi tähän asti uusinta populaariteosta Angels and Saints (2014a) ja Joy to the World (2014b), joista edellinen käsittelee nimensä mukaan enkeleitä ja pyhimyksiä (pääasiassa pyhimyksiä), jälkimmäinen joulun sanomaa.

Molemmat kirjat alkavat Hahnille tyypilliseen tapaan henkilökohtaisella tarinalla, joka valaisee kirjan aihetta konkreettisen elämän esimerkillä. Molemmissa kirjoissa tarina liittyy Hahnin lapsiin pyhiinvaellusmatkoilla, 2014a:ssa Josephiin Assisissa ja 2014b:ssä Hannahiin Betlehemissä.

Assisissa Joseph Hahn sairastui pahasti mutta koki sairaalassa ihmeparantumisen Scottin rukoiltua koko yön hänen vierellään. Aamulla lääkäri tokaisi: ”En ole uskonnollinen ihminen, olen tiedemies. En usko ihmeisiin. Mutta kun on lääkärinä Assisissa, kohtaa tällaisia asioita. Tapahtuu asioita, joita tiede ei pysty selittämään.” (2014a, 25)

Betlehemissä Hannah Hahn oli tylsistynyt pitkiin ja hitaisiin turistijonoihin pyhillä paikoilla. Hän syttyi kuitenkin, kun ryhmä vieraili orpokodissa. Teini-ikäinen Hannah alkoi heti ottaa orpolapsia syliinsä, ja äsken nyrpeä tyttö loisti kuin aurinko. Tuolloin Scottille tuli mieleen toinen Betlehemissä lasta käsissään pidellyt teinityttö, ja joulun ilo ja rakkaus avautuivat hänelle uudella tavalla. (2014b, 6)

Pyhä perhe ja joulun typologiaa

Hahn toteaa joulukirjansa alussa joulutarinoiden olevan tuttujakin tutumpia. Silti hän löytää tuoreen tavan käsitellä joulun teologista sanomaa: sankarina ei olekaan pelkkä Jeesus, vaan koko pyhä perhe: jonkun piti kapaloida lapsi seimeen, jonkun piti viedä hänet Egyptiin, ja jonkun piti tehdä työtä hänen elättämisekseen. (2014b, 8)

Pelastus tulee maailmaan perheen kautta. Joosefin ja Marian kodista tulee Jumalan Pojalle ”koti kaukana kotoa”. Pyhästä perheestä tuli ikään kuin taivaan ja Pyhän Kolminaisuuden ikoni maan päällä. Jeesus on yhdistävänä linkkinä molempien perheiden Poika, Joosef Jeesuksen isänä edustaa Isä Jumalaa, Pyhän Hengen varjoamasta Mariasta taas tuli tuon Hengen kuva maailmalle. (2014b, 153–154)

Joosefia kutsutaan joskus ymmärrettävistä syistä ”kasvatti-isäksi”, mutta Hahn korostaa, että Joosef oli Jeesukselle todellinen isä, sillä adoptioisä on aivan yhtä paljon isä kuin luonnollinen isä. Näin oli Jeesuksen aikana Israelissa ja Rooman valtakunnassa ja näin on yhä nykylaeissakin. Joosefia kutsutaan Luukkaan evankeliumissa Jeesuksen isäksi (2:33, 48) ja Jeesusta Joosefin pojaksi (4:22).

Itse asiassa Jumalan oma isyys ei ole ensisijaisesti fyysistä vaan hengellistä. Siksi Joosef on todella Isä Jumalan ikoni, ja ihmisenä Jeesuskin varmasti ajatteli näin. Kun mietimme Jumalaa Isänä, mieleemme tulevat omat muistomme tai kokemuksemme maanpäällisestä isyydestä. Kun Jeesus kasvavana lapsena ajatteli taivaallista Isäänsä, hän todennäköisesti tukeutui Joosefin antamaan analogiaan. (2014b, 71)

Jumalan kuvan lisäksi Joosef on myös Vanhan testamentin Joosefin typologinen täyttymys, ”uusi Joosef”, kuten Hahnin luettelemat yhtymäkohdat osoittavat: 1) Molempien nimi on Joosef. 2) Molempien isän nimi on Jaakob. 3) Jumala puhui molemmille unien välityksellä. 4) Molemmat olivat vanhurskaita ja puhtaita. 5) Molemmat pelastivat perheensä viemällä heidät Egyptiin. (2014b, 71–72, ks. Matt. 1:16–2:14 ja 1. Moos. 30:19–45:20)

Jos Joosef on joulukertomuksissa uusi Joosef, niin Jeesus on uusi Mooses: 1) Molempien henkeä uhkasi vauvana hallitsijan käsky tappaa heprealaislapsia, 2) molemmat pelastuivat perheenjäsenen ansiosta, 3) molemmat löysivät hetkellisen turvan Egyptistä, 4) molemmat kutsuttiin takaisin kotimaahansa piilossa olemisen jälkeen, 5) myöhemmin molemmat paastosivat yksin autiomaassa 40 päivää ja yötä, ja 6) Jumala antoi molemmille tehtäväksi välittää ilmoitettua lakia vuorelta. (2014b, 141)

Joulutapahtumat ja pääsiäisen evankeliumi linkittyvät myös tiiviisti toisiinsa: 1) Jeesuksen synnyttyä ja kuoltua hänet käärittiin liinoihin, 2) enkelit ilmoittivat sekä hänen syntymänsä että ylösnousemuksensa, 3) Jeesus syntyi Betlehemissä eli ”leivän talossa”, ja pääsiäisenä hän antoi ruumiinsa ”elämän leiväksi”, 4) Jeesuksen ympärileikkaus ennakoi hänen verenvuodatustaan ristillä. (2014b, 161)

Tietäjät, kuningas, keisari, paimenet ja enkelit

Hahn käsittelee mielenkiintoisesti myös idän tietäjiä eli Persian valtakunnan maguksia (2014b, 107–110), jotka olivat tähtitieteilijöitä. He saattoivat tuntea Bileamin ennustuksen (4. Moos. 24:17) Persian juutalaisilta: ”Tähti nousee Jaakobin keskeltä…” Ehkä siksi he olivat valppaita lähtemään tähden perään.

Kuningas Herodesta Bileamin ennustus olisi häirinnyt, sillä sen mukaan ”Edom joutuu voittajan omaksi” (24:18), ja Herodes oli idumealainen eli edomilainen. Vainoharhainen kuningas oli jo tapattanut vaimonsa ja poikiansa vallankumouksen pelossa, joten Betlehemin lastensurma sopii kuvaan hyvin, vaikka sitä ei tunneta muualta. Betlehem oli pikkukaupunki, surmassa olisi kuollut ehkä alle kymmenen lasta, joten tapauksen ei tulisi odottaa löytyvän useista historiallisista lähteistä.

Hahn käsittelee myös Luukkaan kertomusta keisari Augustuksen verollepanosta, joka on tunnettu historiallinen ongelma. Hahn päätyy esittämään Luukkaan kreikankieliseen tekstiin ja muihin historiallisiin lähteisiin vedoten, että kyseessä oli itse asiassa keisarille annettu uskollisuudenvala vuonna 3 eKr. Näin ollen Luukas ei olisi erehtynyt historiankirjoituksessaan. (2014b, 101–104)

Entä paimenet ja enkelit? Ei olisi yllättävää, että Jumala ilmoittaisi Daavidin pojan syntymän ensin paimenille, jollainen Daavid itsekin aikanaan oli. (2014b, 119) Enkelten suurilukuiset ilmestykset tulevat ymmärrettäväksi sen kirkkoisien spekulaation pohjalta, että enkelten koettelemus ja Saatanan lankeemus aikojen alussa koski sitä, että Jumala tulisi ihmiseksi ja että enkelten olisi palvottava häntä. Nyt kun Jumala tuli ihmiseksi, se oli hyvien enkelten juhlapäivä ja paholaisen maanpäällisen tappion alkusoitto. (2014b, 86)

Hahn esittää mielenkiintoisesti, että ihmisten ja enkelten välinen suhde muuttui Kristuksen syntymän ansiosta ratkaisevasti (kirjan alaotsikko on muuten Kuinka Kristuksen tuleminen muutti kaiken – ja muuttaa yhä). Vanhassa testamentissa normaali reaktio enkelin ilmestykseen oli langeta maahan, eikä enkelillä ollut mitään sitä vastaan. Uudessa testamentissa enkelien kanssa ollaan jo melkein kuin parhaita kavereita, eikä heidän edessään enää sovi langeta maahan. Eron teki Kristus – Jumala oli tullut ihmiseksi. (2014b, 92; 2014a, 78)

”Tullessaan maan päälle Jeesus yhdisti taivaan ja maan Jumalan kirkkauden kunniaksi. Paimenet ja enkelit lauloivat ikään kuin samasta virsikirjasta. Laulu, jonka enkelit opettivat paimenille, Gloria, on yhä osa kirkon rituaalia sunnuntaimessussa.” (2014b, 92)

Pyhäin yhteys

Nimestään huolimatta Hahnin Angels and Saints ei kerro meille paljoakaan yllä sanottua enempää enkeleistä, vaan yhtä lukua lukuun ottamatta koko kirja on omistettu pyhille. Neljä lukua käsittelee pyhyyttä ja pyhimyksiä yleisemmin, mutta kirjan pääosa esittelee yksittäisiä pyhimyksiä kuten Moosesta (tiesitkös, että hänkin on pyhimys?!), Tuomas Akvinolaista ja Josemaría Escrivá de Balagueria.

Mielestäni paras yksittäinen kohta näissä pyhimysesittelyissä oli se, kuinka Hahn esitteli usein väärinymmärretyn Tuomas Akvinolaisen.

”Hän oli 13. vuosisadan pappi, vastaperustetun saarnaajien sääntökunnan eli dominikaanien jäsen. Hän polveutui Etelä-Italian aristokratiasta. Hän oli hiljainen ja taipuvainen tieteelliseen tutkimukseen ja kirjoittamiseen. Hän opetti monta vuotta teologiaa Pariisin yliopistossa. Hän oli tuottelias kirjoittaja, hän saneli useille sihteereille samanaikaisesti. Hän tuotti aikuiselämässään tuhansia sanoja päivässä. (…) Tuomas on syvimmiltään raamattuteologi. Itse asiassa monet hänen elämäkerroistaan kertovat, että Tuomas olisi halunnut itseään kuvailtavan ensisijaisesti Raamatun opettajaksi.” (2014a, 145–146)

Valitettavasti Tuomaan teologian esittely ei kuitenkaan (taaskaan) sytyttänyt, paljon inspiroivampaa oli lukea luvut Paavalista, Ignatioksesta, Irenaeuksesta ja Hieronymuksesta. Huomaan muuten saman kuin Hahn, nimittäin että ”valitsemani pyhimykset ovat yleensä sellaisia, joiden kanssa minulla on jotain yhteistä. Useimmat ovat opettajia, tutkijoita ja kirjoittajia.” (2014a, 12)

Kirjan tärkein anti on mielestäni sen välittämä laaja-alainen visio pyhäin yhteydestä. Ennen kuin ruvetaan puhumaan pyhimyksille osoitetuista rukouksista, ne täytyy asettaa paljon laajempaan tämän- ja tuonpuoleisuuden välisten yhteyksien kontekstiin. Hahn selvittelee, mitä meille on aiheesta ilmoitettu.

Jeesuksen kertomus tai vertaus Lasaruksesta ja rikkaasta miehestä (Luuk. 16) osoittaa, että kuolleet ovat tietoisia sekä toisistaan että maanpäällisestä elämästä. He muistavat maanpäälliset päivänsä sekä ihmis- ja perhesuhteensa. Sen lisäksi he pystyvät kommunikoimaan toistensa kanssa. (2014a, 58)

Listattuaan Vanhan testamentin uskonsankareita Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa, että meitä ympäröi todistajien pilvi (Hepr. 12:1) – he eivät ole muistolaattoja, vaan he ympäröivät meitä ja katsovat meitä, he osallistuvat liturgiaamme (tai toisinpäin, Hepr. 12:22–24). Kuten Ilmestyskirja osoittaa, he laulavat jatkuvasti ”Pyhä, Pyhä, Pyhä” (Sanctus) ja ”Halleluja” (Alleluia) -hymnejä ”Jumalan Karitsalle” (Agnus Dei).

Ilmestyskirjassa on myös kohta, jossa marttyyrien sielut huutavat Jumalalle ja pyytävät häneltä oikeudenmukaista tuomiota maan päälle. (Ilm. 6:9–10) Jumala kuulee huudon ja vastaa siihen (6:11). Pyhien rukoukset sekoittuvat suitsukkeeseen ja nousevat enkelin kädestä Jumalan eteen (8:4).

Vastauksena pyhien rukouksiin Jumala käskee taivaallisia pappeja puhaltamaan torviinsa, mikä aiheuttaa sarjan tapahtumia maan päällä. Pyhäin yhteyttä ja pyhien esirukousten tehokkuutta ei Uudessa testamentissa yritetä todistella eikä siitä väitellä, se vain oletetaan ja sitä kuvaillaan. (2014a, 61)

Jos ja kun kerran tuonpuoleiseen siirtyneet pyhät ovat tietoisia meistä, seuraavat meitä, palvovat Jumalaa meidän kanssamme ja rukoilevat puolestamme, mikä tulisi olla meidän asenteemme heitä kohtaan? Luonnollisesti meidänkin tulisi olla tietoisia heistä, kiittää heitä heidän rukouksistaan ja kutsua heitä apuun todistajinamme. (2014a, 65)

”Minun on myönnettävä, että kun olin protestantti, pidin tätä käsittämättömänä. Olin oppinut erilaisen – ja hyvin valikoivan – tavan lukea Raamattua. Mutta nyt, kun olen ollut kirkossa yli neljännesvuosisadan, minusta on pikemminkin outoa, että joktut kristityt eivät osoita pyhimyksille harrasta kunnioitusta.” (2014a, 66)

51FExJIaC7L._SY344_BO1,204,203,200_ 91lHTTpb5dL._SL1500_


%d bloggaajaa tykkää tästä: