Posted tagged ‘Jeesus’

Paavalin ja Jeesuksen kääntymykset

26.1.2015

Viime viikolla esitelty Suomen kansan pyhimyskalenteri (s. 27, 58) kertoo, että 25.1. on jo 900-luvulta alkaen ollut katolisessa kirkossa Paavalin kääntymyksen juhlapäivä. Suomessa se oli pyhäpäivä aina 1700-luvulle asti, jolloin Ruotsin valtakunnassa päätettiin muuttaa apostolien päivät arkipäiviksi.

Ensimmäinen yritys saada vuoteen tällä tavoin lisää työpäiviä tehtiin 1740-luvulla, mutta silloin kukaan ei totellut päätöstä, ja se jouduttiin peruuttamaan. Vasta kuninkaan uusi määräys 1770-luvulla tepsi. Suomalaisissa nimipäiväkalentereissa 25.1. on silti edelleen Paavon, Paulin ja muiden Paavali-muunnelmien merkkipäivä.

Jerome Murphy-O’Connor ja hänen kirjansa

Tätä taustaa vasten tämän päivän esiteltäväksi kirjaksi sopii mitä parhaiten irlantilaissyntyisen dominikaanieksegeetti Jerome Murphy-O’Connorin Jesus and Paul: Parallel Lives (2008). Mainitsin kesäkuussa ostaneeni kirjan Maltalta, Paavalin haaksirikon saarelta, ja innostuneeni taas Paavali-tutkimuksesta. Kirja on suhteellisen lyhyt, n. 150-sivuinen, mutta samalla tuhti, ammattimainen ja omaperäinen historiallis-kriittinen tutkielma.

Kuten kirjan nimi kertoo, ideana on esittää jonkinlainen rinnakkaiselämäkerta Jeesuksesta ja Paavalista. Idea on otettu Plutarkhokselta, joka kirjoitti aikoinaan kokonaisen sarjan rinnakkaiselämäkertoja. Murphy-O’Connor on kirjoittanut Paavalista kaksi muutakin elämäkertaa, historiallis-kriittisen mestariteoksen Paul: A Critical Life ja myöhemmän, lyhemmän Paul: His Story.
.

Murphy-O’Connor (tästedes ”M”) kuoli reilu vuosi sitten. Hän oli Jerusalemin École Biblique -opiston Uuden testamentin professori ja yksi harvoista kansainvälisesti arvostetuista, ammattimaisista katolisista Paavali-tutkijoista. Paavali-tutkimuksen johtonimethän ovat pääasiassa protestantteja. M kuuluu kuitenkin varmasti niihin katolisiin eksegeetteihin, joiden työ Heikki Räisäsen mukaan vetää ”täysin vertoja protestanttiselle tutkimukselle”.

M:n kuoleman jälkeen hänestä kirjoitettiin arvostavat artikkelit The Telegraphissa ja Catholic Heraldissa. Niistä saa hyvän kuvan tämän ”Jerusalemin kuuluisimman papin” persoonasta ja elämäntyöstä. Kuten arvata saattaa, kaikki eivät ole M:n historiallis-kriittisestä työstä pitäneet: James Likoudis syyttää häntä jopa jumalanpilkasta.

M:n persoona sikseen, Jesus and Paul -kirja perustuu joihinkin valikoituihin suuriin perustapahtumiin, jotka ovat yhteisiä sekä Jeesuksen että Paavalin elämälle. Ensinnäkin miehet syntyivät samoihin aikoihin, ehkä vain vuoden erolla toisistaan. Toiseksi he joutuivat molemmat lapsena muuttamaan vanhempiensa kanssa vieraaseen paikkaan.

Myöhemmin nuorina miehinä molemmat omaksuivat elämäntavan, joka vaati täyttä kuuliaisuutta Mooseksen laille. Sitten kumpikin koki jonkinlaisen kääntymyksen ja hylkäsi aiemman kantansa ja Mooseksen lain. Lopulta molemmat kuolivat roomalaisten teloittamana. (s. 10)

Jo tämä tiivistelmä tuo esiin M:n teesin yllättävän ja varmasti kiistanalaisen luonteen. Palaan kriittisiin pohdintoihin artikkelin lopussa, kun olen ensin käynyt kursorisesti läpi M:n esittämän aineiston ja historiallisen argumentaation.

Syntymä, lapsuus ja nuoruus

Ensimmäiset kolme lukua keskittyvät Jeesuksen ja Paavalin syntymään, lapsuuteen ja nuoruuteen, ja tämä kirjan ensimmäinen puolisko jäi minulle mieleen kirjan kiehtovimpana antina.

Ensin M kumoaa yleisen kuvitelman, että Jeesus ja Paavali edustaisivat eri sukupolvia (joka johtunee siitä, että Paavali kuoli n. sukupolvea myöhemmin). M:n mukaan molemmat syntyivät joitain vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Vuosiluvun selvittämisen lisäksi M tarjoaa mielenkiintoista eksegeesiä Jeesuksen syntymäkertomuksista.

M esittää heti alkuun, että Matteuksen ja Luukkaan syntymä- ja lapsuusevankeliumit ovat yksityiskohtien lisäksi struktuuriltaan ristiriitaiset, minkä vuoksi on tehtävä valinta, sillä molemmat eivät voi olla oikeassa. Koska Luukkaan tarinan struktuuri seisoo tai kaatuu verollepanon varassa, joka useiden seikkojen valossa näyttää epähistorialliselta, M valitsee Matteuksen perusstruktuurin. (s. 12-13)

M ei usko Matteuksen tietäjäkertomuksen eikä Betlehemin lastenmurhan historiallisuuteen (Herodes tuskin oli huolissaan lapsesta, joka ei pystyisi juonimaan eikä uhkaamaan, eikä sairasta vanhaa miestä mietityttänyt sukupolven päästä ajankohtaisiksi tulevat potentiaaliset viholliset), mutta sen sijaan pakoa Egyptiin hän pitää ytimeltään historiallisena.

Betlehem itsessään tarjosi Herodekselle huolenaiheen, sillä siitä oli olemassa messiaaninen profetia. Monia potentiaalisia uhkia teloituttaneen Herodeksen temperamentti oli tunnettu, ja olisikin aivan luontevaa, että monet betlehemiläiset halusivat pakoon Herodeksen hallinta-alueelta. Egypti oli perinteinen turvapaikka juudealaisille, ja raja oli vain muutaman päivän matkan päässä. Joosefin ammatti mahdollisti perheelle liikkuvuuden. (s. 25-27)

M:n mukaan Luukas teki saman virheen Jeesus Nasaretilaisen ja Paavali Tarsolaisen kohdalla, kun hän oletti, että heidän myöhemmät kotipaikkansa olivat myös heidän perheittensä alkuperäisiä kotikaupunkeja.

Matteuksen kertomus edellyttää, että Maria ja Joosef olivat betlehemiläisiä, jotka vasta myöhemmin asettuivat Nasaretiin. Paavali taas syntyi Hieronymuksen todistuksen mukaan Galilean Giskalassa. On käsittämätöntä, miksi kukaan olisi keksinyt Giskalaa Paavalin syntymäpaikaksi Apostolien tekoja vastaan. (s. 29-31)

Paavali ja hänen vanhempansa olivat arameaa puhuvia juutalaisia, mikä viittaa palestiinalaiseen alkuperään eikä diasporaan. Historiallisen aineiston valossa M päättelee, että Paavalin vanhemmat vietiin nähtävästi Tarsokseen orjina. (s. 32-35)

Näin ollen Giskalan ja Betlehemin sijaan Paavali ja Jeesus kasvoivat aivan toisenlaisessa ympäristössä, Paavali suurkaupunki Tarsoksessa ja Jeesus Nasaretissa, joka oli aivan lähellä Sepforista (Tsiporia), Galilean uutta pääkaupunkia. Siellä Jeesus todennäköisesti vietti nuorena paljon aikaa ja kohtasi myös kreikankielisen kulttuurin. Jeesus ja Paavali tulivat tietoisiksi siitä, että on olemassa vaihtoehtoja juutalaiselle elämäntavalle. (s. 37-43)

Ensimmäinen kääntymys lakiin

Kolmen ensimmäisen luvun jälkeen M siirtyy teesiinsä Jeesuksen ja Paavalin kahdesta kääntymyksestä: ensimmäinen kääntymys edustaisi väliaikaista kutsumusta lakiuskollisuuteen, Paavali fariseuksena ja Jeesus profeettana. Paavalin opiskelu Jerusalemissa Gamalielin jalkojen juuressa ja hänen kiihkomielinen laki-intoilunsa kristityjen vainoamiseen asti tunnetaan hyvin. Jeesus-teoria on kenties epätavanomaisempi.

M:n mukaan Jeesus oli nuoresta saakka etsinyt kutsumustaan, ja nyt Johannes Kastajan kohtaaminen ja kaste sai hänet vakuuttuneeksi siitä, että hänenkin kutsumuksensa oli olla profeetta. Jeesus lyöttäytyi yhteen Johanneksen kanssa, saarnasi samanlaista parannussanomaa, kastoi hänen kanssaan jne.

Tähän väliaikaiseen profeettavaiheeseen M sijoittaa Joh. 2:ta seuraten temppelinpuhdistuksen osana ”lähetysmatkaa” Jerusalemiin. (s. 64) Johanneksen vangitseminen sai Jeesuksen palaamaan Galileaan ja ottamaan Johanneksen paikan kasteliikkeen johtajana. Tähän varhaisen lakiuskollisen profeetan vaiheeseen M tietysti sijoittaa myös Matt. 5:17:n sanat siitä, ettei pieninkään piirto katoaisi laista, jne.

M:n mukaan juutalaiset näkivät lain ja Messiaan suhteen sekventiaalisesti eli niin, että Messiaan aikakaudella lakia ei enää tarvittaisi, sillä kaikki olisivat silloin pyhiä. Jotkut spekuloivat tosin laille paikkaa Messiaankin aikana, mutta fiksuna Paavali torjui tämän ristiriitaisen käsityksen. Joko laki tai Messias. Ennen Damaskos-kokemustaan Paavali puolusti lakia ja vastusti kristittyjä, joiden Messias vaikutti aivan muulta kuin mitä fariseukset odottivat. (s. 77-78)

Toinen kääntymys pois laista

Vielä Johanneksen vankilassa ollessa Jeesuksen itseymmärrys muuttui messiaaniseksi. M ei osaa selittää, miksi  ja miten tämä tarkkaan ottaen tapahtui, mutta muutos on huomattava. Matt. 11:2-6:n historiallinen autenttisuus on avaintodiste Jeesuksen messiaanisesta itseymmärryksestä. (s. 85)

Jeesuksen sanoma ei ollut enää parannussaarnaa (Kääntykää! Katukaa!) vaan kutsu seurata häntä itseään. Hän toi Jumalan valtakunnan syntisille aterioimalla heidän kanssaan, ilman kääntymyksen vaatimusta, mikä selittää Jeesusta kohtaan esitetyn kritiikin (s. 92). Jeesuksen käyttäytyminen syntisiä kohtaan merkitsi lain hylkäämistä, mikä ilmenee M:n mukaan myös Jeesuksen välinpitämättömyydessä neljättä käskyä kohtaan (Matt. 8:22). (s. 85-93)

M selittää Jeesuksen mielenmuutosta olosuhteilla, joissa lain syntiseksi leimaama ihminen ei oikeasti ollut mikään syntinen vaan epäoikeudenmukaisen yhteiskunnallisen tilanteen uhri. Jeesus hylkäsi kuvan Jumalasta lainsäätäjänä ja puhui sen sijaan Isästään. Jeesuksesta, Pojasta, tuli vähintäänkin epäsuorasti lain korvaaja: hän opetti rukoilemaan, hänen sanansa olivat kalliopohja, jne. (s. 95-100)

Toisin kuin Jeesuksen tapauksessa, jossa M kuvittelee kääntymyksen pois laista olleen hidas ja traumaattinen prosessi, Paavali oli valmis hylkäämään lain saman tien, kun hän oli Damaskos-näkynsä jälkeen hyväksynyt Jeesuksen olevan Messias. (s. 111)

Aluksi Paavali suvaitsi lain noudattamista yhteisöissään, vaikka hän ajatteli, ettei sillä ole pelastuksen kannalta mitään merkitystä. Antiokia-välikohtauksen jälkeen (Gal. 2:11-14) Paavali kuitenkin tajusi olleensa liian suvaitsevainen ja ryhtyi radikaaliksi antinomistiksi (Ap.t. 21:21). (s. 112)

Viimeisessä luvussa M käsittelee Jeesuksen ja Paavalin kuolemaa roomalaisten käsissä. Eksegeettisesti mielenkiintoinen on M:n ratkaisu, jonka mukaan Tit. ja 1. Tim. ovat pseudepigrafisia, mutta 2. Tim. on aito Paavalin kirje. Mutta sisällöllisesti luku ei enää ole yhtä kutkuttava kuin väitteet kahdesta kääntymyksestä. Ne ovat varmasti omiaan herättämään paljon keskustelua.

Kriittistä arviointia

En löytänyt internetistä montaakaan kirja-arviota tästä teoksesta, mikä on aika erikoista. Luulisi englanninkielisen maailman olevan sen verran iso, että arvioita riittäisi yllin kyllin, mutta onkin näköjään niin, että kotimaisista kirjoista on usein enemmän nettiarvioita! Sentään toinen katolinen huippueksegeetti ja Paavali-tutkija Joseph Fitzmyer on esitellyt ja lyhyesti arvioinut kirjan. Amazonissa muutama lukija on jättänyt mielipiteensä.

Kirjan pääteesi sekä Jeesuksen että Paavalin kahdesta kääntymyksestä on kyllä kiehtova, mutta liian heikosti perusteltu. En itse ole eksegeetti, ja olisikin mielenkiintoista saada eksegeettilukijoilta tähän kommentteja. Silti mututuntumani on, että on aika vaikea osoittaa selkeää ja johdonmukaista kronologista asenne-eroa lakiin Jeesuksen julkisessa toiminnassa. Argumentti Matt. 8:22:sta neljättä käskyä vastaan vaikuttaa tekaistulta.

Sama pätee Paavaliin. M ei ota lainkaan käsittelyyn Roomalaiskirjeen 7:n luvun ”lain puolustusta” eikä muitakaan Paavalin positiivisia lakitekstejä. Argumentti Apostolien teoista (21:21) vaatisi vähintäänkin sen kanssa painimista, että teksti esittää ko. näkemyksen vääränä huhupuheena (21:24). Toki voi olla, että huhu pitikin paikkansa, mutta se pitäisi argumentoida muullakin kuin pelkällä huhun siteeraamisella.

Olisiko tässä käynyt niin kuin usein tiedetään historiallis-kriittisen tutkimuksen historiassa käyneen, että tutkija on heijastanut omat kokemuksensa tutkimuskohteisiinsa? Tämä kuulostaa itsellenikin tutulta katolisen Paavali-tutkijan tieltä: ensin katekeesissa opetetaan kymmentä käskyä, ja jos haluaa ottaa uskonnon vakavasti, niin sitä tietä on seurattava. Sitten kun edistyneempänä rupeaa tutustumaan Paavalin teologiaan, vanhurskauttamiseen ilman lakia jne., laki saa jäädä taka-alalle ja tehdä tilaa Kristukselle, uskolle, toivolle ja rakkaudelle.

Lopuksi vielä sellainen huomio, että kirjan kohdeyleisö ei ole aivan selvä: toisaalta se täyttää täysin akateemiset kriteerit, toisaalta se vaikuttaa populaarikirjalta kenelle tahansa kiinnostuneelle maallikolle. Jälkimmäistä ryhmää M:n rankka historiallis-kriittinen ote on varmasti paikoin hämmentävä. Ehkä jonkinlainen lyhyt kommentti työn luonteesta ja metodista sekä sen suhteesta kirkon raamattunäkemykseen (/inspiraatio-oppiin) olisi ollut omiaan rauhoittelemaan joitain lukijoita ja estämään Likoudiksen kaltaiset aggressiiviset vastareaktiot.

5143z0pCAOL._SY344_BO1,204,203,200_

Huovisen Rooma, Rooman paavi ja paavin Jeesus

22.9.2014

Viime viikon Pappi?-kirjaa käsittelevä artikkeli päättyi Vatikaanin ekumeenikon Heinz-Albert Raemin kenties yllättävään kommenttiin Eero Huovisen virasta ja viran defekteistä eli puutteista. Raem käänsi asian niin päin, että ”meillä kaikilla on omat puutteemme ja defektimme”. Mitä voisivat olla katolisten pappien ja piispojen defektit?

Vastaus selviää toisesta Huovis-teoksesta, vuonna 2008 (WSOY) julkaistusta kirjasta nimeltä Avoin taivas. Sen viimeinen luku on nimeltään ”Minun Roomani”, ja se käsittelee nimensä mukaisesti Huovisen Rooma-kokemuksia ja -suhteita. Myös kirjan toiseksi, kolmanneksi ja neljänneksi viimeiset luvut ovat katolisesta näkökulmasta erityisen mielenkiintoisia.

Tässä artikkelissa esittelen näitä neljää lukua. Ensimmäinen niistä käsittelee ristinmerkkiä, toinen Joseph Ratzingerin eli paavi Benedictus XVI:n Jeesus-kirjaa ja kolmas on Huovisen puhe Italiassa pidetyssä katolisessa eukaristisessa kongressissa. Aloitan kuitenkin viimeisestä luvusta eli Eero Huovisen Roomasta.

Huovisen Rooma ja Rooman paavi

Eero Huovinen oli Roomassa ensi kertaa vuonna 1974. Hän matkasi ikuiseen kaupunkiin etsimään virikkeitä Hans Küngin teologiaa käsittelevään väitöskirjaansa. Tämän jälkeen Huovinen on käynyt Roomassa ”miltei joka vuosi, parhaina aikoina useamminkin” (s. 305). Erityisen tutuiksi tulivat pian Kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston tilat ja osoite Via del Erba 1.

Neuvoston puheenjohtajat Johannes Willebrands (joka vaikutti jo Vatikaani II:ssa), Edward Cassidy (joka allekirjoitti Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista) ja Walter Kasper (joka vaikuttaa aktiivisena teologina ja kardinaalina edelleen) ”antoivat auliisti aikaansa Pohjolasta tulleelle luterilaiselle” (s. 306) – ensin siis vasta jatko-opiskelijalle, ei vielä piispalle.

Huovinen sai ensimatkallaan tilaisuuden käydä myös Uskonopin kongregaatiossa. Kongregaation sihteeri Jérôme Hamer ”neuvoi lempeästi nuorta väitöskirjan kirjoittajaa” (s. 307). Vuonna 1985 Huovinen sai viedä väitöskirjansa saksankielisen käännöksen kongregaation prefektille Joseph Ratzingerille, myöhemmälle paavi Benedictus XVI:lle.

Huovisen väitöskirja kiinnosti Ratzingeria, koska Huovinen oli siinä kriittinen tutkimuskohdettaan Hans Küngiä kohtaan. Ratzinger ja Küng olivat tunnetusti ”ikätovereita ja jo 1960-luvulta alkaen jonkinlaisessa rivaliteettisuhteessa keskenään”. Huovinen sanoo suoraan, kumpi teologeista on hänen mielestään parempi: ”Ratzingerin teologiset tutkimukset olivat ja ovat mielestäni tarkempia ja syvempiä.” (s. 307)

Vuonna 2005 (eli 20 vuotta Huovisen ja Ratzingerin ensitapaamisesta), kun Ratzinger tuli paaviksi, Huovinen sattui juuri sopivasti olemaan Italiassa ja pääsi lähes ex tempore ekumeenisten vieraiden joukossa paavin erillisvastaanotolle. Kardinaali Kasper esitteli vieraat vastavalitulle paaville. Huovisen kohdalla Benedictus XVI lausahti: ”Aber wir haben ja schon öfters getroffen.” (s. 314) Vanhoja tuttuja.

Rooman ekumeniaosasto ja vajavainen piispuus

Huovinen kuvaa Ratzingerin vastaanottoa yleisesti ottaen ystävälliseksi mutta pidättyvämmäksi kuin ekumeniapuolella. Rooman ”ekumeniaosasto” on Huovisen mukaan ”teologiseti oppinutta ja inhimillisesti avointa joukkoa” (s. 310). Walter Kasper on ”ykkösluokan teologi, katolisen yliopistomaailman kärkeä” (s. 311), Cassidy puolestaan oli ”loistava diplomaatti ja älykäs keskustelija, varsinainen maailmanmies” (s. 311).

Huovinen kertoo Cassidystä myös suomalaisuuteen liittyvän tarinan, joka alkaa pikku hiljaa valaista myös alussa esitettyä kysymystä katolisten piispojen defekteistä. ”Vuosituhannen taitteen jälkeen kardinaali sai Suomessa korkean arvomerkin. Sitran yliasiamies Aatto Prihti järjesti Helsingissä hauskan illan. Cassidy muistelee vieläkin mainiota saunaa Ruoholahden tornitalon huipulla.” (s. 311)

Miten kummassa tämä sitten liittyy Heinz-Albert Raemin kommenttiin katolisten piispojen defekteistä? No, Huovinen kertoo Raemin paljastaneen ”Helsingin yliopiston vierashuoneen yläkerrassa, että katolisten piispojen vakavin defectus eli vaje kirkon ykseyden tiellä on vähäinen saunassakäynti” (s. 306).

Kuten viime viikolta muistetaan, Raem jatkoi kertomalla paavin Huoviselle lahjoittamasta katolisesta piispanrististä. Nyt saamme Raemiakin auktoritatiivisemman kommentaarin pektoraalilahjan merkityksestä. Huovinen kertoo kysyneensä ekumenianeuvoston johtajalta kardinaali Willebrandsilta, ”miten ristin antaminen luterilaiselle piispalle on tulkittava” (s. 312).

Willebrands ”puhui paavin tavasta osoittaa eleillä lähentymistä silloin, kun teologit eivät vielä ole löytäneet yhteisymmärrystä” (s. 312). Huovinen jatkaa: ”Vaikka katolinen kirkko ei varsinaisesti tunnusta luterilaista piispaa täydeksi piispaksi, rintaristi on jonkinlainen tunnustus ja rohkaisu matkalla kohti ykseyttä.  Myöhemmillä käynneillä paavin luona olen saanut kolme muuta rintaristiä, joten taidanpa olla nelinkertaisesti aksepteerattu episkooppi.” (s. 313)

Ristinmerkki ja eukaristia

Piispanrististä on luontevaa siirtyä jokamiehenristiin eli ristinmerkkiin, josta Huovinen kirjoittaa yhteyden merkkinä. ”Vielä 1900-luvun puolivälin jälkeen ajateltiin, että ristinmerkin tekeminen on tekopyhää ja ulkokultaista menoa, johon vakavan ja hurskaan luterilaisen ei pidä syyllistyä.” (s. 260)

Ristinmerkin vieroksuminen ei kuitenkaan ole peräisin Lutherilta vaan valistuksen ajalta, jolloin ”Suomen luterilaisessa kirkossa erkaannuttiin liturgisesti rikkaasta symboliikasta” (s. 260–261). Lutherin katekismusten ristinmerkin tekemiseen kehottavat kohdat muutettiin suomalaisissa käännöksissä kehotuksiksi ”panna kädet ristiin”. (s. 261)

Kasteen yhteydessä tehtävä ristinmerkki on kuitenkin säilynyt Suomessa läpi vuosisatojen (toisin kuin Ruotsissa, jossa se poistettiin 1800-luvun alussa). ”Martti Luther saattoi puhua kasteesta ’häviämättömänä merkkinä’ ja käyttää kasteesta myöhemmin kiistanalaiseksi tullutta teologista ilmausta character indelebilis.” (s. 261)

Huovisen ristinmerkkiluku sisältää teologisesti ja hengellisesti paljon hyvää materiaalia, mutta en malta olla siirtymättä jo lukuun ehtoollisesta ykseyden ateriana. Luku on yhtä kuin Italian kansallisessa eukaristisessa kongressissa 25.5.2005 pidetty puhe.

Heti alkuun Huovinen sanoo Suomen luterilaisten haluavan ”olla osa Kristuksen maailmanlaajuista kirkkoa, osa yhtä, pyhää, apostolista ja katolista kirkkoa”. (s. 288) Muistan tämän lauseen nousseen aikanaan Zenitinkin otsikoihin.

Toinen kohta, jonka muistin tästä puheesta jo ennestään, on seuraava: ”Emme voi elää ilman lepoa ja vapaa-aikaa, emme voi elää ilman Jumalan pyhää sanaa, emme voi elää ilman pyhän ehtoollisen sakramenttia, emme voi elää ilman Kristusta ja Jumalaa”. (s. 290)

Näiden kohtien jälkeen Huovinen avaa syvällisesti eukaristian teologiaa ammentaen Raamatusta, Lutherilta ja uusista katolis-luterilaisista ekumeenisista dialogeista. Kun Huovinen käsittelee eukaristian uhriluonnetta, sitaatit ja näkökulmat ovat monesti samoja kuin VKE-asiakirjassa. Huovinen päättää puheensa palavaan toiveeseen siitä, että ”voisimme polvistua yhdessä roomalaiskatolisten sisarten ja veljien kanssa yhteiseen ehtoollispöytään” (s. 302).

Paavin Jeesus-kirja

Kaikesta edellä referoidusta mahtavasta sisällöstä huolimatta Avoin taivas -kirjan merkittävin teologinen anti löytynee pitkähköstä, 23–sivuisesta luvusta, jonka Huovinen omistaa kokonaan Benedictus XVI:n kirjalle Jeesus Nasaretilainen. Huovinen kirjoitti arvionsa aikana, jolloin suomennos ja jatko-osat olivat vielä tulevaisuutta. Kuitenkin oli jo selvää, että kyseessä on bestseller, jonka myyntilukuja laskettaisiin pian miljoonissa.

Huovinen aloittaa hämmästelemällä Ratzingerin tuotteliaisuutta ja keskittymiskykyä, mutta tasapuolisuuden ja asianmukaisen kriittisyyden vuoksi hän esittelee myös Ratzingeria kohtaan esitettyä kritiikkiä. Sivulla 268 Huovinen aloittaa itse kirjan käsittelyn, tosin mielestäni flopilla. Kyse on paavin sanoista, joiden mukaan kirja ”ei millään tavalla ole opetusviran toimi” vaan hänen oma teologinen mietelmänsä.

Huovisen mielestä paavi on aina paavi, ja hän uskaltautuu esittämään jopa seuraavanlaisen väitteen: ”Varmaa on, että suuri osa lukijoista, ehkäpä kaikki, pitävät kirjaa paavin puheenvuorona ja siis hänen opetusvirkaansa (magisterium) kuuluvana työnä.” (s. 268)

Tätä mukamas fiksua kommenttia olen kuullut sittemmin kierrätettävän Helsingin teologipiireissä. Jos kirjaa pitäisi magisteriumin opuksena, niin silloin magisterium itse opettaisi, ettei kirja ole magisteriumin opus!

Sitten Huovinen esittää selväjärkisemmän tulkinnan: ”Paavi lienee vain halunnut madaltaa tekstinsä muodollista arvovaltaa ja panna pääpainon sen sisältöön eikä kirjoittajan auktoriteettiin. Mistään virallisesta kiertokirjeestä (ensyklikasta) ei siis ole kyse eikä erehtymättömyyden muutenkin poikkeukselliseen kategoriaan kuuluvasta tekstistä.” (s. 268) No niin, menihän se perille.

Mitä muotoseikkoihin tulee, Huovisen mukaan Ratzinger kirjoittaa ”monimutkaiseen saksalaiseen teologislangiin verrattuna” selkeää kieltä, jossa kuuluu sekä professorin että paimenen ääni. ”Syntyy vaikutelma opineesta ja tasapainoiseta miehestä, jolla on varaa olla yleistajuinen.” (s. 269)

Historia, inspiraatio ja ekumenia

Huovinen selittää ytimekkäästi ja ymmärrettävästi Ratzingerin pääpointit historiallis-kriittisestä raamatuntulkinnasta ja Raamatun inspiraatiosta. Raamatuntutkimuksen historiallisesta ja tieteellisestä luonteesta Ratzinger haluaa pitää kiinni. Hän suhtautuu historialliseen tutkimukseen periaatteessa myönteisesti ja sanoo olevansa sille suuressa kiitollisuudenvelassa. (s. 272–271).

Toisaalta Ratzinger korostaa historiallisen tutkimuksen rajoituksia. Sen tehtävä on tunnistaa menneisyys, mutta sei ei voi tehdä menneisyyttä tämänpäiväiseksi. Se ei myöskään ota huomioon Raamattua uskonnollisen yhteisön kaanonina eli pyhien kirjoitusten kokoelmana. Ratzingerin mukaan historiallisen metodin on omien rajoitustensa vuoksi oltava avoin muillekin metodeille. (s. 272–273)

Ratzinger haluaa yhdistää historialliseen tutkimukseen ”teologisen eksegeesin” ja vetoaa amerikkalaisessa teologiassa jo 30 vuotta käytössä olleeseen ”kanonisen eksegeesin” projektiin. Ratzinger tunnustaa tämän lähestymistavan vaikeudet, mutta toteaa kaikilla teksteillä olevan sisäisiä mahdollisuuksia kantaa pidemmälle kuin alkuperäiset kirjoittajat tiedostivatkaan. (s. 274)

Huovinen selittää hienosti Ratzingerin inspiraatiokäsityksen, joka voisi mielestäni rakentaa sillan sen ylitsepääsemättömältä vaikuttavan kuilun yli, joka Suomessa ammottaa raamattukeskustelun vastapuolien välillä.

”Ratzinger ei aloita vetoamalla sanan jumalalliseen luonteeseen, vaan lähtee ’alhaalta’. Inspiraatio on ymmärrettävä käsite jo profaanin historiantutkimuksenkin kannalta. Raamatun kirjoittajat eivät puhu yksityishenkilöinä, itseensä sulkeutuneina subjekteina, vaan osana elävää yhteisöä ja historiallista liikettä, jolla on oma dynamiikkansa. Kun yksittäisiä kirjoituksia tarkastellaan osana koko Raamattua, ne eivät ole vain pelkkää kirjallisuutta, vaan niiden synty- ja kasvualustana on elävä subjekti ja yhteisö, Jumalan kansa. (…) Yhteisö puolestaan tietää olevansa Jumalan, Raamatun perimmäisen vaikuttajan puhuttelema ja johtama.” (s. 275)

Viimeiseksi Huovinen nostaa esiin kirjan ekumeenisen luonteen. Kirja ei ole ”erityisen” katolinen, vaan ”ekumeenisesti kuumat” kysymykset on jätetty ”lähes kokonaan rauhaan”. ”Vain ohimennen viitataan Pietarille kuuluvaan erityisasemaan, mutta esimerkiksi Pietarin seuraajasta eli paavista ei puhuta”. (s. 284)

”Katolisten erityisoppien sijaan paavi palaa lähteille, kaikkia kristillisiä kirkkoja yhdistävän dokumentin eli Raamatun äärelle. Jeesus-kirja käyttää raamatullista kieltä ja raamatullisia kuvia. Voisi olettaa, että tällainen lähestymistapa kiinnostaa erityisesti niitä luterilaisia ja evankelisia kirkkoja, jotka pitävät itseään Jumalan sanan kirkkoina.” (s. 284)

resize (2)

Taivas on totta!

30.9.2013

Onko kuoleman jälkeen elämää? Onko ”taivaaseen pääseminen” vain satua ja toiveajattelua, vai onko se kenties totta? Jos taivas on, millaista siellä on – kannattaako sinne haluta? Tällaiset kysymykset koskettavat kaikkia ja ovat jossain vaiheessa käyneet yhden jos toisenkin mielessä. Mutta onko niihin olemassa vastauksia, joihin olisi hyvä syy uskoa?

Todd Burpon kirja Heaven is for Real (2010), suomeksi julkaistu nimellä Taivas on totta, on lyhyt ja helppolukuinen sekä takuuvarmasti puhutteleva ja koskettava kirja, joka väittää antavansa vastauksen edellä esitettyihin kysymyksiin. Kyseessä ei ole teologinen traktaatti eikä tiedemiehen kirja, vaan pastorin ja perheenisän kertomus 3-vuotiaan pojan poikkeuksellisesta taivaskokemuksesta.

New York Times -bestselleriksi kohonnut kirja on erityisen kiinnostava juuri siksi, että sen päähenkilö on vain 3-vuotias poika, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan raportoi aivan hämmästyttäviä asioita. Pieni Colton Burpo oli sairaalassa vakavassa tilanteessa, kun hänen umpisuolensa oli puhjennut ja hänen ruumiinsa oli kärsinyt myrkystä useiden päivien ajan. Pojan henki pelastui, mutta hän oli nähtävästi ehtinyt käydä rajan toisella puolella kokemassa kummallisuuksia.

Laulavat enkelit ja Jumalan adoptoima isosisko

Vanhemmat saivat ensimmäisen vihjeen pikkupojan taivaskokemuksesta, kun Colton oli 4-vuotias. Perhe ajoi saman sairaalan ohi, jossa umpisuolidraama oli huipentunut, ja äiti kysyi Coltonilta, muistiko hän vielä sairaalaan. Colton sanoi muistavansa: se oli näet paikka, missä enkelit olivat laulaneet hänelle. Vanhemmat katsoivat toisiaan ihmeissään. Myöhemmin he uskaltautuivat kysymään lisää.

Colton kertoi enkeleiden laulaneen ”Jesus Loves Me” ja ”Joshua Fought the Battle of Jericho”. Hän pyysi heitä laulamaan ”We Will, We Will Rock You”, mutta enkelit eivät suostuneet laulamaan sitä. Myöhemmin Colton kertoi isälleen Johannes Kastajan olevan ”kiva” ja että Jeesuksella on sateenkaarihevonen, jota sai silittää. Colton kertoi pastori-isälleen myös useita Raamatusta tuttuja asioita, vaikka välillä 4-vuotiaan sanavarasto ei riittänyt kuvaamaan asioita niiden oikeilla nimillä.

Colton kysyi vanhemmiltaan erikoisia asioita, kuten miksi joillakin ihmisillä kirkossa on jonkinlainen valo pään päällä, kun taas toisilla ei. Hän kysyi isältään Pop-nimisestä isovaarista, jonka isä kertoi kuolleen, kun hän itse oli vielä pieni poika. Colton vahvisti Popin olevan ”tosi kiva” – hän oli saanut viettää aikaa tämän kanssa taivaassa. Kumma kyllä, Colton ei tunnistanut Popia kuvasta, joka oli otettu vähän ennen hänen kuolemaansa – sen sijaan hän tunnisti hänet heti kuvasta, jossa Pop oli 29-vuotias!

Varmaankin vaikuttavin yksityiskohta Coltonin tarinassa on tapaaminen keskenmenoon kuolleen siskon kanssa. Eräänä päivänä Colton kertoi äidilleen, että hänellä on kaksi siskoa. Häkellyttävin taustatieto on se, että äiti oli todella menettänyt lapsen keskenmenossa, mutta Coltonille ei ollut kerrottu siitä vielä. Nyt Colton kertoi tyttövauvan olevan kunnossa – Jumala oli adoptoinut hänet.

Kolminaisuus ja Kristuksen kasvot

Colton kertoi isälleen myös teologisia totuuksia kuten sen, että Jumala on kolme persoonaa – hän oli tavannut niin Isä Jumalan, Jeesuksen kuin Pyhän Hengenkin.  Mutta kaikkein eniten Colton puhui siitä, kuinka paljon Jeesus rakastaa lapsia. Hän muistutti isäänsä siitä jatkuvasti. Lisäksi hän tiesi kertoa, ettei kukaan ole taivaassa vanha eikä silmälasipäinen ja että siellä on valtavasti kauniita värejä.

Colton kertoi kysyttäessä nähneensä myös pimeän puolen. Mutta kun isä kysyi, miltä Saatana näytti, Colton sulkeutui täysin ja lakkasi puhumasta. Colton paljasti kuitenkin toisessa yhteydessä, että lopussa on tuleva sota, jossa Jeesus ja hyvät taistelevat Saatanaa ja pahoja vastaan. Maailma tuhoutuu, mutta Jeesus voittaa ja Saatana heitetään helvettiin. Coltonin mukaan hänen isänsäkin joutuu taistelemaan ja että hän saa joko miekan tai jousipyssyn nuolineen. Colton kertoi käytännössä nähneensä saman kuin Johannes Ilmestyskirjassa.

Nähdessään mitä erilaisimpia Jeesus-kuvia Colton tapasi aina kertoa, mikä niissä on vialla. Kerran Todd näki CNN-reportaasin Akiane-nimisen visionääritytön ja ihmelapsen taivastaiteesta. Akianen kuvaukset Jeesuksesta muistuttivat Coltonin kuvauksia, joten isä päätti näyttää Coltonille Akianen Jeesus-kuvaa. Kun isä kysyi, mikä tässä kuvassa oli vialla, hän sai vastaukseksi hiljaisuuden. Akianen vaikuttava kuva sopii kaiken lisäksi hämmästyttävän hyvin Torinon käärinliinan Jeesukseen. (Ks. tästä Youtube-video.)

Filosofis-apologeettinen loppukaneetti

Kristillinen filosofi ja apologeetta William Lane Craig on pohtinut podcastissaan joitain tarinan herättämiä teologis-filosofisia kysymyksiä. Esimerkiksi se, että Colton väittää nähneensä ruumiillisia olentoja taivaassa, voi vaikuttaa ongelmalliselta sen uskon valossa, että ruumiin ylösnousemus tapahtuu vasta viimeisenä päivänä ja että sitä ennen vain sielu on Jumalan luona taivaassa. Craig ajattelee, että Jumala on saattanut järjestää asiat niin, että sielut saavat taivaassa ruumiillisia näkyjä. Tämä ratkaisu harmonisoisi kristillisen uskon ja Coltonin kokemuksen.

Burpot ovat antaneet useita tv-haastatteluja, ja jokainen voi itse kuunnella heidän todistuksensa ja päätellä siitä, onko tarina totta vai ei. Tähän voi soveltaa C. S. Lewisin Jeesus-trilemmaa: onko Burpon perhe luotettava, vai onko uskottavampaa ajatella heidän olevan valehtelijoita tai sekopäitä? Jos he eivät ole hulluja eivätkä pettureita, tarina vahvistaa todeksi paljon kristillisen uskon keskeisistä elementeistä. Muun muassa sen hyvän uutisen, että taivas on todellakin totisinta totta.

Taivas on totta - hämmästyttävä tarina pienen pojan matkasta taivaaseen ja takaisin

Helmiä Ireneuksen demonstraatiosta

12.7.2010

Sain hiljattain luettua Irenaeus Lyonilaisen Epideixis eli latinaksi Demonstratio (Apostolisen julistuksen todistus tai osoitus). Se on kirjoitettu toisen kristillisen vuosisadan loppupuolella, ja se on säilynyt meille vain yhtenä myöhempänä armeniankielisenä käännöksenä. Tämä on tietysti myöhemmin käännetty nykykielille. Käännän englannista suomeksi teoksesta Iain MacKenzie: Irenaeus’s Demonstration of the Apostolic Preaching (Ashgate 2002).

Siltä varalta, että joku lukijani ei vielä olisi asiasta perillä, Irenaeus oli apostoli Johanneksen opetuslapsen Polykarpos Smyrnalaisen opetuslapsi. Demonstraatio on upeimpia teoksia, joita kristitty voi lukea – siinä ollaan sekä ajallisesti että hengeltä hyvin lähellä apostoleita. Kirja on syvästi raamattuteologinen, apostolinen ja katolinen. Alla annan Irenaeuksen puhua kokonaan puolestaan.

Apostoliset alkeet

”Tietäen, rakas Marcianukseni, kaipuusi elää jumalisuudessa, joka yksin vie ihmisen ikuiseen elämään, iloitsen ja rukoilen, että säilyttäisit uskosi kokonaisena ja täten olisit mieluinen Jumalalle, joka sinut loi… Lähetämme sinulle ikään kuin alkeiden oppikirjan…” (1)

”Kun kerran ihminen on elävä olento, joka koostuu sielusta ja lihasta… mitä lihan puhtaus voi hyödyttää, jos totuus ei ole sielussa?” (2)

”Meidän on pidettävä kiinni uskon säännöstä ilman poikkeusta, ja tehdä Jumalan käskyt, uskoen Jumalaan ja peläten häntä Herrana ja rakastaen häntä Isänä. Tämä tekeminen on uskon tuotetta… sillä usko nojaa asioihin, jotka todella ovat.” (3)

”Aivan ensiksi se [uskon sääntö] käskee meitä pitämään mielessä, että olemme saaneet kasteen syntien anteeksiantamiseksi, Isän Jumalan nimeen, ja Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, joka tuli lihaksi ja kuoli ja nousi kuolleista, ja Jumalan Pyhän Hengen nimeen. Tämä kaste on ikuisen elämän sinetti, uusi syntymä Jumalalle, ettemme enää olisi kuolevaisten ihmisten lapsia, vaan ikuisen ja iankaikkisen Jumalan.” (3)

Filosofiaa ja teologiaa

”Sillä on välttämätöntä, että tehdyt asiat ovat jonkin suuremman syyn aiheuttamia, ja kaiken alku on Jumala. Sillä hän ei ole minkään tekemä, ja hänen kauttaan kaikki on tehty. Siksi on oikein ennen kaikkea uskoa, että on yksi Jumala, Isä…” (4)

”Toinen kohta on: Jumalan Sana, Jumalan Poika, Kristus Jeesus Herramme… jonka kautta kaikki tehtiin, joka myös aikojen lopulla tuli ihmiseksi ihmisten keskelle täyttämään ja kokoamaan kaiken yhdeksi, lopettamaan kuoleman ja näyttämään elämän ja perustamaan Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden yhteisön.” (6)

”Kolmas kohta on: Pyhä Henki, jonka kautta profeetat profetoivat ja isät oppivat Jumalan asiat ja vanhurskaat johdettiin vanhurskauden tielle, ja joka aikojen lopulla vuodatettiin uudella tavalla ihmiskunnalle koko maassa, uudistaen ihmisen Jumalalle.” (6)

”Siispä Isä on Herra ja Poika on Herra, ja Isä on Jumala ja Poika on Jumala, sillä Jumalasta syntynyt on Jumala. Joten hänen olemuksensa substanssissa ja voimassa on yksi Jumala, mutta lunastuksen taloudenhoidossa on sekä Poika että Isä.” (47)

Luominen, lankeemus, lunastus

”Ihmisen hän teki omin käsin… jotta ihminen olisi Jumalan kaltainen. Lisäksi hän oli vapaa ja itsensä herra, sillä Jumala teki hänet tätä varten, että hän hallitsisi kaikkea, mikä oli maan päällä.” (11)

”Hän teki hänelle tätä maailmaa paremman paikan, jossa oli parempi ilma, kauneus, valo, ruoka, kasvit, vesi ja kaikki elämän välttämättömyydet, ja sen nimi on Paratiisi. Niin kaunis oli tämä Paratiisi, että Jumalan Sana kävi siellä usein, käveli ja keskusteli ihmisen kanssa, ennakoiden tulevaa, että hän tulisi asumaan ja olemaan ihmisten kanssa.” (12)

”Aatami ja Eeva – sillä se on naisen nimi – olivat alasti, eivätkä hävenneet, sillä heissä oli viaton lapsenkaltainen mieli eikä heidän ollut mahdollista ymmärtää mitään siitä, mikä syntyy sieluun himojen ja häpeällisten himojen kautta… Siksi he eivät hävenneet, he suutelivat ja syleilivät toisiaan puhtaudessa lasten tavoin.” (14)

”Mutta jottei ihminen ajattelisi liikoja itsestään… Jumala antoi hänelle lain… niin että jos hän pitäisi käskyn, hän pysyisi iäti kuolemattomana, mutta jos hän rikkoisi, hänestä tulisi kuolevainen… Tätä käskyä ihminen ei pitänyt, itsensä syntiseksi tehneen enkelin harhaanjohtamana… ja hän tuli karkotetuksi Paratiisista.” (15-16)

”Jumala lähetti profeetat Pyhän Hengen kautta… heistä tuli Jeesuksen Kristuksen ilmoituksen julistajia, ilmoittaen että Daavidin jälkeläisistä hänen lihansa kukoistaisi… ilmestyen aikojen lopulla koko maailmalle ihmisenä, Jumalan Sana kooten yhteen itsessään kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä.” (30)

”Siispä Sana tuli lihaksi, jotta sen lihan kautta, jossa synti oli hallinnut, se myös menettäisi valtansa eikä olisi enää meissä… Oli näet välttämätöntä, että Aadam koottaisiin Kristukseen, jotta kuolemattomuus nielaisisi kuolevaisuuden; ja Eeva koottaisiin Mariaan, jotta neitsyt olisi neitsyen esirukoilija, ja neitsyen kuuliaisuudella neitsyen tottelemattomuus pantaisiin pois.” (31, 33)

Helmien helmet

”Lisäksi hän täytti lupauksensa Abrahamille, että hänen jälkeläisensä olisivat kuin taivaan tähdet. Tämän Kristus teki… ja teki häneen uskovista maailman valon, ja Abrahamin kanssa samalla uskolla vanhurskautti pakanat… Abraham vanhurskautettiin uskosta, ja vanhurskaalle ei ole lakia pantu. Samoin meidätkin vanhurskautetaan, ei laista, vaan uskosta, josta laki ja profeetat todistavat…” (35)

”Hän täytti lupauksensa Daavidille, sillä hänelle Jumala oli luvannut että hänen ruumiinsa hedelmästä hän nostaisi ikuisen Kuninkaan, jonka valtakunta ei loppuisi… Jumalan Pojasta tuli Abrahamin ja Daavidin Poika, täydellistäen ja kooten itsessään kaiken tämän… sillä olimme synnin vankeja, syntyen syntisyydessä ja eläen kuoleman alaisuudessa.” (36-37)

”Apostolit… näyttivät ihmiskunnalle elämän tien, puhdistaen heidän sielunsa ja ruumiinsa veden ja Pyhän Hengen kasteella… Hengen he olivat saaneet Herralta ja antoivat eteenpäin niille, jotka uskoivat, ja näin he järjestivät ja perustivat kirkot. Uskolla ja toivolla ja rakkaudella he toteuttivat profeettojen ennustuksen, pakanoiden kutsun…” (41)

”Niille, jotka näin uskoivat häneen ja rakastivat Herraa ja pysyivät pyhyydessä ja vanhurskaudessa ja kärsivällisessä kestävyydessä, kaikkien Jumala oli luvannut antaa ikuisen elämän kuolleista ylösnousemisen kautta… sillä tällainen on uskovien tila, sillä heissä asuu jatkuvasti Pyhä Henki, joka annettiin heille kasteessa, ja jonka vastaanottaja säilyttää, jos hän vaeltaa totuudessa ja pyhyydessä ja vanhurskaudessa ja kärsivällisessä kestävyydessä.” (41-42)

”Että hän ei lähettäisi lunastettuja takaisin Mooseksen lainsäädäntöön – sillä laki sai täyttymyksensä Kristuksessa – vaan haluaisi heidän elävän uutuudessa Sanan kautta, uskossa Jumalan Poikaan ja rakkaudessa, Jesaja ilmoitti, sanoen…” (89)

”Jumala on koonnut meissä Abrahamin uskon jälleen itselleen, eikä meidän pitäisi palata enää takaisin, tarkoitan ensimmäiseen lainsäädäntöön. Sillä olemme saaneet lain Herran, Jumalan Pojan, ja uskossa häneen opimme rakastamaan Jumalaa koko sydämestämme, ja lähimmäistämme niin kuin itseämme.” (95)

Markuksen Jeesus ja evankeliumien harmonia

1.6.2009

Eräs tyypillisimpiä liberaalin historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen eli eksegetiikan väitteitä on, että evankeliumien ”Jeesus-traditio” kehittyy ja muuttuu selvästi niin, että varhaisin Markuksen evankeliumi esittää Jeesuksen inhimillisenä kohtalon uhrina, joka ei ole Jumala eikä hallitse kuolemaansa liittyviä tapahtumia, kun taas Luukkaan evankeliumissa Jeesuksella on jo enemmän homma hallussaan, kunnes lopulta Johanneksen evankeliumissa Jeesus on uskon silmin nähty kuoleman voittanut Jumala ja kaiken Herra. Tästä tullaan pian siihen johtopäätökseen, että ”historian Jeesus” oli vain tavallinen ihminen, josta ”uskon Jeesus” sitten vuosikymmenien varrella kehittyi jumalhahmoksi.

Perusteet

Väitettä ei tietenkään esitetä ilman perusteita. Markus kuvaa Jeesusta Getsemanessa: ”Hän alkoi nyt tuntea kauhua ja ahdistusta. Hän sanoi heille: ’Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa.’ Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi maahan ja rukoili, että se hetki, jos mahdollista, menisi häneltä ohitse. Hän sanoi: ’Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.'” (Mark. 14:33-36) Ja Golgatalla: ”Yhdeksännellä tunnilla Jeesus huusi kovalla äänellä: ’Elohi, Elohi, lema sabaktani?’ Se on käännettynä: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” (Mark. 15:34)

Luukkaan evankeliumissa Jeesus sanoo ristillä jotain muuta. Hänen suhteensa Jumalaan on jo paljon varmempi: ”Jeesus huusi kovalla äänellä: ’Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.’ Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.” (Luuk. 23:46) Johanneksen evankeliumissa Jeesus on vielä tietoisempi tehtävästään: ”Jeesus joi viinin ja sanoi: ’Se on täytetty.’ Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.” (Joh. 19:30) Getsemanen kuolemantuskan tilalla on jumalallinen tietoisuus kuoleman voittavan Jumalan missiosta.

”Jeesus tiesi kaiken, mikä häntä odotti. Hän meni miehiä vastaan ja kysyi: ’Ketä te etsitte?’ ’Jeesusta, sitä nasaretilaista’, vastasivat miehet. Jeesus sanoi: ’Minä se olen.’ Miesten joukossa oli myös Juudas, Jeesuksen kavaltaja. Kun Jeesus sanoi: ’Minä se olen’, he kaikki perääntyivät ja kaatuivat maahan.” (Joh. 18:4-6) ”Kun Isä on tämän maljan minulle antanut, enkö minä joisi sitä?” (Joh. 18:10)

Hätiköityjä johtopäätöksiä

Monet evankeliumeihin ja niiden yhtäpitävyyteen sekä inspiraatioon uskoneet ovat menettäneet uskonsa ja muuttaneet raamattukäsitystään yllä siteerattujen kaltaisten argumenttien vuoksi. Toivon tämän kirjoituksen osoittavan, että järkeviltä ja todennetuilta vaikuttavat argumentit saattavatkin näyttäytyä aivan toisessa valossa, jos viitsii tehdä hieman itsenäistä tausta- ja aivotyötä. Yksipuolisen kaikenlaista harmonisointia vastustavan liberaalieksegetiikan vastapainoksi on annettava konservatiivieksegeeteillekin puheenvuoro.

Markuksen evankeliumi ja Jeesuksen elämän loppuvaiheet toimivat hyvänä esimerkkinä. Jos todistusaineistona olisivat pelkästään nuo kriitikkojen siteeraamat kohdat, asia olisi toisin, mutta kun Markuksen evankeliumista löytyy paljon sellaista, mitä kyseiset henkilöt tuskin koskaan tällaisessa yhteydessä siteeraavat. Myös Markuksen Jeesus on näet täysin tietoinen jumalallisesta tehtävästään ja kuolemastaan:

”Ihmisen Poika on myös sapatin herra.” (Mark. 2:28) ”Oletko Messias, ylistetyn Jumalan poika?’ ’Olen’, vastasi Jeesus, ’ja te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien keskellä.’ Silloin ylipappi repäisi vaatteensa ja sanoi: ’Mitä me enää todistajia tarvitsemme! Kuulittehan, miten hän herjasi Jumalaa.'” (Mark. 14:61-64) Jeesus väitti olevansa Dan. 7:13-14:n ikuinen kuningas, jota kaikki kansakunnat palvelevat, hän väitti olevansa JHWH:n antaman sapatin Herra ja kanssahallitsija JHWH:n valtaistuimella.

Juuri ennen kuolemaansa Jeesus kommentoi hänet voidelleen naisen hyvää tekoa: ”Hän teki minkä voi. Hän voiteli edeltäkäsin minun ruumiini hautaamista varten. Totisesti: kaikkialla maailmassa, missä ikinä evankeliumin sanoma julistetaan, tullaan muistamaan myös tämä nainen ja kertomaan, mitä hän teki.” (Mark. 14:8-9) Jeesus on siis tietoinen tulevasta kuolemastaan ja sitä seuraavan evankeliumin julistuksesta. Ehtoollista asettaessaan Jeesus viittaa sovituskuolemaansa: ”Tämä on minun vereni, liiton veri, joka vuodatetaan kaikkien puolesta.” (Mark. 14:24)

Evankeliumien harmonia

Kaikki evankelistat siis esittävät Jeesuksen sekä ihmisenä että Jumalana, joka tietää kuolevansa ihmisten puolesta. Kysymys on vain siitä, sallimmeko evankeliumien harmonisoinnin vai kiellämmekö sen jo lähtökohtaisesti. Esimerkiksi Jeesuksen sanat ristillä ovat kylläkin eri evankeliumeissa erilaiset, ja eri evankelistoilla on omia teologisia painotuksiaan, mutta tarvitseeko tämän tarkoittaa ristiriitaa tai historiallista epäluotettavuutta? Ei suinkaan, sillä tekstit ovat toisiaan täydentäviä ja harmonisoivia:

Markus kertoo, että huudettuaan ”Elohi, Elohi” jne (viittaus messiaaniseen Psalmiin 22, jota Jeesus ymmärsi täyttävänsä) ”Jeesus huusi kovalla äänellä ja antoi henkensä” (14:37). Tämä sopii Luukkaan kertomukseen jossa ”Jeesus huusi kovalla äänellä: ’Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.'” Luukas kertoo siis Markuksen kuvaaman huudon sisältäneet sanat. Entä Johanneksen kertomus hapanviinistä? Tällä kertaa Matteus auttaa ja kertoo, että Ps. 22-sitaatin ja viimeisen huudon välissä tapahtui seuraavaa: ”Heti yksi heistä kiiruhti hakemaan sienen, kastoi sen hapanviiniin, pani kepin päähän ja tarjosi siitä hänelle juotavaa.” (Matt. 27:48) Tämän jälkeen Jeesus on sanonut Johanneksen tallettamat sanat, huutanut, kallistanut päänsä ja antanut henkensä (Joh. 19:30, Luuk. 23:46, Matt. 27:50, Mark. 14:37).


%d bloggaajaa tykkää tästä: