Posted tagged ‘islam’

Valistunut suomalainen luterilainen Mekassa: Aavikon vaeltajan aatemaailma

24.10.2016

Viime helmikuussa kirjoitin artikkelin Georg August Wallinista ja hänen Arabian-matkoistaan. Sen lopussa mainitsin uudemmista kirjoista, joita en ehtinyt ottaa huomioon. Nyt olen saanut ne luettua, ja koska on meneillään Wallinin lokakuinen tuplamuisto (Wallin kuoli 23. lokakuuta 1852 ja syntyi 24. lokakuuta 1811), on mitä sopivin tilaisuus jatko-osalle.

Viime torstaina Academicum Catholicumin luentoilta keräsi yli 20 henkeä kuuntelemaan Suomen johtavaa Wallin-tutkijaa Kaj Öhrnbergiä, joka puhui Wallinin annista tieteelle. Itse sain samana päivänä luettua loppuun Öhrnbergin toimittaman lähes 600-sivuisen kirjan Aavikon vaeltaja – elämä ja päiväkirjat (Otava 2007). Tässä artikkelissa keskityn pääasiassa tähän kirjaan, mutta lisäksi on mainittava myös uudempi Dolce far niente i Arabien (2014).

Dolce far niente on julkaistu ruotsiksi ja englanniksi (pitäisi myös suomentaa!), ja siinä on neljä erinomaista artikkelia: Patricia Berg esittelee Wallinin ja hänen uransa, Sofia Häggman pureutuu Wallinin Egyptin-aikaan, Kaj Öhrnberg käsittelee Wallinin Arabian-matkoja ja Jaakko Hämeen-Anttila kirjoittaa Wallinin suhteesta Persiaan. Kirjassa on myös kaunista kuvitusta, ja 144-sivuisena sen lukaisee melko nopeasti.

Wallinin suhde uskontoon

Vähemmän perusteellisesti käsitelty aihe suomalaisessa Wallin-tutkimuksessa näyttää olevan Wallinin suhde uskontoon. Tämä on sikäli merkillistä, että Wallin oli kuitenkin luterilaistaustainen suomalainen, joka melkoisen mielenkiintoisesti omaksui itämailla vuosiksi islamilaisen elämäntavan.

Öhrnberg kertoo, että Wallinia on toisaalta arvosteltu omasta kulttuurista luopumisesta ja islamilaisten tunnumerkkien omaksumisesta, toisaalta eräät (sattumoisin katoliset) suomenruotsalaiset kommentaattorit (Göran Schildt ja Johannes Salminen) ovat pyrkineet osoittamaan, ettei Wallin koskaan luopunut kristillisestä uskostaan eikä lakannut sisimmässään halveksimasta islamia. (Aavikon valetaja, s. 176-177)

Oman kortensa kekoon ovat kantaneet muslimit, joiden mukaan Wallin olisi aidosti omaksunut islamilaisen uskon. He ovat kunnioittaneet Wallinia hajjina (pyhiinvaeltajana, joka kävi Mekassa) ja viitanneet esimerkiksi Wallinin ristittömään hautakiveen arabialaisine nimineen. Oliko Wallin siis uskollinen luterilainen, harras muslimi, vai kenties jotain siltä väliltä?

AC:n luentoillassa Öhrnberg totesi, ettei osaa sanoa, kuoliko Wallin kristittynä vai muslimina. Samantapainen ongelma vaivasi monia jo Wallinin elinaikana: ”Kun siellä kuljin, ihmiset sanoivat: ’Hän on muslimi’, toiset: ’Hän on frankki’, toiset: ’Hän on sheikki’.” (s. 186, vrt. Matt. 16:14!).

Omaksuiko Wallin islamin?

Öhrnberg kritisoi Schildtin ja Salmisen tulkintaa toteamalla, että Wallin inhosi ulkokultaisuutta ja tekopyhyyttä yhtä lailla islamissa kuin kristinuskossakin ja että Wallinin intohimo oli arabialaisen kulttuurin mahdollisimman syvä ymmärtäminen ja haltuun ottaminen. (s. 177) Näissä kritiikeissään Öhrnberg on epäilemättä oikeassa, vaikka arabi- tai beduiinikulttuurin ja islamin omaksumisen suhde jää tässä vielä epäselväksi.

Wallin ei olisi voinut omaksua muslimiroolia niin täydellisen hämäävästi, jos hän olisi oikeasti sisimmässään vain halveksinut islamia. Päinvastoin Wallin kertoo useammankin kerran vaikuttuneensa muslimimenoista ja tempautuneensa niihin sydämestään mukaan (s. 210, 228).

Mutta tarkoittiko tämä islamin omaksumista? Ei, niin kuin seuraava Egyptin-ajalta peräisin oleva sitaatti antaa ymmärtää:

”Omasta puolestani on myönnettävä, että kerrassaan tempauduin mukaan tähän dhikriin ja nautin siitä, vaikka tietenkään en tuntenut mitään halua luopua isieni uskosta sen enempää kuin aiemminkaan täällä ollessani.” (s. 288)

Sanat ovat selviä, mutta olisiko ajateltavissa, että vakaumus muuttui myöhemmillä Arabian autiomaamatkoilla? Näin saattaisi joku voida päätellä, sillä Wallin eläytyi islamin alkukodin, Arabian aavikoiden tunnelmaan siinä määrin, että häneltä pääsi muutamaan otteeseen jopa islamin uskontunnustus:

”[A]avikko suo ihmeellisen mielenrauhan, täällä tuntee itsensä virittyneeksi joka käänteessä huudahtamaan lā ilāha illā llāh koko sen merkityksen laajuudessa, minkä arabi lataa uskontunnustukseensa.” (s. 415)

Siinä missä Wallin oli aiemmin vältellyt lausumasta koko shahadaa eli uskontunnustusta, aavikkomatkan aikana eräs Wallinia hieman epäilyksen alaisena pitänyt sheikki ”sai minut lausumaan islamin uskontunnustuksen; kun sen toistin lujalla ja vakaalla äänellä, hän pyysi minulta anteeksi epäilyksiään ja tunnusti nyt, että minä olin al-Azharista valmistunut oppinut sheikki”. (s. 419)

Wallin ei ollut valmistunut al-Azharista, mutta oliko hän nyt muslimi? Islamin mukaan muslimiksi tullaan lausumalla islamin uskontunnustus. Muuta ei vaadita. Tästä näkökulmasta voitaisiin ajatella, että Wallin oli (myös) muslimi. En tosin tunne islamin lainoppineiden tulkintoja uskontunnustuksesta, joka lausutaan ilman oikeaa islamin omaksumisen intentiota, esim. valeidentiteetin säilyttämisen vuoksi. Luulisin, ettei sitä hyväksytä.

Wallinin pyhiinvaellukset Mekkaan ja Jerusalemiin

Wallin teki ensimmäisellä aavikkomatkallaan pyhiinvaelluksen Mekkaan, jonne ainoastaan muslimit saivat mennä. Olisiko hajjin suorittaminen osoitus siitä, että Wallin oli oikea muslimi? Kertoohan Wallin jälleen lausuneensa pyhiinvaellukseen liittyneet rukoukset ”sydämen kyllyydestä ja kurkun täydeltä” (s. 440). Toisaalta ’Arafatin vuorella seisoskeleminen pyhiinvaelluksen huippukohtana oli Wallinista ”hengellisesti köyhää ja turhaa” (s. 443).

Yhteenvetona Wallin toteaa, että on suorittanut ”kaikki muslimipyhiinvaeltajalta vaaditut menot Mekassa ja Medinassa, mutta en tahdo kieltää, että minua toki painoi suuri ahdistus ja ankara pelko matkan ajan. Pitkään en Mekassa viipynyt, jo ilmitulon pelosta ja myöskään, koska varani olivat aivan lopussa” (s. 445). Jos Wallin olisi aidosti omaksunut islamin, miksi hän olisi vapissut ”ilmitulon pelosta”?

Myös toisen aavikkomatkan pyhiinvaellus Jerusalemiin vahvistaa sen, ettei Wallin katsonut vaihtaneensa uskontoa. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa 1847 lähestyneensä ”erityisen autuaan rauhan vallassa Daavidin ja Salomon hallitushaupunkia ja meidän uskontomme kehtoa, jossa laskettiin koko sen sivistyksen perusta, mikä meillä nyt on” (s. 456). Wallin käy myös paikalla, missä ”Herra naulittiin ristiin” (s. 457) – näin ei muslimi puhuisi.

Äsken siteerattua kohtaa lukuun ottamatta Wallin ei juuri lainkaan mainitse Kristusta, mikä on melko erikoista, sillä luulisi tämän keskeisen islamia ja kristinuskoa erottavan kappaleen olleen hänelle pohdinnan paikka. Wallin vaikuttaa valistuneelta ja avoimelta suomalaiselta kristityltä monoteistilta, joka pitää pohjimmiltaan kiinni omasta uskonnostaan, mitä se merkitseekään, mutta on valmis omaksumaan paljon aineksia myös muualta.

Itäistä kristinuskoa tarkastellessaan Wallin huomaa monia yhtymäkohtia islamiin, vaikka nämä uskonnot ovatkin ”syvimmältä perusajatukseltaan” yhtä kaukana toisistaan kuin itä ja länsi. ”Tunsin, että moni asia miellytti minua yhdessä enemmän kuin toisessa, mutta myös päinvastoin, niin että minun oli vaikea päättää, kumpi olisi Herralle otollisempi, Mekan-kävijäkö (…) vai sekö, joka menee Jerusalemiin Pojan haudalle tekemään ristinmerkkejä”. (s. 459)

”En osannut vastata muuten kuin vastakysymyksellä: minkä auttaa sinua, oletpa kristitty tai muslimi, elämässäsi pyhiinvaellus Mekkaan tai Jerusalemiin, jollei koko elämäsi ole pyhiinvaellusta Herran luo? Minkä auttaa sinua virsi, rukous, kirkossakäynti, jollei koko elinaikasi jokainen ajatus ole Herran ylistystä, jokainen ponnistuksesi rukousta ja joka päiväsi sunnuntai Herran edessä?” (s. 460)

Tämä on varmasti kaunein Wallinin kynästä lähtenyt uskonnollinen teksti. Sen viittaus sunnuntaihin vahvistaa jälleen kristillisen identiteetin, mutta siinä on havaittavissa ennen kaikkea Raamatustakin tuttu ajatus siitä, että Herra katsoo lopulta sydämeen eikä ulkoisiin puitteisiin.

Lopuksi

Kolmannella aavikkomatkallaan Wallin joutui muuttamaan suunnitelmiaan nimenomaan sen takia, että hän paljastui kristityksi (s. 498). Ei siis ole mitään viitteitä siitä, että Wallin olisi syvimmässä sydämessään kääntynyt islamiin Arabian-matkansa aikana, mutta kylläkin voidaan sanoa, että hän oli uskonnollinen uskontojenvälisesti, lainatakseni Peter C. Phanin kirjan nimeä.

Kaikesta viehätyksestä huolimatta täytyy myös todeta, ettei Wallin mikään täydellinen malliesimerkkikään ollut, kaukana siitä. Ulkokultaisuusinhostaan huolimatta Wallin itse syyllistyi välillä vakavaankin kaksinaismoraaliin. Vaikka Wallin ensin halveksi Egyptin ilotyttöjä, lopulta hän päätyi toistamiseen käyttämään heidän palvelujaan hyväkseen. (s. 318, 390)

Wallinin uskonnollista ja moraalista identiteettiä kuvaa lopulta oivallisesti seuraava lause, niin hyvässä kuin pahassakin: ”Jumalan kiitos, en ole kenenkään muun palvelija kuin Herran ja oman itseni” (s. 493). Mitä meidän siis olisi ajateltava, kun käymme Wallinin haudalla? Wallin itse antaa parhaan mahdollisen vastauksen: ”Minä ja kohtaloni kaikki Herran kädessä” (s. 507).

wallinhauta

Islamia ilman äärimmäisyyksiä

2.5.2016

Viime viikolla käsiteltiin hieman Joseph Ratzingerin suhdetta juutalaisuuteen ja uskontodialogiin; nyt otetaan askel eteenpäin ja luodaan (vaimon luvalla) katsaus siihen, mitä paavi Benedictus XVI halusi saavuttaa dialogissaan islamin kanssa. Esittelyyn tulee kirja, joka mielestäni vastaa melkein täydellisesti Benedictuken tavoitteita.

Kun Benedictus XVI tapasi muslimeja, hän muistutti heitä usein järjen lahjasta. Kristitty ja muslimi voivat helposti yhtyä siihen käsitykseen, että Jumala on antanut meille järjen käytettäväksi. Benedictuksen intentiona tässä oli uskontoperusteisen väkivallan torjuminen, niin kuin kuuluisasta Regensburgin puheesta selvästi käy ilmi.

Paavin toiveena ja tavoitteena oli, että muslimit käyttäisivät kriittistä järkeä traditionsa tulkinnassa ja että he pystyisivät löytämään omasta identiteetistään käsin perusteet väkivaltaisten ääri-ilmiöiden torjumiseksi. Islamin tulisi voida hyväksyä uskonnonvapaus, mukaan lukien oikeus uskonnon vaihtamiseen.

Täytyy muistaa, että kristinusko on itse käynyt läpi vastaavan prosessin aivan äskettäin. Paavi tunnusti Assisissa vuonna 2011, että kristinuskonkin nimissä on käytetty pakkokeinoja. Se on kuitenkin tehty kristinuskon olemuksen vastaisesti. Samoin muiden uskontojen tulisi pystyä uskottavasti osoittamaan, että usko edistää rauhaa, ei sotaa.

Voiko islam onnistua tässä haasteessa? Esiin astuu Mustafa Akyol, joka haluaa puolustaa ”islamia ilman äärimmäisyyksiä”.

Islam ilman äärimmäisyyksiä

Mustafa Akyol on kuuluisa turkkilainen toimittaja ja vielä kuuluisamman turkkilaisen toimittajan poika. Hän on erittäin laajasti lukenut ja tuntee hyvin sekä islamilaista että länsimaista historiaa ja teologiaa. Akyol ei siis ole teologi, mutta toisaalta hänen työnsä ei myöskään jää akateemiseksi kuriositeetiksi, vaan se saa julkisuutta ja kerää paljon faneja.

Akyolin kirjan nimi on Islam Without Extremes: A Muslim Case for Liberty (2013). Goodreadsissa sen arvostelijat ovat antaneet sille keskimäärin 4,2 tähteä, Amazonissa 4,5 (/5). Eikä syyttä. Kirjan etukannessa komeilevan suosituksen mukaan Akyol on yksi Istanbulin tämän hetken terävimmistä ajattelijoista.

Akyol antaa alkuun hyödyllisen johdatuksen islamin varhaiseen kehitykseen sekä sen erilaisiin koulukuntiin. Lukijalle avautuu heti näkymä Koraanin ja klassisen sunni-islaminkin monivärisyydestä, puhumattakaan sunnien ja shiiojen välisestä erosta.

Sunnien ja shiiojen välinen ero palautuu kysymykseen islamilaisen yhteisön johtajuudesta Muhammadin kuoleman jälkeen. Akyol argumentoi, että Muhammad ei jättänyt jälkeensä mitään poliittista systeemiä, Koraani ei aseta kalifaattia, vaan kyseessä oli profeetan kuoleman jälkeen tehty inhimillinen, kulttuurisidonnainen ratkaisu.

Toinen suuri varhainen kiista käytiin niin sanottujen rationalistien ja traditionalistien välillä. Rationalistit painottivat Koraanin moniin jakeisiin vedoten järjenkäyttöä islamilaisen lain tulkinnassa, kun taas traditionalistit vetosivat ennen kaikkea profeetta Muhammadin sanoihin (hadith).

Akyol näkee traditionalistien voiton enemmän tai vähemmän kielteisenä ilmiönä, jossa alkuperäinen islam hämärtyi ja monet epäilyttävät hadithit nousivat Koraanin rinnalle. On ilmeistä, että monia Muhammadin sanoja keksittiin myöhempien tarpeiden sanelemana, ja nyt Turkissa onkin vihdoin käynnissä historiallis-kriittinen hadith-projekti.

Sekä Koraani että hadithit antavat ymmärtää, että Muhammad oli vain erehtyväinen ihminen ja että kun kyseessä ei ollut Jumalalta saatu ilmoitus uskonasioista, hän saattoi olla väärässä. Profeetan omia sanoja sai ja saa kyseenalaistaa, ja jos näin on, niin silloin kukaan ei voi vaatia omille näkemyksilleen kyseenalaistamatonta statusta.

Otetaan esimerkiksi kuolemantuomio islamin hylkäämisestä. Koraani itse ei sitä käske, vaan pikemminkin antaa ymmärtää, että Muhammadin aikana moinen laki ei ollut voimassa. Islamilaisen tradition hyväksymä laki tulee sen sijaan hadithista. Haditheja pitää kuitenkin tulkita kriittisesti niiden historiallisessa kontekstissaan.

Toinen esimerkki: Koraani ei sisällä lakia kivityksestä. Kivitys tuli islamilaiseen lakiin hadithista, jonka mukaan juutalainen oli tehnyt aviorikoksen ja kysyi Muhammadilta neuvoa. Muhammad kysyi naiselta, mitä Toora sanoo. Nainen vastasi, ja Muhammad hyväksyi Tooran määräyksen. Entä jos nainen olisikin ollut kristitty?

Turkin tarina

Akyol ei repäise islamilaista liberalismia tyhjästä, vaan sillä on perusta islamin historiassa ja nykyisyydessä. Shariaa on muutettu ja tulkittu varhaisista ajoista asti, ja aina on ollut erilaisia ääniä. Nyky-Turkissa vain 1 % muslimeista kannattaa sharia-lain rankempien rangaistusten käyttöönottoa.

Turkkilaisena Akyol käyttää paljon tilaa Turkin historian ja islam-tulkinna selittämiseen ja puolustamiseen. Kun Ottomaanien valtakunta oli kärsinyt tappioita kehittyneemmälle Euroopalle, se alkoi omaksua sieltä joitain liberaaleja ajatuksia: esimerkiksi 1850-luvulla kääntyminen toiseen uskontoon tuli lailliseksi (aiemmin kuin Suomessa!).

Kemalin eli Atatürkin antiuskonnollinen ja sekularistinen hallitus lopetti kalifaatin vuonna 1924. Turkissa kiellettiin islamilaiset koraanikoulut ja myöhemmin jopa huivin käyttäminen. Tämä aiheutti mielenkiintoisen vastareaktion: muslimit alkoivat puolustaa uskonnonvapautta, niin itselleen kuin muillekin.

Turkki eroaa monista muista muslimimaista siinä, että länsi ei koskaan kolonisoinut sitä. Akyol selittää, kuinka lännen tunkeutuminen muslimimaihin ja sekulaarihallinnon pakottaminen ulkopuolelta on ruokkinut islamismia eli islamilaista fundamentalismia. Turkissa sen sijaan ei ole samanlaista länsivastaisuutta.

Demokraattisen nyky-Turkin voi tietysti nähdä epäedustavana poikkeuksena, mutta sen voi myös nähdä lupaavana poikkeuksena, tiennäyttäjänä. Sitä kuunnellaan ja se voi vaikuttaa muihin.

Akyol argumentoikin, että koska muslimeja on moneen lähtöön, paras valtiollinen malli muslimeille nykyään on Turkin tavoin demokratia. Demokraattisessa muslimimaassa voi toimia esim. sosialistinen islamilainen puolue ja liberalistinen islamilainen puolue. Sen sijaan sharia-lain (jonkin tulkinnan) käyttöönotto pakottaisi yhdenlaisen islamin kaikille.

Demokratia ja liberalismi

Akyolin mukaan saudityylinen islamin pakottaminen ei saa aikaan vilpitöntä uskoa vaan tekopyhyyttä. Jumala haluaa meidän palvovan häntä omasta tahdostamme, ei ulkoisesta pakosta. Koraani sisältää useita kohtia siitä, kuinka uskonnossa ei ole pakkoa ja kuinka Jumala olisi voinut halutessaan tehdä kaikista uskovia.

Akyol puolustaa ns. klassista liberalismia eli sanan- ja uskonnonvapautta. Hän esittää erittäin tärkeän pointin liberalismin ja demokratian erosta ja nimenomaan liberalismin tarpeellisuudesta. Demokratia on edustajuuteen perustuva poliittinen systeemi, liberalismi taas on poliittinen filosofia yksilön vapauksista.

On olemassa myös ei-liberaaleja demokratioita. Joku ottaisi esimerkiksi itänaapurimme. Ei riitä, että muslimimaahan viedään demokratia. Kansa voi demokraattisesti valita islamistit valtaan, jolloin sharia-laki tulee voimaan ja vapauksia rajoitetaan. Tarvitaan islamilaista liberalismia, islamilaisilla lähteillä perusteltua liberalismia.

Akyol tunnustaa, että islamilainen liberalismi on edelleen uudehko ja melko marginaalinen kanta. Se on silti voimakas, hyvin perusteltu ja ennen kaikkea äärimmäisen tarpeellinen. Akyolin kirja on mietitty islamilainen argumentti  järjenkäytön ja uskonnonvapauden puolesta. Se on Benedictus XVI:n toiveiden täyttymys, tai ainakin sen alku.

akyol

Wallinin tutkimusmatkat Arabiaan

8.2.2016

Uskontojen ja kulttuurien kohtaamisen näkökulmasta Suomen historian ehdottomasti mielenkiintoisimpiin hahmoihin kuuluu Georg August Wallin (tai suomalaisemmin Yrjö Aukusti Wallin), Ahvenanmaalla vuonna 1811 syntynyt ”Arabian salaperäinen vaeltaja”, niin kuin hänestä vuonna 2001 julkaistun lastenkirjan nimi kuuluu. Helsingistä Edinburghiin siirtynyt prof. Jaakko Hämeen-Anttila mainitsi Wallinin eräässä haastattelussaan, ja siitä innostuin etsimään miehestä lisätietoa.

Löysin ja luin Wallinista neljä kirjaa: J. Krohnin Yrjö Aukusti Wallin ja hänen matkansa Arabiassa (1880),  K.L. Tallqvistin Yrjö Aukusti Wallin (1903), Yrjö Karilaan Wallin, erämaan mies (1932) ja edellä mainitun Markku Löytösen ja Miisa Waismaan reippaasti uudemman lastenkirjan. Lisäksi sain käsiini Kaj Öhrnbergin artikkelin kirjasta Matka-arkku: suomalaisia tutkimusmatkailijoita (1989).

Muualta Internetistä Wallin-tietoutta löytyy ainakin WikipediastaBiografiakeskuksesta, Kansallismuseolta, Yleisradiolta, yliopistolta, Maailman historiasta ja Pentti Murolen blogilta sekä englanniksi Arab Newsilta.

Kalliosta löytyy Wallinin mukaan nimetty Wallininkatu, Helsingin yliopiston opettajien lehtisalissa on hänen muotokuvansa (ks. kuva alla) ja Hietaniemen hautausmaalla voi käydä katsomassa Wallinin hautakiveä, johon on kirjoitettu myös hänen arabiankielinen nimensä.

Wallinin matkan taustoja

Wallin kiinnostui lapsena Raamatun pyhistä seuduista ja halusi joskus isona päästä niitä paikan päälle katsomaan. Helsingin yliopistossa hän opiskeli prof. Geitlinin ohjauksessa arabian ja persian kieliä ja väitteli vuonna 1839 klassisen ja modernin arabian eroista. Wallin jatkoi arabian ja persian opiskelua natiiviopettajien johdolla Pietarissa ja sai hakemansa apurahan uskaliasta Arabian-tutkimusmatkaa varten.

Wallinin suuri tutkimusmatka kesti seitsemisen vuotta (1843-1850) ja suuntautui nykyisen Egyptin, Saudi-Arabian, Israelin, Jordanian, Syyrian, Libanonin, Irakin ja Iranin alueelle. Ennen lähtöään Wallin opiskeli lääketiedettä voidakseen esiintyä matkallaan lääkärinä, niin kuin hän sitten tekikin. Lisäksi Wallin opetteli islamilaisille tavoille, jotta hänen henkensä ei vääräuskoisuuden takia vaarantuisi ja jotta hän pääsisi tutustumaan beduiinikulttuuriin sisältäpäin.

Wallin matkusti poliittisesti mielenkiintoisina ja vaarallisinakin aikoina. Muodollisesti Ottomaanien imperiumiin kuulunut Egypti oli saavuttanut Muhammad Alin alla käytännössä itsenäisyyden, ja Ali pyrki laajentamaan valtaansa Arabian niemimaalle. Siellä puolestaan hallitsivat Rashidit ja Saudit, jotka olivat omaksuneet tuolloin leviävän sunni-islamilaisen puhdasoppisuusaatteen, wahhabismin.

Poliittis-uskonnollinen tilanne johti siihen, että Wallinia epäiltiin mm. Muhammad Alin vakoojaksi Arabian niemimaalla sekä siihen, että hän joutui useampaan otteeseen muuttamaan peitenimeään – esimerkiksi Wallinin tunnetuin arabinimi ”Abdul-Wali” ei sopinut wahhabiittien uskoon, joten viimeisellä erämaamatkallaan hänen nimensä oli Abdul-Maula.

Wallin ei myöskään voinut jäädä kiinni tutkimusmuistiinpanojen tekemisestä. Ongelman ratkaisemiseksi Wallin kehitti salakielen: hän kirjoitti ruotsia arabialaisilla aakkosilla. Tällä kielellä hän saattoi harjoittaa myös julkista ammattiaan: usein beduiinit halusivat lääkkeiden lisäksi loitsuja tautien parantamiseksi, ja he olivat ikionnellisia Wallinin heille jättämistä ruotsinkielisistä taikaloruista.

Wallinin matkat voidaan jakaa eri lailla kahdesta viiteen. Hän suoritti kaksi varsinaista aavikkotutkimusmatkaa, jotka molemmat alkoivat Kairosta ja muuttivat yllättävästi suuntaa Hai’lista hengenvaaran takia. Ensimmäisellä vaelluksellaan kurssi kääntyi kohti Medinaa ja Mekkaa, toisella kerralla kohti Bagdadia. Wallin oli tiettävästi ensimmäinen Ha’ilissa käynyt eurooppalainen.

Näiden matkojen välissä Wallin suoritti pyhiinvaellusmatkan Siinaille ja Jerusalemiin (tätä kutsutaan joskus toiseksi matkaksi), ja lisäksi hän teki Kairosta käsin Niiliä pitkin kaksi tutustumisretkeä muinaisen Egyptin tärkeille paikoille. Wallinia oli pyydetty hankkimaan ja toimittamaan Helsingin yliopistolle kirjojen ja käsikirjoitusten lisäksi eläinten luurankoja. Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmista löytyy yhä hänen toimittamansa dorkasgaselli.

Euroopan läpi Egyptiin

Wallinin suuri tutkimusmatka oli alusta asti täynnä draamaa. Kun laiva lähti Helsingin satamasta, Wallin huomasi palvelijattarensa mokanneen pakkauksessa pahanpäiväisesti: missä olivat nuuskat, teet, yönuttu, Koraani ja pyssy? Laivan kapteeni korvasi sentään nuuskat, ja kuuluisa Maamme-laulun säveltäjä Pacius teki Wallinille hyvää matkaseuraa.

Ranskassa Wallinin seuraan lyöttäytyi tuntematon mies, joka teki vaikutuksen näennäisellä ystävällisyydellään ja arabian kielen taidollaan. Seuraavan kerran Wallin kuitenkin heräsi sairaalasta: hänet oli löydetty kadulta puolikuolleena ja lähes alastomaksi ryöstettynä.

Ensimmäinen pysäkki Afrikan mantereella oli Aleksandria, jossa Wallin vielä saattoi esiintyä kristittynä. Arabien toisenlainen maailma tosin hieman pelotti häntä: kirjaviisaus ei enää auttanut, nyt hänen oli toden teolla opeteltava ”arabialaisten kaikki tavat ja temput tervehtiessä ja puhellessa, istuessa ja syödessä, pestessä ja rukoillessa”. Runsas ajanvietto šeikkiystävien kanssa aiheutti myös jonkin verran vastareaktioita muslimien keskuudessa: ”Joka päivä tuo nasaretilainen on luonasi!”

Aleksandriasta Wallin matkusti Kairoon, josta tuli hänen tukikohtansa. Siellä hän esiintyi jo Venäjän tsaarin alaisena muslimina, Kazanin tataarina, jonka nimi oli Wali. Koska tämä nimi painosta riippuen merkitsi joko pyhimystä tai yhtä Jumalan nimistä, Wallin joutui muuttamaan sen muotoon Abdul-Wali (tai Abd al-Wali, arabiaa kun on vähän hankala translitteroida), joka merkitsee Jumalan palvelijaa.

Kairossa Wallin tutustui ihmisiin, keskusteli ja joi kahvia heidän kanssaan sekä kohensi arabiantaitojaan: ”niin paljon kuin olenkin täällä ja Pietarissa kilvoitellut arabian kielen kimpussa, kuulen kuitenkin vielä melkein joka minuutti sanan, jota en ole ennen kuullut ja jota en ymmärrä”.

Tätä hämmästyttävämpää on, että vaikka Walliniin aina välillä kohdistui epäilyksiä, ei hän koskaan jäänyt kiinni. Hänet otettiin vastaan muslimioppineena, jota pyydettiin jopa johtamaan rukoushetkiä ja vihkimään nuoriapareja.

Koraanin resitaation opettelemisesta oli eräs yllättävä hyöty tulevan aavikkomatkan kannalta. Koraania luettaessa nimittäin päätä ja vartaloa heilutettiin juuri samassa tahdissa, jossa kameli keinutti ratsastajaansa Arabian erämaassa. Wallin oppi myös nopeasti beduiinien suuresti arvostamat kamelin selkään hyppäämisen ja ratsastaessa nukkumisen taidot.

Ensimmäinen ja toinen matka

Aavikon arki koostui kamelin selässä vaeltamisesta tai sen vierellä kävelemisestä aamusta iltaan, päivästä toiseen. Wallin rakasti tätä beduiinielämää kaikista sen vaaroista ja epämukavuuksista (hiekkamyrskyt, kuumat päivät, kylmät yöt, nälkä ja jano, rosvovaara…) huolimatta.

Beduiinikulttuurin erikoisuuksiin kuului se, että iltaisin sai mennä vieraaksi kenen tahansa leiriin. Vieraalle tarjottiin aina kahvia ja kenties teurastettiin lammas, kun taas samojen beduiinien kohtaaminen päiväsaikaan aavikolla olisi saattanut merkitä ryöstetyksi tulemista. Yösija tehtiin kaivamalla kuoppa hiekkaan.

Wallinin naimattomuus oli pantu paheksuvasti merkille jo Kairossa, missä hänelle suositeltiin naimisiinmenoa tai ainakin orjattaren hankkimista. Autiomaassa Wallin sepitti tarinoita vaimoistaan ja lapsistaan. Ha’ilissa eräs kuuluisa runoilija tarjosi Wallinille 15-vuotiasta tytärtään vaimoksi sillä ehdolla, että Wallin asettuisi kaupunkiin asumaan.

Kuten aiemmin mainitsin, Wallinin suunnitelmat muuttuivat Ha’ilissa – ei tosin avioliiton vaan rosvovaaran takia. Wallin päätti epäröinnistä huolimatta liittyä suureen Medinaan menevään pyhiinvaelluskaravaaniin. Lisähaasteena oli se, että Wallinin piti vältellä karavaanin johtajaa, sillä hänellä ei olisi ollut rahaa maksaa kallista maksua pyhiinvaellusmatkasta.

Medinaan ja Mekkaan matkaaminen oli eurooppalaiselle riskialtista puuhaa. Paljastuminen olisi merkinnyt käytännössä varmaa kuolemantuomiota. Wallin oli noin 20. länsimaalainen kristitty, joka onnistui valepuvussa suorittamaan pyhiinvaelluksen islamin pyhimmille paikoille Medinaan ja Mekkaan. Mekassa Wallin osallistui kaikkiin vaadittuihin rituaaleihin epäilyksiä herättämättä:

”Kaaban ovella, rakennuksen koillissivulla seisoi mustia orjia, jotka virtahepopampuilla päättömästi huitoivat ihmisjoukkoa, milloin tungos kiven ympärillä muodostui liian sankaksi. Tästä huolimatta onnistuin monta kertaa suutelemaan mustaa kiveä ilman että ainoakaan isku minuun osui.”

Wallinin toinen erämaa- ja pyhiinvaellusmatka suuntautui Kairosta Siinain kautta Jerusalemiin, ja se oli enemmän turismia kuin tiedettä, sillä Jerusalemin paikat tunnettiin lännessä jo hyvin. Siinainvuoren juurella sijaitsevaan ortodoksiluostariin Wallin pääsi sisään puhumalla venäjää, mutta sen kuuluisasta kirjastosta hän lähti valitettavasti äkkiä pakoon tukehduttavan pölyn takia.

Jerusalemia Wallin lähestyi tuntien ”eräänlaista pyhää ja tyyntä iloa”, sillä siellä oli ”uskontomme kehto ja sen sivistyksen perustus, jota nyt nautimme”. Pyhät kaupungit ja pyhiinvaeltajien kansanhurskaus eivät kuitenkaan loppujen lopuksi tehneet Walliniin kovinkaan myönteistä vaikutusta:

”Jumala varjelkoon minua kaikista pyhistä kaupungeista! Minulla on ollut kunnia käydä kolmessa itämaiden pyhimmässä kaupungissa, nimittäin Mekassa, Medinassa ja Jerusalemissa, mutta missään muualla maailmassa en ole nähnyt niin ilkeätä, alhaista, turmeltunutta väkeä kuin juuri niissä. (…) Toinen menee Mekkaan ja peseytyy Zamzamin kirkkaassa, mutta karvaassa vedessä, toinen Palestiinaan kylpeäkseen Jordanissa. Toinen tekee ristinmerkkejä jollakin haudalla, toinen kiertää vanhaa rumaa tornimaista taloa ja suutelee mustaa kiveä. Kumpi heistä on parempi? Allahu a’lam (Jumala tietää parhaiten).”

Kolmas matka

Kolmannelle matkalleen Wallin oli saanut kotimaasta uuden apurahan. Sitä ennen hän oli elänyt jännityksessä ja epätoivossa, sillä postin kulku oli hidasta ja epävarmaa. Wallin käski lähettää rahojaan eri kaupunkeihin, jotta hänellä aina olisi jotain ryöstön varalta tallessa. Tämäkään keino ei ollut takuuvarma, kuten matkan aikana vielä osoittautuisi.

Kolmas matka suuntautui jälleen kohti tuttua Ha’ilia, tällä kertaa uutta reittiä Tabukin ja Taiman kautta. Tabukissa suomalaisen beduiinilääkärin puheille tuli 18-vuotias avio-ongelmista kärsinyt nainen, johon Wallin rakastui. Wallin laati suunnitelman: he karkaisivat yhdessä toisen heimon leiriin, pakottaisivat miehen eroon, menisivät naimisiin ja asettuisivat sitten takaisin naisen omaan heimoon onnellisena avioparina.

”Mitä tekemistä minulla enää oli Euroopassa, josta olin melkein täysin vieraantunut? Voinhan viettää lopun ikääni aavikon poikien seurassa hankkien kameleja ja lammaslaumoja sekä viihtyä aavikon yksinkertaisissa oloissa, kaukana Euroopan turhuudesta ja ylihienostuneesta sivistyksestä.”

Wallinin järki voitti kuitenkin tunteet, eikä suunnitelmasta tullut mitään. Matkan seuraavalla etapilla Wallin sai väitellä petollisten beduiinioppaittensa kanssa, jotka yrittivät luikerrella irti tehdyistä sopimuksista ja saada Wallinin maksamaan heille ylimääräistä palkkaa. ”Beduiiniin ei ole koskaan luottamista.” Lisäksi Wallin kritisoi beduiineja sivistyksen puutteesta ja siitä, etteivät he pesseet likaisia ruoka-astioitaan melkein koskaan.

Dramaattinen käänne koettiin jälleen Ha’ilissa, jossa Wallin oli päässyt tapaamaan vanhoja tuttujaan. Emiiri Ibn al-Rashidin veli antoi Wallinille majatalon isännän välityksellä varoituksen suunnitellun reitin vaarallisuudesta. Viestiin sisältyi Wallinin maailmaa järisyttävä tieto: ”Sano hänelle lopuksi, että me tiedämme, että hän on kristitty! Mutta hän on kunnian mies – siksi me kunnioitamme häntä ja siksi lähetän hänelle nämä ystävälliset neuvot.”

Wallin suuntasi tämän jälkeen suoraan pohjoiseen kohti Bagdadia, entistä Abbasidien dynastian ja nykyistä Irakin pääkaupunkia, mistä hän jatkoi turistikierrokselle Persiaan. Badgad oli Wallinille pettymys, mutta niin oli Persiakin.

”Persialaisparka on luopunut loistavasta muinaisuudestaan, kielestään ja uskonnostaan, on hernerokan hinnasta myynyt esikoisoikeutensa arabialaisille ja pureskelee yhä vielä noita keittämättömiä herneitä, joita hänen vatsansa ei jaksa sulattaa.”

Kaikkein kurjinta Wallinilla oli kuitenkin isäni syntymäkaupungissa Basrassa. Siellä paikallinen konsuli ei suostunut antamaan Wallinille hänelle varattua rahaa, vaan väitti Wallinin valtakirjaa väärennökseksi. Tämän seurauksena Wallin joutui elämään äärimmäisessä köyhyydessä ja kurjuudessa. Wallin kiittii Luojaa, ettei sentään sairastunut, sillä sanonnan mukaan ”se, joka Basrassa kallistaa päänsä, ei enää nouse.”

Eräänä päivänä Basraan saapui englantilainen kauppalaiva, jonka kapteenin puheille surkea Wallin kiiruhti. Kapteeni oli ensin epäileväinen tämän kerjäläisen nähdessään, mutta Wallin yllätti hänet sujuvalla englannilla. Kapteeni suostui ottamaan Wallinin mukaansa, ja Bagdadista suomalaismatkaaja sai lainattua tarvittavat varat kotimatkalleen.

Matkalla Bagdadista kohti Damaskosta Wallin sai kokea sen, mikä hänen aavikkokokemuksistaan vielä puuttui: ryöstö. Aseistetut beduiinit pysäyttivät Wallinin ja postimiehen, jonka mukana hän matkusti, ja riisuivat heidät putipuhtaiksi. Pian kävi kuitenkin ilmi, että sekä postimies että Wallin olivat ryöstäjäheimon ”veljiä”, eikä rosvoilla näin ollen ollut beduiinilain mukaan oikeutta ryöstää heitä.

”Allah kirotkoon isäsi, sinä koiran pentu!” Tällaisissa tunnelmissa beduiinirosvot vastahakoisesti joutuivat palauttamaan postimiehelle ja sitten Wallinille ryöstetyt tavarat. Wallinia koko juttu huvitti, ja muutama ryöstössä kadonnut tavara ei ollut hänelle hullumpi hinta siitä, että sai nähdä ja kokea aidon aavikkoryöstön.

Kotiinpaluu ja perintö

Wallin ei palannut suoraan Suomeen vaan hakeutui Lontooseen, jonka British Museumissa hän saattoi tutkia tärkeitä arabialaisia käsikirjoituksia ja valmistella professorinväitöskirjaansa Ibn al-Faridin runosta, islamin ”korkeasta veisusta”. Wallin piti Lontoossa esitelmiä ja laati artikkeleita matkoistaan, ja hänestä tuli hetkessä eurooppalaisessa tiedeyhteisössä aikansa merkittävin orientalisti.

Esimerkiksi assyrologian isäksi kutsuttu sir Henry Rawlinsonin mukaan Wallin oli ”ainoa nykyään elävä eurooppalainen, joka voi vaikeuksia ja vastuksia pelkäämättä kulkea halki tämän niemimaan”. Lontoossa kovasti masentunut Wallin alkoikin heti ajatella seuraavaa Arabian-matkaansa: ”Niin, tunkio on koko maailma, Old England ja samoin Suomi! Oi jos Herra soisi että kerran saisin laskea luuraukkani levolle erämaan hiekkaan.”

Suomessa Wallinin ystävät tunnistivat hänet samaksi rehelliseksi mieheksi kuin ennenkin, tosin harvapuheisemmaksi ja surumielisemmäksi. Wallinin ystäviin kuului mm. J.L. Runeberg, joka kovasti nautti hänen seurastaan. Wallin nimitettiin prof. Geitlinin avoimeksi jättämään Helsingin yliopiston itämaisen kirjallisuuden professorin virkaan 1.1.1851.

Vuosina 1851-52 Wallin ehti pitää luentoja innokkaille opiskelijoille ja suunnitella seuraavaa Arabian-matkaansa. Matkan rahoituksen järjestämisessä ilmeni ongelmia, samoin Wallinin terveydessä. Lokakuun 23. päivänä 1852, päivää ennen kuin tuore professori olisi täyttänyt 41 vuotta, Wallin kuoli yllättävästi kotonaan.

Wallinin akateeminen ura jäi näin ollen pahasti kesken. Muiden oli toimitettava Wallinin muistiinpanot julkaisukuntoon, eivätkä he aina tehneet työtään kovin mallikkaasti. Ruotsinkieliset päiväkirjat ja kirjeet jäivät kielimuurin taakse: kansainvälisellä tiedeyhteisöllä on ollut vain pari englannin- ja saksankielistä artikkelia. Kaj Öhrnberg toteaa:

”Wallin ei julkaisuissaan tehnyt oikeutta itselleen eivätkä sitä ole hänelle tähän mennessä tehneet hänen jäämistönsä julkaisijat. On epätodennäköistä että missään maailman kolkassa, minkään kielimuurin ’kätkössä’ olisi yleiseen tietoisuuteen tuloaan odottamassa yhtä runsaita ja yksityiskohtaisia kuvauksia.”

Aivan viime vuosina tilanteeseen on saatu hieman parannusta. Kaj Öhrnberg on toimittanut ja Jaakko Anhava suomentanut Wallinin päiväkirjat ja kirjeet teokseen Aavikon vaeltaja: elämä ja päiväkirjat (Otava 2007), ja uusi ruotsinkielinen artikkelikokoelma Wallinista on julkaistu myös englanniksi: Dolce far niente in Arabia. Edellisestä löytyy suomenkielisiä esittelyjä ainakin täältä ja täältä. Itse toivon tutustuvani näihin myöhemmin; tässä artikkelissa on menty alussa esitellyillä materiaaleilla.

Lopuksi totean Wallinin voivan olla inspiroiva hahmo myös 2000-luvun suomalaisille. Suomalaisen on mahdollista oppia arabian kieli suorastaan täydellisesti, ja suomalainen voi oppia ymmärtämään ja rakastamaan arabialaisia elämäntapoja. Basralaisen poikana tiedän, että sama pätee myös toisinpäin.

Suomalaiset ja arabit voivat tänäkin päivänä rikastuttaa toisiaan niin materiaalisesti, henkisesti kuin hengellisestikin. Esimerkiksi kristityillekin tuttu luottamus Jumalan kaitselmukseen sai Wallinille uutta syvyyttä beduiinien keskuudessa. Englannista hän kirjoitti kauniit ja enteelliset sanat:

”Elämän päivämatkalla oli minulla yksi päämäärä: ehtiä ennen auringonlaskua etäällä erämaassa sijaitsevalle lähteelle; mutta ajojuhtani oli nälästä näännyksissään, sen kyttyrä tyhjä rasvasta, kangastus matkan varrella eksytti minut; sen tähden minä nälkäisenä ja janoisena, beduiinin tyyneydellä ja kiitollisin sanoin al-hamdu lillah, Jumalalle olkoon kiitos, laskeudun levolle siihen paikkaan, missä yö on minut yllättänyt, siihen kuoppaan, jonka olen kaivanut hiekkaan, odottaakseni, mitä Herra on lähettävä minulle nousevan aamun mukana: elon taikka kuolon.”

 

wallin-muotokuva-iso

Paavi Franciscus ja Evankeliumin ilo

8.12.2014

Paavi Franciscus on kyllä huippupaavi. Hän on noussut kerta toisensa jälkeen otsikoihin yllättävillä tempauksillaan, eikä hänen paavillinen opetuksensa ole yhtään sen vähemmän virkistävää. Olen iloinen saadessani vihdoin esitellä paavi Franciscuksen ohjelmallisen tekstin kirkolle, yli vuosi sitten ilmestyneen ja suomeksikin käännetyn apostolisen kehotuskirjeen Evangelii Gaudium (EG) eli Evankeliumin ilo.

EG räjäyttää kaikki stereotypiat raskaista ja kuivista paavillisista dokumenteista. Uskallan väittää, että kuka tahansa tavallisesta tallaajasta taitavaan teologiin voi lukea tämän vajaa 200-sivuisen asiakirjan ja saada siitä paljon virikkeitä ja innostavia näkökulmia kristilliseen uskoon ja sen elämiseen. Seuraavassa annan joitain makupaloja, mutta suosittelen hankkimaan koko tekstin.

Evankeliumin ilo

Asiakirja alkaa nimensä mukaisesti: ”Evankeliumin ilo täyttää Jeesuksen kohtaavien sydämen ja koko elämän.” Paavi haluaa kutsua uskovia ”evankelioimisen uuteen vaiheeseen, jota leimaa tämä ilo”. Lisäksi hän haluaa tässä kehotuskirjeessä ”osoittaa kirkon suunnan tulevina vuosina”. (EG 1) Jotkut suuretkin katoliset nimet ehtivät jo julistaa Franciscuksen ensimmäisen ensyklikan Lumen Fidei hänen ohjelmanjulistuksekseen, mutta sitä se ei suurimmaksi osaksi Benedictus XVI:n tekstinä selvästikään ollut. Franciscuksen ohjelmanjulistus on nimenomaan Evangelii Gaudium.

Paavi Franciscuksen huolenaiheena nykymaailmassa on ”individualistinen masentuneisuus, joka syntyy mukavuuteen tottuneesta ja saidasta sydämestä, sairaalloisesta pinnallisten mielihalujen etsinnästä ja eristyneestä omastatunnosta”. Aika tarkka analyysi argentiinalaiselta paavilta vantaalaisen lähiliikenteen nuorisosta ja suuresta osasta muutakin suomalaista yhteiskuntaa.”Jos sisäinen elämä sulkeutuu oman edun etsimiseen, ei ole enää tilaa toisille, ei välitetä köyhistä, ei kuunnella enää Jumalan ääntä eikä enää tunneta hänen rakkautensa suloista iloa.” (EG 2)

Tässä näkyy heti paavi Franciscuksen yksi pääteemoista eli köyhien muistaminen, johon palataan vielä. Toinen asia, jota paavi Franciscus ei lakkaa toistamasta, on seuraava: ”Jumala ei koskaan väsy antamaan anteeksi, me olemme niitä, jotka väsyvät pyytämään hänen laupeuttaan.” (EG 3) Paavi latelee Vanhan testamentin kohtia ilosta, suosikkina Sef. 3:17, joka ”täyttää minut elämänilolla”: ”Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi (…) Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta”. (EG 4)

Esimerkit jatkuvat Uuden testamentin puolella runsaina. Jeesus lupasi opetuslapsilleen täydellisen ilon (Joh. 15:11, 16:20), ja ilo ja riemu vallitsivatkin alkuseurakunnassa, jopa vainojen keskellä (Ap.t. 8:8, 13:52). Paavi kysyy: ”Miksemme mekin kävisi sisään tähän ilon virtaan?” (EG 5) Kysymys on tarpeen, sillä on kristittyjä, ”joiden elämä näyttää paastonajalta ilman pääsiäistä” (EG 6).

Onko paavi naiivi? Eikö elämä ole usein sen verran traagista, että oikea asenne olisi pitää naama vakavana? Paavi tunnustaa, että ”iloa ei eletä samalla tavalla kaikissa elämän vaiheissa ja olosuhteissa, jotka joskus ovat hyvinkin raskaita”, ja hän ymmärtää ihmisiä, ”jotka ovat taipuvaisia surullisuuteen kärsimiensä raskaiden vaikeuksien takia”. Silti on vähitellen ”annettava uskon ilon alkaa herätä, ikään kuin salaisena mutta lujana luottamuksena, myös pahimmissa ahdingoissa”. (EG 6)

Sitten seuraa erinomainen kohta: ”Kiusaus ilmenee usein tekosyinä ja valituksina, ikään kuin lukemattomien ehtojen olisi täytyttävä, jotta ilo on mahdollinen.” Tämä pätee niin maallisiin kuin hengellisiinkin asioihin: huonoja uutisia ja vaikeita tilanteita on aina, eivätkä läheisemme koskaan tule täyttämään kaikkia toiveitamme, jne. Tämän ei tietenkään tarvitse olla aidon ilon esteenä: ”Voin sanoa, että kauneimmat ja välittömimmät ilot, jotka elämäni kuluessa olen nähnyt, ovat sellaisten ihmisten, jotka ovat hyvin köyhiä ja joilla on vähän mihin tarttua.” (EG 7)

Johdannon toisessa alaluvussa paavi Franciscus käsittelee evankeliumin julistamisen iloa. Joskus olen päivitellyt sitä, kuinka katusaarnaajat (tai metrotunnelisaarnaajat) jakavat traktaattejaan tai julistavat mikrofoneistaan ilman jälkeäkään kristillisestä ilosta. Sama on valitettavasti sanottava useassa tapauksessa myös kirkossa saarnaavista papeista. Paavi Franciscus toteaa ytimekkäästi, että ”evankeliumin julistajalla ei jatkuvasti pidä olla ilme kuin hautajaisissa” (EG 10).

Paavi Franciscus kehottaa löytämään uudelleen evankeliumin uutuuden, sehän on hyvä uutinen. Mutta kuinka 2000 vuotta vanha sanoma voi olla uusi? Mielestäni pelkkä EG itsessään riittää vastaukseksi. Franciscus näyttää itse esimerkkiä siitä, kuinka vanha sanoma saadaan maistumaan uudelta ja tuoreelta. Evankeliumin julistamisen ei tule ilmetä ”velvoitteiden asettamisena vaan ilon jakamisena, kauniin näköalan avaamisena, ihanan juhla-aterian tarjoamisena” (EG 14).

Kirkon missio muuttaa kaiken

Kehotuskirjeen varsinainen ensimmäinen luku käsittelee kirkon missionaarista muuttumista eli lähetystyön uudistusta: meitä kutsutaan lähtemään mukavuusalueeltamme ja saavuttamaan ”kaikki reuna-alueet” eli periferiat (jälleen yksi paavin lempiteemoista), jotka tarvitsevat evankeliumin valoa. (EG 20)

Paavi korostaa vielä, että hänen sanoillaan on ”ohjelmallinen merkitys”: meidän on oltava ”pysyvässä lähetystyön tilassa” (EG 25). Paavin mukaan kaikki on voitava muuttaa evankeliumin tähden: ”tavat, tyylit, aikataulut, kielenkäyttö ja kirkolliset rakenteet” pitää tehdä oikeanlaisiksi ”evankelioimisen kannalta eikä itsesäilytyksen kannalta” (EG 27).

Suomalaisen katolisuuden ja tämän blogin mission kannalta kuin taivaanlahjana putoavat paavi Franciscuksen sanat, joiden mukaan jokainen paikalliskirkko on ”tietyssä paikassa lihaksi tullut kirkko, jolla on kaikki Kristuksen antamat pelastuksen välineet mutta jolla on paikalliset kasvot” (EG 30). Juuri tällaista Suomen näköistä katolisuutta haluan olla rakentamassa tämän blogin ja muun toiminnan välityksellä.

Sitten seuraa pommi: paavi ei ainoastaan vaadi uudistusta muilta, vaan hänen on ajateltava myös ”paaviuden kääntymystä”. Rooman piispana hänen on oltava ”avoin ehdotuksille palveluvirkani harjoittamisesta niin, että se olisi yhä uskollisempi Jeesuksen Kristuksen sille tarkoittamalle merkitykselle ja evankeliumin julistamisen nykyisille vaatimuksille”. Johannes XXIII, Paavali VI ja Johannes Paavali II mullistivat jo toki paaviuden harjoitusmuotoa ja avasivat sen maailmalle, mutta silti Franciscus sanoo, että tässä asiassa ”olemme edenneet vain vähän”. (EG 32)

Selvänä muutoksena Johannes Paavali II:n ja Benedictus XVI:n aikaiseen linjaan paavi Franciscus haluaa desentralisoida kirkon ja palata Vatikaani II:n korostukseen piispainkonferenssien eli piispainkokousten merkityksestä kollegiaalisuuden ilmentäjinä. Paavin mukaan Vatikaani II:n toive ei ole ”täysin toteutunut”, ja piispainkokouksilla tulisi hänestä olla ”konkreettisia vastuualueita, mukaan lukien jossakin määrin autenttista opillista auktoriteettia”. ”Liiallinen keskusjohtoisuus ei auta vaan pikemminkin vaikeuttaa kirkon elämää ja sen lähetystyön dynaamisuutta.” (EG 32)

Rohkeasti paavi sanoo, että meidän on hylättävä mukavuuskriteeri ”näin on aina tehty”. Hän kehottaa kaikkia olemaan ”rohkeita ja luovia” lähetysmetodien uudelleen arvioinnissa ja käsillä olevan kehotuskirjeen suuntaviivojen soveltamisessa, ”ilman estoja ja pelkäämättä” (EG 33). Tässä jos jossain puhaltaa vapauden evankeliumin henki ja myös Vatikaanin II kirkolliskokouksen ajaman aidon aggiornamenton eli ajanmukaistamisen henki. Paavi haluaa kirkon, jossa todella hallitsee vapauden, rohkeuden ja ilon henki, Pyhä Henki.

Moraaliopetus ja dogmatiikka evankeliumin valossa

Jos asioita katsotaan evankelioinnin näkökulmasta, on varottava sanoman vääristymistä ja kutistumista ”toissijaisiin” näkökohtiin. Paavilla on mielessään jotkin kirkon moraaliopetukseen kuuluvat kysymykset, luultavimmin seksuaalimoraali, ehkäisy, abortti, ym. ”Vaikka ne ovatkin tärkeitä, ne eivät yksin itsessään ilmennä Jeesuksen Kristuksen sanoman ydintä.” Meidän on oltava realisteja ja tajuttava, etteivät kuulijat välttämättä osaa liittää puhettamme ”evankeliumin olennaiseen ytimeen, joka antaa sille merkityksen, kauneuden ja vetovoiman”. (EG 34)

Lähetystyön näkökulmasta toimiva kirkko ei ”pakkomielteisesti välitä useita irrallisia oppeja, joita se yrittää sinnikkäästi pakottaa” (kenties viittaus niin sanottuun kulttuurisotaan), vaan se keskittyy olennaiseen, siihen ”mikä on kauneinta, suurinta, puoleensavetävintä ja samalla välttämättömintä”. (EG 35) Franciscus viittaa Vatikaani II:n ajatukseen totuuksien hierarkiasta, jonka mukaan kaikki ilmoitetut totuudet uskotaan samalla uskolla, mutta ”jotkut niistä ovat muita tärkeämpiä, koska ne ilmaisevat suoremmin evankeliumin sydämen”. ”Tämä koskee niin uskon dogmeja kuin kirkon opetusten kokonaisuuttakin, moraaliopetus mukaan lukien.” (EG 36)

Moraaliopetuksessakin on hierarkia, hyveiden ja tekojen hierarkia. Paavi Franciscus nostaa Tuomas Akvinolaista seuraten laupeuden korkeimmaksi hyveeksi ulkonaisessa toiminnassa, sillä se lievittää ihmisten kurjuutta. Tästä on tehtävä käytännön johtopäätöksiä: jos esimerkiksi kirkkoherra puhuu vuoden aikana ”kymmenen kertaa kohtuullisuudesta, mutta vain kaksi tai kolme kertaa rakkaudesta”, on jokin pielessä. ”Sama tapahtuu silloin kun puhutaan enemmän laista kuin armosta, enemmän kirkosta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, enemmän paavista kuin Jumalan sanasta.” (EG 38) (Tässä vaiheessa joku luterilainen saa sydänkohtauksen: meillähän on evankelinen paavi!)

Paavi Franciscuksen mukaan kristillinen moraali ei ole ”stoalaista etiikkaa”, pelkkää askeesia eikä ”syntien ja virheiden luettelo”. Sen sijaan homma menee näin:

”Evankeliumi kutsuu ennen kaikkea vastaamaan Jumalalle, joka rakastaa meitä ja pelastaa meidät, tunnistamaan hänet toisissa ja lähtemään itsestämme etsiäksemme kaikkien hyvää. Tätä kutsua ei saa hämärtää missään olosuhteissa! Kaikki hyveet ovat tämän rakkauden vastauksen palveluksessa. Jos tämä kutsu ei säteile voimakkaana ja puoleensavetävänä, kirkon moraaliopetuksen rakennelma on vaarassa tulla korttitaloksi. Tämä on pahin vaaramme. Silloin ei oikeastaan julisteta evankeliumia, vaan joitakin opillisia tai moraalisia korostuksia, jotka johtuvat tietyistä ideologisista valinnoista. Sanoma on vaarassa menettää tuoreutensa, siinä ei ole enää ’evankeliumin tuoksu.'” (EG 39)

Se, mikä pätee moraaliin, pätee myös dogmatiikkaan. Vatikaani II:n jalanjäljissä (ks. DV 8) paavi toteaa, että kirkko tarvitsee ”kasvua ilmoitetun sanan tulkinnassa ja totuuden ymmärtämisessä”, ja että eksegeettien ja teologien tehtävänä on auttaa kirkon kantaa kypsymään. (EG 40) Tämä saattaa hämmentää niitä, jotka kaipaavat ”monoliittista oppikokoelmaa, jota kaikki puolustavat ilman sävyeroja” (EG 40)  Ikuiset totuudetkin on pyrittävä ilmaisemaan kielellä, ”joka saa tunnistamaan niiden pysyvän uutuuden” (EG 41).

Paavin mukaan ”kaikkeen opin opettamiseen on kuuluttava evankelioiva asenne, joka läheisyydellä, rakkaudella ja todistuksella herättää sydämen myöntymyksen” (EG 42). Tätä seuraa jälleen yksi kehotuskirjeen estottoman edistyksellisistä kohdista: meidän ei tule pelätä arvioida uudelleen syvällekin historiaan juurtuneita tottumuksia, ”jotka eivät suoraan liity evankeliumin ytimeen” (ja niitähän riittää!).

Sama pätee kirkollisiin normeihin ja säädöksiin, ”jotka ehkä ovat toisina aikoina olleet hyvin tehokkaita, mutta joilla ei enää ole samaa kasvattavaa voimaa ohjata elämää” (mieleen tulevat ”kirkon käskyt”, erityisesti ”sunnuntaivelvollisuus” ja vielä erityisemmin ”velvoittavat juhlapyhät”). Paavi vetoaa Akvinolaiseen ja Augustinukseen yhdessä kirjeen parhaista kohdista:

”[K]irkon myöhemmin lisäämien käskyjen noudattamista on vaadittava harkiten, ’ettei uskovien elämää raskauteta’ ja muuteta uskontoamme orjuudeksi, vaikka ’Jumalan laupeus halusi sen olevan vapaa’. Tämä vuosisatoja sitten annettu varoitus on valtavan ajankohtainen. Sen tulisi olla yksi kriteereistä pohdittaessa kirkon ja sen julistuksen uudistusta, joka todella saavuttaisi kaikki.” (EG 43)

Paavi muistuttaa myös Katekismuksen opetuksesta, jonka mukaan tietämättömyys, epähuomio, väkivalta, pelko, tottumukset, voimakkaat tunnetilat tai muut tekijät voivat vähentää tai jopa poistaa teon tekijän moraalista syyllisyyttä ja vastuuta. Siksi on tuettava ihmisten kasvuvaiheita kärsivällisesti, ja pappien on muistettava, että ”rippituolin ei pidä olla kidutuskammio, vaan Herran laupeuden paikka”. (EG 44)

Sakramenttien kynnys on oltava siis matalalla, ja se pätee myös eukaristiaan, joka ”ei ole palkkio täydellisille vaan vahva lääke ja ravinto heikoille”. Tätä kohtaa on pidetty ennakoivana ovenavauksena kysymyksessä uudelleenavioituneiden ehtoolliselle päästämisestä, ja paavi jatkaakin:

”Näillä vakaumuksilla on myös pastoraalisia seurauksia, joita meidän on harkittava viisaasti ja rohkeasti. Usein käyttäydymme kuin olisimme armon vartijoita emmekä sen edistäjiä. Mutta kirkko ei ole mikään tullilaitos, vaan Isän koti, jossa on sijaa jokaiselle kaikkine ongelmineenkin.” (EG 47)

Hengelliset vaarat ja evankeliumin julistaminen

Kuten tähän asti on jo käynyt ilmi, paavi Franciscus ei oikein innostu jäykästä konservatismista. Hän valikoi tietoisesti kirkkoisiltä, kirkon opettajilta ja aiemmilta paaveilta edistyksellisiä, avoimia ja rentoja sitaatteja jyrkkien ja autoritaaristen sijaan. Paavi varoittaa hengellisestä maailmallisuudesta, joka verhoutuu ”uskonnollisuuteen ja jopa rakkauteen kirkkoa kohtaan”. Se voi ilmetä kahdella tavalla, joita voisi kutsua ”liberaaliksi” ja ”konservatiiviseksi”, vaikka paavi viisaasti välttää näiden sanojen käyttöä.

Kovimmat sanat lähtevät niille, jotka ”luulevat olevansa parempia kuin muut koska he noudattavat tiettyjä sääntöjä tai koska he ovat järkkymättömän uskollisia tietylle menneisyyden katolisuuden tyylille”. ”Väitetty opillinen ja kurinalainen lujuus aiheuttaa autoritaarista ja narsistista elitismiä, jossa evankelioimisen sijasta toisia analysoidaan ja luokitellaan, ja armoon pääsyn auttamisen sijasta kulutetaan voimia sen vartioimiseen.” (EG 94. Täydellinen analyysi katolisesta traditionalismista.)

Toisen ääripään vaara on ”gnostilaisuuden viehätys, subjektivismiin lukittu usko, jota kiinnostaa vain erityinen kokemus tai joukko valaisevina tai lohduttavina pidettyjä perusteluja ja tietoja mutta jossa subjekti lopulta pysyy suljettuna oman järkensä tai tunteidensa immanenssiin” (ehkä vaikeaa filosofista kieltä, kansantajuisemmin voisi kai sanoa, että omakeksimä jumala ei paljon auta). ”Ei voida kuvitella, että näistä pelkistävistä kristinuskon muodoista voisi syntyä autenttista evankelista dynaamisuutta.” (EG 94)

Jeesus ei halunnut muodostaa mitään eliittijoukkoa eikä hän perustanut esoteerista uskontoa, vaan käski tehdä kaikista kansoista hänen opetuslapsiaan (Matt. 28:19). ”Haluaisin sanoa niille jotka tuntevat olevansa kaukana Jumalasta ja kirkosta, niille jotka ovat pelokkaita ja niille jotka ovat välinpitämättömiä: Herra kutsuu myös sinua olemaan osa kansaansa, ja hän tekee sen suurella kunnioituksella ja rakkaudella!” (EG 113)

Evankelioinnin tulee olla ”aina kunnioittavaa ja kohteliasta”, ja sitä on harjoitettava ennen kaikkea henkilökohtaisen vuoropuhelun välityksellä. Vasta vilpittömän keskustelun jälkeen (jossa toinen saa ilmaista ilonsa, huolensa ym.) voi ”tarjota Sanaa, joko lukemalla Raamatun kohtia tai kertoen”, muistaen kuitenkin aina ydinsanoman: ”Jumalan persoonallisen rakkauden, joka tuli ihmiseksi, joka antoi itsensä meidän puolestamme, joka elää ja tarjoaa pelastuksensa ja ystävyytensä”. (EG 128)

Suvaitsemattomuuden, triumfalismin, ylimielisyyden ym. voittamiseksi erittäin tärkeä on myös seuraava huomio: ”Tämä sanoma on jaettava nöyrästi ja sellaisen ihmisen todistuksena, joka on aina halukas oppimaan tietäen, että sanoma on niin rikas ja niin syvä, että se on aina meitä suurempi.” Joskus evankeliumin voi ilmaista suoremmin, joskus tarinan kautta tai muuten. Jos se sopii olosuhteisiin, missionaarisen kohtaamisen voi päättää lyhyeen rukoukseen, ”joka liittyy henkilön ilmaisemiin huolenaiheisiin” (näin hän ”tuntee selvemmin tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi” ja tuntee että ”hänen tilanteensa on annettu Jumalan käsiin”). (EG 128)

Loistava on myös seuraava huomautus: ”Ei pidä ajatella, että evankeliumin sanoma on välitettävä aina tiettyjen kaavojen mukaan tai tarkoin sanoin, jotka ilmaisevat täysin muuttumattoman sisällön. Se välitetään niin erilaisissa muodoissa, että olisi mahdotonta kuvailla tai luokitella niitä” (EG 129).

Apologetiikka, teologia, saarna ja katekeesi

Erityisen positiivisesti yllätyin paavi Franciscuksen kutsusta kulttuurin evankelioimiseen ja siinä yhteydessä myös apologetiikan harjoittamiseen. En tiedä, onko näin korkea-arvoisessa kirkollisessa asiakirjassa koskaan aiemmin kannustettu apologetiikkaan eli uskon järkiperäiseen puolustamiseen. Nyt paavi opettaa, että kulttuurien evankeliointi merkitsee evankeliumin välittämistä myös tiedeyhteisölle ja akateemiselle kulttuurille. ”Siinä on kyse uskon, järjen ja tieteen kohtaamisesta, joka pyrkii kehittämään uutta keskustelua uskottavuudesta, alkuperäistä apologetiikkaa, joka auttaa luomaan valmiuksia, jotta kaikki voisivat kuulla evankeliumin.” (EG 132)

Yhtä lailla olin erittäin iloinen siitä positiivisesta sävystä, jolla paavi kirjoittaa teologien tehtävästä. Samalla hän kutsuu teologeja palvelemaan työllään kirkon missiota: ”Evankelioimistyöhön sitoutunut kirkko arvostaa ja rohkaisee teologien armolahjaa ja heidän ponnistuksiaan teologisessa tutkimuksessa, joka edistää vuoropuhelua kulttuuri- ja tiedemaailman kanssa. Vetoan teologeihin, että he toteuttaisivat tätä palvelutyötä osana kirkon pelastustehtävää. Siihen on välttämätöntä, että heidän sydämenasianaan on kirkon ja itse teologian lähetystyöhön suuntautuva päämäärä eivätkä he tyydy pelkkään kirjoituspöytäteologiaan.” (EG 133)

Saarnasta paavi Franciscus kirjoittaa kokonaisen pitkän alaluvun (EG 135–159), jota suosittelen lämpimästi jokaiselle saarnamiehelle. Liturginen julistus eli saarnaaminen vaatii ”vakavaa harkintaa paimenten taholta”, koska ”monia valituksia on esitetty tähän tärkeään palvelutehtävään liittyen” (EG 135). Toisin sanoen: saarnat ovat lähes aina ja kaikkialla pirun tylsiä! Paavin mukaan saarna ei ole viihdytysnäytelmä, mutta ”sen on annettava palavuus ja merkitys” messun vietolle. Sen on oltava ”lyhyt, se ei saa vaikuttaa luennolta tai oppitunnilta” (EG 138), sen tulee kirkastaa Herraa eikä saarnaajaa itseään.

Saarnan haasteena on evankeliumin synteesin esittäminen. ”Ero synteesin valaisemisen ja irrallisten ideoiden välillä on sama kuin tylsyyden ja sydämen palavuuden välillä.” (EG 143) Saarna ei saa olla puhtaasti moralisoiva eikä opettava, vaan sillä on oltava ”lähes sakramentaalinen luonne” (Room. 10:17). (EG 142) Siksi saarnaajan on valmisteltava saarnaa rauhassa, annettava aikaa tekstin lukemiseen rukouksessa, unohdettava kiire ja siirrettävä muut asiat syrjään. (EG 146)

”Jumalan läsnäolossa tekstiä rauhallisesti lukien on hyvä kysyä esimerkiksi: ’Herra, mitä tämä teksti sanoo minulle? Mitä haluat muuttaa elämässäni tällä sanomalla? Mikä minua häiritsee tässä tekstissä? Miksi se ei kiinnosta minua?’ Tai: ’Mistä pidän, mikä innoittaa minua tässä sanassa? Mikä vetää minua puoleensa ja miksi?'” (EG 153)

Katekeesissa eli kirkollisessa uskonnonopetuksessa perustavanlaatuinen merkitys on ensimmäisellä julistuksella eli ”kerygmalla”, jonka on oltava evankelioinnin ja kirkon uudistuksen keskus. Kerygma on jotain tällaista: ”Jeesus Kristus rakastaa sinua, hän on antanut elämänsä pelastaakseen sinut, ja nyt hän elää vierelläsi joka päivä valaistakseen ja vahvistaakseen sinua ja tehdäkseen sinut vapaaksi.” (EG 164)

Viime vuosikymmeninä on kehitelty myös mystagogista katekeesia. Se tarkoittaa yhteisöllistä oppimiskokemusta, jossa uudistetaan ymmärrystä liturgisista mysteereistä, erityisesti kristillisen initiaation sakramenteista. (EG 166) Katekeetan on myös hyvä kiinnittää huomiota ”kauneuden tiehen”: Kristuksen seuraaminen ja kristinusko ei ole vain oikein ja totta, vaan myös kaunista, se ”täyttää elämän uudella loistolla ja syvällä ilolla koettelemustenkin keskellä”. (EG 167)

Moraaliopetuksessa tulee esiintyä ei ”synkkinä tuomareina” vaan ”haastavien asioiden sanansaattajana” ja osoittaa ”hyvän houkuttelevuus, elämän, kypsyyden, toteutumisen, hedelmällisyyden suunnitelma, jonka valossa voi ymmärtää, miksi torjumme sitä vaarantavat pahat”. (EG 168)

Joitain kuumia kysymyksiä

Paavi Franciscus on moneen kertaan korostanut, että yksittäiset moraali- ja oppikysymykset on asetettava laajempaan kokonaisuuteen. Näin tapahtuu myös EG:ssä esimerkilliseen tapaan. Evankeliumin tuoreus ja innostavuus on kaikunut voimakkaasti, jäykkä traditionalismi on saanut kuulla kunniansa, mutta tämä paavipa ei mahdu poliittiselle liberaali-konservatiivi-akselille. Paavi on evankelinen ja katolinen, synteesin mies. Franciscus ei kaihda kuumia kysymyksiä naispappeudesta, abortista ym., mutta hän osaa käsitellä niitäkin tuoreella ja raikkaalla tavalla.

Ensin paavi tekee selväksi, että vakaumus miesten ja naisten yhtäläisestä arvokkuudesta asettaa kirkolle syvällisen haasteen, ”jota ei voi pinnallisesti kiertää”. Pappeuden varaaminen vain miehille ”merkkinä Kristuksesta, Sulhasesta, joka antaa itsensä eukaristiassa”, on kuitenkin kysymys, ”joka ei ole keskustelulle avoin”. Se voi silti olla konfliktiaihe, jos ”sakramentaalinen valta samaistetaan liikaa vallankäytön kanssa”. Pappeus ei merkitse toisten yläpuolelle korottamista. ”Itse asiassa nainen, Maria, on tärkeämpi kuin piispat.” (EG 104)

Syntymättömien lasten ihmisarvosta paavi sanoo, että ”järkikin riittää” sen tunnistamiseen, vaikka usko toki valaisee asiaa entistä syvemmin.

”Juuri siksi, että kysymys liittyy ihmispersoonan arvokkuutta koskevan sanomamme sisäiseen yhteenkuuluvuuteen, ei pidä odottaa kirkon muuttavan kantaansa tässä kysymyksessä. (…) Tämä asia ei ole oletettujen uudistusten tai ’modernisointien’ alainen. Ei ole edistystä vaatia ongelmien ratkaisua ihmiselämää tappamalla. Mutta on myös totta, että olemme tehneet vain vähän auttaaksemme asianmukaisesti naisia, jotka ovat hyvin vaikeissa tilanteissa, joissa abortti näyttää heistä nopealta ratkaisulta syvään ahdinkoon, erityisesti jos heissä kasvava elämä on raiskauksen seurausta tai jos he elävät äärimmäisessä köyhyydessä.” (EG 214)

Paavi Franciscus on tuonut polttopisteeseen perinteisten naispappeus, abortti ym. aiheiden lisäksi – tai ohi – köyhyyden ongelman. ”Kirkolle köyhien etusija on teologinen kategoria” – Jeesus itse tuli köyhäksi, ja kun Paavali ja Jerusalemin kirkon pylväät kuuluisassa episodissa keskustelivat evankeliumista, kirkko sai muistutuksen siitä, ettei köyhiä saa unohtaa (Gal. 2:10). (EG 195, 198) ”Kenenkään ei pitäisi sanoa pysyvänsä etäällä köyhistä, koska hänen elämänvalintansa vaativat osoittamaan enemmän huomiota muuhun.” (EG 201)

Toinen paavi Franciscuksen vahvasti eteenpäin ajama asia on uskontojenvälinen dialogi, ja EG sisältää muutaman erittäin merkittävän uskontoteologisen lausuman. Vanhaa katolista korvausteologiaa vastaan (sitä suoraan mainitsematta) paavi sanoo, että juutalaisen kansan ”liittoa Jumalan kanssa ei koskaan ole peruutettu” (Room. 11:29, EG 247). Katolisuudessa paikoin yhä elävää antisemitismia vastaan paavi toteaa, ettemme voi pitää ”juutalaisuutta vieraana uskontona emmekä lue juutalaisia niiden joukkoon, jotka on kutsuttu hylkäämään väärät jumalat kääntyäkseen todellisen Jumalan puoleen”. Vaikka juutalaiset eivät voi hyväksyä joitain kristillisiä vakaumuksia eikä kirkko voi luopua julistamasta Jeesusta Herrana ja Messiaana, voimme silti ”lukea yhdessä heprealaisen Raamatun tekstejä ja auttaa toisiamme tutkimaan syvällisesti sanan rikkauksia”. (EG 249)

Huomattavan tärkeä on myös suhde muslimeihin. Yhdyn paaviin, kun hän sanoo, että ”on ihailtavaa nähdä, kuinka islaminuskon nuoret ja vanhat, miehet ja naiset kykenevät omistamaan päivittäin aikaa rukoukseen ja osallistumaan uskollisesti uskontonsa riitteihin” (EG 252). Meidän on otettava muslimisiirtolaiset vastaan sillä kunnioituksella jolla toivoisimme itse tulevamme vastaanotetuiksi muslimimaissa. ”Rukoilen ja vetoan nöyrästi näitä maita varmistamaan kristityille vapauden viettää jumalanpalvelustaan ja elää uskonsa mukaan, ottaen huomioon sen vapauden, josta islaminuskoiset nauttivat länsimaissa!” Väkivaltaisen fundamentalismin edessä on vältettävä vihamielisiä yleistyksiä, ”koska todellinen islam ja oikea Koraanin tulkinta vastustavat kaikkea väkivaltaa”. (EG 253, kursiivi minun)

Edellä kursivoimani kohta on historiallinen: ensimmäistä kertaa paavi yrittää kertoa, mikä on jonkin muun uskonnon oikea tulkinta! Tämä ei tietenkään ole mikään ex cathedra -julistus, ja asiasta voi keskustella – tämäkin teksti vaatii tulkintaa. Nähdäkseni se tulisi tulkita ainakin niin, että kristittyjen on asetuttava selvästi maltillisten ja rauhanomaisten muslimien islamintulkinnan kannalle ja edistettävä sitä. Toiseksi voisi ajatella, että sanat ”todellinen” ja ”oikea” kurisvoidussa kohdassa on tulkittava kristillisestä vakaumuksesta käsin. Onhan kyseessä kristillinen, paavillinen dokumentti. Eli tässä ja nyt on joka tapauksessa väärin seurata Koraanin väkivaltakehotuksia, mitä hyvänsä kohdat alun perin islamilaisesta vakaumuksesta käsin tarkoittivatkaan.

Kysymyksessä ei-kristittyjen pelastusmismahdollisuuksista paavi viittaa kansainvälisen teologisen komission asiakirjaan vuodelta 1996. Näin tämän neuvoa-antavan elimen ehdotus saa ”ylennyksen” kun se nousee korkea-arvoisen paavillisen asiakirjan korpustekstiin. Ei-kristitytkin voivat tämän teologisen ehdotuksen mukaan olla ”vanhurskautettuja Jumalan armosta” ja siten ”liitettyjä Jeesuksen Kristuksen pääsiäissalaisuuteen”. Lisäksi Jumalan armon vaikutus tuottaa merkkejä, riittejä, pyhiä ilmaisuja, jotka tosin eivät ole sakramenttien arvoisia mutta silti kenties kanavia, ”joita Henki itse herättää vapauttaakseen ei-kristityt ateistisesta immanentismista tai pelkästään yksityisistä uskonnollisista kokemuksista”. (EG 254) Tämä on varmasti historian avokätisin (ellei peräti ensimmäinen) paavillinen teksti muiden uskontojen riittien teologisesta merkityksestä.

Loppulause äiti Mariasta

Heti paaviksi valitsemisestaan lähtien Franciscus on toistellut lempiajatustaan siitä, että Jumala kulkee aina edellämme, ”hän ennakoi meitä aina” (EG 283). Perinteiseen katoliseen ja paavilliseen tapaan Franciscus päättää kehotuskirjeensä pieneen mietiskelyyn neitsyt Mariasta. Tässäkin paavin tapa käsitellä asiaa on tuore ja virkistävä.

Usein Jeesuksen työn riittävyyttä (ja Marian tai muiden välittäjähahmojen tarpeettomuutta) kritisoidaan siteeraamalla Jeesuksen ristillä lausumia sanoja ”se on täytetty!”. Tätä taustaa vasten annetaan puheenvuoro Franciscukselle:

”Tuolla ratkaisevalla hetkellä, ennen kuin hän sanoi, että Isän hänelle uskoma tehtävä oli täytetty, Jeesus sanoi Marialle: ’Nainen, tämä on poikasi!’ Sitten hän sanoi rakkaalle ystävälleen: ’Tämä on äitisi!’ (Joh. 19:26–27) (…) Jeesus jätti äitinsä meille äidiksi. Vasta tämän jälkeen Jeesus saattoi tuntea, että ’kaikki oli täytetty’ (Joh. 19:28). Ristin juurella, uuden luomisen korkeimpana hetkenä Kristus johtaa meidät Marian luo. Hän johtaa meidät Marian luo, koska ei halua meidän vaeltavan ilman äitiä, ja kansa lukee tässä äidillisessä kuvassa kaikki evankeliumin salaisuudet. Herra ei tahdo kirkolta puuttuvan naisellista kuvaa.” (EG 285)

Ja vielä joulun lähestyessä: ”Maria on se, joka osaa muuttaa eläinten luolan Jeesuksen kodiksi muutamalla köyhällä kapalolla ja valtavalla määrällä hellyyttä.” (EG 286) ”Joka kerran kun katsomme Mariaan, palaamme uskomaan hellyyden ja kiintymyksen vallankumoukselliseen voimaan. Hänestä näemme, että nöyryys ja hellyys eivät ole heikkojen vaan vahvojen hyveitä, niiden, joiden ei tarvitse kohdella toisia huonosti tunteakseen itsensä tärkeiksi.” (EG 288)

”Elävän evankeliumin äiti, ilon lähde pienille, rukoile puolestamme. Aamen. Halleluja.”

Pope_Francis_Korea_Haemi_Castle_19_(cropped)

Islamista ja Muhammadista

12.9.2011

Olen lukemassa Jaakko Hämeen-Anttilan teosta Johdatus Koraaniin (Gummerus Helsinki 2006), ja ajattelin kirjoittaa siitä muutamia apologeettiselle blogille sopivia ajatuksia. Tämä ensimmäinen postaus nousee kahden ensimmäisen luvun pohjalta. Ne käsittelevät islamia ja Muhammadia.

Hajaannukset, kalifit ja hadithit

Ensimmäinen ajatus koskee islamin jakautuneisuutta. Suuri osa länsimaalaisista on kuullut sunnilaisista ja shiialaisista, mutta niiden välinen ero ei välttämättä ole kovin selvä. Hämeen-Anttila selittää eron palautuvan 600-luvulle, jolloin tuli kiistaa neljännestä kalifista eli profeetan seuraajasta.

Kalifiksi valittu profeetta Muhammadin sukulaispoika Ali ei saanut kaikkien hyväksyntää ja ajautui sotaan Syyrian kuvernööriä Muawiyaa vastaan. Jälkimmäinen voitti ja julistettiin viidenneksi kalifiksi. Hänestä sai myös alkunsa ensimmäinen perinnöllinen dynastia, umaijadit (s. 16).

Umaijadikaudella shiialaisiksi kutsuttiin niitä, jotka pitivät kiinni Alin ja hänen jälkeläistensä oikeudesta olla profeetan seuraajia. Hämeen-Anttilan mukaan shiialaisuus edusti varhaisvaiheissa purkautumistietä kaikelle yhteiskunnalliselle tyytymättömyydelle (s. 17). Vasta 1500-luvulla shiialaisuudesta tuli Persian valtionuskonto, jona se on säilynyt tähän päivään asti (s. 18).

Toinen pääsuuntaus, sunnilaisuus, kehittyi klassiseen muotoonsa 800-luvun Irakissa opillisten kiistojen tuloksena. Kreikkalaisperäiseen filosofiaan nojanneita rationalistimuslimeja vastaan toiset vetosivat Koraanin lisäksi sunnaan eli profeetan elämäntapaan, joka kävi ilmi haditheista eli perimätiedosta. Hadithin eteen merkitty isnad eli todistajaketju osoitti, mitä tietä hadith kulkeutui ennen sen muistiin kirjoittamista (tavallisesti 800-luvulla). (s. 18-19).

Tässä esitetyistä seikoista islamin ulkopuolelta voisi esittää seuraavan kriittisen arvion: kalifaatti on rapautunut, eikä islamilla ole tänään esittää ketään profeetan seuraajaa, joka toimisi maailmanlaajuisen islamin johtajana tai auktoriteettina (vrt. paavi Pietarin seuraajana). Näyttää siltä, ettei Allah ole sen koommin sunnien kuin shiiojenkaan puolella.

Mitä haditheihin tulee, ”jo keskiajalla arabialaiset oppineet olivat perillä siitä, että hadithien joukossa kulki väärennöksiä”. ”Tällä vuosisadalla tutkijat ovat päätyneet pitämään hyvin suurta osaa haditheista väärennöksinä, ja monien tutkijoiden mielestä koko valtava aineisto on käyttökelpoista vain 700-800-lukujen opillisen kehityksen kannalta”. (s. 19).

Allah ja Kaaba

Ennen Muhammadin elämää Hämeen-Anttila käsittelee Arabian niemimaan uskonnollisia oloja ennen islamin syntyä. Hänen mukaansa perinteisessä uskonnossa Allahia kunnioitettiin luojajumalana ja ilmeisesti myös taivaan ja sateen jumalana. Häntä ei kuitenkaan palvottu paljon, vaan pikemminkin palvottiin jumalattaria Allat, al-Uzza ja Manat, joita luultavasti pidettiin Allahin tyttärinä. (s. 31).

Mekan pakanallisena jumalana on mahdollisesti ollut huonosti tunnettu lunaarijumala Hubal, jota palvottiin Kaaban temppelissä ennen islamin syntyä. Myös Kaaban mustaa kiveä palvottiin jo esi-islamilaisella kaudella. Monet islamiin vakiintuneet rituaalit kuten Kaaban temppelin kiertäminen periytyvät siis esi-islamilaiselta ajalta. (s. 33).

Islamin ulkopuolelta kriittisenä huomiona voidaan todeta, että vaikka islam alkoi julistaa Mooseksen ja Jeesuksen Jumalaa, se ei ottanut Jumalaansa suoraan juutalais-kristillisestä perinteestä vaan arabien pakanallisesta perinteestä. Lisäksi vaikuttaa ristiriitaiselta, että vahvasti antipolyteistinen islam jatkaa polyteistipakanoiden rituaaleja.

Muhammad

Kuten sanottu, kriittinen tutkimus pitää nykyään valtaosaa hadith-perimätiedosta epähistoriallisena. Hämeen-Anttila osoittaakin, kuinka islamilainen perinne on kaunistellut kuvaa profeetta Muhammadista. Koraanin mukaan Muhammad on tavallinen ihminen, joka ei tee ihmeitä eikä ennusta tulevaa (esim. 3:144; 46:9; 67:26 jne.).

Pian kaikenlaisia Koraanin epäselviä viittauksia alettiin pitää profeetan ihmeinä: Muhammadin ajateltiin jopa halkaisseen kuun. Juutalaisessa ja kristillisessä perinteessä tavatuille ihmeille haluttiin sepittää vastineita profeetan elämässä – 800-luvulla Muhammadista tuli välittäjä, ja toisella vuosituhannella käsitys profeetan synnittömyydestä oli jo vakiintunut. (s. 62-63).

Synnittömyysoppi eli isma ei tosin nauti yksimielisyyttä: joidenkin mielestä Muhammad varjeltiin vain epäjumalanpalvelukselta, toisen ääripään mukaan kaikki aiemmatkin profeetat olivat synnittömiä. Shiialaiset ulottivat isman koskemaan myös heidän imaamejaan.

Ulkopuolelta arvioiden voisi todeta Muhammadin olleen syntinen ja kuolevainen siinä missä muutkin. Hän kuoli äkillisen sairauden jälkeen vuonna 632 (s. 61). Hänellä oli uskonnollinen sanoma ja poliittinen missio, jotka saivat osakseen kannatusta. Myöhemmät sukupolvet muovasivat hänestä suuren ja synnittömän esikuvan.

Lopuksi

On saman tien myönnettävä, että vastaavanlaista historiallis-kriittistä tutkimusta voisi aivan hyvin käyttää perinteisen kristinuskon ja Jeesus-kuvan murentamiseksi. Tämä on Suomessa jo hyvin tunnettua. Sen sijaan muslimit eivät yleensä ole lainkaan tietoisia tieteellisestä islam-tutkimuksesta. He pitävät perinteistä ja ”oikeaoppista” islamia järkkymättömänä ja yksiselitteisenä totuutena.

On hyvä tehdä ero ns. uskonnollisen ja historiallis-kriittisen apologetiikan välillä ja kysyä kysymyksiä omasta johdonmukaisuudestaan. Olisi epärehellistä hyväksyä historiallis-kriitikoiden teoriat toisesta uskonnosta, mutta lähteä liikkeelle jumalallisen totuuden oletuksesta oman uskonnon tapauksessa.

Esim. James White on painottanut väittelyissään muslimeja vastaan johdonmukaisen uskonnollista lähestymistapaa. Hän ei käytä hyväkseen historiallis-kriittisiä argumentteja Koraania vastaan, koska ei hyväksy niitä Raamatunkaan murentamiseksi.

Toisena ja vastakkaisena johdonmukaisena esimerkkinä William Lane Craig ottaa nimenomaan historiallis-kriittisen lähestymistavan ja on valmis puolustamaan sen metodein Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta islamin väitteitä vastaan.

Yhdistellen Whiten ja Craigin argumentteja, kristinuskon ei tarvitse pelätä islamia ainakaan intellektuaalisella tasolla. Jos otetaan uskonnollinen lähtökohta, Koraanin pitäisi vahvistaa Muhammadin aikaisen Tooran ja evankeliumin opetus, mitä se ei tee. Jos taas otetaan historiallinen lähtökohta, Koraani häviää varhaiselle ja laajalle todistusaineistolle Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta.


%d bloggaajaa tykkää tästä: