Posted tagged ‘homoseksuaalisuus’

Etsijän homoseksuaalisuusnumero

7.10.2013

Suomen kristillisen ylioppilasliiton (SKY) Etsijä-lehden tuplanumero 2–3/2013 numero keskittyy homoseksuaalisuuteen. SKY on ottanut myönteisen kannan samaa sukupuolta olevien liittoihin ja jopa avioliittoihin, mutta Etsijä-lehti otti teemanumeroonsa mukaan myös kolme SKY:n kanssa eri kannalla olevaa kirjoittajaa.

Kolmikko on harvinaisen mielenkiintoinen: Ari Puonti (jonka kirjasta kirjoitin jotain täällä), Petri Paavola (josta on juttua tällä blogilla mm. täällä) ja allekirjoittanut (Emil Anton). Tässä artikkelissa esittelen nämä kolme puheenvuoroa.

Taattua Paavolaa

Petri Paavolan artikkeli ”Homoseksuaalisuus ja Raamattu” on taattua Paavolaa. Paavola aloittaa kirkon piirissä esiintyvillä erimielisyyksillä ja esittää sitten ratkaisuksi Raamattua, joka on ”ainoa luotettava lähde, joka kertoo tästäkin asiasta totuuden”. Ai miten niin? Paavola ennakoi epäilyksen ja perustelee ensin, ”että Raamattu on todellakin Kaikkivaltiaan Jumalan sanaa”.

Tämän hän tekee ehkä maailmanhistorian hullunkurisimmalla argumenttiyrityksellä. Hän siteeraa yhtä Raamatun jaetta (Mark. 10:6 miehen ja naisen luomisesta) ja selittää sitten argumenttinsa, joka voidaan pukea loogiseen muotoon seuraavasti:

1) Tiedemiehet ovat kyenneet valmistamaan laboratoriossa keinotekoisen solun.

2) Tämän piti olla todiste evoluutioteorian puolesta, mutta päinvastoin se todistaa älykkäästä suunnittelusta, koska solu ei syntynyt itseohjautuvasti vaan tiedemiesten suunnittelun tuloksena.

3) ”Ainoa mahdollisuus on Raamatun ilmoitus ihmisestä Jumalan luomistyönä. Tämä ehdottoman varma todiste monien muiden todisteiden joukossa todistaa meille Raamatun  olevan Jumalan sanaa.”

Tässä vaiheessa järkevyyteen ja uskottavuuteen pyrkivä kristitty ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Jos kristinusko on tällaista, niin ei ihme, että ihmiset eroavat kirkosta. Paavolan argumentti kelpaa tosin dialoginavaukseksi toisinajattelijoiden kanssa – voinemme lähes kaikki olla yhtä mieltä siitä, että ”ei näin”.

En ole varma, kuinka monta päättely- ja asiavirhettä Paavolan argumentissa on. Ensimmäinen premissikin taitaa olla epätosi. Kakkoskohdassa oletetaan, että evoluutio ja luominen sulkevat toisensa pois, mikä taas on aivan oma debattinsa.

Johtopäätöksessä eli kolmannessa kohdassa Paavola tekee kuitenkin ennätysmäärän virheitä. 3) ei ensinnäkään loogisesti mitenkään seuraa kohdista 1) ja 2). Paavola tekee valtavia loogisia loikkia yhdestä solusta valmiin miehen ja naisen luomiseen sekä yhden Raamatun jakeen totuudesta koko Raamatun inspiraatioon. Eikä Raamatun ilmoitus suinkaan ole ”ainoa” mahdollisuus – kenties Koraani tai Mormonin kirja, tai ehkä älykkäät avaruusoliot suunnittelivat ihmisen.

Vaikka Paavola on jo menettänyt uskottavuutensa artikkelin ensimmäisellä sivulla, täytyy hänelle antaa kunnia siellä, missä kunnia kuuluu. Hermeneuttisella huomiolla uuden liiton aikakaudesta hän sivuuttaa muualla lehdessä esitetyt antifundamentalistiset argumentit, jotka vetoavat Mooseksen lain erikoisiin käskyihin. Hän esittelee myös melko hyvin klassiset UT:n kohdat 1. Kor. 6:9 ja Room. 1:25–27.

Paavola muistuttaa myös lähimmäisenrakkaudesta ja sanoo, ettei homoseksuaaleja saa vihata eikä kohdella ”negatiivisella tavalla”. Homoa on rakastettava, mutta hänen syntiään ei saa hyväksyä. Paavola jättää tarkemmin erottelematta taipumuksen ja teon, mutta hän lähestyy olennaista kysymystä teosta lyhyellä ruumiinteologialla:

”Jumala loi miehen ja naisen sukupuolielimet erilaisiksi, mutta täydellisen sopiviksi miehen ja naisen välisen seksuaalisen rakkauden ilmaisuun. Luonnottomuus ei ole kykenevä ilmaisemaan Jumalan luomaa ja tarkoittamaa rakkautta, seksuaalista rakkautta.”

Katolinen näkökulma

Omassa artikkelissani ikään kuin aloitan siitä, mihin Paavola lopetti eli ”kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen välisen seksin moraalisesta arvioinnista”, koska ”vasta sitten on mielekästä arvioida taipumusta tai suuntautuneisuutta tällaista seksiä kohtaan”. Kolmen vastaväitteen käsittelyn (seksikeskeisyys, teon ja taipumuksen erottelu, moralisointi) jälkeen siirryn itse moraaliseen arviointiin.

Lähestyn asiaa omaelämäkerrallisesti: ”Muistan, kun ensi kerran lapsena kuulin kahden miehen välisestä seksistä. Ensin ihmettelin, että miten kaksi pippeliä oikein sopivat yhteen, kunnes kuulin anaaliyhdynnästä. En muista, mistä sen kuulin, mutta tieto ei tullut mistään homovastaisesta lähteestä, se esitettiin neutraalisti, enkä ollut altistunut minkäänlaiselle homofobiselle aivopesulle. Muistan vain, että moraalinen intuitioni reagoi vahvasti anaaliyhdyntää vastaan ja tekee niin tänäkin päivänä.”

Mutta riittääkö tällainen ”homofobia” argumentiksi? Jatkan: ”Moraalinen intuitio on nähdäkseni ensisijainen moraalisen tiedon lähde. Se ei ole erehtymätön, mutta elämme sillä oletuksella, että se on ainakin periaatteessa luotettava. Yksittäistapauksissa on pohdittava, vastaako subjektiivinen intuitiomme todella objektiivista todellisuutta, vai onko se kenties määrätyssä tapauksessa jostain syystä harhainen.

Toistaiseksi en ole saanut hyviä syitä pitää moraalista vaistoani harhaisena tässä käsillä olevassa kysymyksessä. Sen sijaan subjektiivinen intuitioni on saanut tukea järkiargumenteista ja ilmoituksesta, jotka olen kohdannut katolisen kirkon opetuksessa.  Kirkon mukaan homoseksuaaliset teot ovat ’sisäiseltä olemukseltaan väärin suuntautuneita’, koska ne eivät ole lähtöisin sukupuolisesta täydentävyydestä (komplementaarisuudesta) ja koska ne sulkevat sukupuoliaktista pois elämän lahjan eli suvunjatkamisen mahdollisuuden (KKK 2357).”

Benedictus XVI-sitaatin jälkeen kiinnitän huomiota katolisen etiikan johdonmukaisuuteen valikoivaan protestanttiseen strategiaan nähden: ”jos seksuaalisuus on olemassa jotain varten, niin se on olemassa yhdyntää ja suvunjatkamista varten, ja tämän ykseyden rikkominen tai sitä vastaan hyökkääminen on väärin, on se sitten itsetyydytystä, ehkäisyä tai jonkinlaista yhdynnän imitaatiota (…) kysymys on yksinkertaisesti objektiivisesta periaatteesta siitä, mitä on oikea yhdyntä. Seksuaalinen suuntautuneisuus on vielä tässä vaiheessa irrelevantti: pointti on se, että kaksi miestä tai kaksi naista eivät kerta kaikkiaan voi olla keskenään varsinaisessa yhdynnässä.”

Tämän jälkeen voidaan käsitellä niitä, joilla on katekismuksen sanoin ”syvään juurtuneita homoseksuaalisia taipumuksia”. ”Sanoisin jopa, että kristityn jos jonkun pitäisi kunnioittaa ja rakastaa homoja, olla heidän ystävänsä, olla jopa valmis kuolemaan heidän puolestaan. Kristus teki niin, ja me olemme Kristuksen seuraajia.”

”Kristittyjen sanoma homoseksuaaleille on sama kuin muillekin: sen, mitä todella kaipaatte, saatte Kristuksessa, jossa voitte kohdata Jumalan persoonallisen rakkauden. Kirkossa, eukaristiassa saatte jopa hänen ruumiinsa, saatte tulla yhdeksi ruumiiksi hänen ja koko seurakunnan kanssa.”

Toisaalta on myös todettava, että ”jos kahden samaa sukupuolta olevan välinen seksi on väärin, silloin taipumus sitä kohtaan on ’objektiivisesti väärin suuntautunut’ (KKK 2358). Homoseksuaali on kaikkien muidenkin ihmisten tavoin kutsuttu oman säätynsä mukaiseen siveyteen, itsehillinnän harjoittamiseen ja sitä kautta sisäiseen vapauteen – olemaan himojensa herra eikä orja (ks. KKK 2359). Jos taipumus voidaan korjata ja jos homoseksuaali sitä haluaa, niin hyvä on, jos taas ei, niin sukupuolivietin energian voi ohjata hyvän tekemiseen, ja rakkaudelle voi etsiä ei-seksuaalisia ilmaisutapoja.”

Hyppään tässä yhteiskunnallisten pohdintojeni yli ja siirryn viimeiseen artikkeliin, sillä Ari Puonti jälleen jatkaa siitä, mihin tässä päädyin ja käsittelee homoseksuaalin ”mahdollisuutta muutokseen”.

Kiista homoseksuaalisuuden muutoksesta

Näin otsikoidussa artikkelissaan Puonti esittelee paljon samaa informaatiota, kuin mitä hän tarjoaa kirjassaan Suhteesta siunaukseen. 1800-luvun lopun homoliike alkoi käyttää termiä ”homoseksuaali”, ja se uskoi ”homoeroottisen kiinnostuksen synnynnäisyyteen ja muuttumattomuuteen”.

Puonti esitteee termin ”essentialismi”: ”Essentialisti uskoo, että homous on ihmisen aito olemus (lat. essentia) ja osa muuttumatonta minuutta. Essentialistin mukaan seksuaalisuuden muutosta kokeneet joko valehtelevat tai he eivät alun perin olleet aitoja homoja, vaikka niin luulivat.” Essentialismi elää edelleen homoliikkeessä ja biologien keskuudessa.

Puonti sanoo monien homojen ja lesbojen olevan essentialisteja, koska he ovat yrittäneet ”parantaa” itsensä ”tukahduttamalla homoeroottiset tunteensa tai jopa solmimalla heteroavioliiton”. Nämä ratkaisut ovat kuitenkin todellisuuden kieltämistä, ja valitettavasti ”monet luulevat, että edellä kuvatut ’eheytymisyritykset’ edustavat myös ex-gayliikkeen toimintaa”.

Puonti jatkaa, että yhteiskuntatieteiden homotutkimus otti 1990-luvulla essentialismista poikkeavan linjan: sosiaalinen konstruktionismi. Se tarkoittaa käsitystä, että yhteiskunnalliset olosuhteet määrittävät seksuaalisen suuntautumisenkin. ”Väitettiin jopa, että suuntautuminen voi olla valinta.” Tämä queer-tutkimuksena tunnettu ”homoliikkeen kauhukakara” on ”päästetty kaapista ulos vain siltä osin kun se on sopinut homopolitiikkaan”.

Puonti perustelee tämän SETA-aktiivi Olli Stålströmin väitöskirjalla, jossa kerrotaan, ”että homoliike on käyttänyt essentialistisia ’synnyin homoksi’ argumentteja kansalaisoikeustaistelussa, vaikka homotutkimuksen valtavirta kääntyi jo 1980-luvun lopulla sosiaaliseen konstruktionismiin”.

Postmodernin queer-ajattelun mukaan normaalin seksuaalisuuden määrittelijä on väistämättä vallankäyttäjä, koska lopullista totuutta ei ole.  Kristillinen todellisuuskäsitys on vastakkainen: luonto ei ole siinä tilassa, johon Jumala sen loi, koska syntiinlankeemus vaurioitti ihmisyyttä ja seksuaalisuutta. Puonti siteeraa tässä Humen giljotiinia. Toisaalta Puonti sanoo ex-gayliikettä eräänlaiseksi queer-teoksi.

Ex-gay tarkoittaa ”homoseksistä kieltäytyvää ja homoliikkeen ajattelun hylkäävää uskovaista kristittyä”. Hänen queer-julistuksensa kieltäytyy kuuntelemasta poliittista homoliikettä ja sen lobbaamia mielenterveysalan järjestöjä. Ex-gay ei tarkoita, etteikö henkilö enää tuntisi mitään eroottisia tunteita samaa sukupuolta olevia kohtaan. On otettu käyttöön termi SSA (same-sex attraction). Identiteetin muodostaa kuitenkin Jumalan lapseus, ei seksuaalinen kiinnostus.

Puonti esittelee tämän jälkeen tilastoja muutoksen kokeneista ex-gay-henkilöistä ja asiaan liittyvää poliittista kamppailua. Lopuksi Puonti kertoo, että muutos voi tapahtua a) seksuaalisen käytöksen, b) seksuaali-identiteetin ja/tai c) eroottisen kiinnostuksen alueilla. Henkilö voi itse vaikuttaa seksikäytöksensä muuttumiseen ja siihen miten hän määrittelee itseään (a ja b).

Homoeroottinen kiinnostus (c) sen sijaan ei muutu tahdonvoimalla eikä jollain tekniikalla, vaan spontaanisti esim. hankalien ihmissuhteiden ja niihin liittyvien täyttymättömien tarpeiden tarkastelun hedelmänä. Muutos ei kuitenkaan ole mustavalkoinen, vaan se voi vähentyä asteittain. Silti yhtä arvokas kasvun päämäärä on ”elää tyytyväisenä selibaatissa”.

Etsija kansi 2-3 2013

Kuuluisimpien katolilaisten kuulumisia

12.10.2009

Suomen kaksi kenties kuuluisinta katolilaista, vastavihitty piispa Teemu Sippo SCJ ja populisti europarlamentaarikko Timo Soini PS, ovat esiintyneet aivan viime aikoina mediassa edukseen, ja ennen kaikkea kirkon eduksi. Ajattelin lyhyesti referoida näitä esiintymisiä ja kartoittaa täten suomalaisen katolisuuden profiilia tämän hetken julkisessa keskustelussa.

Piispa Sipon haastattelu

Teemu Sippo on aloittanut piispakautensa kunnioitettavan vahvasti. Hän on saarnannut Kristusta, jakanut sakramentteja (mm. jo kahdelle vahvistuskummipojalleni) ja antanut vankasti kirkon opetusta ja maailmankuvaa puolustavia haastatteluja. Viimeisin pommi tuli tänään, kun Yle julkaisi haastattelun, jossa piispa varoittaa luterilaisia Svenska Kyrkanin mallista. Ruotsissa ollaan tekemässä avioliitosta sukupuolineutraalia, eikä Suomessakaan olla kovin kaukana kirkollisesta homoparien siunaamisesta.

”Katolinen kirkko ei katso voivansa siunata samaa sukupuolta olevia pareja. Se ei pidä sitä moraalisesti hyväksyttävänä… Kaikki mikä tapahtuu Ruotsissa, tapahtuu yleensä Suomessa muutaman vuoden viiveellä. Siinä voi tulla ongelmia käytännön ekumeniassa, niin kuin Ruotsissa näyttää tapahtuvan.” Sippo puhui myös rohkeasti äärimmäisen tärkeästä aiheesta, nuorten seksuaalikasvatuksesta: ”Kondomien jaon myötä ikäänkuin kehotetaan, että käyttäkää nyt, kun ette muutakaan voi. Minusta pitäisi pikemminkin valistaa nuoria pidättyväisyyteen seksuaalisuudessa.”

Piispa vastasi myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin. ”Monesti puhtaasti taloudelliset seikat määräävät työelämässä. Tottakai taloudella on omat lainalaisuutensa, mutta herää kysymys, miten voitaisiin inhimillisemmin suhtautua työtä tekeviin ihmisiin ja perheisiin.”

Toimittajaa kiinnosti lisäksi pahojen henkien manaaminen: ”Meillä on hiippakunnassa yksi vanhempi pappi. Me kutsumme mieluummin eksorsistiksi… Tässä tietysti tarvitaan sellaista pappia, joka osaa erottaa sairauden tai mielenhäiriön muusta, sanoo Sippo… Me ymmärrämme katolilaisessa (sic) kirkossa, että on olemassa käsittämätöntä pahaa, joka voi vaikuttaa ihmiseen ja josta hän joutuu kärsimään.”

Sipon ytimekäs kristillisen maailmankuvan puolustus sai vastakaikua – Ylen nettiartikkelin kommenttiruutu täyttyi pian 14 sivullisesta mielipiteitä: ”Hyvä piispa.Katolinen kirkko pysyy Raamattuperiaatteessa. Me luterilaiset menemme maailman mielipiteen mukaan. Emme enää ole Sanan kirkko.” ”Samoin kuin edellinen. Kuuntele viisaita neuvoja, luterilaisen kirkon johto!” ”Täytyy nostaa hatttua. Luterilainen kirkko tuntuu keskittyvän sosiaalis-eettisiin puhjeenvuoroihin… Piispa keräsi minun pisteeni, vaikka en katolinen olekaan…” ”Kuunnelkaamme viisaita neuvoja me luterilaiset. Vaikka meillä onkin valtion kirkko ei se tarkoita sitä, että kirkon tulisi luopua omista näkemyksistään…”

Timo Soinin haastattelu

Timo Soinia haastateltiin äskettäin luterilaiseen Uusi Tie -lehteen. Pääteemat ovat tutunlaisia: moraaliset ja yhteiskunnalliset kysymykset. Soini selostaa kääntymystään: ”En oikein ymmärtänyt, kun luterilainen kirkko sanoi, etteihän abortti kiva ole, mutta kun elämä ja elämäntilanteet voivat olla hankalia.” ”Suomessa oli vallalla käsitys, että kommunismi on ikuinen ja että sen kanssa pitää vain oppia elämään. Paavi opetti, ettei marxismiin ja ateismiin pidä sopeutua. Ajattelin, että tämähän on mainio kaveri.”

Soini ei pelkää sanoa mielipidettään kiistanalaisista moraaliasioista kuten homoudesta ja abortista: ”Mielestäni homoseksuaalit eivät voi mennä naimisiin eivätkä adoptoida lapsia… Kyllä minä heidät ihmisinä hyväksyn, mutten hyväksy avioliitoksi kuin miehen ja naisen liiton.” ”Teko on tuomittava, muttei ihminen.” ”Ihmiselämä on pyhä… Sehän on täysin selvää, että elämä alkaa hedelmöityksestä… Jos ajatellaan, että ihmisen elämä on pyhä, niin se on pyhä alusta asti. Tai jos ajatellaan, ettei se ole pyhä, minusta on suurta hurskastelua vastustaa kuolemantuomiota, jos kerran kannattaa kuolemantuomiota syntymättömälle lapselle.”

Soini ei ole teologi eikä kykene ratkaisemaan kaikkia abortin ja avioliiton purkamattomuuden vaikeimpia ongelmia. Silti hän pitää yksinkertaisella uskollaan kiinni kristillisestä avioliitosta ja sen pyhyydestä: ”Se ei ole sellaista, että ollaan nyt toistaiseksi ja vaihdetaan sitten, kun tulee parempi… Jos leikkii tulella, siinä käy hullusti. Monelle käy. Tunne ottaa vallan tahdosta. Avioliitto on tahdon asia.”

Soini ei pelkää edes kristinuskon inklusiivisen eksklusivismin totuutta: ”Se on kipeä asia sanoa ääneen, mutta näin se on. Kaikkia ihmisiä, uskoja ja vakaumuksia pitää kunnioittaa, mutta jos puhutaan pelastuskysymyksestä, kristinusko opettaa, että Isän tykö mennään Kristuksen kautta. En voi mennä sanomaan, ettei näin ole.” Soini on huolissaan Suomen ev.-lut. kirkon nykytilasta: ”Yhteiskunnallinen ajan henki tunkeutuu sinne… On hyvä ihminen, hyvä elämä, hyvä humanismi – ihan täyttä roskaa.”

Soinin dogmihistoriassa, ekklesiologiassa ja soteriologiassa olisi parantamisen varaa, mutta kuten sanottu, Soini ei ole teologi, eikä häneltä ehkä moitteetonta teologiaa voi vaatiakaan. Ehkä Soini on oikeassa loppukommentissaan: ”Meitä on monenlaisia. En ole mallikristitty. Olen välillä hyvinkin rankka persoona ja joskus kohtuuton, mutta kuitenkin armon alainen. Jumalan luo on monta tietä, mutta kaikki tiet vievät Kristuksen kautta.”

Arviointia

Kahden TS:n, Teemu Sipon ja Timo Soinin haastattelut antavat jonkinlaisen kuvan siitä, millainen asema katolisuudella on tämän hetken suomalaisessa yhteiskunnassa, millaiset asiat kiinnostavat ja puhututtavat. Suurin kysymys on luonnollisesti suhde luterilaiseen kirkkoon erityisesti polttavissa moraalikysymyksissä kuten homoseksuaalisuus, abortti ja ehkäisy. Näissä katolinen kirkko nähdään joko vanhoillisena ja taantumuksellisena tai vaihtoehtoisesti uskollisena kristilliselle perinteelle, moraalisesti selkärankaisena.

Katolilaiset saavat edustaa kantaansa, koska he ovat vanha ja kunnioitettu kirkko, mutta Suomessa kuitenkin pieni vähemmistö, joka ei häiritse tavallista suomalaista postmodernia elämää viettävää luterilaiseen kirkkoon paperilla kuuluvaa sekulaarihumanistia. Yhä useammat jossain määrin kristilliseen perinteeseen sitoutuvat suomalaiset alkavat samalla nähdä katolisen kirkon moraalisen johtajuuden Suomessa, jossa luterilaiset piispat eivät uskalla sanoa paljoakaan. Vapaasuuntalaisia ei oteta vakavasti, ja Suomen ortodoksit ovat käytännössä usein lähempänä luterilaista kuin katolista linjaa.

Jää nähtäväksi, alkaako Suomessa kansainvaellus kohti isien uskoa, takaisin tosi arvoihin nojaavaan kristillisyyteen, joka ei pelkää kohdata eikä haastaa itsetuhoista postmodernia yhteiskuntaa, jolla ei enää ole tuntumaa menneeseen, tarkoitusta nykyiseen eikä tähtäintä tulevaan. Ainakin se on selvää, että katolisuuden ääni ei voi yhteiskunnassamme rajoittua kahteen kuuluisaan TS:ään – kolmannen TS:n, Tavallisen Seurakuntalaisen, on noustava johtotähdeksi omassa vaikutuspiirissään.


%d bloggaajaa tykkää tästä: