Huovisen Hans Küng-tutkimukset

Kerran kysyin Heikki Räisäseltä, miltä hänen peräänkuuluttamansa eksegetiikan vakavasti ottaminen dogmatiikassa voisi näyttää. Räisänen viittasi Hans Küngiin.

Sveitsiläissyntyinen Hans Küng (s. 1928) toimi Vatikaanin II kirkolliskokouksen teologisena asiantuntijana ja oli erittäin suosittu katolinen ekumeeninen teologi 1960-luvulla. Suomessa häntä tutkittiin ahkerasti 1970-luvulla, ja suomalaisten Küng-tutkijoiden etunenässä oli Eero Huovinen.

Näin saan erinomaisen aasinsillan Räisäs-sarjastani Huovis-sarjaani, joka on vielä viimeistä silaustaan vailla. Huovisen yhtä Küng-artikkelia olen jo käsitellyt sarjan ensimmäisessä artikkelissa eli Elävä dogma -kirjaesittelyssä. Siinä käsiteltiin erehtymättömyyskiistaa, joka teki Küngistä kiistellyn ja lopulta katolisessa valtavirrassa torjutun teologin. Huovisen Küng-tutkimusten arvostamiseksi täytyy palata hetkeksi 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun tunnelmiin.

Eero Huovisen, Risto Cantellin ja Simo S. Salon toimittama kirjanen Kirkon ykseys ja reformi – Hans Küngin herättämä ekumeeninen keskustelu (Missiologian ja ekumeniikan seura 1974) sisältää herkullisia makupaloja tuon ajan innosta. Vuonna 1972 arkkipiispa Martti Simojoki totesi Küngin väitöskirjasta: ”On tavallaan merkillistä, että käytettävissämme oleva perusteellisin teos luterilaisuuden keskeisimmästä opista nykyisin on katolisen oppineen kirjoittama.” (s. 18)

27-vuotiaana julkaisemassaan väitöskirjassa Küng oli arvioinut Karl Barthin vanhurskauttamisoppia katolisesta näkökulmasta ja päätynyt tulokseen, että Barthin ja katolisuuden välillä vallitsee asiasta ”perustavanlaatuinen yksimielisyys” (s. 19). Tämä loi epäilemättä pohjaa myöhemmille katolis-protestanttisille ekumeenisille dialogeille vanhurskauttamisesta ja lopulta kuuluisalle Yhteiselle julistukselle.

Vuonna 1967 eli pian Vatikaanin II konsiilin jälkeen Küng julkaisi muhkean kirkko-opillisen perusteoksensa Die Kirche, josta katolisen ekklesiologian suurnimi Yves Congar totesi, ”ettei kukaan aikaisemmin ole ajatellut kirkon todellisuutta yhtä laajasti ja johdonmukaisesti evankeliumin valossa kuin Küng”. Suomalainen dogmaatikko Osmo Tiililä puolestaan lausui: ”Suurenmoinen teos. Roomalainen teologi kirjottaa tällaista. Tempora mutantur! Tämä on suurelta osalta omaa kirkko-oppiani. Gottesvolk!” (s. 22)

Yllä olevat lainaukset ovat Simo S. Salon artikkelista yllä mainitusta teoksesta. Huovisen artikkeli tässä julkaisussa on sama kuin Elävä dogma -kirjassa, jonka olen siis jo esitellyt. Seuraavaksi siirryn Huovisen kahteen kirjamittaiseen Küng-tutkimukseen, jotka selvittävät Küngin käsitystä Raamatusta ja kristologiasta. Kummatkin on julkaistu vuonna 1978 Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuissa, edellinen numerolla 109, jälkimmäinen numerolla 111.

Küng ja Raamattu

Eero Huovisen tutkimuksen Jumalan sana – sana Jumalasta: Hans Küngin käsitys Raamatusta v. 1957-1974 otsikko sisältää jo sen perusteesin: Küngin raamattukäsityksen kehittyi 1950-luvulta 1970-luvulle niin, että siinä missä nuori Küng näki Raamatun erehtymättömänä ja inspiroituna ”Jumalan Sanana” välittömästi ja joka lauseessaan, kypsä Küng pitää Raamattua todistuksena ilmoituksesta, joka voidaan ymmärtää vain uskonkokemuksen kautta. (s. 126-131)

Vuosi 1962 eli Vatikaanin II konsiilin avajaisvuosi merkitsi Huovisen mukaan erittäin suurten muutosten aikaa. Huovinen omistaa tälle vuodelle kokonaisen pitkän luvun (3), johon sisältyy paljon mielenkiintoista dialogia liberaaliprotestantismin kanssa. Liberaaliprotestantismin suurnimien Bultmannin ja Harnackin ansiota on sen havaitseminen, että ”varhaiskatolisuus” alkaa jo Uuden testamentin sisällä. (s. 33)

Seuraavan sukupolven edessä oli kaksi vaihtoehtoa, joita havainnollistavat Bultmannin oppilaat Heinrich Schlier ja Ernst Käsemann. Edellinen hyväksyi varhaiskatolisuuden UT:n legitiiminä osana ja kääntyi katolisuuteen, jälkimmäinen jäi protestantiksi mutta joutui toteamaan, että ”aika, jolloin koko Raamattu voitiin asettaa katolisuutta vastaan, on lopullisesti ohi”. (s. 35)

Käsemannin ratkaisu oli etsiä ”kaanonia kaanonissa” evankeliumista eli käytännössä luterilaisesta vanhurskauttamisopista. Küngin sanoin sola scriptura muuttui muotoon sola pars scripturae (vain osa Raamattua), ohjelmaksi, joka haluaa olla ”raamatullisempi kuin Raamattu”. (s. 36) Küngin mukaan koko UT on otettava vakavasti, tosin historiallisesti eriytettynä ja nykyaikaan käännettynä (s. 37).

Käsemannin kuuluisaan teesiin, jonka mukaan UT:n kaanon on perusta ei kirkon ykseydelle vaan tunnustuskuntien moninaisuudelle, Küng sanoo: ”Uuden testamentin kaanon on tosin edellytys (Voraussetzung), aihe (Anlass) tunnustusten monilukuisuudelle, mutta ei ankarassa mielessä perusta (Grund) eikä syy (Ursache).” ”Tunnustusten monilukuisuuden syy ei ole Uuden testamentin kaanon, joka ykseydessään, ’katolisesti’ (kath’olou) ymmärrettynä on ekklesian ykseyden edellytys, vaan hairesis, joka pirstoo ekklesian ykseyden.” (s. 49)

Käsemannin vaikutus Küngiin on kuitenkin sellainen, että Küng päätyy jakamaan UT:n kirjat ”alkuperäisiin” ja ”johdettuihin” sen perusteella, miten kirjat todistavat evankeliumista, uskonvanhurskaudesta, pelastustapahtumasta Kristuksessa. (s. 51-52) Arviossaan Die Kirche– kirjasta Yves Congar kysyikin, käyttääkö Küng koko Raamattua: Vanha testamentti, Apostolien teot, pastoraalikirjeet ja Johanneksen evankeliumi ovat jääneet syrjään. (s. 98)

Küng tunnustikin vuonna 1971: ”Synoptinen Jeesus – hänen julistuksensa, hänen käyttäytymisensä, hänen kohtalonsa – ei Apostolien teot eikä myöskään Paavali – on ja pysyy perustavana minun kirkkokäsitykselleni.” (s. 100) Joskus Küng vaikuttaa seuraavan suorastaan skientistisesti historiallis-kriittistä metodia, mutta toisaalta hän korostaa kristinuskon eksistentialistista luonnetta, jolloin taas historia jää sivuun (s. 105-108).

Huovinen päättelee: ”Küngin raamattukäsitystä sävyttää täten – hänen teologialleen yleisemminkin ominainen – pyrkimys nivoa yhteen toistensa kanssa jännityksessä olevia hermeneuttisia aineksia. Toisaalta hän lähestyy positivistista historiakäsitystä, toisaalta historian uskonteologisen merkityksen relativoivaa eksistentiaalista interpretaatiota.” (s. 131)

Küng ja Kristus

Jos edellisen sitaatin sivistyssanat alkoivat tuottaa päänvaivaa, niin odottakaas kun päästään käsiksi Huovisen väitöskirjaan Idea Christi: Idealistinen ajattelumuoto ja kristologia Hans Küngin teologiassa. Huovinen on sanonut, että hänen teologipolvensa piti lukea Tuomo Mannermaan väitöskirja Karl Rahnerin teologiasta useampaan otteeseen, ennen kuin sitä alkoi ymmärtää. Aika hyvin on oppipoika mestariaan osannut imitoida – luin vain kerran, enkä tiedä kuinka paljon ymmärsin.

Itse asiassa tutkimusta lukiessani mieleeni nousi ajatus, että jos systemaattinen analyysi on tätä, niin en tiedä, miten mielekästä se on. Täytyy kyllä tunnustaa, että Huovisen tutkimus toi elävästi mieleen systemaattisen analyysin teoreettiset ihanteet, kyllähän tässä niitä esimerkillisesti toteutetaan. Silti haluaisin ajatella, että ymmärrettävyys, mielenkiinnon ylläpitäminen ja jopa persoonallisuus saisivat kuulua hyveinä systemaattiseenkin teologiaan. Ehkä kyse on sukupolvierosta.

Yritän kuitenkin tiivistää joitain Huovisen esittämiä huomioita. Ensinnäkin Küngin kristologiassa on havaittavissa sama ambivalenssi kuin raamattukäsityksessä: toisaalta Küng korostaa historiaa ja pyrkii rekonstruoimaan sen tosiasioita, toisaalta hän esittää historian relativoivia ajatuksia, joissa etusijalle nousee eksistentialistinen kokemus ja uskon subjektiivinen merkityksellisyys. (s. 185-186)

Myös tässä tutkimuksessa Huovinen erottelee selvästi Küngin varhais- ja myöhäisvaiheen, joiden väliin sijoittuu ”hegeliläinen intermezzo”, Menschwerdung Gottes -kirja (1970), jossa vanha ja uusi käsitys elävät rinnakkain. Küngin varhaisvaiheelle on ominaista korostaa Kristuksen pre-eksistenssiä ja ontologista jumaluutta, myöhäisvaiheessa fokus siirtyy ”alas” historian Jeesukseen, hänen asiaansa ja sen merkitykseen uskovalle.

Küngin varhaisvaiheessa kristologia edeltää jopa luomisoppia. Küng liittyy katolisen ressourcement-teologian (erit. Henri de Lubac) havaintoon siitä, että jos jo luominen on tapahtunut Kristuksessa, kuten UT tulkitsee (Kol. 1, Joh. 1), niin mitään ei ole Kristuksen ulkopuolella, ja vanha katolinen luonto-yliluonto-erottelu ja ”puhtaan luonnon” (natura pura) käsitteet menettävät merkityksensä tai relativoituvat.

Koska Kristuksen inkarnaatio oli alusta asti Jumalan suunnitelma, ikuisuuden näkökulmasta Kristus on aina ollut inkarnoitunut (tai ”inkarnoituva”) Sana. Ero pre-eksistenttisen ja inkarnoituneen Kristuksen välillä näyttäytyy vain meidän inhimillisen ja ”huonon” aikakäsityksemme puitteissa. Ikuisuudessa Kristus on muuttumaton, ja on olemassa vain yksi Kristus-ilmoitus. Huovinen kutsuukin Küngin todellisuuskäsitystä ”kristomonistiseksi”. (luku 1)

Myöhäinen Küng (erityisesti teoksessa Christ sein, 1974) liittyy jo selvästi post-kantilaiseen tietoteoriaan ja korostaa ontologian sijaan subjektin arvokokemusta. Jeesuksen jumaluus tulkitaan funktionaalisesti. Jeesuksessa on kyse Jumalan asiasta. Kristuksen pre-eksistenssi on muuttunut objektiivisesta todellisuudesta teologiseksi symboliksi: ”Ikuisuudesta ei ole ollut muuta Jumalaa kuin se joka on manifestoitunut Jeesuksessa”. (luku 3)

Huovisen mukaan Küngin ajatteluun jää ristiriitoja. mutta viime kädessä hänen kristologiaansa jäsentää idealistinen ajattelumuoto. Vaikka Küng pyrkii sanoutumaan irti idealismista, hän ei suhteuta näitä kommenttejaan teologiseen kokonaiskäsitykseensä, ja ne jäävät irrallisiksi. (s. 176-177) Küngin Kristus tyhjenee hänen edustamaansa asiaan, ja tuo asia on vastauksen antaminen ihmisen eksistentiaaliseen kyselyyn elämän mielekkyydestä ja arvosta. (s. 187)

Lopuksi

Molemmissa Huovisen Küng-tutkimuksissa on havaittavissa, kuinka Küngin teologia muuttui 1950-luvulta 1970-luvulle. Murros tapahtui ennen kaikkea Vatikaanin II kirkolliskokouksen aikana 1962-1965, ja osittain Küngin teologinen kehitys kulki käsi kädessä katolisen kirkon oman kehityksen kanssa: perinteisestä skolastisesta teologiasta Uuteen testamenttiin, antiprotestanttisuudesta ekumeenisuuteen, jne.

Pian konsiilin jälkeen Küng kuitenkin ajautui konfliktiin kirkon opetusviran kanssa. Tätä prosessia on viime aikoina kuvannut erinomaisesti TM Heikki Leskinen kirkkohistorian gradussaan, joka on ladattavissa ilmaiseksi täältä. Küngistä tuli eräänlainen katolisen kirkon Heikki Räisänen, julkinen toisinajattelija, joka kuitenkin pysyi kirkon jäsenenä ja jopa pappina.

1970-luvun jälkeen tai jo sen aikana Küng joka tapauksessa menetti paikkansa katolisen ja ekumeenisen teologian kärjessä tai ylipäätään valtavirrassa. Huovinenkin pettyi Küngiin ja joutui kyselemään, menikö hänen Küng-tutkimuksiinsa liikaa kallista aikaa, olivatko ne jopa turhaa työtä. Ajankäytöstä en tiedä, mutta eivät ne varmasti aivan turhaa työtä olleet. Seuraava sukupolvi kiittää!

Lopuksi juttu, jonka kuulin kerran itsensä isä Jan Aartsin suusta. 1970-luvulla Tuomo Mannermaa, Eero Huovinen ja kumppanit olivat tutkineet ja tutkivat katolisia teologeja kuten Karl Rahneria ja Hans Küngiä, mutta katolinen isä Jan väitteli Helsingissä vuonna 1972 Lutherin virkateologiasta.

Luterilaisten näkökulmasta tilanne oli nurinkurinen: Suomen paras Luther-asiantuntija oli katolinen pappi! Tämä oli ainakin yhtenä sysäyksenä sille, että Mannermaa alkoi tutkia Lutheria, mistä syntyi sitten kuuluisa suomalainen Luther-tutkimuksen koulukunta. Siihen liittyi myös Eero Huovinen kahdella Luther-tutkimuksellaan. Niistä sitten ensi viikolla.

 

Huovinen lähikuvassa

Jaakko Tapanisen kirja Lähikuvassa Eero Huovinen (Otava 2010) on viihdyttävä, opettava ja koskettavakin katsaus Helsingin luterilaisen emerituspiispan henkilöön ja elämään. Haastatteluihin pohjautuva elämäkerrallinen ja journalistinen teos ansaitsee ehdottomasti paikkansa Huovisen omien kirjojen rinnalla tämän blogin Huovis-sarjassa.

Teologi ja professori

Kirjan alussa kerrotaan Huovisen lapsuudesta ja nuoruudesta. Huovisen äiti kuoli Eeron ollessa vielä koulupoika, ja hänen Lauri-isänsä meni uusiin naimisiin. Isä oli evankelisen liikkeen saarnaaja, ja nuorena teologian opiskelijana Eerokin koki evankelisuuden ja sen opiskelijatyön omakseen.

”Teologien maailma on heimojen maailma. Se kenen poika tai tyttö olet, mistä päin tulet, kenen johdolla opiskelit, kenet tunnet ja ennen kaikkea, minkä kirkon sisällä vaikuttavan herätysliikkeen varjossa ja valossa olet kasvanut, määrittelevät ympäristön suhtautumisen sinuun vielä voimakkaammin kuin persoonallisuutesi.” (s. 31)

Keväällä 1968 Eero koki teologisen herätyksen ja kiinnostui dogmatiikasta, uskon perusteista. Syksyllä Seppo A. Teinosen graduseminaarissa 24-vuotias Huovinen sai ahertaa katolisen teologin Karl Rahnerin parissa. Gradu käsitteli Rahnerin näkemystä piispuuden ja paaviuden suhteesta. (s. 34)

Teinonen oli kiinnostunut katolisesta teologiasta oltuaan Vatikaani II:n tarkkailijana ja laati ”järeän teologisen ohjelman”, jonka tarkoituksena oli tosissaan rakentaa siltaa Rooman ja Helsingin välille. Teinonen keräsi ympärilleen ryhmän nuoria assistentteja, joista tuli myöhemmin tärkeitä teologisia ja ekumeenisia vaikuttajia, Huovisen lisäksi mm. Simo Kiviranta ja Juhani Forsberg. (s. 35–39)

Teinosen Vatikaani II:n teologiaa käsittelevä kirja Rooma ja me oli näissä piireissä herkkuruokaa, ”mukaansatempaava johdatus roomalaiskatoliseen teologiaan”, joka osoittautui aivan muuksi kuin 60-luvun luterilainen kuva katolisuudesta ”paavi- ja Maria- ja anekeskeisenä rituaalikirkkona”. (s. 85)

Rahner-gradun jälkeen Huovinen tutki väitöskirjassaan Hans Küngin kristologiaa. Küng oli Vatikaani II:n aikaan ja 1960-luvulla teologian kuuma nimi. 1974 Huovinen teki toissaviikolla mainitun ensimmäisen Rooman-matkansa, jolla hän tapasi ekumenianeuvoston ja oppiviraston väkeä. Seuraavana vuonna 1975 Huovinen ja hänen assistenttitoverinsa toivat Küngin Suomeen.

Pop-teologi Küng veti Porthanian luentosalin ja Tuomiokirkon kryptan ääriään myöten täyteen. Sitten matkattiin Lapualle ja vielä Lappiin, ajatuksena keskustella rauhassa elämän ja uskon suurista kysymyksistä. Küng osoittautui kuitenkin pettymykseksi. Huovinen olisi halunnut puhua Jumalasta, mutta Küng halusi vain puhua riidoistaan Rooman kanssa ja siitä, mitä hänestä itsestään julkisuudesta ajateltiin. (s. 88)

Kun Küng radikalisoitui entisestään ja menetti lopulta kirkollisen opetuslupansa, Teinoselle ja Huoviselle kävi selväksi, ettei hän enää edustanut ekumenian tulevaisuutta. Väitöskirjaan uhratut vuodet aiheuttivat jälkikäteen turhautumista. (s. 40)

Vuonna 1975 Suomessa kävi kuitenkin myös toinen katolinen teologi, Freiburgin dogmatiikan professori Karl Lehmann. Hänestä Huovinen löysi sitä syvyyttä ja lämpöä, mitä Küngiltä puuttui. ”Niin ajattelijana kuin ihmisenäkin Lehmann oli sitä, mitä Huovinen halusi olla.” (s. 89) (Lehmannhan kävi Suomessa myös vuonna 2009 vihkimässä piispaksi entisen oppilaansa Teemu Sipon.)

Lehmannista tuli Huoviselle läheinen, ja Huovinen näppäilikin juuri Lehmannin numeron kännykkäänsä vuonna 1998, kun Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista tielle oli tullut viime hetken esteitä. Lehmann kuunteli Huovisen huolia, ja Huovinen aavistelee, että Mainzin piispalla oli yhteys myös Roomaan. Lopulta todennäköisesti baijerilaiskaksikko Ratzinger-Hanselmann avustajineen saivat neuvottelut maaliin niin, että YJV voitiin hyväksyä molemmin puolin. (s. 95–96)

Jos Huovisen teologiuran alkua väritti katolinen teologia, niin sen toisessa vaiheessa, vuodesta 1979 alkaen, painopiste siirtyi Lutheriin. Samana vuonna ilmestyi Tuomo Mannermaan merkkiteos In ipsa fide Christus adest, joka kihelmöi ja ”kului hiirenkorville Huovisen ja hänen aikalaistensa käsissä” (s. 43, 90).

Luther-tutkimuksesta tuli Huovisen akateeminen päätyö. Hänen Fides infantium -tutkimuksensa julkaistiin suomeksi vuonna 1991 ja saksaksi vuonna 1997. Dogmatiikasta tuli Huovisen ammatti, juuri sellainen, jota hän koki tarvitsevansa. Dogmatiikka on älyllisesti kiehtovaa, se on ymmärtämään pyrkivää suhtautumista siihen, mikä pohjimmiltaan ylittää ymmärryksemme. (s. 45)

Vuonna 1981 Huovisesta tuli Teologisen Aikakauskirjan päätoimittaja. Vuosikymmenen aikana Huovinen nosti lehden talouskriisistä ja paransi huomattavasti myös sen sisällöllistä tasoa. (s. 46–47) Koko 80-luvun Huovinen  jakoi opiskelijoilleen purukumia ja kehotti suhtautumaan teologiaan samalla tavoin: ”ottakaa mehut pois mutta älkää nielkö” (s. 48).

Vuonna 1990 Huovinen nimitettiin oppi-isänsä Teinosen tuolille dogmatiikan professoriksi Miikka Ruokasen valituksesta huolimatta. Ruokanen tosin sai pestin pian itselleen, kun Huovinen kutsuttiin Helsingin piispaksi. Niin, Huovista ei juuri näkynyt piispapaneeleissa. ”Piispan virkaan kutsutaan.” (s. 51)

Helsingin piispa ja tapaus Kylliäinen

Huovisen piispanuraa värittävät erinäiset konfliktit, vaikka hän yrittikin yleensä olla mahdollisimman sovitteleva ykseyden vaalija. Nuorena piispana Huovinen vastusti uutta Kirkkoraamattua tai ainakin toivoi sille aikalisää tai koeaikaa. Tyypillisen huovismainen kritiikki tulee esiin mm. kysymyksessä ”sielusta”.

”Käännöksessä sanaa sielu tulkittiin täsmälleen komitean puheenjohtajan Aimo T. Nikolaisen käsityksen mukaan elämänvoimana tai synonyymina ihmiselle elävänä olentona. Huovisen mielestä tulkinta oli kapea ja tieten tahtoen sivuutti täysin yhden teologian- ja filosofianhistorian suurimmista kysymyksistä eli kysymyksen sielun kuolemattomuudesta. ’Tällaisista kysymyksistä ei selvitä käden käänteessä – ellei sitten keskustelua haluta tukahdutta’, kirjoitti Huovinen.” (s. 61)

Tämän taistelun Huovinen hävisi, sillä käännösprojekti oli jo pitkällä ja valmistui kuin valmistuikin lopulta valiokunnan ehdotuksen mukaisesti. (s. 62) Karille ajautui myös Huovisen toinen aloite, jonka tarkoituksena oli keventää kirkon hallintokoneistoa. (s. 65) Molemmissa edellä mainituissa aloitteissa Huovista tuki muiden muassa isoenoni, Lapuan piispa Yrjö Sariola.

Tärkeää tukea piispantyössään Huovinen sai myös yliopiston vanhoilta kollegoilta kuten Tuomo Mannermaalta, Simo Peuralta, Kyllikki Tiensuulta ja aluksi myös Simo Kivirannalta. (s. 65) Simo Kivirannan ystävyys katkesi Huovisen piispanuran kenties näkyvimpään kohuun, tapaus Kylliäiseen.

”Tapaus Kylliäinen” viittaa pastori Antti Kylliäisen kirjaan Kaikki pääsevät taivaaseen (1997). Kirja synnytti valtavan mediajupakan, ja Helsingin piispana Eero Huovisella oli vastuu ”hoidella” Kylliäinen. Kylliäiselle tulee puhelu: ”Eero tässä terve.” (s. 108) Pitkää prosessia selitetään tässä kirjassa sivulta 108 aina sivulle 124 asti.

Kylliäiselle halutaan antaa oikeudenmukainen käsittely. ”Antti saa nähdäkseen kaikki kantelut ja muut tarpeelliset asiakirjat. Eero on muotoseikoissa tarkka.” (s. 113) En voi olla ajattelematta, että Huovisen takaraivossa on ollut vahvasti Hans Küngin tapaus ja se, mitä Küng on koko maailmalle julistanut Uskonopin kongregaation epäoikeudenmukaisuuksista.

Huovisen ongelma Kylliäisen kirjan kanssa ei ole se, että Kylliäinen esittää vaikeita kysymyksiä. Ongelma on se, että Kylliäinen esittää liian helppoja ja itsevarmoja vastauksia. Hän ei ole malttanut ”pysähtyä ristiriidan äärelle, vaan kiirehtinyt hakkaamaan sen miekalla auki” (s. 113–114). Huovisen piispallisena ratkaisuna on keskustella Kylliäisen kanssa, esittää hänelle kysymyksiä ja pyytää niihin kirjallisia vastauksia. Lopulta tuomiokapituli hyväksyy äänin 4-1 sen, että piispan ja Kylliäisen keskustelut ja niistä laadittu selostus riittävät. (s. 116)

Huovisen papeilleen Tuomiokirkossa esittämä tulkinta Kylliäisen kanssa käydyistä keskusteluista oli se, että Kylliäisen vastauskirjeen sisältö oli kirjaa lievempi ja että Kylliäinen nyt ”haluaa sitoutua luterilaiseen traditioon tiukemmin kuin missään elämänsä vaiheessa” (s. 119). Kun keskustelu avattiin, piispa joutui joskus hillitsemään sitä: ”Veljet ja siskot, muistakaa, että hän, josta me puhumme, on täällä joukossamme.” (s. 121)

Asia näytti ratkaistulta: Helsinki locuta, causa finita. Not so fast. Seuraavalla viikolla Kylliäinen saa taas kuulla luurista sanat ”Eero täällä terve”. Kylliäisestä oli tullut uusia kanteluita. Hän oli esiintynyt medialle liian itsevarmasti ja voitokkaasti, ”palannut taas kaikkitietävään tapaansa käsitellä vaikeita asioita” (s. 122). Lisäksi hän oli saanut Huovisen näyttämään harhaoppien suojelijalta.

Keskusteluprosessi toistettiin entistä kovemmilla panoksilla. Paperia tehtiin pitkään ja hartaasti. Lopputulos oli jälleen sama, 4-1. Kylliäinen sai pitää pastorinvirkansa, mutta Huovinen kehotti häntä ottamaan julkisuudessa rauhallisesti. Kylliäisestä tuli ehkä sittenkin omanlaisensa Suomen Hans Küng. Hän ”koki, että kirkko kävi oikeutta”, vaikka hän olisi halunnut keskustella armosta. Huovinen ja Kylliäinen kävivät ”kahta eri keskustelua”. Piispan mielestä asian hoitaminen keskustelulla eikä kurinpidolla ”oli sekä oikein että armollista”. (s. 124)

Huovinen, Kiviranta ja Luther-säätiö

Kylliäisen tapaukseen liittyy myös konflikti toisen laidan eli kirkon konservatiivien kanssa. Huovisen ystävyys Simo Kivirannan kanssa meni surullisella tavalla poikki Meilahden kirkossa tapahtuneen välikohtauksen vuoksi. Huovinen oli mennyt ilmoittamatta Paavalin synodin esitelmätilaisuuteen katsomaan, mitä hänen hiippakunnassaan tapahtuu. (s. 144)

Huovinen äkkäsi ovella vanhan kirkolliskokousystävän Liisi Jokirannan ja lyöttäytyi tämän seuraan. He kävelivät yhdessä keskikäytävää ensimmäiseen penkkiin saarnastuolin eteen. Sitten Huovinen kuunteli, kuinka Kiviranta kävi hänen kimppuunsa ”vakaassa raatelutarkoituksessa”. (s. 145)

Kiviranta puhui ”Helsingin piispasta, joka ei hoida virkaansa vastuullisesti, vaan sallii, ’että suomalainen seurakuntapastori lyö kirjallaan murskaksi rehellisesti sanottuna koko kristinuskon (…).'” Sitten Kiviranta moitti Huovista katolilaisten kanssa veljeilystä  ja kysyi, onko Raamattu ja tunnustus enää totta kirkossa. (s. 145)

Kun Kiviranta lopetti, n. 500-päinen yleisö nousi seisomaan ja puhkesi myrskyisiin aplodeihin. Vain Huovinen ja Jokiranta istuivat. Huovinen kysyi vierustoveriltaan, miksi tämä ei taputtanut, ja sai vastauksen, että ”sen verran solidaarisuutta vierustoverille sentään pitää olla”. Tähän välikohtaukseen päättyi Kivirannan ja Huovisen ystävyys. (s. 146)

Vuonna 2004 Kiviranta kuoli, ja Huovinen osallistui hänen hautajaisiinsa. Ehtoollispöydässä hän toivoi, että yhteys konservatiivisiipeen voisi eheytyä. Kuukautta myöhemmin Mellunmäen seurakuntakodin penkissä käy ilmi, että niin ei ole. Kyse oli Luther-säätiön jumalanpalveluksesta, johon Huovinen meni jälleen kutsumatta katsastamaan hiippakunnan menoa.

Pastorit Juhana Pohjola ja Sakari Korpinen jututtivat piispaa sakaristossa, puhuivat naispappeudesta, yhteyden särkymisestä yms. ja esittivät toiveen, ettei Huovinen ”asettaisi jumalanpalveluksen pitäjiä liian vaikeaan asemaan tulemalla ehtoolliselle” (s. 147).

Huovinen jätti menemättä, mutta messun jälkeen seurasi pitkä sakaristokeskustelu. Huovinen ei halunnut melua, mutta kaikki olivat nähneet tapahtuneen, ja metelin synty olisi vain ajan kysymys. ”Kai te nyt osaatte aavistaa, että tämä on aika kova juttu, jonka te teitte.” (s. 148)

Juttu tuli julki Kotimaa-lehdessä 8.4.2004: ”Tapaus hakee vertaistaan kirkkohistoriassa: Helsingin PIISPA EI KELVANNUT EHTOOLLISELLE Luther-säätiössä”. (s. 149) Huovinen yrittää sovitella, eikä hän hurraa eikä kommentoi, kun Pohjola ja Korpinen saavat määräaikaiset potkut pappisvirasta tuomiokapituleiltaan (Oulu ja Turku).  (s. 151) Äskettäin, 10 vuotta myöhemmin, Pohjola erotettiin mitä ilmeisemmin lopullisesti.

Huovisen mukaan Korpinen ja Pohjola ovat miehiä, jotka ”ovat lukeneet teologiansa ja osaavat Lutherinsa”, ja sitä hän kunnioittaa. Säätiö on tehnyt myös kulttuuriteon julkaisemalla suomeksi Lutherin Genesis-kommentaarin. Mutta: ”Ei kukaan huomaa Genesis-kommentaaria, ei kukaan näe heidän jumalanpalvelustensa lämmintä henkeä, vaan se mikä näkyy, on vanhoillinen, vihamielinen ja yhteistyökyvytön naispappeuden vastustaminen.” (s. 143) Kritiikki jatkuu:

”Luther-säätiössä itsepäisyys yltyy ajoittain käytökseksi, jollaista Huovinen on harvoin nähnyt. Se, että ei edes suostuta olemaan samassa tilassa kuin naispappi, on käsittämätöntä. Eiväthän katoliset tai ortodoksitkaan hyväksy naispappeutta, mutta hekin sentään rukoilevat ja istuvat samassa jumalanpalveluksessa yhdessä naispappien kanssa. Kukaan muu ei kävele ulos niin kuin nämä omapäiset oikeassaolijat.”

Huovisen risti ja uusi elämä

Viimeisinä piispavuosinaan Huovinen joutui vielä yhden kirkon sisäisen konfliktin keskelle. Kyseessä on tietysti kiista homoparien siunaamisesta. Kirjan 11. luvussa kerrotaan vuonna 2008 pidetystä Vantaan papiston tapaamisesta Myyrmäen kirkossa (kivenheiton päässä huoneesta, jossa tätä kirjoitan).

Piispa avaa keskustelun muistuttamalla siitä, että on kyse ihmisistä ja että on kuunneltava niitä, joilla on eri kanta. Yleinen tunnelma vaikuttaa olevan siunaamisen puolesta, ”pehmeästi mutta päättäväisesti”. Otteita puheenvuoroista: ”Jeesuksen sana uudelleen avioitumisesta on paljon selkeämpi kuin homoista. On kaksinaamaista olla siunaamatta homoja.” (s. 176) Myyrmäen kirkkoherra Jaakko Simojoki puolestaan totesi voipuneesti: ”Vanhalle miehelle tämä kaikki on niin hämmentävää.” (s. 177)

Lopulta Huovinen joutuu kakistamaan kantansa: ”Minä toivoisin, että papit suhtautuisivat pidättyvästi eli eivät siunaisi, eivät ainakaan ennen kuin kirkossa on yhdessä sovittu, miten toimitaan” (s. 178). Piispalle alkaa sadella hiillostavia kysymyksiä: ”Mitä sinä Eero teet minulle, jos minä siunaan?” (s. 178)

Huovinen joutui Myyrmäessä syksynsä kovimpaan tykitykseen. ”Hän on nurkassa, jossa hän ei halua olla, vanhoillinen, vanha piispa. Miten hän on tänne joutunut?” (s. 180) Huovista kritisoidaan nyt rankasti sekä vasemmalta että oikealta:

”Vapaamielisten mielestä hän on vanhoillinen, koska hän jarruttelee parisuhteiden siunaamisasiassa. Liberaalit vierastavat häntä myös siksi, että hän suhtautuu suvaitsevasti kirkon konservatiiveihin. Konservatiivit puolestaan eivät voi sietää häntä, koska hän ei potki harhaoppisia pappeja kirkosta, koska hän kieltäytyy vihkimästä naispappeuden vastustajia, koska hän etsii yhteistä maaperää katolisten kanssa. Hänestä, jonka piti olla yksi konservatiiveista, evankelisen liikkeen kasvatti, kovisten kellokas, on tullut vanhoillisten silmissä petturi, jopa vihollinen.” (s. 182)

Ulkopuolisena ja Huovista viime aikoina paljon lukeneena ei voi olla tuntematta myötätuntoa tällaisen kohtalon edessä. Tapanisen analyysin mukaan Huoviselle kävi vähän niin kuin monille muille itsenäisille ajattelijoille, joihin Huovinen on teologina perehtynyt: ”Luther tuomittiin valtakunnankiroukseen, Barth sai lähteä Saksasta, Bonhoeffer tapettiin leirillä, Küngilta vietiin opetusoikeudet, Teinonen jätti koko luterilaisen kirkon.” (s. 182)

Tässä on toki  jotain perää, mutta itse näkisin Huovisen enemmän yhteiseksi ajattelijaksi kuin itsenäisajattelijaksi. Huovinen halusi olla kirkon mies ja hyvä piispa, joka ottaa ykseyden vaalijan tehtävänsä vakavasti. Piispa on paimen, jonka esikuva on Kristus, Hyvä Paimen. Uskaltaisin lukea Huovisen tietä enemmän ristintien valossa. Hyvä paimen päätyy ristille.

Huovinen ei tietenkään ole mikään synnitön eikä virheetön Karitsa. Katolisesta näkökulmasta en pidä oikeina kaikkia hänen päätöksiään ja linjanvetojaan. Silti näen hänen elämässään perustavanlaatuisen pyrkimyksen pysyä kuuliaisena totuudelle, ja tulkitsen hänen ”ristinkuolemansa” porttina uuteen elämänvaiheeseen.

Luterilainen maailmanliitto nimitti Huovisen (joka ilmoitti eläköitymisestään lopulta seuraavana vuonna 2009) luterilais-katolisen dialogiryhmän luterilaiseksi puheenjohtajaksi. VY-dokumentin (2013) tuottaneen ryhmän ensitapaamisessa Huovinen esitteli itsensä seuraavasti: ”Olen nyt 64-vuotias, ja jos vielä jotakin haluan elämässäni tehdä, niin se on tämä: olla itseäni paremmassa seurassa keskustelemassa kristillisen uskon kannalta keskeisistä ekumeenisista kysymyksistä.” (s. 185)

Eero Huovinen ja Elävä dogma

Suomi-projektini yhtenä tärkeänä osana on etsiä ja esitellä suuria suomalaisia teologeja. Suomessa on tuhansia teologeja, mutta vain harvat oikeasti tekevät julkista ja konstruktiivista teologiaa. Omalla alallani ei totisesti ole ruuhkaa: varsinaisia dogmatiikkoja tai systemaattisen teologian kokonaisesityksiä on vain kaksi. Antti Pietilä kirjoitti sellaisen 1930-luvulla ja Osmo Tiililä 1950-luvulla.

Vaikka täysimittaisia dogmatiikkoja ei olekaan viime aikoina kirjoitettu, dogmatiikkaa on silti harjoitettu eri muodoissa. Luonnollisin paikka aloittaa etsintä on tietysti cathedra, sekä yliopistollinen että kirkollinen sellainen. Toisin sanoen katse kohdistuu dogmatiikan professoreihin ja piispoihin. On yksi elävä tapaus, jossa nämä katedrat vieläpä yhdistyvät: Eero Huovinen.

Eero Huovinen oli Helsingin yliopiston dogmatiikan professori vuosina 1990–1991 (vuosina 1982–1990 hän oli systemaattisen teologian apulaisprofessori) ja Helsingin hiippakunnan piispa vuosina 1991–2010, siis käytännössä kaksi täyttä vuosikymmentä. Huovinen on lisäksi ollut luterilaisena johtajana luterilais-katolisissa ekumeenisissa dialogeissa sekä kansainvälisellä (VY) että paikallisella (VKE) tasolla. Hänen käsialaansa on myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Katekismus.

Huovinen on siis kiistatta yksi suomalaisen teologian ja kristillisyyden suurnimistä. Seuraavaksi aloitankin sarjan artikkeleita Eero Huovisesta ja hänen kirjallisesta tuotannostaan. Näkökulmana on erityisesti suhde katolisuuteen, joka tulee Huovisen kirjoissa usein tavalla tai toisella esille. Esittelen ensin kirjan Huovisen akateemiselta kaudelta 1980-luvulta, tulevina viikkoina keskityn populaarimpaan kirjallisuuteen 1990- ja 2000-luvuilta.

Elävä dogma

Elävä dogma – teologisia tutkielmia ja sovellutuksia (STKSJ 155, Helsinki 1987) on kokoelma Huovisen teologisia artikkeleita eri aiheista. Kirjassa Lähikuvassa Eero Huovinen (johon palataan lähiviikkoina) kerrotaan tähän kirjaan liittyvä anekdootti (s. 58).

Presidentti Mauno Koivisto oli poliittisista syistä jättänyt tulematta Huovisen piispaksivihkimiseen, mutta myöhemmin presidenttipari kutsui Huoviset syömään. Huovinen vei tuliaisiksi Elävän dogman, jota Koivisto lupasi ainakin selailla. Hetken kirjaa lehteiltyään presidentti ilmoitti, että ”taidanpa lukeakin sitä”.

Eikä ole mikään ihme, että presidentti kiinnostui. Jo esipuheessa Huovinen jättää lähtemättömän merkin lukijan muistiin täräyttämällä seuraavanlaisen totuuden: ”dogmaattinen työskentely on välttämätöntä, elämä ei”. ”Elämä itsessään on yksinkertaisesti sellaista, että se vaatii dogmaattisten kysymysten asettamista.” (s. 5)

Huovinen kertoo kirjassa olevien artikkelien syntyneen elämän itsensä asettamien kysymysten hedelmänä. Huovinen siteeraa johdannoksi Karl Barthia, ”Baselin leijonaa”: ”Teologeina meidän tulee puhua Jumalasta. Mutta me olemme ihmisiä emmekä sellaisina voi puhua Jumalasta. Meidän tulee tietää molemmat, se että meidän pitää ja että emme voi, ja juuri siten antaa kunnia Jumalalle. Tämä on meidän ahdistuksemme. Kaikki muu on sen rinnalla lastenleikkiä.” (s. 6)

Huovinen ei joistain sympatioista huolimatta kuitenkaan ole mikään varsinainen barthilainen. Itse asiassa kirja alkaa Barth-kritiikillä. Huovinen siteeraa edeltäjänsä Seppo A.  Teinosen arviota Barthin yli 9000-sivuisen Die Kirchliche Dogmatik -pääteoksen viimeisestä niteestä:

”Barth on paljastanut karvansa: omista väitteistään huolimatta hän on spiritualisti.” ”Barthin suurella kirjalla on väärä nimi: se ei ole ’kirchliche Dogmatik’ eikä missään tapauksessa ’Die kirchliche Dogmatik’, vaan vain Die Privat-Dogmatik von Karl Barth.” (s. 11)

Küng-kiista

Karl Barthin lisäksi Huovinen käsittelee toistakin sveitsiläistä teologia. Jos Karl Barth on omanlaisensa lintu reformoidussa teologiassa, niin Hans Küngistä voi sanoa samaa katolisen teologian puolella. Huovinen teki Küngistä väitöskirjansa, ja tässä kirjassa Küngille on omistettu kaksi artikkelia. Niistä minua kiinnostaa tässä ensimmäinen, joka käsittelee Küngin aikaansaamaa kiistaa kirkon ja paavin erehtymättömyydestä.

Asia kiinnostanee katolilaisten ja Huovisen lisäksi myös muita luterilaisia, sillä vuosien 1870 ja 1950 ”infallibiliteetti- ja assumptiodogmit olivat omiaan repimään auki reformaation aikaisia haavoja ja osin myös jyrkentämään läntisten kirkkokuntien keskeisiä kiistakysymyksiä”. Küngin erehtymättömyysoppia kritisoiva kirja Unfehlbar? (1970) vaikuttikin katolisessa kirkossa ”pommin tavoin”. (s. 23)

Kuten Huovinen toteaa, jotain kirjan herättämän keskustelun laajuudesta kertoo se, että kevääseen 1973 mennessä kirjan johdosta oli julkaistu ”ainakin 7 kirjaa, 4 teologisten aikakauslehtien erikoisnumeroa ja 138 artikkelia, joiden lisäksi oli 46 muuta resensiota” (s. 24).

Küng pitää selvänä, että kirkon opetusviran monet historialliset erheet ovat hyvin tunnettuja. Hänen kirjamittaisen kritiikkinsä mukaan infallibiliteettiä eli erehtymättömyyttä parempia termejä ovat indefektibiliteetti ja perenniteetti (luopumattomuus, pysyvyys), ja hänen perusratkaisunsa mukaan kirkko tulee sille annettujen lupausten nojalla pysymään totuudessa ”erheellisistä lauseista huolimatta” (s. 25).

Küngin pääkriitikko oli Karl Rahner, joka ei halunnut puuttua ”Küngin esille nostamiin kirkon historian kuluessa tapahtuneisiin erehdyksiin, joiden olemassaolon Rahnerkin myöntää”. Sen sijaan Rahner keskittyy Küngin perusteesiin, joka on hänen mielestään ”vastoin koko katolista teologiaa” ainakin sitten reformaation ja varsinkin vastoin Vatikaanin I ja II konsiileja. Küngin kanssa ei voi enää argumentoida yhteisellä katolisella pohjalla, vaan ikään kuin ”liberaalin protestantin” tai ”skeptisen filosofin” kanssa. (s. 27)

Küngin mukaan Rahner taas ei tee tarpeeksi selvää eroa katolisen ja  ”roomalaisen” opin välillä. ”Kuurian käsitys kirkon opista ja aito katolinen traditio ovat eri asia.” Küngin mukaan riidan pohjana ovat erilaiset teologiset metodit: Rahner ei argumentoi ”Raamatulla eikä katolisella traditiolla, vaan lähinnä ’praktisen järjen välttämättömyydellä'” ja ”transsendentaalisella metodilla”.

Küngin mukaan Rahner on itse harjoittanut kaikkein eniten sellaista ”spekulatiivista” tulkintaa, jossa dogmien sanamuoto on säilytetty mutta sisältö on käännetty päälaelleen. Omaksi metodikseen Küng ilmoittaa ”historiallisen menetelmän”, jossa kirkkohistorian faktat otetaan vakavasti. (s. 28)

Rahner vastasi keskittymällä jälleen suureen teoreettiseen erimielisyyteen. Rahnerin mukaan katolisessa teologiassa on ”kaksi tapaa argumentoida: fundamentaaliteologinen ja dogmaattinen”. Edellisessä lähdetään ikään kuin tyhjän päältä, jälkimmäisessä taas kirkon aktuaalisesta uskontietoisuudesta. Sen on tosin myönnettävä Raamatun ja tradition normatiivisuus, mutta katoliselle teologialle ominaista on pitää lähimpänä lähtökohtana opetusviran definioimia dogmeja. Rahner tunnustautuu tällaiseen argumentaatiotapaan ja haluaa sen mukaisesti työskennellä kirkon ”syteemi-immanenttina” teologina. (s. 29)

Keskustelu laajeni ja jatkui. Paderbornin systemaatikko Heribert Mühlen, joka oli Vatikaanin II konsiilissa asiantuntijana, totesi varsin ekumeenisesti: ”Se, joka ei selvästi tunnusta eikä selvästi kiellä oppia paavin erehtymättömyydestä sen vuoksi, että se merkitsee hänen eksistentiaaliselle uskontoteutukselleen joko vähän tai ei mitään, voi täysin (durchaus) olla kommuunioyhteydessä Rooman kirkon kanssa” (s. 31–32). Myös Saksan piispainkokouksen kanta oli Küngin suhteen ”pastoraalinen, vaikkakin selvästi torjuva”.

Huovisen artikkeli on peräisin vuodelta 1974. Tuolloin ei vielä tiedetty, miten Küngin teesien kävisi. ”Suurin vaikeus Küngin ajatusten kohdalla lieneekin siinä, miten ne voisivat tulla hyväksytyiksi katolisen kirkon sisällä. Toistaiseksi ei ole näkyvissä, miten laajaa kannatusta Küng kirkkonsa piirissä nauttii.” (s. 33) Küngin missio canonica eli kirkollinen opetustehtävä peruttiin vuonna 1979, mutta häntä ei julistettu ekskommunikoiduksi eikä erotettu pappeudesta.

Luterilais-katolisia teemoja

Ensimmäisen reformoitua ja katolista teologiaa käsittelevän osan jälkeen alkaa toinen osa, joka käsittelee luterilaisen teologian kysymyksiä. Küng-tutkimuksen jälkeen Huovinen siirtyikin omalla urallaan Luther-tutkimuksen pariin. Ensimmäisenä on artikkeli Lutherin ”synergismistä” ja uskon tekojen ”ansiollisuudesta”. Tätä artikkelia on hyödynnetty myös myöhemmässä paikallisessa lut-kat-dialogiraportissa.

Luterilais-katolisen ekumenian kannalta mielenkiintoisin artikkeli koskee paaviutta. Aiheen käsittelyä helpottaa, että ”Suomessa on täyttynyt Lutherin toive: ’Jos olisi olemassa järkeviä paavilaisia, heidän kanssaan voisi ystävällisesti keskustella…'” (s. 84)

Huovisen mukaan luterilaisista lähtökohdista on mahdollista sanoa, että ”paavi Rooman piispana on osallinen jumalalliseen oikeuteen perustuvista tehtävistä” (s. 88). Teologisesti ei myöskään liene estettä sille, että Rooman piispat ”Pietarin seuraajina” muodostaisivat ketjun, ”joka ilmentäisi kirkon näkyvää ja historiallista luonnetta” – kysymyksessä on vain sama ajatus, jota Suomen arkkipiispat ovat korostaneet ”sanoessaan olevansa Henrikin istuimen nykyisiä haltijoita” (s. 91).

Huovisen loppupäätelmä on huomionarvoinen:

”Luterilainen traditio ei siis aseta ekumeeniselle dialogille sellaista ennakkoehtoa, että roomalaiskatolisen kirkon olisi luovuttava paaviudesta. Pelkällä olemassaolollaan paavius ei ole kirkon ykseyden este. Pikemminkin luteriainen traditio toivoo uudistunutta paaviutta, joka palvelee evankeliumia ja joka luopuu sellaisista historian aikana kertyneistä painolasteista, jotka estävät evankeliumin vapautta.” (s. 92)

Pakko kysyä: Alkaisiko paavi Franciscus pikku hiljaa kelvata?

Lopuksi: kuolemattomuuden lääke

Kirjan loppupuolella on vielä erinomainen ja hauskakin artikkeli eukaristiasta kuolemattomuuden lääkkeenä. Sitä sopii siteerata loppukevennykseksi ja ehkä loppuhartaudeksikin. ”Jumala ei ole vain pilven longalta huhuileva megafonin käyttäjä, vaan hän on tullut itse paikan päälle, tänne alas.”

Lutherin ehtoolliskäsitystä pilkattiin aikoinaan siitä, että hän palvoi ”leivottua Jumalaa”. Huovisellakin on kuulemma rationalistisia ja spiritualistisia päiviä, jolloin hän ajattelee Lutherin olleen ”hullu munkki ja ainakin jumalanpilkkaaja”: ”Järki sanoo, ettei tuollainen vanhentunut metafysiikka ole Immanuel Kantin jälkeen enää mahdollista”. (s. 219)

Lutherin ja Huovisen mukaan ihminen elää kahdenlaista elämää, hengellistä ja psykofyysistä. Hengellinen on vain ihmiselle tyypillistä. ”Apina, sika ja kissa eivät käy kirkossa eivätkä pääse taivaaseen.” Psykofyysistä elämää sen sijaan elävät eläimetkin. ”Apina, sika ja kissa elävät myös tätä elämää, vaikkakin paljon tyhmemmin kuin ihminen, jolla on järki päässä.” (s. 221)

Hyvä uutinen on se, että ehtoollisessa on ”tuplaelämä” eli pelastus sekä hengelliselle että psykofyysiselle ihmiselle. Lutherin sanoin se ”auttaa sinua ja antaa elämää sekä sielulle että ruumiille” (s. 222). Lutheriltakin löytyy siis idea, jonka itse löysin kirkkoisä Irenaeukselta: sakramentit ruumiin pelastajina.

Irenaeuksen tavoin Luther liittää sekä eukaristian että kasteen myös ruumiin pelastukseen. Hän neuvoo ajattelemaan näin: ”jos olen kastettu, olen samalla saanut vakuutuksen: minä pääsen autuuteen ja saan iankaikkisen elämän niin ruumiin kuin sielun puolesta” (s. 224).

Huovinen muistuttaa kuitenkin, että on ”hurmahenkien puuhaa ajatella” ihmisen voivan tulla kokonaan terveeksi tässä ajassa. Se toteutuu vasta taivaassa.

”Taivaassa kainalosauvat kolisevat nurkkaan. Insuliinipistoksia ei tarvita. Taivaassa halataan ilman pelkoja ja epäilyjä. Taivaan diagnoosi: täysin terve.” (s. 223)