Posted tagged ‘fransiskaanit’

Pyhä Antonius Padovalainen

13.6.2016

Eilen 12.6. Helsingissä juhlittiin näkyvästi Helsinki-päivää, mutta tänään 13.6. pääkaupungin kadut olivat jo suhteellisen hiljaisia. Toisin on ollut asiain laita Lissabonin ja Padovan kaupungeissa, sillä 13.6. on Lissabonissa syntyneen ja Padovassa kuolleen pyhän Antoniuksen juhlapäivä. Tuntumaa juhlallisuuksiin saa esimerkiksi tästä lissabonilaisesta ja tästä padovalaisesta videosta.

Jos viime viikolla esitelty Franciscus Assisilainen tunnetaan Suomessa pintapuolisesti, niin Antoniusta ei taideta tuntea juuri ollenkaan, vaikka hän on yksi koko katolisen maailman suosituimmista ja rakastetuimmista hahmoista. Esimerkiksi Catholic Online -verkkokaupan sivuilla Antonius on seitsemänneksi suosituin pyhimys ja päihittää mm. Avilan ja Lisieux’n Teresat (9. & 10.), pyhän Augustinuksen (15.) sekä itse Rooman apostolit Pietarin ja Paavalin (14. & 24.)!

Itse taisin kuulla Antoniuksesta ensimmäisen kerran uskontotunnilla, jossa hänen kerrottiin erikoistuvan kadonneiden tavaroiden löytämiseen. Myöhemmin olenkin liittynyt niiden lukemattomien katolilaisten joukkoon, joilla on tästä henkilökohtaista kokemusta, ja sama pätee jopa muutamaan luterilaiseen sukulaiseeni: väkeviä löytöihmeitä on liian monta, jotta kyseessä voisi enää olla puhdas sattuma :).

Populaaritasolla Antonius tunnetaankin parhaiten juuri lukuisista ihmeistään, ja hänet tunnistaa patsaista ja pyhimyskorteista siitä, että hän on fransiskaanipuvussa ja pitää sylissään Jeesus-lasta. Kansanhurskauden Antoniuksen takana piilee kuitenkin historiallinen Antonius, johon itse sain ensikosketuksen italialaisten elokuvien välityksellä: Sant’Antonio di Padova (2002) ja Antonio Guerriero di Dio (2006).

Katsoin kummatkin elokuvat uudestaan, kun kävin Assisin jälkeen Padovassa 2.-3.6. viettämässä 30-vuotissyntymäpäivääni muutaman perheenjäsenen ja sukulaisen kanssa. Elokuvat ovat samantyyppisiä, mutta tykkään edellisestä enemmän mm. sen näyttelijöiden, musiikin ja käsikirjoituksen takia. Jälkimmäisessä plussaa on se, että se on saatavilla useammalla kielellä ja se, että Antonius puhuu siinä italiaa portugalilaisella aksentilla.

Elokuvien historiallista luotettavuutta joutuu kuitenkin arvailemaan, enkä ollut ennen tätä vuotta lukenut yhtään Antonius-aiheista kirjallisuutta. Padovan-matkaan valmistautuakseni hankin käsiini johtavan italialaisen Antonius-tutkijan Vergilio Gamboson kirjoittamia ja toimittamia kirjoja: Life of Saint Anthony (1979/2007), The book on St. Anthony’s miracles (2004/2013), La vita del Santo (1982/2012) ja Antonio di Padova: Vita e Spiritualità (2011).

Lissabonista Marokkoon ja Sisiliasta Romagnaan

Viime viikolla mainitsin, ettei Franciscus ollut Franciscus Assisilaisen kastenimi. Sama pätee Antonius Padovalaiseen sillä lisäyksellä, ettei Fernando Martins de Bulhões alun perin ollut edes padovalainen vaan lissabonilainen. Fernando syntyi n. vuonna 1193-1195 ja meni Lissabonin lähellä sijaitsevaan augustinolaisluostariin lihan himoista kärsivänä teininä vuonna 1210.

Fernando ei pystynyt kuitenkaan keskittymään luostarielämäänsä kunnolla, kun hänen kaverinsa tulivat vähän väliä käymään hänen luonaan luostarissa. Fernando pyysi siirtoa yhteisönsä pääluostariin Coimbraan, Portugalin tuonaikaiseen pääkaupunkiin, ja pyyntöön suostuttiin. Coimbrassa Fernando opiskeli mm. pyhää Augustinusta ja latinaa, mutta luostaria vaivasi huono priori eli esimies ja hänen aiheuttamansa yhteisön sisäinen jakautuneisuus.

Vuonna 1219 Franciscus Assisilainen lähetti ensimmäiset fransiskaaniveljet Marokkoon saarnaamaan evankeliumia. On mahdollista, että he pysähtyivät Coimbrassa ja että Antonius tapasi heidät henkilökohtaisesti. Joka tapauksessa vuonna 1220 veljien päät joutuivat Marokossa pölkylle, ja tieto heidän marttyyrikuolemastaan kosketti Fernandoa syvästi.

Fernandossa syttyi halu lähteä itsekin lähetystyöhön muslimien keskuuteen, minkä seurauksena hän jätti augustinolaisluostarinsa ja liittyi uuteen fransiskaaniseen liikkeeseen. Fernando vaihtoi sekä kaapua että nimeä – Marokkoon lähti Antonius (lat. Antonius, port. António, it. Antonio) -niminen fransiskaani, jonka hartaana toiveena oli saavuttaa marttyyrikuolema.

Jumalalla oli kuitenkin muita suunnitelmia – tai näin ainakin Antonius tulkitsi sairastumisensa, joka pakotti hänet pian palaamaan kohti kotia. Kotimatkalla Antonius joutui myrskyyn, joka paiskasi hänet Sisilian rannoille. Antonius näki nyt, että hänen marttyyri-intoilunsa oli ollut vääränlaista ylpeyttä. Nyt hän olisi totisesti vain ”vähäinen veli”.

Oli vuosi 1221 ja Antonius sai kuulla, että fransiskaanit kokoontuisivat pian Assisiin itsensä pyhän Franciscuksen johdolla. Kokouksessa Antonius näki Franciscuksen mutta ei tehnyt itsestään minkäänlaista numeroa. Hänet bongattiin aivan lopuksi, kun lähes kaikki olivat jo lähteneet omille teilleen. Romagnan alueesta vastannut veli Gratianus kysyi Antoniukselta, oliko hän pappi, ja myöntävän vastauksen saatuaan hän otti Antoniuksen mukaansa.

Antoniuksen poikkeuksellinen oppineisuus ei ollut aluksi muiden veljien tiedossa. Hän vietti messua, tiskasi, siivosi ja rukoili yksinäisyydessä. Välillä muut saivat vihiä siitä, että Antonius osasi tarvittaessa hyvinkin latinaa. Hänen taitonsa tulivat esiin puolivahingossa Forlìssa pidetyssä pappisvihkimyksessä, jossa dominikaanit eivät fransiskaanien yllätykseksi olleetkaan valmistelleet saarnaa, ja Antonius pistettiin saarnatuoliin.

Kun Antoniuksen oppineisuus oli käynyt ilmi, hänestä tuli varhaisen fransiskaaniliikkeen ensimmäinen teologian opettaja. Meille on jopa säilynyt pyhän Franciscuksen aidoksi todettu kirje: ”Veli Antoniukselle, piispalleni, toivotan terveyttä. Hyväksyn [Placet mihi], että luennoit pyhää teologiaa veljille, kunhan et opiskelun takia tukahduta pyhän rukouksen ja hartauden henkeä, niin kuin Säännössä sanotaan. Voi hyvin.”

Antoniuksen oppineisuus antoi hänelle myös valmiudet kohdata harhaoppiset kataarit, jotka saarnasivat taitavasti kirkkoa vastaan mm. Riminin kaupungissa. Varhaisimman Antonius-elämäkerran (Assidua vuodelta 1232) mukaan Antoniuksen saarna Riminissä tehosi, ja hän sai aikaan koko joukon kääntymyksiä katarismista katolisuuteen.

Myöhemmän ihmelegendan mukaan riminiläiset eivät kuunnelleet, ja Antonius meni saarnaamaan kaloille, jotka sitten osoittivat kuuliaisuuttaan kohottamalla päänsä vedenpinnan yläpuolelle. Toisen ihmelegendan mukaan Antonius ja kataari sopivat, että kataari ei syöttäisi aasiaan kolmeen päivään, minkä jälkeen kataari tarjoaisi aasille ruokaa, kun taas Antonius pitäisi sen edessä ehtoollisleipää. Aasi vähät välitti ruuasta ja kumarsi eukaristiaa.

Antonius Padovassa

Antonius saarnasi 1220-luvulla myös eri puolilla Ranskaa (esim. Bourges, Le Puy, Arles), erityisesti etelässä, missä kataareja oli paljon. Antoniuksen on täytynyt olla kielinero, joka oppi nopeasti eri paikkakuntien murteet. Romaaniset kielet eivät olleet vielä vakiintuneet, vaan joka paikassa puhuttiin omaa murretta – tosin tuolloin oltiin vielä lähempänä kaikille yhteistä latinaa kuin nykyään.

Vuonna 1226 Franciscus kuoli, vuonna 1228 hänet julistettiin pyhäksi, ja vuonna 1230 hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin pikavauhtia valmistuneeseen pyhän Franciscuksen (ala)basilikaan. Viimeksi mainitussa tilaisuudessa Antonius oli läsnä. Myöhemmin samana vuonna Antonius saapui Padovaan, josta tuli hänen viimeinen kotinsa. Täällä Antonius kirjoitti saarnoja, jotka italiaksi julkaistuna kattavat häkellyttävät 1328 sivua.

Antonius saarnasi paastonaikana 1231 Padovassa joka päivä. Ihmiset tulivat kuulemaan häntä sankoin joukoin Padovasta ja sen lähiseuduilta, ja varhaisimman elämäkerran mukaan Antonius saarnasi ja kuunteli rippejä iltamyöhään asti. Kirkot eivät enää riittäneet, kun kansaa saattoi olla koolla jopa 30 000 henkeä, joten Antonius saarnasi avarilla aukioilla. Kauppiaat odottivat kiltisti saarnan loppuun ennen kuin alkoivat myydä tavaroitaan.

Elämänsä loppupuolella Antonius vetäytyi hieman Padovan ulkopuolelle Camposampieroon. Siellä hän vietti aikaa, rukoili ja saarnasi hieman erikoisessa paikassa, nimittäin fransiskaanien erakkomajan lähellä sijainneessa pähkinäpuussa, johon hänelle oli rakennettu pieni maja tai taso. Paikalla sijaitsee nykyään pieni kappeli, ”pähkinäpuun pyhäkkö”, jonka seinillä on freskoja Antoniuksen ihmeistä.

Antonius alkoi tuntea olonsa heikoksi 13.6.1231. Kuolema oli lähellä. Antonius pyysi, että hänet vietäisiin Padovaan. Antoniuksen kunto heikkeni entisestään matkalla, joten veljet päättivät pysähtyä Arcellassa klarissojen luostarin yhteydessä olleeseen taloon. Antonius asetettiin makuulle, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän näkee, hän vastasi: ”Näen Herrani”.

Antonius pyysi veljiään laulamaan kanssaan seitsemän katumuspsalmia, ja jaksettuaan melkein puoli tuntia hän (Assiduaa mukaillakseni) siirtyi onnellisesti taivaalliseen valoon. Paikalla sijaitsee nykyään Arcellan pyhäkkö, kirkko, jonka sisällä on Antoniuksen kuolinhuone.

Antoniuksen kuoleman jälkeen seurasi pieni välikohtaus siitä, kuka saisi pitää hänen maalliset jäännöksensä: arcellalaiset eivät halunneet luovuttaa ruumista, mutta lopulta piispa ratkaisi asian Padovan veljien hyväksi. Antonius kuoli pyhyyden maineessa, ja hänen haudallaan alkoi heti tapahtua paljon parantumisihmeitä. Ihmeet tapahtuivat kuitenkin vain niille, jotka olivat katuneet syntejään, ja pian rippijonot venyivätkin hyvin pitkiksi.

Yllätyksenä monille tulee se, että Antonius on historian toiseksi nopeimmin kanonisoitu pyhimys: paavi Gregorius IX julisti hänet pyhäksi 30.5.1232, vähän alle vuosi kuoleman jälkeen. Kuolinpäivä 13.6. valittiin Antoniuksen juhlapäiväksi, ja sitä päästiin siis viettämään vain kaksi viikkoa kanonisaation jälkeen. Siinä missä monille muille pyhille on novena, Antoniukselle on tredicina eli 13-päiväinen rukous, joka rukoillaan erityisesti kesäkuun alusta Antoniuksen juhlapäivään.

Kuoleman jälkeen

Antonius Padovalaisen basilikaa alettiin rakentaa pian Antoniuksen kanonisaation jälkeen, ja se valmistui vuonna 1310. Basilika on tyylikäs sekoitus romaanista ja goottilaista arkkitehtuuria, kun taas Antoniuksen nykyinen hautamonumentti on 1500-lukulaista renessanssitaidetta. Pääalttarin pronssipatsaat ovat Donatellon mestariteoksia, ja reliikkikappelissa säilytetään Antoniuksen kieltä, jonka sanotaan löytyneen turmeltumattomana ruumista siirrettäessä vuonna 1263.

Kuten sanottu, ensimmäinen Antonius-elämäkerta Assidua julkaistiin jo 1232, ja kun uusia tietoja pikku hiljaa tuli Ranskasta ja Portugalista, elämäkerrat lisääntyivät ja tarkentuivat: 1200-luvulla kirjoitettiin vielä Vita secunda, Benignitas, Raymundina ja Rigaldina. Myös ihmekertomukset ja legendat alkoivat lisääntyä, ja 1300-luvun toisella puoliskolla Arnaldo de Serranno keräsi kokoon Antoniuksen ihmeiden kirjan.

Elämäkertoja ilmestyi myös 1400-1500-luvuilla, ja kuten tämän artikkelit lähteet osoittavat, niitä kirjoitetaan myös meidän päivinämme. 1800-1900-luvun vaihteessa Antoniuksen saarnat löydettiin uudelleen ja julkaistiin, ja vuonna 1946 paavi Pius XII julisti Antoniuksen kirkon ”evankeliseksi opettajaksi”. Latinankielisten saarnojen kriittinen editio ilmestyi 1979, italiankielinen käännös vuonna 2005 ja englanninkielinen vuonna 2007.

Antoniuksen tiedetään olleen aikansa suuria saarnamiehiä ja raamatuntuntijoita, mutta toistaiseksi hänen massiivinen tuotantonsa on suurelle yleisölle vielä aivan tuntematon. 1200-lukulaisen teologian ja raamatuntulkinnan helmi odottaa löytäjäänsä, samoin kuin erään miehen vihkisormus, joka tarinan mukaan oli pudonnut mereen. Antonius tuli hätiin, ja sormus löytyi kalastajien pyydystämän kalan vatsasta.

Pyhä Franciscus ja Assisin henki

6.6.2016

Vielä jokin aika sitten Franciscus Assisilainen oli minulle jossain määrin etäinen henkilö. Olin kyllä lukenut Franciscuksesta keskivertokansalaista enemmän, muun muassa Louis de Wohlin (k. 1961) historiallisen romaanin The Joyful Beggar, ja katsonut hänestä elokuvia kuten Zeffirellin Brother Sun, Sister Moon (1972), mutta samalla tunsin ja tiesin, että Franciscus-kuvani oli edelleen romanttisen hämärän peitossa.

Franciscus Assisilainen tunnetaan populaaristi ennen kaikkea eläinten ystävänä, joka muun muassa saarnasi linnuille ja kesytti Gubbion suden. Jotkut tuntevat Franciscus Assisilaisen rukouksen ”Tee minusta rauhasi välikappale”, jota Franciscus ei kuitenkaan koskaan rukoillut (se on peräisin vasta 1900-luvulta, eikä sillä alun perin ollut mitään yhteyttä pyhään Franciscukseen).

Romanttinen Franciscus-kuva, jonka juuret palautuvat 1800-luvun lopulle, esittää Franciscuksen eräänlaisena hihhulihippinä tai protoprotestanttina. Tämä Franciscus rakasti luontoa ja seurasi evankeliumia poikkeuksena pimeän keskiajan katolisuudessa, vastavoimana rikkaalle kirkolle oppeineen, sakramentteineen ja hierarkioineen.

Joistain vinkeistä tiesin, että jossain tämän kuvan takana piilee oikea Franciscus, 1200-lukun Franciscus, katolinen Franciscus, mutta minulla ei oikein ollut resursseja lähteä tutkimaan asiaa tarkemmin. Oikea aika antoi odottaa itseään, ja se koitti viime lukukaudella Roomassa ja erityisesti viime viikolla Assisissa. Roomassa sain tavata ja kuunnella fransiskaaniveljiä ja Assisissa käydä Franciscuksen elämän ja kuoleman avainpaikoilla paikallisen oppaan kanssa.

Sain myös kaitselmuksellisesti käteeni juuri sellaisen Franciscus-kirjan, jota olin kaivannut. Lawrence S. Cunningham, varteenotettava katolinen teologi, on kirjoittanut oppineen mutta ymmärrettävän katsauksen Franciscukseen nimellä Francis of Assisi – Performing the Gospel Life (Eerdmans 2004). Lisäksi kartutin katsomieni Franciscus-elokuvien listaa kahdella: romanttinen Francis of Assisi (1961) perustuu de Wohlin The Joyful Beggariin, kun taas vuoden 2002 St. Francis on jo paljon lähempänä todellisuutta.

Tutkimuksen ja historian Franciscus

Franciscus Assisilainen syntyi nimellä Giovanni di Pietro di Bernardone (”Francesco” oli isän antama lempinimi) Assisin keskiaikaisessa kaupungissa Umbrian luonnonkauniissa maakunnassa Italiassa vuonna 1181/82 ja kuoli vuonna 1226. Hänet julistettiin pyhäksi vain kaksi vuotta myöhemmin 1228, jolloin Tuomas Celanolainen kirjoitti ensimmäisen elämäkerran Franciscuksesta. Myöhempiin kuuluisiin elämäkertoihin kuuluu mm. suuren fransiskaaniteologi Bonaventuran Franciscus-elämä, ja Franciscus-kirjallisuus kukoistaa myös omana aikanamme.

Toisin kuin monet muut pyhimykset (ja Jeesus), Franciscus jätti meille myös omia kirjoituksiaan. Kaikki Franciscuksen kirjoitukset ja varhaiset fransiskaaniset lähteet hänestä on julkaistu tieteellisinä laitoksina, ja ne antavat vankan pohjan vakavalle Franciscus-tutkimukselle. Suomeksi Franciscusta voi lukea kirjasta Kutsu köyhyyteen, ja jotain Assisin hengestä voi kokea San Damianon osuuskunnassa ja Rauman (ex-)fransiskaanisella Pyhän Ristin kirkolla ja Franciscus-talolla. Mikään ei kuitenkaan voita matkaa itse Assisiin.

Franciscuksen aikana Assisi ei ollut osa Italian valtiota – moista ei ollut olemassakaan. Sen sijaan oli itsenäisiä kaupunkeja tai alueita, jotka olivat usein sodassa keskenään. Franciscus itse osallistui nuorena sotaan naapurikaupunkia Perugiaa vastaan, haavoittui ja joutui vangiksi. Kuten eräs fransiskaaniveli totesi, on hyvin mahdollista, että Franciscus jopa tappoi ihmisiä. Siinä missä romanttis-utopistinen Franciscus ei puhuttele sodasta ja väkivallasta kärsiviä, historian Franciscus ja hänen sanomansa sijoittuu nimenomaan väkivaltaisten konfliktien keskelle.

Paikallisten konfliktien lisäksi koko kristillinen Eurooppa oli Franciscuksen aikana konfliktissa muslimimaailman kanssa – elettiin ristiretkikautta, ja Franciscus itsekin aikoi alun perin liittyä paavin sotajoukkoihin. Lopulta Franciscus osallistuikin ristiretkelle – ei kuitenkaan aseellisena. Yksi Franciscuksen vaikuttavimpia tekoja oli rintamalinjan ylittäminen ja molemminpuolisen kunnioituksen leimaama kohtaaminen Egyptin sulttaanin Malik al-Kamilin kanssa. Sulttaani lahjoitti Franciscukselle ystävyyden merkiksi sarvitorven, jota voi ihailla Assisin alabasilikan reliikkikappelissa.

Torven lisäksi Franciscus ja fransiskaanit saivat sulttaanilta oikeuden suojella Pyhän Maan kristillisiä pyhiinvaelluskohteita, ja yhä tänäkin päivänä useimmat niistä ovat fransiskaanien hoidossa. Kun Franciscus palasi kotiseudulleen, hän toi mukanaan uuden kunnioituksen Jeesuksen syntymää kohtaan. Harva tietää, että niin tutut jouluseimet ja -näytelmät palautuvat Franciscukseen, joka pisti pystyyn elävän seimen Grecciossa: jouluyön messua seurasivat vierestä härkä ja aasi, ja syöttökaukalo sai toimia alttarina.

Monissa muissakin asioissa Franciscus oli historian ensimmäinen. Kaksi historiallista ja mainitsemisen arvoista asiaa sijoittuvat Franciscuksen elämän loppupuolelle. Ehkä tunnetumpi näistä on niin sanottu Aurinkolaulu tai Luomakunnan ylistys (Cantico del Sole tai Cantico delle Creature), jonka Franciscus kirjoitti kunnostamansa San Damianon kirkon läheisyydessä. Harva tiedostaa, että kyseessä on itse asiassa historian ensimmäinen italiankielinen teksti – tai ainakin yksi ensimmäisistä. Laulu on 1200-lukulaista umbriaa, nykynäkökulmasta katsottuna kiehtovaa latinan ja italian sekoitusta.

Aurinkolaulu on innoittanut lukuisia musikaalisia tulkintoja eri kielillä, ja se on myös ruokkinut romanttista Franciscus-kuvaa. Alkuperäisessä kontekstissaan se on kuitenkin vastaisku 1200-luvun katolisuuden merkittävimmälle haastajalle, katarismille. Katarismi oli gnostilais- ja manikealaisperäinen harhaoppi, jonka mukaan materia ja luomakunta olivat pahasta. Franciscus sen sijaan ylistää Kaikkivaltiaan hyvää ja kaunista luomakuntaa, veli aurinkoa, sisar kuuta, tähtiä, vettä, tulta, ja lopulta myös sisar kuolemaa.

”Sisar kuolemasta” puhuminen ei sekään ole kuoleman romantisoimista. Samaan hengenvetoon Franciscus voivottelee niitä, jotka kuolevat ”kuolemansynnissä” ja ylistää autuaaksi niitä, joita ei kohtaa ”toinen kuolema” eli iäinen kadotus. Franciscus oli uskollinen keskiaikainen katolilainen, joka painotti sakramentaalista elämää, erityisesti eukaristiaa ja rippiä, hyväksytti sääntökuntansa paavilla, edisti ja helpotti aneiden saamista, kehotti veljiään elämään ”katoliseen tapaan” (more catholico) ja harjoitti askeesia niinkin rankasti, että joutui lopulta pyytämään ruumiiltaan anteeksi sille antamaansa ankaraa kohtelua.

Toinen historiallisesti merkittävä tapahtuma Franciscuksen elämän loppupuolella oli stigmojen ilmestyminen. Stigmat vastaavat ristiinnaulitun Jeesuksen haavoja käsissä, jaloissa ja kyljessä, ja Franciscus sai ne rukoillessaan La Vernan vuorella lähellä Arezzoa. Myöhemmin kirkkohistoriassa on esiintynyt muitakin stigmaatikkoja, viime aikoina erityisen tunnetusti pyhä Padre Pio, joka hänkin oli fransiskaani, tarkemmin ilmaistuna kapusiinimunkki. Tästä saammekin aasinsillan fransiskaaneihin ja Franciscuksen elävään perintöön.

Fransiskaanit ja Assisin henki

Franciscus mielletään usein yksittäisenä hahmona keskellä pimeää keskiaikaa, mutta todellisuudessa enemmän tai vähemmän Franciscuksen kaltaisia kirkon uudistajia oli samoihin aikoihin useampia (esim. Petrus/Pierre Valdus/Valdes, jonka liike lopulta ajautui kirkon ulkopuolelle ja pyhä Dominikus, jonka perustama dominikaanisääntökunta on yhä kirkon kantavia voimia). Franciscus itse keräsi pian ympärilleen joukon seuraajia, joita alettiin kutsua vähäisiksi veljiksi (fratres minores), fransiskaaneiksi.

Franciscus ei tietoisesti aikonut perustaa uutta sääntökuntaa. Hän vain kuuli evankeliumin sanat siitä, kuinka Jeesuksen seuraajien tuli luopua kaikesta ja saarnata evankeliumia omistamatta laukkua, sauvaa, sandaaleja jne, ja hän halusi elää nuo sanat todeksi. Kun liike kasvoi, pikku hiljaa sen oli pakko määritellä tarkemmin käytännön elämän asioita ja sääntöjä, ja Franciscus ”joutui” luomaan uuden sääntökuntasäännön. Silti hän oli aina enemmän spontaani karismaatikko ja erakko kuin administraattori.

Spontaaniuden ja poikkeuksellisen henkilökohtaisen kutsumuksen kääntöpuolena oli se, että fransiskaanit ajautuivat perustajansa kuoleman jälkeen kiistoihin siitä, kuinka kirjaimellisesti Franciscuksen esimerkkiä ja sääntöä tulisi noudattaa. Fransiskaaniliike jakautui useisiin haaroihin ja ryhmiin, ja pitkin vuosisatoja jakaantumisia ja uudelleenyhdistymisiä on tapahtunut useita. Nykyään on kolme haaraa: konventuaalit, vähäiset veljet ja kapusiinit. Lisäksi on monia uusia fransiskaanisia sääntökuntia, jotka ottavat inspiraationsa Franciscukselta.

Varhaisimmat fransiskaanit olivat siis vain joukko ihmisiä, jotka halusivat elää todeksi evankeliumia Franciscuksen esimerkkiä seuraten: maallikkoja ja pappeja, rikkaita ja köyhiä, miehiä ja naisia. Ensimmäinen nainen oli rikkaan perheensä jättänyt Klaara, joka eli vielä n. 30 vuotta Franciscuksen jälkeen ja tunnetaan pyhänä Klaara Assisilaisena ja ”fransiskaaninunnien” eli klarissojen perustajaäitinä.

Miesten ja naisten (”ensimmäisen” ja ”toisen”) sääntökunnan lisäksi syntyi vielä kolmas sääntökunta eli fransiskaanimaallikot. Franciscus tunnusti tosiasian, että koko yhteiskunta hajoaisi, jos kaikki jättäisivät perheensä ja omaisuutensa ja alkaisivat elää köyhää elämää. Sen sijaan hän kehotti perheellisiä ja töissäkäyviä ihmisiä elämään todeksi samaa hengellisyyttä kukin omassa toimessaan ja kutsumuksessaan. Fransiskaanimaallikot toimivat nykyään myös Suomessa.

Varhainen fransiskaaniliike ylitti keskiajan yhteiskunnassa tarkkoja luokkarajoja. Franciscuksen ympärille Assisin alabasilikaan on haudattu hänen neljä varhaista seuraajaansa, jotka kaikki tulivat eri yhteiskuntaluokista. Kuulemani jutun mukaan Franciscus sanoi kerran eri luokkaa edustavalle veljelleen, että lähdetäänpäs saarnaamaan. He kävelivät kaupungilla ja palasivat sanomatta sanaakaan. Pelkkä yhdessä kulkeminen oli voimakas saarna tuon ajan yhteiskunnassa, samoin kuin tänään olisi vaikkapa papin ja imaamin yhteinen kierros Helsingin keskustassa.

Franciscuksen esimerkki onkin inspiroinut kirkkoa  uskontojen välisessä dialogissa. Juuri Assisiin paavi Johannes Paavali II kutsui maailman eri uskontojen johtajia vuonna 1986 rukoilemaan maailmanrauhan puolesta huolestuttavassa poliittisessa tilanteessa. Sama toistettiin vuonna 2002, ja paavi Benedictus XVI järjesti oman uskontojen välisen rauhan ja totuuden pyhiinvaelluksensa Assisiin vuonna 2011. Tapahtumat ovat luoneet uuden hengen, rauhan ja ystävyyden uskontojen välille, ja juuri tätä nykyään tarkoitetaan ”Assisin hengellä”.

Uskontodialogin sanoma on nykyään samalla lailla kontroversiaalinen kuin Franciscuksen köyhyyden sanoma oli 1200-luvun rikkaassa kirkossa. Vaikka paavit ovat kerta toisensa jälkeen korostaneet, ettei uskontodialogi merkitse relativismia eikä uskontojen julistamista yhtä päteviksi, jotkut eivät suostu kuuntelemaan. Tässä vaiheessa kuvaan tulevat ne kuuluisat Franciscuksen linnut. Franciscus ei näet saarnannut linnuille siksi, että ne olivat lintuja, vaan siksi, että ihmiset eivät suostuneet kuuntelemaan. Saattaakseen kuulijansa häpeään hän kääntyi lintujen puoleen, jotka aina tottelevat Jumalaa.

800 vuotta Franciscuksen jälkeen kirkossa on historian ensimmäistä kertaa paavi, joka on ottanut Franciscuksen nimen omaksi nimekseen ja Franciscuksen ohjelman omaksi ohjelmakseen. On kyseessä sitten kutsu köyhyyteen, luomakunnan kunnioittaminen, evankeliumin julistaminen tai ystävällinen uskontojen välinen kohtaaminen, nykyinen paavimme muistuttaa sekä sanoillaan että teoillaan koko ajan Franciscus Assisilaisen jatkuvasta ajankohtaisuudesta.

francis

Jukatan-juttuja

24.8.2015

Jatkamme nyt tutkimusmatkaa mayojen maailmaan tutustumalla fransiskaaniveli Diego de Landan (1524-1579) merkkiteokseen Kertomus Jukatanin asioista (Relación de las cosas de Yucatán). Kyseessä on mayatutkija Harri Kettusen sanoin ”yksi mayatutkimuksen kulmakivistä”, ”ainoa koloniaalisen kauden alkupuolelta säilynyt mayoja laajalti käsittelevä dokumentti” (Kirjassa Latinalainen Amerikka, s. 67).

Diego de Landa lähti jo 24-vuotiaana Espanjasta Jukatanin niemimaalle evankelioimaan mayoja. Hän tuli surullisenkuuluisaksi mayakirjoitusten polttamisesta (1562), joka nähtävästi johti hänen kutsumiseensa takaisin Espanjaan vastaamaan teoistaan ns. ”Intian neuvoston” eteen. Landa kirjoitti kirjansa Espanjassa vuonna 1566, ja syytteistä vapauduttuaan hän pääsi palaamaan Jukatanille sen ensimmäiseksi katoliseksi piispaksi vuonna 1573.

Otin Landan kirjasta tehdyn uuden kaksikielisen laitoksen (espanja ja englanti) matkalukemiseksi viisiviikkoiselle mayamatkallemme ja luin sen pääasiassa juuri Jukatanin niemimaalla matkamme loppuvaiheilla. Koti-Suomessa tietooni tuli, että teos on myös suomennettu. Sekä kääntäjät (Helinä Karttunen & Ulla Ranta) että kustantaja (Like) ovat samat kuin Popol Vuhin tapauksessa. Tässä artikkelissa siteeraan siis ko. suomennosta.

Landa ja hieroglyfit

Vuonna 1997 valmistuneen suomennoksen alkuun on liitetty Jyrki Talvitien esipuhe ja Harri Kettusen selvitys Landan ”maya-aakkosista” ja hieroglyfitutkimuksesta. Näistä teksteistä selviää mielenkiintoinen tieto ja yhtymäkohta Popol Vuhin kanssa, nimittäin että teksti tuli julki ja tunnetuksi vasta 1800-luvun puolivälissä.

Ranskalainen pappi Charles Étienne Brasseur de Bourbourg löysi Landan Jukatan-raportin käsikirjoituksen (itse asiassa lyhennelmän, ei alkuperäistä) Madridista vuonna 1862 ja julkaisi sen kaksi vuotta myöhemmin. Landan tarjoamat hieroglyfiaakkoset herättivät innostusta (kohta ymmärrämme mayahieroglyfejä!), tuottivat pettymyksen (eivät ne toimikaan!) ja inspiroivat lopulta Juri Knorosovia hieroglyfiarvoituksen ratkaisemisessa.

Mayahieroglyfien desifroinnin historia on kuin paraskin salapoliisitarina, ja siitä voi lukea Michael Coen kirjan tai katsoa siihen perustuvan dokumentin Cracking the Maya Code. Kettunen tiivistää johdannossaan Landan kirjaan Knorosovin läpimurron: hänen metodinsa ”perustui oletukseen, että mayahieroglyfikirjoitus oli egyptin hieroglyfien tapaan sekamuoto ts. se sisälsi sekä ideo-/logografisia että foneettisia merkkejä”. (s. 13)

Landan kirja sisältää kuitenkin paljon muutakin kuin maya-aapisen. Kuten Wikipedia-artikkeli sanoo, Landa ”paljastuu aidoksi renessanssipersoonaksi: hän on kiinnostunut kaikesta alkaen Jukatanin eläimistöstä ja päätyen mayojen hautauskäytäntöihin”. Seuraavassa esittelen omasta mielestäni mielenkiintoisimmat jutut kirjasta.

Ensimmäiset espanjalaiset: Aguilar ja Guerrero

Landa kertoo ensimmäisten espanjalaisten joutuneen Jukatanille vahingossa haaksirikon jälkeen vuonna 1511. Heitä oli noin kymmenen, ja he joutuivat ”ilkeän intiaanipäällikön” vangeiksi. Päällikkö uhrasi puolet miehistä jumalille ja ”luovutti miesten ruumiit väelleen syötäväksi”, toiset hän ”säästi lihotettavaksi”. Miehet onnistuivat kuitenkin pakenemaan, mutta lopulta kaikki paitsi kaksi sairastuivat ja kuolivat.

Nämä kaksi jäljellejäänyttä olivat nimeltään Gerónimo de Aguilar ja Gonzalo Guerrero. Kummankin tarina on erittäin mielenkiintoinen. Aguilar oli ”kunnon kristitty, ja rukouskirjansa [breviaarin] avulla hän piti lukua kirkon juhlapäivistä” (s. 27, sana ”kirkon” on lisätty käännökseen).

Kun kuuluisa Meksikon-valloittaja Hernando Cortés saapui Cuzmiliin eli Cozumeliin vuonna 1519, hän ”sai tietää, että kuuden päivämatkan päässä eräällä intiaanipäälliköllä oli hallussaan parrakkaita miehiä”. Cortés oli varma, että nämä olivat espanjalaisia ja lähetti heille kirjeen. Aguilar vastaanotti kirjeen ja meloi maanmiestensä luo Cozumeliin:

”Aguilar kysyi heiltä, olivatko he kristittyjä, ja saatuaan kuulla, että he olivat sekä kristittyjä että espanjalaisia, hän puhkesi ilosta itkuun, lankesi polvilleen maahan, kiitti Jumalaa ja kysyi, oliko silloin keskiviikko.” (s. 33)

Cortés sai Aguilarista hyvän tulkin, ja hän ryhtyikin heti ”julistamaan ristin sanomaa ja poisti intiaanien jumalankuvat temppeleistä” (s. 33). Jo aiemmin Cortés oli selittänyt Cuzmilin asukkaille, ”kuinka turhanpäiväisiä jumalankuvat olivat” ja suostutellut heidät ”palvomaan ristiä, jonka hän asetti Neitsyt Marian kuvan kera heidän temppeleihinsä” (s. 31).

Nyt uuden tulkin vahvistamana Cortésin sananjulistus teki kuulemma Cuzmilin asukkaisiin niin suuren vaikutuksen, että he huutelivat rannalla kulkeville espanjalaisille: ”Maria, Maria! Cortés, Cortés!” (s. 33)

Toinen 1511 henkiinjäänyt espanjalainen, Guerrero, ei ollut Cortésin kirjeen tavoitettavissa. Hänen tarinansa on hyvin toisenlainen, hän nimittäin pakeni Chectemaliin eli Chetumaliin, ”joka on Jukatanin Salamanca”. Guerrero omaksui mayojen kielen, tavat ja ehkä uskonnonkin, ja Nachancán-niminen mayapäällikkö antoi hänelle sotilaallisia tehtäviä (nomen est omen!) sekä hyvää sukua olevan vaimon, jonka kanssa hän sai lapsia (s. 27).

Näin ollen Guerrero ei ”koskaan yrittänyt paeta niin kuin Aguilar, vaan antoi jopa tatuoida vartalonsa, kasvatti pitkät hiukset ja lävistytti korvansa, niin että saattoi käyttää intiaanien tapaan korvakoruja”. Guerrero puolestaan opetti mayoja rakentamaan linnoituksia ja valleja ja ”voitti usein päällikön viholliset” niin, että häntä ”pidettiin suuressa arvossa”. (s. 27)

Mayakulttuurin ja eurooppalaisen kulttuurin (ja veren!) sekoittuminen käynnistyi siis välittömästi aivan ensimmäisistä kohtaamisista alkaen. Vaikka Guerreron tapaus on äärimmäisyydessään poikkeuksellinen, myös muut espanjalaiset Landaa myöten näkivät mayakulttuurissa paljon arvokkaita ja omaksumisen arvoisia elementtejä. Seuraavassa esittelen kaikkea sitä positiivista, mitä Landa mayakulttuurissa havaitsi.

Mallikelpoiset mayat

”Ennen espanjalaisten valloittajien tuloa intiaanit elivät kaupungeissa noudattaen hyviä tapoja. Paikat pidettiin kunnossa, rikkaruohot kitkettiin ja kaikenlaisia hyötypuita istutettiin. Keskellä kaupunkia sijaitsivat temppelit kauniine pihatasanteineen, ja temppelien ympärillä olivat ensin päälliköiden ja pappien ja sitten korkea-arvoisten ihmisten talot.” (s. 61)

Diego de Landa hehkutti – syystäkin – mayojen rakennustaitoa: ”tähän päivään mennessä Intiasta [eli Amerikasta] ei ole löydetty mitään yhtä merkittävää kuin Jukatanin lukuisat suuret ja loisteliaat rakennukset. Niitä on runsaasti joka puolella, ja ne on suorastaan hämmästyttävän taitavasti rakennettu.” Hämmästystä lisää se, ettei mayoilla ollut ”minkäänlaista metallia”, vaan he käyttivät ”paikalliseen tapaan suuria kivenjärkäleitä”. (s. 170)

Landan jälkeen useimmat upeista mayarakennuksista jäivät vuosisatojen saatossa viidakon peittoon, mutta 1800-luvulta lähtien niitä on kaivettu pikku hiljaa taas esiin. Ne herättävät ihailua yhä tänäänkin, ja jotkut ovat hämmästyksensä vallassa langenneet uskomaan teorioita, joiden mukaan rakennusten takana olisi ollut jokin toinen sivilisaatio (kenties jopa ulkoavaruudesta).

Ansiokseen Landa tajuaa kirjassaan sen peruspointin, jonka vuoksi tällaiset spekulaatiot eivät ole uskottavia: ”On turha väittää, että jotkut muut kansat olisivat ensin alistaneet intiaanit ja sitten pystyttäneet nämä rakennukset, sillä on olemassa merkkejä siitä, että rakentajat ovat olleet alastomia intiaaneja.” (s. 171) Muinaiset mayat jättivät meille rakennustensa lisäksi maalauksia itsestään, ja niistä näemme, että mayojahan ne ovat.

Toiseksi Landa ihailee mayojen hyveitä. ”Intiaaneilla on miellyttävä tapa auttaa toinen toistaan kaikissa töissä. (…) Jukatanilaiset ovat hyvin anteliaita ja vieraanvaraisia. Vieraalle annetaan aina sitä, mitä tarjolla on: päivällä juotavaa, illalla syötävää. Ja jos ei satu olemaan mitään syötävää, niin sitä haetaan naapurista.” (s. 80-81)

Mayanaiset ovat Landan mukaan hyveellisiä, siveitä, järkeviä, kohteliaita ja ”harvinaisen anteliaita” (s. 107). ”Vanhat ihmiset murehtivat nykyisin sitä, että naiset eivät enää ole niin siveitä kuin olivat, ennen kuin oppivat tuntemaan meidän kansamme.” (s. 105) Mayanaiset leipovat ”monenlaisia hyviä ja terveellisiä leipiä”, ja jauhetusta maissista ja kaakaosta tehdään kuohuvaa juomaa, ”joka on hyvin maukasta”. (s. 75)

Mayoilla oli myös tansseja, erityisesti kaksi miesten tanssia, jotka olivat ”näkemisen arvoisia”. Toisessa niistä jopa 800 intiaania ”tanssii rytmikkäästi pitkin askelin ja pienet liput liehuen” (s. 78). Mayojen juhlissa esiintyneet stand-up-koomikot tai ilveilijät puolestaan olivat niin suosittuja, että ”espanjalaisetkin pyytävät heitä esittämään hulluttelujaan (…) ja espanjalaiset itse esittävät niitä myöhemmin sangen taitavasti juhliensa ohjelmanumerona” (s. 77-78).

Myönteisesti mayauskonnosta

Rajoittuiko mayakulttuurin arvostus Landan osalta pelkästään maallisiin asioihin, vai saattoiko hän ihailla myös elementtejä heidän uskonnossaan? Yleisesti annetaan ymmärtää, että Landa olisi suhtautunut mayauskontoon (Wikipedia-artikkelin sanoin) ”täysin leppymättömästi”, mutta oma ”Jukatan-juttujen” luentani ei tätä kyllä tue. Landa löytää mayauskonnosta useita mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä kristinuskoon ja osaa myös arvostaa niitä.

Ensinnäkin mayoilla oli käytössä lapsikaste, jota ei tavattu missään muualla ”Intiassa”. Mayat kuulemma jopa käyttivät siitä sanaa zihil, joka merkitsi ”syntyä uudelleen eli toisen kerran”. (s. 86) Landa kuvaa tarkoin ja hartaasti tätä toimitusta eikä lausu siitä yhtään kriittistä sanaa.

Ensinnäkin kaste oli Jukatanin mayoille ”hyvin vakava asia, ja jokainen haluaa tulla kastetuksi”. He uskoivat saavansa kasteen avulla ”erityisen alttiuden elää oikein ja että pahat henget eivät pääsisi vahingoittamaan heitä” (s. 86). Kastepäivä valittiin huolella, asiasta neuvoteltiin papin kanssa, ja sitten paastottiin kolme päivää ennen itse juhlaa (s. 87).

Kastepäivänä pappi suoritti eräänlaisen eksorsismin. Hänellä oli yllään punasulkainen viitta ja sulkapäähine, ja kädessään hänellä oli koristeltu vihkivedenpirskotin. ”Keisaria kruunaava paavi ei voisi tehdä suurempaa vaikutusta kuin tämä intiaanipappi puvussaan.” (s. 88) Pappi siunasi lapsia, rukoili ja suoritti erilaisia symbolisia rituaaleja. Juhlamenojen jälkeen syötiin ja juotiin ”kauan ja hartaasti” (s. 90).

Kasteen lisäksi mayoilla oli käytössä omanlaisensa rippi. Jukatanilaiset nimittäin uskoivat, että synneistä ja pahoista teoista seurasi kuolema, sairaus tai muu kärsimys, ja siksi ”heillä oli tapana tunnustaa rikkomuksensa heti, kun vastoinkäymisiä tuli, sillä tietenkin he tiesivät, milloin olivat tehneet väärin”. (s. 90) Mayat tunnustivat syntinsä ”papille, jos tämä oli paikalla, ja ellei pappia ollut, he tunnustivat ne isälleen tai äidilleen ja aviopuolisot toisilleen” (s. 91).

Tavallisimpia syntejä, jotka tuottivat jukatanilaisille omantunnontuskia ja jotka johtivat ripittäytymiseen, olivat varkaus, miestappo, lihan heikkous ja väärä todistus. ”Ajatuksissa tehtyjä syntejä ei tunnustettu, vaikka niitäkin pidettiin pahana ja kaikissa elämänohjeissa niitä neuvottiin välttämään.” (s. 91)

Mayoilla oli omat pappinsa, ja heidän tehtävänsä muistuttavat kovasti katolisten pappien velvollisuuksia. ”Pappien tuli keskustella ihmisten kanssa, opettaa ja neuvoa heitä; heidän piti selvittää, millaisia vastoinkäymisiä oli odotettavissa ja miten niistä selvittäisiin; heidän tuli saarnata ihmisille, julistaa juhlapäivät, hoitaa uhritoimitukset ja muut pyhät menot.” (s. 93)

Landa näyttää arvostaneen ylipäätään jukatanilaisten uskonnollista hartautta. Siihen kuuluivat mm. pyhiinvaellukset Cozumeliin ja Chichenizán (Chichén Itzá) kaivolle. Näitä ”pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin meillä Jerusalemiin tai Roomaan tehtävää pyhiinvaellusmatkaa. (…) Uhrilahjojen viejillä oli tapana pistäytyä myös matkan varrelle osuneissa rauniotemppeleissä rukoilemassa ja polttamassa kopaalia.” (s. 92)

Kännäyksestä kääntymykseen

Amerikan alkuperäisasukkaiden ja eurooppalaisten kohtaamisesta kirjoitettaessa syyllistytään usein yksipuolisuuksiin. Landaa on helppo ruoskia mayakääröjen polttamisesta ja kulttuuriaarteiden tuhoamisesta (mayatutkijoiden tai ainakin joidenkin populaariesitysten kiusaus), mayakulttuuri taas on helppo sivuuttaa viittaamalla ihmisuhreihin (kristittyjen kiusaus).

Tarvitaan tasapainoista ja tasapuolista esitystä. Molemmilla puolilla oli paljon hyvää, molemmilla myös paljon pahaa. Hyveiden lisäksi Landa tuntee myös mayojen paheet: ”epäjumalanpalvonta, vaimon hylkääminen, julkinen juopottelu sekä orjakauppa” (s. 66). Erityisesti juomingeista seurasi ”paljon pahaa”: intiaanit ”tappavat toisiaan ja häpäisevät avioliittoja”, ”räyhäävät vanhempiensa talossa (…) ja sytyttävät sen tuleen” (s. 76).

Ulkopuolisen silmin hirvittävin ulottuvuus mayakulttuurissa oli ihmisten uhraaminen. Jos mayat uskoivat jumalten suuttuneen, tavalliset uhrit (ruoka, juoma, eläimet, oman veren vuodattaminen) eivät riittäneet vaan ”ihmisarvosta piittaamatta ja ilman järjen hiventä uhrattiin ihmisiä yhtä säälittä kuin lintuja” (s. 180).

Tämä havainto ei kuitenkaan johda kirjassa minkäänlaiseen vihapuheeseen mayoja vastaan eikä propagandaan heidän kulttuurinsa tuhoamiseksi. Sen sijaan se sai Landan puhkeamaan hartaaseen rukoukseen: ”Tällaisista kauheuksista heidät ainiaaksi vapauttakoon Armollinen Herra, joka uhrasi itsensä ristillä koko luomakunnan Isälle.” (s. 181)

”Miten tuskallista onkaan nähdä, kuinka paholainen on aina vietellyt ja yhäkin viettelee palvojiaan kauhistuttaviin synteihin ja niiden sietämättömän taakan alla helvettiin. Kenenpä sydän ei särkyisi sen nähdessään!” (s. 182)

Landalla oli siis vilpitön motivaatio mayojen evankeliointiin. Hän jatkoi rukoustaan moittimalla entistä enemmän pappeja, jotka seuraavat ”vain sivusta, kun paholainen saa ihmiset pauloihinsa, niin että he palvelevat tätä sellaisin menoin, joita ei voi käsittää ja joiden takia nämä ihmiset joutuvat helvetin tuleen” (s. 183). Kirjansa alkupuolella hän selostaakin, millä strategialla fransiskaanit lähestyivät mayoja ja pyrkivät kristillistämään heitä.

Siinä missä eräät espanjalaiset valloittajat olivat tehneet mayoille järkyttäviä julmuuksia (ja puolustelleet tekojaan mm. esimerkillä Vanhasta testamentista, jossa juutalaiset ”Jumalan käskystä syyllistyivät kauheisiin julmuuksiin luvatussa maassa” s. 60), fransiskaanit suojelivat mayoja ja panostivat opetukseen. Tämä sai espanjalaiset ärtymään munkeille ja jopa polttamaan heidän luostareitaan.

”Mitä enemmän espanjalaiset vihasivat munkkeja, sitä paremmiksi kehittyivät intiaanien ja munkkien välit.” (s. 65) Munkkien opetusstrategia oli sellainen, että he kokosivat ylimystön pojat luostareiden ympärille rakennettuihin taloihin ja opettivat heitä. Vähitellen jotkut pojista pyysivät kastetta. ”Oli ilahduttavaa huomata, kuinka nopeasti kristinusko omaksuttiin. Pojat oppivat sen koulussa ja muut saarnoja kuuntelemalla.” (s. 67)

Vastakastetut lapset raportoivat munkeille epäjumalanpalvonnasta, ja heitä neuvottiin myös rikkomaan epäjumalankuvia. Tämä luonnollisesti aiheutti vastustusta perheissä, mutta ”pojat eivät antaneet periksi vaan puolustautuivat sanomalla, että teoillaan he osoittavat kunnioitusta läheisiään kohtaan, joiden sielujen pelastumisesta juuri oli kyse” (s. 67).

Loppusanoissaan Landa laskee, että espanjalaisten tulo on ollut intiaaneille ”pikemminkin hyödyksi kuin vahingoksi”. Maallisen hyödyn (hevoset, lehmät, siat, lampaat, kanat, sitruunat, taatelit, banaanit, silkki, metallityökalut, raha ja ”monia muita uutuuksia, jotka ovat helpottaneet intiaanien jokapäiväistä raadantaa”) lisäksi he ovat saaneet ”ilmaiseksi” sen, mitä ei voi ansaita: ”lain ja kristinuskon sekä rauhan, jossa he nykyisin elävät” (s. 215).

”Ja jos joskus espanjalaiset ovat olleetkin huonona esimerkkinä, niin kuningas on puuttunut asiaan jakamalla oikeutta ja munkit ovat saarnanneet hellittämättä kaikkia väärinkäytöksiä vastaan. He vastustavat vääryyttä, vaikka evankeliumin mukaan pahuus ja huonot esimerkit ovat välttämättömiä. Uskonkin, että tätä kansaa on koeteltu, jotta kaikki osaisivat erottaa kullan kuonasta ja jyvät akanoista sekä arvostaa hyvettä niin kuin ne, jotka filosofin tavoin ymmärtävät, että hyveet loistavat paheiden ja hyveelliset ihmiset paheellisten joukosta; ja voi sitä, joka on ollut huonona esimerkkinä tai syypää häväistykseen, ellei hän sovita tekoaan! Ja sinä, rakas lukijani, rukoile sinäkin omasta puolestasi Jumalaa, että vääryydet sovitettaisiin, ja ota vastaan tämä minun vähäinen työni ja anna anteeksi sen puutteet, ja kun löydät virheitä, muista että minä en niitä puolustele.” (s. 216)

9515784530maya


%d bloggaajaa tykkää tästä: