Posted tagged ‘Antti Kylliäinen’

Liberaalia kirjeenvaihtoa

20.10.2014

Eero Huovisen kirjoista innostuttuani ajattelin tutustua laajemminkin Suomen ev.-lut. kirkon piispojen tuotantoon. Silmiini sattui Kuopion emerituspiispa Wille Riekkisen ja pastori Antti Kylliäisen uutuuskirja Uskon kintereillä (Art House 2013), ja ajattelin antaa näille liberaalin siiven edustajille mahdollisuuden.

Lyhyesti sanottuna petyin. Olin valmis karistelemaan ennakkoluuloja, mutta kirjan anti jäi niin ohueksi, että epäilin jo blogiartikkelinkin mielekkyyttä. Kirja on kuitenkin saanut jonkin verran nettihuomiota osakseen, ja reunamerkinnöistäni saan kuin saankin koottua kasaan täysmittaisen arvion.

Aiemmat arvostelut ovat olleet melko positiivisia. Tämän nettiarvion mukaan ”kristinuskosta kiinnostuneille tämä kirja on varsin imponoivaa ja mielenkiintoista luettavaa”, ja tämän mukaan se on ”mainiota ja inspiroivaa luettavaa”. Asiantuntevimman arvion on kuitenkin kirjoittanut Jaakko Heinimäki Hesarissa: kirja on kuin ”työnohjauskeskustelu, joka jostakin syystä on haluttu julkaista.”

Rakennuspalikoita

Jospa ensin ajateltaisiin mahdollisimman positiivisesti ja yritettäisiin kerätä tästä kirjasta sen rakentavimmat ainekset. Alussa saatoin yhtyä Kylliäisen huoleen kirkosta, joka keskittää voimansa jäsenten (lue: veronmaksajien) houkutteluun kaiken maailman täysi-ikäisyysbileillä ynnä muilla niin, ettei ”sielunhoitoon tai kotikäynteihin vanhusten luona tahdo enää riittää aikaa”. (s. 10–11)

Kirkon tehtävä on tosiaan ”palvella ihmisiä, ei saada ihmisiä kumartamaan kirkon valtaa tai asemaa” (s. 13). Mutta tähän pitäisi lisätä se, että ihmisiä palvellaan parhaiten silloin, kun heidät saadaan puolestaan palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä, kumartamaan Kristusta ja sitä kautta rakentamaan hänen ruumistaan ja uutta maailmaa.

Riekkinen on Kylliäisen kanssa samoilla linjoilla ja toteaa, että kirkon pitäisi ”mennä rohkeasti sinne, missä ihmiset jo valmiiksi ovat”, mutta tämän kääntöpuolena on se, että kirkon ei pitäisi niinkään kutsua ihmisiä omiin juhliinsa, ”istumakulttuurin pariin”. Riekkisen mukaan on huolestuttavaa väittää, että sunnuntaiaamun jumalanpalvelus on seurakuntaelämän keskus. (s. 18)

Kun sanat valitaan näin, ajatukseen on helpohko yhtyä, mutta kun ydinasia jää kokonaan käsittelemättä: entä eukaristia? Olkoon se sunnuntaiaamu, iltapäivä tai ilta, olkoon se seurakunnassa tai toreilla, mutta emmekö me halua antaa ihmisille ennen kaikkea ikuisen elämän leipää? Toisaalla Riekkinen toteaa, että ”ylösnoussut Kristus itse on läsnä” seurakunnan ”yhteisellä aterialla” (s. 100). Jos näin on, niin eikö asiasta pitäisi pitää hieman isompaa meteliä?

En myöskään pidä mahdottomana enkä välttämättä ollenkaan huonona Kylliäisen ideaa siitä, että luterilaisilla papeilla voisi olla apostoli Paavalin tavoin toinen työ, joka ”antaisi mahdollisuuden päästä parempaan tai ainakin monipuolisempaan yhteyteen seurakuntalaisten kanssa”; papinpuolikkaina voisivat olla esimerkiksi ”bussikuski, puuseppä, kampaaja, keramiikkataiteilija, it-yrittäjä ja lähikauppias” (s. 158).

Olin myös positiivisesti yllättynyt joistain Kylliäisen esikuvista ja lukemisista. Edellisiin lukeutuvat mm. ”vallaton pyhimys” pyhä Franciscus Assisilainen ja ”rakastettavan anarkistinen paavi Johannes XXIII”, jälkimmäisiin taas italialainen filosofi Gianni Vattimo, katolinen kardinaali Nicolaus Cusanus ja keskiajan mystikko Mestari Eckhart.

Vattimon ”pitkä tie hartaasta katolisesta nuoresta kirkon uskosta ja opetuksesta etääntyneeksi homoseksuaaliksi ja monen mutkan kautta uudelleen uskon juurille palanneeksi ajattelijaksi tekee hänen pohdinnoistaan kiinnostavia” (s. 29), Nicolaus Cusanus (1401–1460) ”oli merkittävä kirkkopoliitikko ja diplomaatti, teologi, mystikko ja reformisti, matemaatikko ja filosofi”, joka paavin legaattina ”pelasti läntisen kristikunnan yhtenäisyyden” (s. 92).

Riekkinen kiittää Cusanus-esittelystä ja toteaa tuntevansa häntä ”liian vähän”: ”Hän taisi jäädä monen muun merkittävän vanhan ajan tai keskiajan teologin tavoin reformaation herättämän innostuksen ja inhotuksenkin varjoon!” (s. 96) 1300-luvun alussa vaikuttanut Mestari Eckhart taas oli Kylliäisen (Jaakko Heinimäkeä siteeraten) mukaan ”kristilliseen ajatteluun lähtemättömän jäljen jättänyt mystikko ja teologi”, joka kuuluu monessa mielessä samaan lajiin kuin ”minulle rakas Nicolaus Cusanus” (s. 140–141).

Olen iloinen, että Kylliäinen arvostaa näitä miehiä. En kuitenkaan voi olla kysymättä, mitä nämä miehet mahtaisivat ajatella Kylliäisestä. Seuraavassa esittelen valikoiman kirjan kummallisimpia väitteitä. Niistä Kylliäisen sankarit tuskin ainakaan hirveästi innostuisivat.

Kaikki pääsevät taivaaseen osa 2

Kuten Eero Huovisen uraa käsitelleessä postauksessa kävi ilmi, Kylliäinen joutui pariinkin otteeseen vakaviin puhutteluihin kirjastaan Kaikki pääsevät taivaaseen (1997). Nyt Kylliäinen toteaa saaneensa pitää kirjan jälkimainingeissa virkansa siksi, että ”olin esittänyt näkemykseni vain omana mielipiteenäni”. Hän ei siis ollut väittänyt kaikkien pelastumista kristilliseksi opiksi, ”enkä siis näin ollen ollut  sanan varsinaisessa mielessä harhaoppinen”. (s. 68)

Kun Riekkinen kysyy Kylliäisen kantaa asiaan tänä päivänä, Kylliäinen vastaa: ”Toki edelleen olen vanhalla kannallani (…) En ole ainakaan huomannut viime vuosina ilmestyneen uusia tutkimustuloksia, jotka olisivat antaneet aihetta mielenmuutokseen. Kaikki se, minkä varaan uskoni rakennan, viittaa vääjäämättä siihen, ettei mitään muuta vaihtoehtoa voi olla kuin kaikkien pääseminen taivaaseen.” (s. 120)

Tässä yhteydessä mietin vain, voisivatko mitkään tutkimustulokset muuttaa Kylliäisen kantaa, jos se kerran kuitenkin perustuu vain siihen, minkä varaan hän itse uskonsa rakentaa. Vaihtoehtojahan on, alusta asti on ollut. Kylliäisen valinta juontaa juurensa Jonas Gardellin kirjoihin, joiden innoittamana Pakilan pastori näkee Raamatussa kaksi Jumalaa. Ne sulkevat toisensa pois niin, että on ”pakko valita jompikumpi”. (s. 62–63)

Kylliäinen sanoo ostaneensa Gardellin näkemyksen ”saman tien”. Mieleen tulee väkisinkin Huovisen arvio Kylliäisestä, joka ei malta pysähtyä paradoksin äärelle vaan kiirehtii yksipuoliseen rationalistiseen ratkaisuun. Ruotsalaisen homokirjailijan, laulajan, koomikon ja artistin vaikutuksesta Kylliäinen on omaksunut hetkessä käsityksen kahdesta yhteensovittamattomasta jumalasta.

Yksi sitaatti riittää esimerkiksi Kylliäisen käsityksistä: ”Vasta pääsiäisaamuna Jumala astuu näyttämölle ja alkaa toimia. Eikä pääsiäisaamun Jumala ole Jeesuksen Jumala. Hän on se toinen Jumala.” (s. 66)

Sanallakaan ei kirjassa pohdita sitä, että tämä muistuttaa kovasti vanhaa markionilaisuutta tai gnostilaisuutta, joiden kumoamiseksi kirkkoisät omistivat jo 100-luvulta lähtien jykeviä teologisia tutkielmia. ”Uusien tutkimustulosten” odottelun sijasta Kylliäinen voisi painia alkajaisiksi vaikka Irenaeuksen ja Tertullianuksen kanssa.

Tässä vaiheessa tosin alan jo epäillä, kannattaako Kylliäisen kanssa edes yrittää opillista dialogia. Jaakko Heinimäki kiteytti Kylliäisen ristiriidan oivallisesti arviossaan: ”Henkilöksi, jonka mielenkiinto opillisia kysymyksiä kohtaan on kateissa, Kylliäinen jaksaa kuitenkin häkellyttävän hyvin jauhaa (…) opillisia kysymyksiä lähes kaksisataa sivua (…).”

Yhtäältä Kylliäinen puhuu paljon opista ja Jumalasta sekä perustelee mielipiteitään järjellään ja teologisilla auktoriteeteillaan, niin kuin kuuluukin tehdä. Hän on konservatiivien kanssa ”railakkaasti eri mieltä kutakuinkin kaikesta mahdollisesta ja valmis taittamaan peistä milloin tahansa” (s. 44).

Toisaalta Kylliäinen kuitenkin vetää maton koko touhun alta: ”Jumalan ja jumalallisten asioiden suhteen jokaisella on oma totuutensa eikä yhden totuus ole todempi tai epätodempi kuin toisen.” (s. 106) ”Mitä väliä on sillä, mitä me ajattelemme asioista, joista kukaan ei lopulta kuitenkaan voi tietää mitään?” (s. 109) Lukiotasoiseksi relativistiksi heittäytynyt Kylliäinen tietää kuitenkin vaikkapa sen, että muslimeja kristityiksi väittänyt suurmufti ”oli tietenkin väärässä” (s. 108).

Samanlaiseen ristiriitaan Kylliäinen ajautuu peräänkuuluttaessaan virallisesta opista luopumista siksi, että voitaisiin ”palata aina uudelleen vain Raamattuun” (s. 127). Mutta mitä tapahtuu, jos ja kun löydämme jo Raamatusta kerta toisensa jälkeen kehotuksia pysyä oikeassa opissa ja karttaa harhaoppeja? Saako niihin kohtiin enää ollenkaan palata?

Vaikka yllä siteerattu siltä kuulostaisikin, Kylliäinen ei suinkaan halua liputtaa sola scriptura -opin puolesta. Hän ehdottaa iskulauseeksi sen sijaan ”non sine scriptura, ’ei ilman Raamattua'” (s. 88). Tiukka sola scriptura -vaatimus nousee Kylliäisen mukaan sen pelosta, että ”aatevirtausten vaihtuessa syntyvät uudet ajatukset ovat jollain tavalla vaarallisia” (s. 88). Kylliäisen sola scriptura -kritiikki kalpenee kuitenkin Riekkisen rinnalla.

Riekkisen kristinusko – tai sen puute

Wille Riekkinen ruoskii sola scriptura -periaatetta heti ensimmäisestä kirjeestään alkaen: vaaditaan ”rohkeutta ja taitoa asettaa ’yksin Raamatusta’ (sola scriptura) -hokeman ja tradition vierelle muutkin varteen otettavat teologian lähteet, nimittäin järjen ja omantunnon”. (s. 21) Riekkinen on tuntenut voimattomuutta ”sokean ’sola scriptura -käytännön’ edessä” (s. 59).

Riekkinen luettelee hyviä syitä kyseenalaistaa fundamentalistinen raamattuperiaate: sillä voidaan perustella ja on perusteltu geosentrismiä, kreationismia, rotusortoa, orjuutta jne. (s. 58) Ensimmäiset kristityt osasivat vedota päätöksenteossaan muuhunkin kuin Raamattuun ja traditioon: ”Pyhä Henki ja me olemme päättäneet…” (s. 21)

Valitettavasti ainoa välitön päämäärä, jonka vuoksi Riekkinen raamattuperiaatetta kritisoi, on homosuhteiden siunaaminen, jota  hän haluaa ajaa vastoin kirkon opetusta. Hän näkee oikein sola scripturan rajoitteet, mutta Raamatun ja traditionkin ”rinnalle” (vai ohi?) asetetaan vain ”järki ja omatunto” (keiden?), ei esimerkiksi liturgiaa, kirkon opetusvirkaa eikä maailmanlaajuista sensus fideliumia.

Riekkinen on kirjassa pääasiassa Kylliäistä maltillisempi ja kirkollisempi. Hän ei esimerkiksi yhdy Kylliäisen käsitykseen siitä, että kirkosta ajaa joskus aika ohi niin, ettei kirkkoa enää ole olemassakaan. Silti hämmästyttävän monesta kristillisestä perususkomuksesta Riekkinen sanoutuu enemmän tai vähemmän avoimesti irti.

Riekkisen mukaan ihmistä ei ole luotu hyväksi eikä taipumus pahaan ole perisynnin seurausta, vaan ”Jumala on luonut jokaiseen ihmiseen kaksi taipumusta: taipumuksen hyvään ja taipumuksen pahaan” (s. 39). Persoonalliseen pahaan eli Saatanaan Riekkinen ei usko, niin kuin ei Kylliäinenkään, mutta koska asiasta ei mainita uskontunnustuksessa, ”taidamme molemmat välttyä tuomiokapitulin puhuttelulta” (s. 56).

Taivas ja helvetti lienevät vain kuvapuhetta, ehkä kuitenkin olotiloja, Riekkinen ei tiedä; hän ei ole varma, pääseekö kukaan taivaaseen. Kannattaa keskittyä ”täysillä elämään vain tätä elämää”. (s. 146, 131) 1. Kor. 15:19 ei ymmärrettävästi nouse Riekkisen kirjeissä kovaan huutoon.

Jeesus ei Riekkisen mukaan väittänyt olevansa Jumalan Poika eikä Messias, hän vain toimi ja johdatti ihmisiä uskomaan Jumalaan (s. 99). Voitaisiinkin sanoa: ”Jumala on suuri, ja Jeesus on hänen Profeettansa!” Näin ”muodostuisi melkoinen perusta kristinuskon ja islamin väliselle dialogille”, ja Jeesuksen jumaluuden kieltäminen (tätä Riekkinen ei ääneen sano mutta implikoi) ”toisi Jeesuksen paljon lähemmäksi meitä itse kutakin” (s. 100).

Lopulta Riekkinen paljastaa karvansa, kun hän luettelee omat teologiset sankarinsa: liberaali myyteistäriisujaeksegeetti Rudolf Bultmann, eksistentialistisystemaatikko Paul Tillich ja ei-teistinen anglikaanipiispa John Shelby Spong. Joukossa on myös Dietrich Bonhoeffer, mutta hänkin vain ”ei-teistisen kristillisyyden” enteilijänä (”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan…”)! (s. 147)

Riekkinen vetoaa myös mystikoihin, jotka ovat ”aina vastustaneet Jumalan tarkkaa määrittelemistä” ja joiden ajattelua ”persoonallinen (teistinen) jumalakäsitys ei ole kahlehtinut: siinä on kyseessä vain yksi vaihe uskon kehityshistoriassa” (s. 148). Mitähän Avilan Teresa ja Ristin Johannes sanoisivat tähän?

Riekkinen ei väitä tavoittavansa oikeaa oppia, sitä ei hänen mielestään pysty kukaan tyhjentävästi esittämään; ”omia kuvia ja näkemyksiä ainoastaan” (s. 70) – ikään kuin kaikin puolin täydellisen ja tyhjentävän vastauksen mahdottomuus olisi yhtä kuin se, etteivät ajatukset voi lainkaan tavoittaa todellisuutta. Riekkisen kirjeissä toistuu toistumistaan sama ilmiö: aivan oikealta kuulostava huomio viedään virkkeen toisessa osassa ilman loogista linkkiä aivan uusin sfääreihin.

Vielä yksi esimerkki samasta ilmiöstä: ”On olemassa vain yksi Jumala! Ahura Mazda (’Viisas Herra’) tai Jahve, tai millä nimellä häntä kutsutaankin: Allah, Gott, God, Gud, Jumala…” (s. 97) Ikään kuin filologiset erot (puhutaanko Jumalasta ruotsiksi vai saksaksi) olisivat rinnastettavissa teologisiin eroihin (zarathustralaiseen, juutalaiseen, islamilaiseen ja kristilliseen jumalakäsitykseen).

Edellä siteerattua monoteistista huudahdusta Riekkinen ei tosin edes esitä omanaan vaan zarathustralaisten ja juutalaisten uskonnonhistoriallisena ratkaisuna uskonnollisen pluralismin ongelmaan. Riekkinen nojaa Cusanukseen ja Paavaliin ja toteaa kaikissa uskonnoissa olevan kyse ”samasta jumaluudesta”; pakanatkin ”edes hapuillen” pyrkivät elävää Jumalaa kohti. (s. 96–97)

Mutta tässäpä onkin se suuri kysymys: onko kaikki uskonto, kristinuskokin, pelkkää hapuilua, vai onko Kristus oikeasti ilmoittanut Jumalan kasvot? Riekkinen ei edes väitä tietävänsä oikeita vastauksia, mutta en voi välttyä siltä vaikutelmalta, että hänen ajatuksensa kallistuvat juuri tähän suuntaan: Jeesus ei ole Jumala, Jumala ei edes ole persoona, kaikki uskonnollisuus on vain hapuilua kohti uskontojen takana olevaa perimmäistä jumaluutta.

Tätä taustaa vasten on surkuhupaisaa, kuinka Riekkinen innostuu kunnon oikeaoppisen protestantin tavoin kyseenalaistamaan katolisen kansanuskon kristillisyyden. Kirjan alkupuolella Riekkinen valittelee mm. Pohjois-Italiassa kohtaamaansa apologiaa ja uskon konkretisointia sekä Madonnan ja pyhimysten kuvien ”palvomista” ja niiden ihmeitätekevään voimaan luottamista. Lähes koko perinteisen kristinuskon taakseen jättänyt Riekkinen kyselee, onko kansankatolisuus enää ollenkaan kristinuskoa. (s. 38)

Sivulla 135 Riekkinen palaa vielä uudestaan Maria-kulttiin. Kritiikin olisi melkein voinut ottaa vakavastikin (kontekstina on dogmaattisuuden ylikorostus, johon Pius IX:n ja Pius XII:n voisi ehkä oikeutetustikin väittää syyllistyneen), ellei joutuisi vain pyörittelemään päätään.

Emerituspiispa sekoittaa vuoden 1854:n dogmin tahrattomasta sikiämisestä oppiin Mariasta ”ikuisena neitsyenä”, joka mainitaan jo Konstantinopoli II:ssa vuonna 553 ja (kuten Kylliäinen sivulla 127 oli jo kirjoittanut) luterilaisissa tunnustukirjoissa.

Homosuhteita vastaan Raamattua ei saa käyttää, mutta katolista Maria-hartautta vastaan kyllä:

”Eikö tämä tapahdu vastoin Raamatun kirjainta ja henkeä? Harmittaa, jos luterilaisetkin ajautuvat tähän kansanomaisen uskonnollisuuden ruokkimaan uskon virtaan mukaan. Maria- ja pyhimyskultit ovat omiaan etäännyttämään meitä siitä Jeesuksen yksinkertaisesta opista, jota hän itse piti esillä ja jota hän käski kaikille kansoille julistaa.” (s. 135)

En kyllä saanut tästä kirjasta selville, mikä tuo oppi oli. Jos haluaisin sen tietää, kysyisin mieluummin italialaiselta mummolta.

Eräs ei-kovin-konservatiivinen luterilainen pappi totesi kerran yliopistoluennolla, että jos katolista Maria-hurskautta halutaan arvostella, niin samalla voitaisiin kritisoida myös luterilaista kansanhurskautta, ”esimerkiksi sitä, että kirkossa ei käydä”. Eikä ihme, ettei käydä, jos pappien ja piispojen opetus on tämän kirjan tasoa.

9789518845051_300dpi_UskonKintereilla

Huovinen lähikuvassa

6.10.2014

Jaakko Tapanisen kirja Lähikuvassa Eero Huovinen (Otava 2010) on viihdyttävä, opettava ja koskettavakin katsaus Helsingin luterilaisen emerituspiispan henkilöön ja elämään. Haastatteluihin pohjautuva elämäkerrallinen ja journalistinen teos ansaitsee ehdottomasti paikkansa Huovisen omien kirjojen rinnalla tämän blogin Huovis-sarjassa.

Teologi ja professori

Kirjan alussa kerrotaan Huovisen lapsuudesta ja nuoruudesta. Huovisen äiti kuoli Eeron ollessa vielä koulupoika, ja hänen Lauri-isänsä meni uusiin naimisiin. Isä oli evankelisen liikkeen saarnaaja, ja nuorena teologian opiskelijana Eerokin koki evankelisuuden ja sen opiskelijatyön omakseen.

”Teologien maailma on heimojen maailma. Se kenen poika tai tyttö olet, mistä päin tulet, kenen johdolla opiskelit, kenet tunnet ja ennen kaikkea, minkä kirkon sisällä vaikuttavan herätysliikkeen varjossa ja valossa olet kasvanut, määrittelevät ympäristön suhtautumisen sinuun vielä voimakkaammin kuin persoonallisuutesi.” (s. 31)

Keväällä 1968 Eero koki teologisen herätyksen ja kiinnostui dogmatiikasta, uskon perusteista. Syksyllä Seppo A. Teinosen graduseminaarissa 24-vuotias Huovinen sai ahertaa katolisen teologin Karl Rahnerin parissa. Gradu käsitteli Rahnerin näkemystä piispuuden ja paaviuden suhteesta. (s. 34)

Teinonen oli kiinnostunut katolisesta teologiasta oltuaan Vatikaani II:n tarkkailijana ja laati ”järeän teologisen ohjelman”, jonka tarkoituksena oli tosissaan rakentaa siltaa Rooman ja Helsingin välille. Teinonen keräsi ympärilleen ryhmän nuoria assistentteja, joista tuli myöhemmin tärkeitä teologisia ja ekumeenisia vaikuttajia, Huovisen lisäksi mm. Simo Kiviranta ja Juhani Forsberg. (s. 35–39)

Teinosen Vatikaani II:n teologiaa käsittelevä kirja Rooma ja me oli näissä piireissä herkkuruokaa, ”mukaansatempaava johdatus roomalaiskatoliseen teologiaan”, joka osoittautui aivan muuksi kuin 60-luvun luterilainen kuva katolisuudesta ”paavi- ja Maria- ja anekeskeisenä rituaalikirkkona”. (s. 85)

Rahner-gradun jälkeen Huovinen tutki väitöskirjassaan Hans Küngin kristologiaa. Küng oli Vatikaani II:n aikaan ja 1960-luvulla teologian kuuma nimi. 1974 Huovinen teki toissaviikolla mainitun ensimmäisen Rooman-matkansa, jolla hän tapasi ekumenianeuvoston ja oppiviraston väkeä. Seuraavana vuonna 1975 Huovinen ja hänen assistenttitoverinsa toivat Küngin Suomeen.

Pop-teologi Küng veti Porthanian luentosalin ja Tuomiokirkon kryptan ääriään myöten täyteen. Sitten matkattiin Lapualle ja vielä Lappiin, ajatuksena keskustella rauhassa elämän ja uskon suurista kysymyksistä. Küng osoittautui kuitenkin pettymykseksi. Huovinen olisi halunnut puhua Jumalasta, mutta Küng halusi vain puhua riidoistaan Rooman kanssa ja siitä, mitä hänestä itsestään julkisuudesta ajateltiin. (s. 88)

Kun Küng radikalisoitui entisestään ja menetti lopulta kirkollisen opetuslupansa, Teinoselle ja Huoviselle kävi selväksi, ettei hän enää edustanut ekumenian tulevaisuutta. Väitöskirjaan uhratut vuodet aiheuttivat jälkikäteen turhautumista. (s. 40)

Vuonna 1975 Suomessa kävi kuitenkin myös toinen katolinen teologi, Freiburgin dogmatiikan professori Karl Lehmann. Hänestä Huovinen löysi sitä syvyyttä ja lämpöä, mitä Küngiltä puuttui. ”Niin ajattelijana kuin ihmisenäkin Lehmann oli sitä, mitä Huovinen halusi olla.” (s. 89) (Lehmannhan kävi Suomessa myös vuonna 2009 vihkimässä piispaksi entisen oppilaansa Teemu Sipon.)

Lehmannista tuli Huoviselle läheinen, ja Huovinen näppäilikin juuri Lehmannin numeron kännykkäänsä vuonna 1998, kun Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista tielle oli tullut viime hetken esteitä. Lehmann kuunteli Huovisen huolia, ja Huovinen aavistelee, että Mainzin piispalla oli yhteys myös Roomaan. Lopulta todennäköisesti baijerilaiskaksikko Ratzinger-Hanselmann avustajineen saivat neuvottelut maaliin niin, että YJV voitiin hyväksyä molemmin puolin. (s. 95–96)

Jos Huovisen teologiuran alkua väritti katolinen teologia, niin sen toisessa vaiheessa, vuodesta 1979 alkaen, painopiste siirtyi Lutheriin. Samana vuonna ilmestyi Tuomo Mannermaan merkkiteos In ipsa fide Christus adest, joka kihelmöi ja ”kului hiirenkorville Huovisen ja hänen aikalaistensa käsissä” (s. 43, 90).

Luther-tutkimuksesta tuli Huovisen akateeminen päätyö. Hänen Fides infantium -tutkimuksensa julkaistiin suomeksi vuonna 1991 ja saksaksi vuonna 1997. Dogmatiikasta tuli Huovisen ammatti, juuri sellainen, jota hän koki tarvitsevansa. Dogmatiikka on älyllisesti kiehtovaa, se on ymmärtämään pyrkivää suhtautumista siihen, mikä pohjimmiltaan ylittää ymmärryksemme. (s. 45)

Vuonna 1981 Huovisesta tuli Teologisen Aikakauskirjan päätoimittaja. Vuosikymmenen aikana Huovinen nosti lehden talouskriisistä ja paransi huomattavasti myös sen sisällöllistä tasoa. (s. 46–47) Koko 80-luvun Huovinen  jakoi opiskelijoilleen purukumia ja kehotti suhtautumaan teologiaan samalla tavoin: ”ottakaa mehut pois mutta älkää nielkö” (s. 48).

Vuonna 1990 Huovinen nimitettiin oppi-isänsä Teinosen tuolille dogmatiikan professoriksi Miikka Ruokasen valituksesta huolimatta. Ruokanen tosin sai pestin pian itselleen, kun Huovinen kutsuttiin Helsingin piispaksi. Niin, Huovista ei juuri näkynyt piispapaneeleissa. ”Piispan virkaan kutsutaan.” (s. 51)

Helsingin piispa ja tapaus Kylliäinen

Huovisen piispanuraa värittävät erinäiset konfliktit, vaikka hän yrittikin yleensä olla mahdollisimman sovitteleva ykseyden vaalija. Nuorena piispana Huovinen vastusti uutta Kirkkoraamattua tai ainakin toivoi sille aikalisää tai koeaikaa. Tyypillisen huovismainen kritiikki tulee esiin mm. kysymyksessä ”sielusta”.

”Käännöksessä sanaa sielu tulkittiin täsmälleen komitean puheenjohtajan Aimo T. Nikolaisen käsityksen mukaan elämänvoimana tai synonyymina ihmiselle elävänä olentona. Huovisen mielestä tulkinta oli kapea ja tieten tahtoen sivuutti täysin yhden teologian- ja filosofianhistorian suurimmista kysymyksistä eli kysymyksen sielun kuolemattomuudesta. ’Tällaisista kysymyksistä ei selvitä käden käänteessä – ellei sitten keskustelua haluta tukahdutta’, kirjoitti Huovinen.” (s. 61)

Tämän taistelun Huovinen hävisi, sillä käännösprojekti oli jo pitkällä ja valmistui kuin valmistuikin lopulta valiokunnan ehdotuksen mukaisesti. (s. 62) Karille ajautui myös Huovisen toinen aloite, jonka tarkoituksena oli keventää kirkon hallintokoneistoa. (s. 65) Molemmissa edellä mainituissa aloitteissa Huovista tuki muiden muassa isoenoni, Lapuan piispa Yrjö Sariola.

Tärkeää tukea piispantyössään Huovinen sai myös yliopiston vanhoilta kollegoilta kuten Tuomo Mannermaalta, Simo Peuralta, Kyllikki Tiensuulta ja aluksi myös Simo Kivirannalta. (s. 65) Simo Kivirannan ystävyys katkesi Huovisen piispanuran kenties näkyvimpään kohuun, tapaus Kylliäiseen.

”Tapaus Kylliäinen” viittaa pastori Antti Kylliäisen kirjaan Kaikki pääsevät taivaaseen (1997). Kirja synnytti valtavan mediajupakan, ja Helsingin piispana Eero Huovisella oli vastuu ”hoidella” Kylliäinen. Kylliäiselle tulee puhelu: ”Eero tässä terve.” (s. 108) Pitkää prosessia selitetään tässä kirjassa sivulta 108 aina sivulle 124 asti.

Kylliäiselle halutaan antaa oikeudenmukainen käsittely. ”Antti saa nähdäkseen kaikki kantelut ja muut tarpeelliset asiakirjat. Eero on muotoseikoissa tarkka.” (s. 113) En voi olla ajattelematta, että Huovisen takaraivossa on ollut vahvasti Hans Küngin tapaus ja se, mitä Küng on koko maailmalle julistanut Uskonopin kongregaation epäoikeudenmukaisuuksista.

Huovisen ongelma Kylliäisen kirjan kanssa ei ole se, että Kylliäinen esittää vaikeita kysymyksiä. Ongelma on se, että Kylliäinen esittää liian helppoja ja itsevarmoja vastauksia. Hän ei ole malttanut ”pysähtyä ristiriidan äärelle, vaan kiirehtinyt hakkaamaan sen miekalla auki” (s. 113–114). Huovisen piispallisena ratkaisuna on keskustella Kylliäisen kanssa, esittää hänelle kysymyksiä ja pyytää niihin kirjallisia vastauksia. Lopulta tuomiokapituli hyväksyy äänin 4-1 sen, että piispan ja Kylliäisen keskustelut ja niistä laadittu selostus riittävät. (s. 116)

Huovisen papeilleen Tuomiokirkossa esittämä tulkinta Kylliäisen kanssa käydyistä keskusteluista oli se, että Kylliäisen vastauskirjeen sisältö oli kirjaa lievempi ja että Kylliäinen nyt ”haluaa sitoutua luterilaiseen traditioon tiukemmin kuin missään elämänsä vaiheessa” (s. 119). Kun keskustelu avattiin, piispa joutui joskus hillitsemään sitä: ”Veljet ja siskot, muistakaa, että hän, josta me puhumme, on täällä joukossamme.” (s. 121)

Asia näytti ratkaistulta: Helsinki locuta, causa finita. Not so fast. Seuraavalla viikolla Kylliäinen saa taas kuulla luurista sanat ”Eero täällä terve”. Kylliäisestä oli tullut uusia kanteluita. Hän oli esiintynyt medialle liian itsevarmasti ja voitokkaasti, ”palannut taas kaikkitietävään tapaansa käsitellä vaikeita asioita” (s. 122). Lisäksi hän oli saanut Huovisen näyttämään harhaoppien suojelijalta.

Keskusteluprosessi toistettiin entistä kovemmilla panoksilla. Paperia tehtiin pitkään ja hartaasti. Lopputulos oli jälleen sama, 4-1. Kylliäinen sai pitää pastorinvirkansa, mutta Huovinen kehotti häntä ottamaan julkisuudessa rauhallisesti. Kylliäisestä tuli ehkä sittenkin omanlaisensa Suomen Hans Küng. Hän ”koki, että kirkko kävi oikeutta”, vaikka hän olisi halunnut keskustella armosta. Huovinen ja Kylliäinen kävivät ”kahta eri keskustelua”. Piispan mielestä asian hoitaminen keskustelulla eikä kurinpidolla ”oli sekä oikein että armollista”. (s. 124)

Huovinen, Kiviranta ja Luther-säätiö

Kylliäisen tapaukseen liittyy myös konflikti toisen laidan eli kirkon konservatiivien kanssa. Huovisen ystävyys Simo Kivirannan kanssa meni surullisella tavalla poikki Meilahden kirkossa tapahtuneen välikohtauksen vuoksi. Huovinen oli mennyt ilmoittamatta Paavalin synodin esitelmätilaisuuteen katsomaan, mitä hänen hiippakunnassaan tapahtuu. (s. 144)

Huovinen äkkäsi ovella vanhan kirkolliskokousystävän Liisi Jokirannan ja lyöttäytyi tämän seuraan. He kävelivät yhdessä keskikäytävää ensimmäiseen penkkiin saarnastuolin eteen. Sitten Huovinen kuunteli, kuinka Kiviranta kävi hänen kimppuunsa ”vakaassa raatelutarkoituksessa”. (s. 145)

Kiviranta puhui ”Helsingin piispasta, joka ei hoida virkaansa vastuullisesti, vaan sallii, ’että suomalainen seurakuntapastori lyö kirjallaan murskaksi rehellisesti sanottuna koko kristinuskon (…).'” Sitten Kiviranta moitti Huovista katolilaisten kanssa veljeilystä  ja kysyi, onko Raamattu ja tunnustus enää totta kirkossa. (s. 145)

Kun Kiviranta lopetti, n. 500-päinen yleisö nousi seisomaan ja puhkesi myrskyisiin aplodeihin. Vain Huovinen ja Jokiranta istuivat. Huovinen kysyi vierustoveriltaan, miksi tämä ei taputtanut, ja sai vastauksen, että ”sen verran solidaarisuutta vierustoverille sentään pitää olla”. Tähän välikohtaukseen päättyi Kivirannan ja Huovisen ystävyys. (s. 146)

Vuonna 2004 Kiviranta kuoli, ja Huovinen osallistui hänen hautajaisiinsa. Ehtoollispöydässä hän toivoi, että yhteys konservatiivisiipeen voisi eheytyä. Kuukautta myöhemmin Mellunmäen seurakuntakodin penkissä käy ilmi, että niin ei ole. Kyse oli Luther-säätiön jumalanpalveluksesta, johon Huovinen meni jälleen kutsumatta katsastamaan hiippakunnan menoa.

Pastorit Juhana Pohjola ja Sakari Korpinen jututtivat piispaa sakaristossa, puhuivat naispappeudesta, yhteyden särkymisestä yms. ja esittivät toiveen, ettei Huovinen ”asettaisi jumalanpalveluksen pitäjiä liian vaikeaan asemaan tulemalla ehtoolliselle” (s. 147).

Huovinen jätti menemättä, mutta messun jälkeen seurasi pitkä sakaristokeskustelu. Huovinen ei halunnut melua, mutta kaikki olivat nähneet tapahtuneen, ja metelin synty olisi vain ajan kysymys. ”Kai te nyt osaatte aavistaa, että tämä on aika kova juttu, jonka te teitte.” (s. 148)

Juttu tuli julki Kotimaa-lehdessä 8.4.2004: ”Tapaus hakee vertaistaan kirkkohistoriassa: Helsingin PIISPA EI KELVANNUT EHTOOLLISELLE Luther-säätiössä”. (s. 149) Huovinen yrittää sovitella, eikä hän hurraa eikä kommentoi, kun Pohjola ja Korpinen saavat määräaikaiset potkut pappisvirasta tuomiokapituleiltaan (Oulu ja Turku).  (s. 151) Äskettäin, 10 vuotta myöhemmin, Pohjola erotettiin mitä ilmeisemmin lopullisesti.

Huovisen mukaan Korpinen ja Pohjola ovat miehiä, jotka ”ovat lukeneet teologiansa ja osaavat Lutherinsa”, ja sitä hän kunnioittaa. Säätiö on tehnyt myös kulttuuriteon julkaisemalla suomeksi Lutherin Genesis-kommentaarin. Mutta: ”Ei kukaan huomaa Genesis-kommentaaria, ei kukaan näe heidän jumalanpalvelustensa lämmintä henkeä, vaan se mikä näkyy, on vanhoillinen, vihamielinen ja yhteistyökyvytön naispappeuden vastustaminen.” (s. 143) Kritiikki jatkuu:

”Luther-säätiössä itsepäisyys yltyy ajoittain käytökseksi, jollaista Huovinen on harvoin nähnyt. Se, että ei edes suostuta olemaan samassa tilassa kuin naispappi, on käsittämätöntä. Eiväthän katoliset tai ortodoksitkaan hyväksy naispappeutta, mutta hekin sentään rukoilevat ja istuvat samassa jumalanpalveluksessa yhdessä naispappien kanssa. Kukaan muu ei kävele ulos niin kuin nämä omapäiset oikeassaolijat.”

Huovisen risti ja uusi elämä

Viimeisinä piispavuosinaan Huovinen joutui vielä yhden kirkon sisäisen konfliktin keskelle. Kyseessä on tietysti kiista homoparien siunaamisesta. Kirjan 11. luvussa kerrotaan vuonna 2008 pidetystä Vantaan papiston tapaamisesta Myyrmäen kirkossa (kivenheiton päässä huoneesta, jossa tätä kirjoitan).

Piispa avaa keskustelun muistuttamalla siitä, että on kyse ihmisistä ja että on kuunneltava niitä, joilla on eri kanta. Yleinen tunnelma vaikuttaa olevan siunaamisen puolesta, ”pehmeästi mutta päättäväisesti”. Otteita puheenvuoroista: ”Jeesuksen sana uudelleen avioitumisesta on paljon selkeämpi kuin homoista. On kaksinaamaista olla siunaamatta homoja.” (s. 176) Myyrmäen kirkkoherra Jaakko Simojoki puolestaan totesi voipuneesti: ”Vanhalle miehelle tämä kaikki on niin hämmentävää.” (s. 177)

Lopulta Huovinen joutuu kakistamaan kantansa: ”Minä toivoisin, että papit suhtautuisivat pidättyvästi eli eivät siunaisi, eivät ainakaan ennen kuin kirkossa on yhdessä sovittu, miten toimitaan” (s. 178). Piispalle alkaa sadella hiillostavia kysymyksiä: ”Mitä sinä Eero teet minulle, jos minä siunaan?” (s. 178)

Huovinen joutui Myyrmäessä syksynsä kovimpaan tykitykseen. ”Hän on nurkassa, jossa hän ei halua olla, vanhoillinen, vanha piispa. Miten hän on tänne joutunut?” (s. 180) Huovista kritisoidaan nyt rankasti sekä vasemmalta että oikealta:

”Vapaamielisten mielestä hän on vanhoillinen, koska hän jarruttelee parisuhteiden siunaamisasiassa. Liberaalit vierastavat häntä myös siksi, että hän suhtautuu suvaitsevasti kirkon konservatiiveihin. Konservatiivit puolestaan eivät voi sietää häntä, koska hän ei potki harhaoppisia pappeja kirkosta, koska hän kieltäytyy vihkimästä naispappeuden vastustajia, koska hän etsii yhteistä maaperää katolisten kanssa. Hänestä, jonka piti olla yksi konservatiiveista, evankelisen liikkeen kasvatti, kovisten kellokas, on tullut vanhoillisten silmissä petturi, jopa vihollinen.” (s. 182)

Ulkopuolisena ja Huovista viime aikoina paljon lukeneena ei voi olla tuntematta myötätuntoa tällaisen kohtalon edessä. Tapanisen analyysin mukaan Huoviselle kävi vähän niin kuin monille muille itsenäisille ajattelijoille, joihin Huovinen on teologina perehtynyt: ”Luther tuomittiin valtakunnankiroukseen, Barth sai lähteä Saksasta, Bonhoeffer tapettiin leirillä, Küngilta vietiin opetusoikeudet, Teinonen jätti koko luterilaisen kirkon.” (s. 182)

Tässä on toki  jotain perää, mutta itse näkisin Huovisen enemmän yhteiseksi ajattelijaksi kuin itsenäisajattelijaksi. Huovinen halusi olla kirkon mies ja hyvä piispa, joka ottaa ykseyden vaalijan tehtävänsä vakavasti. Piispa on paimen, jonka esikuva on Kristus, Hyvä Paimen. Uskaltaisin lukea Huovisen tietä enemmän ristintien valossa. Hyvä paimen päätyy ristille.

Huovinen ei tietenkään ole mikään synnitön eikä virheetön Karitsa. Katolisesta näkökulmasta en pidä oikeina kaikkia hänen päätöksiään ja linjanvetojaan. Silti näen hänen elämässään perustavanlaatuisen pyrkimyksen pysyä kuuliaisena totuudelle, ja tulkitsen hänen ”ristinkuolemansa” porttina uuteen elämänvaiheeseen.

Luterilainen maailmanliitto nimitti Huovisen (joka ilmoitti eläköitymisestään lopulta seuraavana vuonna 2009) luterilais-katolisen dialogiryhmän luterilaiseksi puheenjohtajaksi. VY-dokumentin (2013) tuottaneen ryhmän ensitapaamisessa Huovinen esitteli itsensä seuraavasti: ”Olen nyt 64-vuotias, ja jos vielä jotakin haluan elämässäni tehdä, niin se on tämä: olla itseäni paremmassa seurassa keskustelemassa kristillisen uskon kannalta keskeisistä ekumeenisista kysymyksistä.” (s. 185)

9789511231875


%d bloggaajaa tykkää tästä: