Viides herätysliike ja Eero Junkkaala

Pitkästä aikaa tuli vastaan kirja, jota ei malttanut olla lukematta heti loppuun. Hotkin 200-sivuisen kirjan kahdessa päivässä. Kyseessä on TT Eero Junkkaalan, Suomen teologisen instituutin entisen (ja ensimmäisen) pääsihteerin kirja Viides herätysliike – Näin minä sen näen (Kirjapaja 2016).

Voin kyllä kuvitella, että ihan jokaista suomalaista tämä kirja ei välttämättä viihdytä. Se on pitkä liuta erilaisten kristillisten herätys- ja lähetysjärjestöjen syntyhistorioita, siinä on hieman epäloogisia kronologisia ja temaattisia hyppäyksiä, ja se sekoittaa häikäilemättä henkilökohtaista kerrontaa ja kirkkohistoriallista asiatekstiä. Suomen kirkollisesta ja uskonnollisesta kentästä kiinnostuneille kirja on kuitenkin herkkupala.

Mikä viides herätysliike?

Herätysliikkeitä olen tällä blogilla käsitellyt jo kerran jos toisenkin, ja pienenä kertauksena vain todettakoon, että viides herätysliike eli viidesläisyys saa nimensä siitä, että se on viides suuri luterilaisen kirkon sisäinen herätysliike Suomessa neljän vanhemman eli rukoilevaisuuden, herännäisyyden, evankelisuuden ja lestadiolaisuuden lisäksi. Viidesläisyyden kantaisä on Urho Muroma, joka tuli herätykseen Helsingin Johanneksenkirkossa vuonna 1912.

Urho Muromasta tuli ”eräänlainen Suomen kirkon puolivirallinen herätyssaarnaaja” (s. 44), ja hänen kokouksensa vetivät suuria ihmisjoukkoja. Muroma perusti Herää Valvomaan -lehden (nyk. Elämä) pitääkseen yhteyttä uskoon tulleiden kuulijoidensa kanssa. Vuonna 1945 Muroma kumppaneineen perusti Kauniaisiin Raamattuopiston, joka järjestää mm. teologisia opintopäiviä ja julkaisee kirjoja (Perussanoma).

Eero Junkkaala ja hänen veljensä Timo ovat toimineet Raamattuopiston palveluksessa, ja kirja katsookin viidesläisyyttä jossain määrin Raamattuopiston näkövinkkelistä. Ensimmäinen tärkeä pointti on, että Raamattuopisto on irtaantunut perustajaisänsä omaperäisemmistä näkemyksistä (esim. että uudestisyntyminen kasteessa on saatanallinen valhe) ja profiloitunut teologialtaan luterilais-pietistiseksi.

Toinen tärkeä pointti on ero suurimpaan viidesläiseen järjestöön eli Kansanlähetykseen, jolla on Kansanlähetysopisto Hausjärven Ryttylässä ja Uusi Tie -lehti ja kustannus. ”Kansanlähetys kaappaa viidesläisyyden” kuuluu eräs paljon puhuva alaotsikko. Tämän jälkeen kerrotaan siitä, kuinka Kansanlähetys jakaantui ja syntyi lähetysjärjestö Kylväjä, keulahahmona Olavi Peltola. Sitten on vielä KRS, OPKO ja Sansa omine historioineen.

Teologisia kontroversseja

Kirjan perusteella viidesläisten järjestöjen välisissä eroissa on osin ollut kyse valtapolitiikasta, osin teologisista painotuseroista. Amerikkalaisvaikutteinen pyhityskristillisyys on törmännyt luterilaiseen uskonvanhurskauteen (”yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas”, jne.) ja ratkaisukristillisyys vanhakirkolliseen kasteteologiaan. Junkkaala myöntääkin, etteivät viidesläiset ole oikein osanneet ratkaista kasteen ja uskon välisen suhteen ongelmaa.

”Ylipäätään opetuksemme sakramenteista on aika ohutta. Pietistisen sisäisen uskonelämän korostus painottuu ulkonaisia merkkejä enemmän. Olisiko henkilökohtaisen uskon vaatimus syrjäyttänyt uskon objektiivisen puolen? Olemmeko sittenkin vaatimassa itseltämme jotain, jota Jumala ei vaadi?” (s. 128-129)

Junkkaala kertoo näkemyksensä laajentuneen ulkomailla. ”Meillä Suomessa tiedetään tarkalleen, ketkä ovat meikäläisiä, ja muut ovat sitten heikäläisiä, eivät ihan tarkalleen oikeaoppisia mutta vähän sinne päin.” Maailmalla näyttää aika erilaiselta: muslimeja, buddhalaisia, hinduja ja animisteja, kristittyjä 2,4 miljardia, joista luterilaisia vain 75 miljoonaa. Tämä opetti ainakin Junkkaalaa näkemään koko kristikunnan ”meikäläisinä”. (ks. s. 118)

Nuoruusvuosinaan Junkkaala kertoo tietäneensä tarkkaan, kuka oli uskossa ja kuka ei – kappalainen kyllä, kirkkoherra ei, jne. Vuosikymmenten kokemukset ovat muovanneet hänestä avoimen keskustelijan, joka pitää kiinni viidesläisestä vakaumuksestaan mutta yrittää aidosti kuunnella ja kunnioittaa toisinajattelevia. Kirjasta käy ilmi, kuinka jotkut viidesläiset ovat leimanneet hänet takinkääntäjäksi ja alkaneet pitää häntä ei-toivottuna opettajana.

Junkkaalan teologiset kontroverssit kiteytyvät kolmeen kohtaan: hän on hylännyt nuoren maan kreationismin ja hyväkyy evoluution, hän suostuu tekemään yhteistyötä naispappien kanssa, ja kaiken kukkuraksi hän piti luennon Lähetysseuran juhlilla, jossa työhön siunattiin miespari. Junkkaala ei käyttänyt ”tuhannen taalan paikkaa sanoa synti synniksi” (ikään kuin se olisi auttanut), vaikka mainitsikin olevansa surullinen joistain SLS:n ratkaisuista.

Erimielisyyksiä ja yhteistyötä

Junkkaala kirjoittaa, että Jumala voi saada hyvää aikaan ihmisten pahasta, ja syntisistä riidoista ja jakaantumisista huolimatta viidesläisyys on pystynyt toteuttamaan monia hienoja projekteja yhtenä rintamana. Junkkaala itse oli perustamassa ja johtamassa laajan herätysliikerintaman toteuttamaa Suomen teologista instituuttia (STI), joka keräsi alkuaikoina valtavan määrän teologian opiskelijoita luennoilleen.

Myöhemmin STI on joutunut ahtaaseen paikkaan. Junkkaala olisi toivonut, ettei kielteistä naispappeuskantaa erikseen merkitä perustamisasiakirjaan, mutta vastakkainen kanta voitti. Nyt naispappeuden vastustajat ovat marginalisoituneet, heitä ei enää vihitä papeiksi, ja jos he lähtevät opiskelemaan teologiaa, he päätyvät helposti Luther-säätiön eli Lähetyshiippakunnan papeiksi.

Junkkaalan kirja selvitti hyvin viidesläisten naispappeuden vastustajien ja lähetyshiippakuntalaisten välisen eron. Viidesläisyyteen mahtuu teologisesti hyvin erilaista väkeä. Monilla on matalakirkollinen näkemys, jossa virkaa ei pidetä kovin keskeisenä asiana, ja siksi naispappeuskysymys jää toisarvoiseksi. Monet viidesläiset eivät halua jättää kirkkoa eivätkä hyväksy omien piispojen ja pappien vihkimistä.

Oli myös mielenkiintoista huomata, miten naispappeuskysymys vaikuttaa eri lailla eri tasoilla. Esimerkiksi Kansan Raamattuseura (KRS) ei voinut lähteä mukaan STI:hin naispappeuskannan takia, mutta sen sijaan uudessa herätysliikeväen yhteisessä mediaprojektissa Seurakuntalainen.fi:ssä KRS on ilomielin mukana. Niin kuin ovat myös helluntailaiset, Radio Dei ynnä muut.

Katolis-ekumeeninen loppulause

Kirjassa ei varsinaisesti mainita mitään katolisuudesta. Eeron veli Timo on puhunut enemmän viidesläisyyden suhteesta roomalaiskatolisuuteen, mm. viime keväänä Academicum Catholicum ry:n luentoillassa. Tunnetusti on käyty pitkä matka Muroman antikatolisista saarnoista siihen, että Raamattuopisto julkaisi kaksi paavi Benedictus XVI:n kirjaa Jeesuksesta.

Viime torstaina Eero Junkkaala seurasi veljeään ja luennoi samaisen AC:n 80-vuotisjuhlassa Raamatun arkeologiasta. Pyhän maan kaivauksilla hän on usein saanut tehdä yhteistyötä katolilaisten kanssa. Jeesuksen julkisen toiminnan kotikaupungin Kapernaumin kaivauksista puhuessaan Junkkaala totesi, että Jeesus oli mitä todennäköisimmin Pietarin alivuokralainen. Siihen totesin, että nyt puuttuu enää ekklesiologinen sovellutus!

Junkkaala kirjoittaa, ettei voi mitään sille, että viime aikoina Raamatusta on hyppinyt entistä enemmän silmille jakeita, jotka käskevät kristittyjä rakastamaan ja kunnioittamaan toisiaan sekä elämään sovussa ja yhteisymmärryksessä. Hänestä on kehittynyt sillanrakentaja, joka ei halua tehdä numeroa omasta raamatullisuudestaan, vaan jättää lopulliset tuomiot Jumalan asiaksi.

Omassa kokemuksessani on paljon samaa kuin Junkkaalan kokemuksessa. Olen viimeiset vuodet yrittänyt olla katolis-luterilaisessa kontekstissa jotain samaa kuin Junkkaala viidesläis-luterilaisessa kontekstissa. Jotkut pitävät tällaista avoimuutta epäilyttävänä liberalismina tai takinkääntämisenä. Näin lienee joka porukassa, eikä sille kai voi mitään.

Junkkaala muistuttaa omaa väkeään siitä, etteivät herätysliikkeet tuoneet Jumalan valtakuntaa Suomeen. Se tuli tänne jo reilu 800 vuotta sitten (katolisen kirkon mukana). Tämä on hieno muistutus reformaation merkkivuoden kynnyksellä. Ehkä tuleva vuosi voisi olla myös entistä perusteellisemman viidesläis-katolisen dialogin vuosi.

Täyteen ykseyteen tarvitaan kuitenkin vielä varmasti muutama vuosisata ja jokunen konsiili. Miltähän mahtaisi näyttää Vatikaani vitonen?

junkkaala

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Suomi

Avainsanat: , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

3 kommenttia : “Viides herätysliike ja Eero Junkkaala”

  1. Pauli Pietiläinen Says:

    Menestystä ja Jumalan siunausta sekä Eero Junkkaalalle, että Emil Antonille sillanrakentajan tärkeässä tehtävässä! Suljen teidät esirukouksiini.
    T. Vanha Viidesläinen

  2. Mirja Haapaviita Says:

    Olin koulussa, kyseisen kirkkoherran koulun uskontotuneilla, ja rippikoulun kävin hänen opetuksessa. Seuroissa kävin taas kappalaisen pikku- pappilassa, samoihin aikaan. SIlloin ja nyt ihmettelen, tätä telogista kädenvääntöä. Olen sairaanhoitajana hoitotyössäni ollut läsnä kun ihminen jättää tämän elämän. Usein ristimme yhdessä kätemme, niin lähtevä ja hoitaja, luin rukouksen Isämeidän joka olet taivaassa.. Tein sen myös Terhokodissa työskennellessäni, vaikka minulta kysyttiin? Sinulla on risti kaulassasi ethän sitten käännytä. Tein sen kuolevan kanssa jonka tiesin luterilaiseksi…. Uskon että rakkaus ja armo meitä poloisia yhdistää.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: