Ohjeita uskontodialogiin

Kuten viime viikolla kävi ilmi, Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen Nostra Aetate -julistus (NA) avasi uuden kauden katolisen kirkon suhtautumisessa muihin uskontoihin. NA on kuitenkin hyvin suppea ja yleisluontoinen julistus, ja pian kaivattiin tarkempaa ohjeistusta siihen, kuinka muiden uskontojen edustajia tulisi kohdata.

Vatikaani II:n aikaan 1960-luvulla Vatikaaniin perustettiin sihteeristö, jonka tehtävänä oli hoitaa uskontodialogiin liittyviä asioita. 1980-luvulta alkaen tämä Pyhän istuimen virasto on tunnettu nimellä ”Paavillinen uskontojenvälisen vuoropuhelun neuvosto”, englanniksi Pontifical Council for Interreligious Dialogue, joka lyhentyy kätevästi muotoon PCID.

PCID on tuottanut kirkolliskokouksen jälkeen kaksi asiakirjaa uskontodialogin ja lähetystyön tai kristillisen julistuksen välisestä suhteesta: Dialogue and Mission (DM, 1984), kun NA:n julkaisusta tuli kuluneeksi 20 vuotta, ja Dialogue and Proclamation (DP, 1991) NA:n 25-vuotisjuhlan kunniaksi. Näistä DP on pidempi, perusteellisempi ja painavampi.

DP:n takana oli kaksi johtavaa nimeä katolisen uskontoteologian ja -dialogin maailmassa, PCID:n tuolloinen puheenjohtaja Michael L. Fitzgerald ja paavillisen Gregoriana-yliopiston professori Jacques Dupuis. DP:tä voi lukea rinta rinnan ja vertaillen vuonna 1990 ilmestyneen Johannes Paavali II:n ensyklikan Redemptoris Missio kanssa.

Dialogi ja missio – vuoropuhelu ja lähetystyö

Uskontodialogin ensimmäinen haaste on sen suhde lähetystyöhön. Eikö uskontodialogi ole lähetyskäskyn pettämistä? Vai onko uskontodialogi vain peitenimi käännytystyölle? DM 13 selittää, että kirkon missio on moniulotteinen todellisuus, johon kuuluu mm. kristillisen elämän todistus, kirkon läsnäolo, liturginen elämä, katekeesi, dialogi, yhteiskunnallinen työ ja evankeliumin julistus.

DP tarkentaa termejä ja puhuu ”evankelioivasta missiosta” tai ”evankelioinnista” laajassa merkityksessä, siis sisältäen kaikki edellä mainitut realiteetit. Kun siis joissain kirkon asiakirjoissa (kuten Redemptoris Missio ja Dominus Iesus) sanotaan, että dialogi on osa ”evankelioivaa missiota”, se ei tarkoita sitä, että dialogi on vain käännytysstrategia, vaan sitä, että se on osa kirkon moniulotteista missiota.

Sen sijaan termillä ”julistus” viitataan siihen, mitä monet ovat tottuneet ajattelemaan, kun puhutaan lähetystyöstä tai evankelioinnista: uskoon ja kasteeseen tähtäävästä evankeliumin julistuksesta. DM ja DP toistavat evankeliumin julistamisen olevan velvollisuus eikä mikään vapaaehtoinen ekstralisä.

Julistusta ei kuitenkaan tarvitse mieltää toreilla huuteluksi eikä hengellisten uhkavaatimusten esittämiseksi. (”Please don’t go to hell, believe in Jesus Christ.”) Ei myöskään ole sanottua, miten dialogi ja julistus on konkreettisissa tilanteissa harmonisoitava: sopivaa evankelioimisen tapaa on harkittava olosuhteiden mukaan.

”Kääntymyksestä” DM ja DP huomauttavat, että ensi sijaisesti kaikki on kutsuttu kääntymään jatkuvasti Jumalan puoleen. Tätä kääntymystä voi tapahtua eri uskontojen sisällä, mutta joskus se saattaa myös sisältää uskonnon vaihtamisen. Dialogi ei siis suoranaisesti pyri ”käännyttämiseen”, mutta se saattaa hyvinkin johtaa kääntymykseen.

Dialogin monet muodot

Evankelioivan mission laajan ymmärtämisen lisäksi DM ja DP auttavat näkemään uskontodialogin itsensäkin moniulotteisena ilmiönä. Asiakirjat hahmottelevat neljä uskontodialogin muotoa: elämän dialogi, tekojen dialogi, teologinen dialogi ja uskonnollisen kokemuksen dialogi.

Elämän dialogi on yksinkertaista yhdessä elämistä, toisen kunnioittamista sekä avoimuuden ja lähimmäisenrakkauden osoittamista. Tekojen dialogi merkitsee yhteistä toimintaa yhteiskunnallisten arvojen edistämiseksi. Teologinen dialogi on enemmän spesialistien puuhaa, kun taas kaikki voivat jakaa kokemuksia omasta hengellisestä elämästään.

Uskontodialogi ei siis ole vain virallisia neuvotteluja eri uskontojen johtajien kesken, eikä sen pyrkimyksenä ole kaikkien maailman uskontojen yhdistäminen. Uskontodialogi alkaa arjen asenteena, avoimuutena oppia uutta ja jakaa omastaan. Emme omista totuutta kuin jotain tavaraa, vaan voimme loputtomasti kasvaa sen paremmassa ymmärryksessä.

Samalla kun pidämme oman identiteettimme, voimme omaksua asioita muiden uskontojen positiivisista puolista ja korjata ennakkoluulojen värittämiä mielipiteitämme. Dialogi voi jopa auttaa puhdistamaan ja syventämään ymmärrystä omasta uskosta, ja voimme kasvaa vakaumuksessamme ja läheisyydessä Jumalan kanssa.

Dialogi ja julistus kohtaavat tämän päivän maailmassa monia haasteita: tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä, suvaitsemattomuutta ja sananvapauden puutetta, välinpitämättömyyttä ja vainoa. Silti ne ovat välttämättömiä tehtäviä, joihin kaikkien kristittyjen on syytä varustautua. DM ja DP auttavat siinä hyvään alkuun.

osserv

Explore posts in the same categories: uskontodialogi

Avainsanat:

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

One Comment : “Ohjeita uskontodialogiin”

  1. Tuomas Nyyssölä Says:

    Vastaan tässä kahteen kirjoitukseesi, ”Miten suhtautua muihin uskontoihin?” ja ”Ohjeita uskontodialogiin”.

    Hienoa, että Komulainen ja Kuula kehottavat ottamaan oppia katoliselta kirkolta! Siinä olen heidän kanssaan samaa mieltä. Siitä, mitä se käytännössä tarkoittaa, taidamme olla eri mieltä. Komulainen ja Kuula oletukseni mukaan kehottavat (luterilaista kirkkoa?) olemaan muita uskontoja kohtaan yhtä avoin kuin katolinen kirkko on. Tämä avoimuus ymmärretään kuitenkin usein väärin. Yhtenä tärkeänä syynä on mainitsemasi ”Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen tulkinta”, joten lausun ensin muutaman sanan siitä.

    Kuten tunnettua, Joseph Ratzinger puhui usein konsiilin oikean tulkinnan tärkeydestä. ”Median konsiili” ja todellinen konsiili olivat muun muassa hänen jäähyväispuheensa aiheena helmikuussa 2013 (puhe Rooman papistolle):

    Samaa aihetta paavi käsitteli myös kuuluisassa joulupuheessaan Rooman kuurialle vuonna 2005:
    .

    Lyhyesti voidaan sanoa, että tärkeää konsiilin oikein ymmärtämiseksi on katsoa, mitä konsiili itse sanoi.

    Kun haetaan vastausta kysymykseen, mitä katolinen kirkko opettaa muista uskonnoista, voidaan viitata Nostra Aetate:en, kuten teit. Kyseessä on lyhyehkö julistus (declaratio) ”Kirkon suhteesta ei-kristillisiin uskontoihin”. Painoarvossaan se on vähäisempi kuin konstituutio (constitutio), joka nimensä mukaisesti lausuu jotain perustavanlaatuista. Julistuksessa Nostra Aetate todetaan, että kirkko arvostaa kaikkea sitä, mikä muissa uskonnoissa on hyvää. Se ei käsittele eikä pyrikään käsittelemään katolisen kirkon oppia kirkon luonteesta, lähetystehtävästä tai esimerkiksi pelastuksesta. Koska ne ovat oleellisia aiheita, jotta kirkon avoimuus muita uskontoja kohtaan ymmärrettäisiin oikein, on niistä sanottava myös lyhyesti jotain.

    Kuten tiedetään, Vatikaanin toinen kirkolliskokous opettaa Lumen Gentium -konstituutiossa, että katolinen kirkko on välttämätön pelastukseen. Kristus on itse perustanut kirkon ja ilmaissut kasteen ja uskon välttämättömyyn. Sen vuoksi kukaan, joka tietää kirkon olevan Kristuksen perustama pelastuksen väline, mutta ei tahdo siihen liittyä tai siinä pysyä, ei voi pelastua (Lumen Gentium, 16, 18). Tämän kaikki katolista teologiaa tuntevat tietävät. Konstituutio puhuu tietoisesta haluttomuudesta liittyä tai pysyä kirkon yhteydessä. Lähetystehtävää käsiteltiin dekreetissä Ad Gentes. Siinä todetaan, että lähetystyön perusta on Jumalan tahto, ”että kaikki tulisivat tuntemaan totuuden” yhdestä ainoasta Välittäjästä ja Pelastajasta, nimittäin Kristuksesta. Pelastusta ei ole missään muualla. Edelleen, Kristus on perustanut kirkon, joka on Hänen oma ”ruumiinsa”, johon liitytään kasteen kautta. Dekreetti toteaa, että vaikka Jumala voikin johdattaa Kristusta tuntemattomat ”omia teitään käyttäen” uskoon, silti velvollisuus julistaa evankeliumia säilyy (Ad Gentes, 7). Ihminen erehtyy ja lankeaa helposti ilman Jumalan apua.

    Kuten olet jutussasi ”Ohjeita uskontodialogiin” todennut, kirkolta on kaksi asiakirjaa liittyen erityisesti dialogiin (”DM ja DP”). Niissä dialogi asetetaan osaksi kirkon koko tehtävää, ja todetaan, että evankeliumin julistamisen ja kasteen välttämättömyys säilyy (kuten olet myös esitellyt). Sitä, mitä ’dialogi’ pohjimmiltaan tarkoittaa, ei dokumenteissa tarkasti määritellä. DM toteaa, että dialogin ’magna charta’ on kiertokirje Ecclesiam Suam (vuodelta 1964): tämä kirje selittää huolellisesti kirkon luonnetta, pitäytyen Vatikaanin toista kirkolliskokousta edeltäneeseen opetukseen (esim. Vatikaanin I kirkolliskokous ja Pius XII:n Mystici Corporis).

    Jos koetan tiivistää kirkon opetusta lähetystoiminnasta ja dialogista siten kuin itse sen ymmärrän, sanoisin, että kaiken toiminnan ei-kristittyjä kohtaan (ja muuten myös suurta osaa kirkon aktuaalisia jäseniä kohtaan) tulee pohjimmiltaan tähdätä kääntymykseen, sekä (ei-kastettujen tapauksessa) kasteeseen ja kirkkoon liittymiseen, mutta kaiken tulee tapahtua avoimuuden ja vapauden hengessä, ilman pakkoa (”dialogin hengessä”). Kaikki toiminta ei luonnollisestikaan ole ”suoraa saarnaamista” (on myös yksinkertaista lähimmäisen auttamista jne). Mutta ”voi minua (ja sinua), ellen evankeliumia julista”, kuten Paavali toteaa Korinttilaiskirjeessä.

    Katolisen kirkon käymä dialogi voidaan siis ymmärtää oikein vain tästä kontekstista käsin. Kyse ei ole kirkon muusta missiosta irrallisesta elementistä, vaan sitä tukevasta ja täydentävästä toiminnasta. Mitä epäilen Komulaisen ja Kuulan ymmärtävän katolisen kirkon avoimuudella on dialogin ”ollaan avoimia” -ulottuvuus ilman kysymystä totuudesta. Caritas in veritate, vastaa katolilainen. Lisäksi on harmillinen tosiasia, että vaikka positiivinen asenne muihin uskontoihin ei automaattisesti tarkoita relativismia, käytännössä se usein tarkoittaa: esimerkiksi Komulaisen tärkeissä lähteissä kuten Hick, Knitter ja Panikkar, jotka ymmärtääkseni kaikki haluavat oikeuttaa uskonnollisen pluralismin de facto eli itsessään, hyvänä ja ongelmattomana asiana. Miksi? Koska millään uskonnolla, katolisellakaan, ei ole ”hallussaan totuutta”, kun totuutta ei pohjimmiltaan voi saavuttaa, ja näin ollen relativismi on sivistyneen ihmisen kanta (vaikka olisikin sisäisesti ristiriitainen). Lisäksi monet suomalaiset teologit (ja näin uskon asian olevan myös Komulaisen ja Kuulan suhteen) tulkitsevat Vatikaanin toisen konsiilin ”epäjatkuvuuden hermeneutiikan” valossa, Ratzingerin ilmausta jälleen käyttääkseni. Tämä tulkintatapa ei ole konsiilin tekstien mukainen eikä sovi sitä edeltäneeseen tai sitä seuranneeseen opetukseen. Kyse näyttää olevan joskus enemmän haluttomuudesta ymmärtää kuin tietämättömyydestä. Toivon olevani tässä väärässä.

    Kysymykseesi ”miten suhtautua muihin uskontoihin?” voi siis vastata, että katolisen kirkon opetuksen mukaan voi arvostaa kaikkea, mikä niissä on hyvää, mutta varsinaisesti on vain yksi oikea ja todellinen uskonto, nimittäin Kristuksen perustama katolinen kirkko, ainoa Jumalan ilmoittama tie pelastukseen.

    Jäin miettimään, miksi ajattelet, että Nostra Aetate olisi tällä hetkellä ”ajankohtaisin” konsiilin dokumenteista? Eikö esimerkiksi konstituutio kirkosta ole ajankohtaisempi, koska kirkko-oppiin liittyy niin monia virheitä?


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: