Emerituspaavi ja sekulaari maailma

Väitöskirjan taustalukemisina olen perehtynyt viime aikoina Joseph Ratzingerin/(emeritus)paavi Benedictus XVI:n dialogeihin sekulaarin maailman edustajien kanssa. Ehkä kuuluisin näistä on Ratzingerin vuonna 2004 (vain vuotta ennen paaviksi valitsemista) käymä debatti saksalaisen filosofin Jürgen Habermasin kanssa. Münchenissä pidetyn debatin puheenvuorot on julkaistu kirjassa The Dialectic of Secularization – on Reason and Religion (Ignatius).

Ratzinger ja Habermas eivät olleet koskaan kohdanneet toisiaan ennen tätä debattia, vaikka heillä on hyvin samantapaiset elämäntarinat. Molemmat syntyivät 1920-luvulla, väittelivät tohtoriksi 1950-luvulla, vaikuttivat akatemiassa vuoden 1968 myllerryksessä ja saivat suuret pysyvät pestinsä 1980-luvun alussa, Habermas professorina Frankfurtissa, Benedictus Uskonopin kongregaation prefektinä Vatikaanissa.

Vuodesta 2004 alkoi myös Ratzingerin ja italialaisen poliitikko-filosofin Marcello Peran ajatustenvaihto, joka on julkaistu kirjassa Without Roots: The West, Relativism, Christianity, Islam (Basic Books). Vuonna 2006 julkaistu kirja koostuu kahdesta luennosta ja niitä seuranneesta kirjeenvaihdosta, siinä missä Habermas-debattikirjassa on vain avauspuheenvuorot ilman niitä seurannutta laadukasta keskustelua, joka kuulemma yllätti Habermasin.

Pera-Ratzinger-dialogissa kyse ei ole vastakkaisten kantojen kohtaamisesta vaan kahden eri taustoista ja lähtökohdista tulevan ajattelijan keskustelu yhteisistä huolenaiheista. Yhteistyö laajeni, kun Pera kirjoitti esipuheen Ratzingerin kirjaan Christianity and the Crisis of Cultures (2005), ja paavi Benedictus teki vastapalveluksen Peralle kirjaan Why We Should Call Ourselves Christians: The Religious Roots of Free Societies. (2008)

Kolmas dialogikirja onkin sitten jo ajalta, jolloin Ratzingerista oli tullut emerituspaavi Benedictus XVI. Ajatustenvaihto on sitäkin mielenkiintoisempi, sillä keskustelukumppanina on italialainen ateistimatemaatikko Piergiorgio Odifreddi, joka kirjoitti paavi Benedictukselle julkisen kirjanmittaisen kirjeen vastauksena nuoren Ratzingerin bestselleriin Johdatus kristinuskoon.

Odifreddi lähetti kirjansa Caro papa ti scrivo (Rakas paavi, kirjoitan sinulle) Benedictukselle, mutta hän ei osannut uneksiakaan, että eräänä päivänä hänen ovelleen toimitettaisiin sinetöity kirje Vatikaanista: emerituspaavi vastasi Odifreddin kirjaan 11-sivuisella kirjeellä. Odifreddi julkaisi sitten kirjansa ja paavin kirjeen yhdessä nimellä Caro papa teologo – Caro matematico ateo: dialogo tra fede e ragione, religione e scienza.

Matemaatikko vs. paavi

Odifreddi on eräänlainen Italian Richard Dawkins tai Kari Enqvist, paitsi että hän on tosiaan matemaatikko, ei biologi eikä kosmologi. Hän on kirjoittanut uusateistisia bestsellereitä kuten ”Miksi emme voi olla kristittyjä, vielä vähemmän katolilaisia”. Odifreddia pidetään italialaisissa tiedepiireissä hieman huvittavana tapauksena, ja yleinen arvio hänen kirjastaan onkin, että matematiikkaa käsittelevä alku on vakavasti otettava, loppukirja ei niinkään.

Odifreddi kertoo alussa hauskan tarinansa siitä, kuinka hän itse pienenä unelmoi tulevansa isona paaviksi. Hän meni sitä varten pappisseminaariinkin, mutta menetti sittemmin uskonsa ja päätyi matematiikkauskovaiseksi. Odifreddi tosiaan esittää matematiikan tosi uskontona ja laatii jopa oman nikealais-konstantinolaisen uskontunnustuksensakin:

”Uskon yhteen Jumalaan, Luontoon, Äitiin kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan, kaikkien näkyvien ja näkymättömien synnyttäjään. Uskon yhteen Herraan, Ihmiseen, Luonnon monisyntyiseen poikaan, joka on Äidistä syntynyt kaikkien vuosisatojen päätteeksi: luonto Luonnosta, materia Materiasta, tosi luonto tosi Luonnosta, syntynyt eikä luotu, joka on samaa olemusta kuin Äiti.” (s. 107)

Odifreddin mukaan matematiikka ja tiede ovat ainoa oikea uskonto, muu on taikauskoa. Hänen mukaansa emme tarvitse Logosta isolla L:llä, vaan meille riittää logos pienellä l:llä. Paavi on mielissään siitä, että Odifreddi esittää matematiikan uskontona, mutta väittää hypyn logoksesta Logokseen olevan ainakin yhtä looginen kuin sen kieltäminen. Paavi kehottaa Odifreddia pitämään mielessä sanan ”ehkä” ja pysymään etsijänä:

”Molempien täytyy pysyä etsijöinä. Nyt minusta kuitenkin vaikuttaa, että olette lopettanut etsinnän dogmatistisella tavalla ettekä enää kysele, vaan haluatte vain opettaa minua.” (s. 120)

Kun Odifreddi astuu teologian alueelle, hän osaa kyllä esittää viiltäviä kommentteja, mutta substanssitasolla panos jää vähäiseksi. Kun Ratzinger sanoo luottavansa evankeliumeihin, Odifreddi huudahtaa: ”Se vielä puuttuisikin, ettei paavi luottaisi!” (s. 51) Odifreddi kritisoi emerituspaavia historiallis-kriittisten metodien hylkäämisestä, mutta sanoo sitten, ettei evankeliumeja voi pitää historiallisina asiakirjoina.

Benedictus vastaa kovalla kädellä ja lähettää Odifreddin lukemaan Martin Hengeliä. Emerituspaavin pääkritiikki on kuitenkin Odifreddin ”uskonnon” selitysvoiman heikkoudessa: ”Teidän matemaattinen uskontonne ei tunne vastausta kysymykseen vapaudesta, se ignooraa rakkauden eikä anna mitään tietoa pahasta. Nämä perustavanlaatuiset kysymykset sivuuttava uskonto jää tyhjäksi.” (s. 128)

Ratzinger ja Habermas

Ratzinger kiinnittää huomion suuriin kysymyksiin myös dialogissaan Habermasin kanssa. Dialogin aiheena oli ”demokraattisen valtion esipoliittiset perusteet” eli tarvitseeko moderni yhteiskuntamme filosofis-uskonnollista pohjaa. Habermasin (ainakin minulle vaikeaselkoisen) esityksen jälkeen Ratzinger sanoo demokratian olevan paras poliittinen systeemi mutta kyseenalaistaa sitten enemmistöperiaatteen yleispätevyyden.

Saksalaisina Ratzinger ja Habermas tietävät hyvin sen, että enemmistö voi olla pahasti väärässä ja että laki voi olla paha. Sotien jälkeen 1948 muotoiltu YK:n ihmisoikeusjulistus viittaa siihen, että on olemassa jonkinlainen ”laki” ennen lakia, oikeus, joka perustuu ihmisyyteen sinänsä. Täytyy kuitenkin kysyä, mistä nämä ihmisoikeudet tulevat, sillä kaikille ne eivät ole yhtä itsestäänselviä: islamilaisilla mailla on oma näkemyksensä ihmisoikeuksista.

On siis kysyttävä, kuinka erilaiset kulttuurit voivat löytää yhteisen eettisen pohjan. Ratzinger ei suoraan vetoa vanhaan luonnonlakiteoriaan, sillä evoluutio-oppi on tehnyt sen ongelmalliseksi. Sen sijaan hän sanoo, että asia on ajateltava uudestaan interkulturaalisesti: kristityt voivat viitata Luojaan ja luomakuntaan, hindut dharmaan, kiinalaiset taivaan määräämään järjestykseen. Läntinen kulttuuri ei ole de facto universaali.

Ratzingerin mukaan ajatusta ihmisoikeuksista on laajennettava käsittämään myös ihmisten velvollisuudet ja ihmisyyden rajat. Emme voi löytää mitään kaikki kulttuurit kattavaa formulaa, mutta meidän tulee oppia toisiltamme, samoin järjen ja uskonnon tulee auttaa ja puhdistaa toinen toistaan. Tässä prosessissa kaikkien jakamat arvot kirkastuvat, ja ”se, joka pitää maailman koossa”, tulee jälleen vaikuttavaksi voimaksi.

Pera, paavi ja politiikka

Marcello Pera on esimerkki sekulaarista poliitikosta, jonka mielestä Ratzingerin ehdotusta sekulaarille maailmalle kannattaa kuunnella. Valistusaikana motoksi otettiin ”ikään kuin jumalaa ei olisi”, mikä toimi vielä kun kristilliset arvot olivat itsestäänselviä, mutta sittemmin Jumalan puute on asettanut myös ihmisarvon kyseenalaiseksi. Ratzinger ehdottaakin päinvastaista kaavaa: meidän tulisi elää ”ikään kuin Jumala olisi olemassa”.

Ratzinger ottaa kantaa agnostisismiin, joka vaikuttaa nykyään järkevimmältä vaihtoehdolta keskivertolänsimaalaiselle. Ratzingerin mukaan agnostisismi ei kuitenkaan pysty välttämään sitä kysymystä, jonka se pyrkii välttämään: ihminen joko elää sillä oletuksella, että Jumala on, tai sitten hän elää niin kuin Jumalaa ei olisi, käytännöllisenä ateistina. Kyllä tai Ei.

Marcello Pera argumentoikin, että modernin liberalismin (jälleen sanan klassisessa mielessä, eli sanan-, uskonnon-, omantunnon-, lehdistön jne. vapaus) pohja on kristinuskossa ja erityisesti kristillisessä Jumala- ja ihmiskuvassa: ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ja siksi hän on vapaa. Kun tämä teologinen pohja poistetaan, liberalismi kääntyy itseään vastaan.

Pera ja Ratzinger jakavatkin erityisen huolen nykyisestä muotifilosofiasta, relativismista. Siitä on tulossa uusi dogmatismi, joka tuomitsee pastorin vankilaan siitä, että hän esittää Raamatun opetuksen homoseksuaalisuudesta (kuten Ruotsissa on tapahtunut). ”Relativismin diktatuurin” kritiikki onkin ollut Ratzingerin teologisen uran johtotähtiä, ks. erityisesti vuoden 2005 kuuluisa saarna, jonka ansiosta hänet kuulemma valittiin paaviksi.

Ratzinger toteaa, että kirkko ei yritä pakottaa uskonnollisia käsityksiään valtion lainsäädäntöön. On tehtävä ero uskonnollisten oppien ja järjen tavoitettavissa olevien ihmisyyden perusteiden välillä. Esimerkiksi kysymyksessä abortista kirkko puolustaa yleisinhimillistä oikeutta elämään. Yhteiskunnallinen dialogi on käytävä järkiperäisin eikä uskonnollisin argumentein. Usko voi kuitenkin valaista järkeä ja auttaa sitä olemaan itsensä.

”Luonnollisesti uskova ihminen tietää, että hänen on kunnioitettava muiden vapautta ja että lopulta ainoa ase poliittisella areenalla ja mielipiteiden muovaamiseksi on esitettyjen argumenttien pätevyys. Tämän takia on välttämätöntä kehittää filosofinen etiikka, joka on sopusoinnussa uskon etiikan kanssa mutta jolla on kuitenkin oma paikkansa ja oma looginen täsmällisyytensä. Argumenttien rationaalisuuden tulisi ylittää sekulaarin etiikan ja uskonnollisen etiikan välinen kuilu ja perustaa järjen etiikka, joka menee tällaisten erottelujen tuolle puolen.” (Without Roots, 131)

caropapadialogiwithout-rootsChristianity-and-the-Crisis-of-Culturesxtians

 

Explore posts in the same categories: Etiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Usko ja järki

Avainsanat: , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

3 kommenttia : “Emerituspaavi ja sekulaari maailma”

  1. Lenni Says:

    ”Ratzinger ei vetoa suoraan vanhaan luonnonlakiteoriaan, sillä evoluutio-oppi on tehnyt sen ongelmalliseksi”

    Missä hän sanoo noin? Missä hän tarkoittaa noin? Missä hän perustelee sen noin?

    • Emil Anton Says:

      ”The natural law remained (especially in the Catholic Church) the key issue in dialogues with the secular society (…) in order to appeal to the reason we share in common (…). Unfortunately, ths instrument has become blunt. This idea of the natural law presupposed a concept of nature in which nature and reason overlap, since nature itself is rational. With the victory of the theory of evolution, this view of nature has capsized: nowadays, we think that nature as such is not rational, even if there is rational behavior in nature.” (s. 69-70) Dialectics of Secularization.

      Myöhemmin, kun on käsitelty ihmisoikeuksia:

      ”This could help us to grasp anew the relevance of the question of whether there might exist a rationality of nature and hence, a rational law for man and for his existence in the world.” (s. 72)

      Eli perusideaa ei ole hylätty, se on vaan tullut mutkikkaammaksi perustella evoluutio-opin voittokulun jälkeen…

  2. Lenni Says:

    Välittyy kuva, että hän puhuu populaarista ymmärryksestä, ei niinkään omasta henkisestä panoksestaan ko. teemaan. Evoluutio-oppi on vaikuttanut asiaan, tosin vain joihinkin luonnonoikeusteorian kulmiin/osa-alueisiin. Dialogin tasollahan on varsin tavallista sanoa mitä tahansa, vaikkei sitä tarkoittaisi. Se siinä hauskinta onkin, se on niin harmitonta.

    No, pitää lukea itse, kiitos paneutumisesta. Tärkeä aihe, vaikka dialogia kritisoinkin.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: