Islamia ilman äärimmäisyyksiä

Viime viikolla käsiteltiin hieman Joseph Ratzingerin suhdetta juutalaisuuteen ja uskontodialogiin; nyt otetaan askel eteenpäin ja luodaan (vaimon luvalla) katsaus siihen, mitä paavi Benedictus XVI halusi saavuttaa dialogissaan islamin kanssa. Esittelyyn tulee kirja, joka mielestäni vastaa melkein täydellisesti Benedictuken tavoitteita.

Kun Benedictus XVI tapasi muslimeja, hän muistutti heitä usein järjen lahjasta. Kristitty ja muslimi voivat helposti yhtyä siihen käsitykseen, että Jumala on antanut meille järjen käytettäväksi. Benedictuksen intentiona tässä oli uskontoperusteisen väkivallan torjuminen, niin kuin kuuluisasta Regensburgin puheesta selvästi käy ilmi.

Paavin toiveena ja tavoitteena oli, että muslimit käyttäisivät kriittistä järkeä traditionsa tulkinnassa ja että he pystyisivät löytämään omasta identiteetistään käsin perusteet väkivaltaisten ääri-ilmiöiden torjumiseksi. Islamin tulisi voida hyväksyä uskonnonvapaus, mukaan lukien oikeus uskonnon vaihtamiseen.

Täytyy muistaa, että kristinusko on itse käynyt läpi vastaavan prosessin aivan äskettäin. Paavi tunnusti Assisissa vuonna 2011, että kristinuskonkin nimissä on käytetty pakkokeinoja. Se on kuitenkin tehty kristinuskon olemuksen vastaisesti. Samoin muiden uskontojen tulisi pystyä uskottavasti osoittamaan, että usko edistää rauhaa, ei sotaa.

Voiko islam onnistua tässä haasteessa? Esiin astuu Mustafa Akyol, joka haluaa puolustaa ”islamia ilman äärimmäisyyksiä”.

Islam ilman äärimmäisyyksiä

Mustafa Akyol on kuuluisa turkkilainen toimittaja ja vielä kuuluisamman turkkilaisen toimittajan poika. Hän on erittäin laajasti lukenut ja tuntee hyvin sekä islamilaista että länsimaista historiaa ja teologiaa. Akyol ei siis ole teologi, mutta toisaalta hänen työnsä ei myöskään jää akateemiseksi kuriositeetiksi, vaan se saa julkisuutta ja kerää paljon faneja.

Akyolin kirjan nimi on Islam Without Extremes: A Muslim Case for Liberty (2013). Goodreadsissa sen arvostelijat ovat antaneet sille keskimäärin 4,2 tähteä, Amazonissa 4,5 (/5). Eikä syyttä. Kirjan etukannessa komeilevan suosituksen mukaan Akyol on yksi Istanbulin tämän hetken terävimmistä ajattelijoista.

Akyol antaa alkuun hyödyllisen johdatuksen islamin varhaiseen kehitykseen sekä sen erilaisiin koulukuntiin. Lukijalle avautuu heti näkymä Koraanin ja klassisen sunni-islaminkin monivärisyydestä, puhumattakaan sunnien ja shiiojen välisestä erosta.

Sunnien ja shiiojen välinen ero palautuu kysymykseen islamilaisen yhteisön johtajuudesta Muhammadin kuoleman jälkeen. Akyol argumentoi, että Muhammad ei jättänyt jälkeensä mitään poliittista systeemiä, Koraani ei aseta kalifaattia, vaan kyseessä oli profeetan kuoleman jälkeen tehty inhimillinen, kulttuurisidonnainen ratkaisu.

Toinen suuri varhainen kiista käytiin niin sanottujen rationalistien ja traditionalistien välillä. Rationalistit painottivat Koraanin moniin jakeisiin vedoten järjenkäyttöä islamilaisen lain tulkinnassa, kun taas traditionalistit vetosivat ennen kaikkea profeetta Muhammadin sanoihin (hadith).

Akyol näkee traditionalistien voiton enemmän tai vähemmän kielteisenä ilmiönä, jossa alkuperäinen islam hämärtyi ja monet epäilyttävät hadithit nousivat Koraanin rinnalle. On ilmeistä, että monia Muhammadin sanoja keksittiin myöhempien tarpeiden sanelemana, ja nyt Turkissa onkin vihdoin käynnissä historiallis-kriittinen hadith-projekti.

Sekä Koraani että hadithit antavat ymmärtää, että Muhammad oli vain erehtyväinen ihminen ja että kun kyseessä ei ollut Jumalalta saatu ilmoitus uskonasioista, hän saattoi olla väärässä. Profeetan omia sanoja sai ja saa kyseenalaistaa, ja jos näin on, niin silloin kukaan ei voi vaatia omille näkemyksilleen kyseenalaistamatonta statusta.

Otetaan esimerkiksi kuolemantuomio islamin hylkäämisestä. Koraani itse ei sitä käske, vaan pikemminkin antaa ymmärtää, että Muhammadin aikana moinen laki ei ollut voimassa. Islamilaisen tradition hyväksymä laki tulee sen sijaan hadithista. Haditheja pitää kuitenkin tulkita kriittisesti niiden historiallisessa kontekstissaan.

Toinen esimerkki: Koraani ei sisällä lakia kivityksestä. Kivitys tuli islamilaiseen lakiin hadithista, jonka mukaan juutalainen oli tehnyt aviorikoksen ja kysyi Muhammadilta neuvoa. Muhammad kysyi naiselta, mitä Toora sanoo. Nainen vastasi, ja Muhammad hyväksyi Tooran määräyksen. Entä jos nainen olisikin ollut kristitty?

Turkin tarina

Akyol ei repäise islamilaista liberalismia tyhjästä, vaan sillä on perusta islamin historiassa ja nykyisyydessä. Shariaa on muutettu ja tulkittu varhaisista ajoista asti, ja aina on ollut erilaisia ääniä. Nyky-Turkissa vain 1 % muslimeista kannattaa sharia-lain rankempien rangaistusten käyttöönottoa.

Turkkilaisena Akyol käyttää paljon tilaa Turkin historian ja islam-tulkinna selittämiseen ja puolustamiseen. Kun Ottomaanien valtakunta oli kärsinyt tappioita kehittyneemmälle Euroopalle, se alkoi omaksua sieltä joitain liberaaleja ajatuksia: esimerkiksi 1850-luvulla kääntyminen toiseen uskontoon tuli lailliseksi (aiemmin kuin Suomessa!).

Kemalin eli Atatürkin antiuskonnollinen ja sekularistinen hallitus lopetti kalifaatin vuonna 1924. Turkissa kiellettiin islamilaiset koraanikoulut ja myöhemmin jopa huivin käyttäminen. Tämä aiheutti mielenkiintoisen vastareaktion: muslimit alkoivat puolustaa uskonnonvapautta, niin itselleen kuin muillekin.

Turkki eroaa monista muista muslimimaista siinä, että länsi ei koskaan kolonisoinut sitä. Akyol selittää, kuinka lännen tunkeutuminen muslimimaihin ja sekulaarihallinnon pakottaminen ulkopuolelta on ruokkinut islamismia eli islamilaista fundamentalismia. Turkissa sen sijaan ei ole samanlaista länsivastaisuutta.

Demokraattisen nyky-Turkin voi tietysti nähdä epäedustavana poikkeuksena, mutta sen voi myös nähdä lupaavana poikkeuksena, tiennäyttäjänä. Sitä kuunnellaan ja se voi vaikuttaa muihin.

Akyol argumentoikin, että koska muslimeja on moneen lähtöön, paras valtiollinen malli muslimeille nykyään on Turkin tavoin demokratia. Demokraattisessa muslimimaassa voi toimia esim. sosialistinen islamilainen puolue ja liberalistinen islamilainen puolue. Sen sijaan sharia-lain (jonkin tulkinnan) käyttöönotto pakottaisi yhdenlaisen islamin kaikille.

Demokratia ja liberalismi

Akyolin mukaan saudityylinen islamin pakottaminen ei saa aikaan vilpitöntä uskoa vaan tekopyhyyttä. Jumala haluaa meidän palvovan häntä omasta tahdostamme, ei ulkoisesta pakosta. Koraani sisältää useita kohtia siitä, kuinka uskonnossa ei ole pakkoa ja kuinka Jumala olisi voinut halutessaan tehdä kaikista uskovia.

Akyol puolustaa ns. klassista liberalismia eli sanan- ja uskonnonvapautta. Hän esittää erittäin tärkeän pointin liberalismin ja demokratian erosta ja nimenomaan liberalismin tarpeellisuudesta. Demokratia on edustajuuteen perustuva poliittinen systeemi, liberalismi taas on poliittinen filosofia yksilön vapauksista.

On olemassa myös ei-liberaaleja demokratioita. Joku ottaisi esimerkiksi itänaapurimme. Ei riitä, että muslimimaahan viedään demokratia. Kansa voi demokraattisesti valita islamistit valtaan, jolloin sharia-laki tulee voimaan ja vapauksia rajoitetaan. Tarvitaan islamilaista liberalismia, islamilaisilla lähteillä perusteltua liberalismia.

Akyol tunnustaa, että islamilainen liberalismi on edelleen uudehko ja melko marginaalinen kanta. Se on silti voimakas, hyvin perusteltu ja ennen kaikkea äärimmäisen tarpeellinen. Akyolin kirja on mietitty islamilainen argumentti  järjenkäytön ja uskonnonvapauden puolesta. Se on Benedictus XVI:n toiveiden täyttymys, tai ainakin sen alku.

Explore posts in the same categories: islam, Kirjaesittelyt ja -arviot, Muut uskonnot

Avainsanat: hadith, islam, liberalismi, sharia, Turkki

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.