Ratzinger, kirkko ja ekumenia

Joseph Ratzingerin toissapäiväisen syntymäpäivän kunniaksi on sopivaa palata emerituspaavin ajattelun pariin. Luvassa on lyhyt juttu Roomassa lukemastani kirjasta Kirche, Ökumene und Politik (1987), engl. käännöksenä Church, Ecumenism & Politics (Ignatius 2008). Teos on eräänlainen jatko-osa kirjalle Das neue Volk Gottes, jonka pääaiheena on niin ikään ekklesiologia eli kirkko-oppi. (Sitä ei kumma kyllä ole käännetty englanniksi.)

Samaan aikaan tämän kirjan kanssa luin ensimmäisen katolis-anglikaanisen ekumeenisen dialogin raporttia (ARCIC 1), ja sattuikin sopivasti, että Ratzinger omistaa kirjassa yhden luvun sen kriittiselle arviolle. Itse pidin raporttia aika hyvänä, mutta Ratzinger nostaa esiin kieltämättä joitain ajattelemisen arvoisia pointteja.

Ratzinger kiinnittää huomiota muun muassa ekumeeniseen kielenkäyttöön ja sen heijastamaan ajattelutapaan. Anglikaanikirkon ja katolisen kirkon opeista puhutaan ikään kuin ne olisivat vain erilaisia traditioita. Tunnustuksen korvaaminen ”traditioilla” pudottaa totuuskysymyksen pois keskustelusta.

Ratzingerin monet kommentit tuottivat useita vastineita. Erityisesti hän piti erään korkeakirkollisen anglikaanin pointista: ”Kukaan ei voi realistisesti kieltää, etteikö katolisuus olisi puolue anglikanismin sisällä… Mutta samalla on totta, että Jeesus ei perustanut katolista puoluetta kosmopoliittisessa väittelykerhossa, vaan katolisen kirkon jolle hän lupasi totuuden täyteyden.” (s. 92)

Väittelykerhotematiikkaan liittyen Ratzinger kritisoi myös concilium-ekklesiologiaa sanomalla, ettei kirkko voi olla pysyvä konsiili. Konsiilit eli kirkolliskokoukset ovat harvinaisia, poikkeuksellisia tapahtumia, joissa asioista keskustellaan, mutta sitten konsiili loppuu. Kirkon arkityötä on kuitenkin evankeliumi ja sen todeksi eläminen, ei siitä neuvotteleminen.

ARCIC-dialogiraportin lisäksi Ratzinger kritisoi melko vahvasti myös kuuluisan BEM-asiakirjan (Baptism, Eucharist and Ministry) havainnollistamaa ekumeenista metodologiaa. Sola scripturan sietämättömyys on johtanut toiseen ääripäähän: nyt se on traditionibus, eli mikä tahansa kristillinen traditio kelpaa keskustelun lähtökohdaksi ja kompromissikohteeksi. Ei väliä, miten traditio syntyi ja millä vuosisadalla.

Jälleen Ratzingerin huolena on totuuden säilyttäminen horisontissa. Muuten teologiasta tulee vain diplomatiaa ja politiikkaa. Protestanttien ja katolilaisten kiistelevät esi-isät olivat itse asiassa paljon lähempänä toisiaan, sillä he tiesivät voivansa olla vain yhden totuuden palvelijoita. Samalla Ratzinger korostaa, että se, joka tulkitsee hänen hyökkäävän ekumeniaa vastaan, ei ole tajunnut mitään.

Ekumeeniset saavutukset ovat arvokkaita, ja siksi niiden pohjaa tulee syventää ja laajentaa. Siinä prosessissa emme saa tehdä itsestämme uskon luojia emmekä yrittää hallita sitä, mitä voimme vain vaalia. Ratzinger sanoo kauniisti, että katolilaisten ja luterilaisten on rakastettava toisiaan siinä vakaumuksessa, että jopa ja juuri erillisyydessämme olemme toisillemme tarpeen, että voimme oppia toisiltamme, elää toisiamme varten ja olla kristittyjä yhdessä.

Tähän ”ykseys erilaisuudessa” -periaatteeseen kuuluu se, ettei yritä tyrkyttää toiselle osapuolelle mitään sellaista, mikä (vielä) uhkaa hänen kristillisen vakaumuksensa ydintä. Jotakuta voi hämmästyttää seuraava Ratzingerin ohje, joka sisällöllisesti taitaa sopia enemmän saksalaiseen luterilaisuuteen, mutta periaatteellisesti soveltuu laajemmin:

”Katolilaisten ei tulisi painostaa protestantteja tunnustamaan paaviutta ja omaa ymmärrystään apostolisesta suksessiosta; Sanan tunkeutuminen sakramentin alueelle ja sakramentin määrittämään juridiseen järjestykseen näyttäytyvät protestantille ilmiselvänä Sanan manipulaationa ja sen vapauden loukkaamisena, ja meidän tulisi kunnioittaa sitä.” (s. 137)

Kirjaan sisältyy myös Ratzingerin haastattelu Lutherista ja kirkkojen ykseydestä. Kysyttäessä Lutherin ekskommunikaation mahdollisesta poistamisesta, Ratzinger vastaa, että ekskommunikaatio päättyy ihmisen kuolemaan, jonka jälkeen vain Jumala voi tuomita. ”Lutherin ekskommunikaatiota ei tarvitse purkaa; se on lakannut olemasta jo kauan sitten.” (s. 104)

CEP-H

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus

Avainsanat:

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: