Heinisen Agricola

Suomalaisen teologian lukeminen on sivistävää puuhaa. Dogmatiikan (Eero Huovinen) ja eksegetiikan (Heikki Räisänen) suurten emeritusten jälkeen päätin tutustua kirkkohistorian emeritusprofessori Simo Heinisen tuotantoon. Kirjaston tietokantaa selaillessa kävi pian ilmi, että Heinisen työ on keskittynyt Mikael Agricolaan, jonka päivää vietämme sopivasti ensi lauantaina 9.4.

Tiesin kyllä Simo Heinisen kirjoittamasta, Mikael Agricolan juhlavuonna 2007 julkaistusta elämäkerrasta Mikael Agricola – elämä ja teot (Helsinki: Edita 2007), mutta uutena tietona tuli valtaisa määrä Heinisen muita Agricola-tutkimuksia, joiden varaan tämä 399-sivuinen mestariteos rakentaa. Heininen on tutkinut eri julkaisuissa mm. Agricolan raamattukommentaareja (reunahuomautuksia ja psalmisummaarioita), joiden ansiosta kuka tahansa voi nyt helposti päästä käsiksi ensimmäisiin suomenkielisiin raamatunselityksiin.

Itse asiassa olen tällä blogilla esitellyt Heinisen Agricola-tutkimusta vähintään välillisesti jo kerran aiemmin. Tässä artikkelissa nojaan ennen kaikkea em. elämäkertateokseen, mutta taustalla vaikuttaa tutustuminen myös muihin Heinisen tutkimuksiin, joista ei aivan ole omiksi erillisiksi artikkeleikseen. Heti alkuun voin todeta, että käsillä oleva kirja on suomalaisen teologian helmiä ja erittäin korkeasti suositeltava: perusteellisesti pohdittu, kauniisti kuvitettu, taitavasti taitettu ja kiinnostavasti kirjoitettu.

Avain Agricolan ymmärtämiseen

Vielä joitain vuosia sitten pidin Agricolaa mielenkiintoisena ja tärkeänä historiallisena hahmona, suomen kirjakielen isänä ja Suomen reformaattorina, mutta samalla harmittelin, ettei hänestä oikein saa sen syvällisempää tietoa. Kuten suurella osalla suomalaisista, Agricola-tietous rajoittui lähinnä siihen, että Agricola kirjoitti aapisen ja suomensi Uuden testamentin.

En tiennyt juuri mitään Agricola-tutkimuksesta, jota on kuitenkin melkoinen määrä (ennen Heinistä elämäkerran olivat kirjoittaneet jo Tarkiainen&Tarkiainen 1985). Heinisen kirja asettaa Agricolan historialliseen kontekstiin ja suorastaan herättää ”Pernajan pojan” henkiin. 1500-luvun tilannetta kuvataan kiehtovasti sekä Euroopan että Suomen näkökulmasta.

Euroopassa vaikutti 1500-luvulla kaksi suurta virtausta, humanismi ja reformaatio, kärkiniminään Erasmus Rotterdamilainen ja Martti Luther. Liikkeillä oli paljon yhteistä, ei vähiten skolastisen teologian kritiikki ja halu palata kristinuskon perusteksteihin, ennen kaikkea Raamattuun. Heinisen avain Agricolan ymmärtämiseen on näissä kahdessa virtauksessa.

Heinisen Agricola oli sanan ja kirjan mies, ”suomalainen Erasmus” ja ”suomalainen Luther”, sekä Erasmuksen että Lutherin oppilas. Yhdistelmä on mielenkiintoinen siksi, että keskenään Luther ja katoliseen kirkkoon jäänyt Erasmus kävivät ankaraa debattia, ja kuten Heininen tutkimuksessaan Mikael Agricola ja Erasmus Rotterdamilainen kertoo, Luther ajatteli ”ateistisen” Erasmuksen joutuneen kuoltuaan helvettiin, vaikka Erasmuksen viimeiset sanat olivat ”rakas Jumala”.

Agricola ei yhtynyt tähän Lutherin (Heinisen sanoin) ”väärämieliseen” tuomioon, vaan ammensi työssään positiivisia aineksia avoimesti sekä Lutherilta että Erasmukselta. Agricolan kokemus katolisesta kirkosta Suomessa ei vastannut Lutherin polemiikin piirtämää räikeää kuvaa. Agricola yhtyi reformaation ydinajatuksiin, mutta kerran jos toisenkin Lutherin kovat tuomiot kokivat Agricolan kynässä lievennyksen (esim. ”saatanallinen” saattoi muuttua ”turhaksi”).

Turusta Wittenbergiin ja takaisin

Agricolan piispana ja hengellisenä isänä ei ollut rikas reliikkienkeräilijä eikä anekaupittelija, vaan kunnioitettu dominikaani-isä Martti Skytte, joka oli aiemmin luennoinut dogmatiikkaa Napolissa ja toiminut Sigtunan konventin priorina. Vuoden 1530 paikkeilla Skytte vihki Agricolan papiksi. Skytten taas oli vihkinyt piispaksi perinteisin katolisin menoin Västeråsin piispa, joka oli saanut piispanvihkimyksen aivan kirkon sydämessä, Roomassa. Agricola oli pätevästi vihitty katolinen pappi.

Kustaa Vaasa oli kuitenkin valinnut Ruotsin valtakunnan tien, ja lahjakkaat nuoret lähetettiin opiskelemaan teologiaa Wittenbergiin, reformaation sydämeen. Agricola oli Wittenbergissä Lutherin ja erityisesti Melanchthonin opissa vuosina 1536-1539, ja hän valmistui maisteriksi kolmanneksi parhaana 15 promovoidun ryhmästä. Luther totesi suosituskirjeessään Agricolan olevan ”älykkyydeltään ja tavoiltaan erinomainen”.

On vaikuttavaa ajatella Agricolan paluuta Turkuun vuonna 1539. Hänen silmänsä näkivät kolmen vuoden tauon jälkeen samat Turun linnan ja tuomiokirkon seinät, joita mekin voimme tänä päivänä käydä ihailemassa. Turun katukuva oli kuitenkin muuttunut: vuonna 1537 dominikaanikonventti oli palanut, joten sääntökuntaveljet olivat poistuneet katukuvasta. Pian alkoi myös Georg Normanin uudistustyö kirkkojärjestyksineen ja veroineen.

Turun koulun rehtorina toimiessaan Agricola sai keskittyä kirjalliseen työhön, vaikka taloustilanne olikin uuden kirkkopolitiikan takia heikko. Lopulta Agricola nimitettiin Skytten seuraajaksi Turun piispan virkaan, johon hänet vihittiin nähtävästi ”luterilaiseen tapaan” ilman ”paavillista” öljyä. Kätten päällepaneminen ja apostolinen seuraanto kuitenkin säilyivät (Roomassa vihitty Petrus Magni->arkkipiispa Laurentius Petri->Botvid Suneson->Mikael Agricola).

Agricolan ja Heinisen aikaansaannokset

Vuosina 1543-1552 Agricola tuotti 2500 sivua painettua suomenkielistä tekstiä. UT:n ja ABC:n lisäksi Agricola julkaisi suomeksi mm. rukouskirjan, käsikirjan, messun ja valikoituja VT:n kirjoja. Mielenkiintoinen tieto on se, että aapisen luultiin kadonneen, ja sen tekstin alkuosa löydettiin vasta 1851 ja loppuosa 1966.

Tässä on jonkinlaista analogiaa Heinisen alkusanoissa mainitsemaan yllättävään seikkaan, että Agricola oli puhdasoppisen luterilaisuuden kaudella täysin unohduksissa. Vasta kansallisromanttinen 1800-luku teki Agricolasta sankarin, ja kunnolla tutkimus lähti käyntiin seuraavalla vuosisadalla. 2000-luvulla Heininen itse on ollut suomalaisen Agricola-tutkimuksen etunenässä.

Tutkimuskohteena Agricola yhdistää kaksi kiehtovaa kokonaisuutta: kielen ja kristinuskon. Monesti Agricola käänsi tai selitti Raamatun sanoja useammalla suomenkielisellä vastineella, minkä tutkiminen voi rikastuttaa sekä kielen että Raamatun ymmärrystämme. Esimerkiksi Ap.t. 9:1:n uhoa Agricola selittää kokonaisella seitsemällä verbillä: Paavali ”puhalsi”, se on ”lietsui, raateli, reuhtoi, julmistui, ramasi ja mässäsi niinkuin tuima peto kristikuntaa vastaan”.

Loppukaneettina todettakoon, ettei tämä lyhyt esittely tee oikeutta Heinisen upealle kirjalle. Se on kulttuuriteko, joka antaa inspiroivan katsauksen 1500-luvun Eurooppaan ja reformaatioon, Suomeen ja suomen kieleen, katolisuuteen ja luterilaisuuteen. Lopussa (s. 366-367) Heininen sortuu ehkä hetkeksi luterilais-romanttiseen triumfalismiin, mutta sen hän saa laupeuden riemuvuoden kunniaksi kernaasti an(t)eeksi.

mikael-agricola

 

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Kirkkohistoria, Luther ja luterilaisuus, Suomalaiset teologit

Avainsanat: , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: