Piispojen hengelliset polut

Piispabuumi jatkuu ja käsittelyyn pääsee Jaakko Heinimäen toimittama huippumielenkiintoinen kokoelma Suomen ev.-lut. kirkon piispojen uskonnollisia omaelämäkertoja Piispanpolku 10 – hengellisiä matkakertomuksia (Kirjapaja 2015).

Suosittelen sydämellisesti tätä n. 300-sivuista teosta sekä piispojen uskovaisuutta epäileville että niille, jotka toivovat kaikkien teiden vievän Roomaan. Ja oikeastaan ennen kaikkea niille, joille kirkko ei merkitse mitään.

Koska aiempaa piispakirjaa esittelin temaattisesti, tällä kertaa etenen piispa kerrallaan. Se on perusteltua myös siksi, että tässä kirjassa piispat kertovat itse itsestään, ja jokaisella kirjoituksella on oma logiikkansa. Ensimmäisenä itsestään kertoo arkkipiispa Kari Mäkinen.

Arkkipiispan aatteet

Heti alkuun täytyy sanoa, että Mäkisen kirjoitus yllätti positiivisesti ja antoi pääosin oikein myönteisen vaikutelman tästä pidättyväisestä ja kiistellystä arkkipiispasta. Kirjoitus alkaa syvällisellä kastereflektiolla: Mäkinen elää perusluottamuksen varassa, joka ulottuu muistia varhaisempaan aikaan. Tämä on opettanut Mäkistä näkemään vauvakasteen viisauden. Perusluottamus ja kaste ovat yhteydessä toisiinsa.

Jo lapsuudesta Mäkinen tunnistaa yksinäisyyden ja kaipuun kokemukset, jotka yhä näkyvät hänen opetuksessaan ja kristinuskon tulkinnassaan. Nuoruusvuosiin liittyy myös hämmennys siitä, pitäisikö tulla erikseen uskoon, vai riittäisikö kaste ja tavallinen kirkon uskontunnustus. Mäkisellä ei ollut muuta kuin kirkon usko, eikä hän kokenut viidesläistyyppistä uskoontuloa.

Kansankirkollisen ja viidesläisen uskontulkinnan välinen jännite tulee esiin lähes jokaisessa piispallisessa omaelämäkerrassa. Oikeastaan vasta tämän kirjan avulla ymmärsin, kuinka jännä tilanne Suomen ev.-lut. kirkossa on vuosikymmenet ollut, kun seurakunnissa on opetettu vähintään kahdenlaista kristinuskoa. Samalla ihmettelen, kuinka paljon piispojen kuvaama sukupolventakainen viidesläisyys eroaa omista havainnoistani.

Mäkinen kirjoittaa kertomusten ja kielten maailmoista ja pohtii sitä, kuinka uskonnollinen kieli on monille vierasta ja kuinka monet miettivät maailmankatsomuksellisia kysymyksiä kirkollisen elämänpiirin ulkopuolella. Mäkinen haluaa käydä keskustelua tässä maailmassa sen omalla kielellä. Mäkinen toteaa, että Raamatun kirjat ovat peräisin samasta maailmasta kuin jossa itse elämme. Siksi ne myös voivat puhutella meitä.

”Kun Raamattu nyt on työpöydälläni, se liittää minut koko siihen maailmanlaajaan kirkkoon, jolle Raamattu on pyhä kirja.” (s. 26)

Siviilipalveluksessa mielisairaalassa Mäkinen joutui ottamaan vakavasti sen, että ”usko ei suojele ihmistä” – sairastuminen ja onnettomuus voi kohdata sekä uskovaa että ei-uskovaa. ”Se on elämän kolkko ja väistämätön todellisuus.” (s. 27) Toinen reality check hurskastelijoille tulee siitä havainnosta, että Jeesus ei tuntenut vanhuutta – muistin huononemista ja voimien vähenemistä. (s. 37) Kaikessa kaltaisemme…?

Usko ei ole Mäkiselle rationaalisen logiikan asia vaan pikemminkin liittymistä kirkon tarinaan. Kun Mäkinen toimi pappina perintöä huokuvassa Ulvilan keskiaikaisessa kirkossa, ehtoollinen alkoi asettua uskon keskukseen. Tuossa kirkossa messua oli vietetty monia sukupolvia ennen häntä, kirkkoherrojen ketju oli pitkä. Mäkisen kaunis ehtoolliskuvaus saa katolilaisen suosittelemaan Kirkkohallitukseen päivittäistä messua:

”Ehtoollisen merkitystä en kykene sanoin purkamaan ja tyhjentämään. Siinä koko elämän salaisuus on läsnä. Ehtoollinen on muistamista ja toistamista. Muistamalla ja toistamalla viimeisen ehtoollisen tapahtuma tulee todelliseksi. Kristus on leivässä ja viinissä, eikä se ole vähääkään kiinni siitä, miten paljon pappi tai osallistuja jaksaa juuri sillä hetkellä uskoa. Minulle ehtoollinen on koko kirkon sisällöllinen ydin, se on kirkas, tumma helmi kaiken inhimillisen touhun ja yrittämisen keskellä.” (s. 34)

Samuel Salmi ja Simo Peura

Pidin kovasti myös Oulun piispan Samuel Salmen tekstistä. Hän kertoo koskettavasti lestadiolaisuuden jakautumisesta 1934, siitä, kuinka kaunis kristinusko muuttui hengellisen väkivallan ja valtapelin sotatantereeksi. ”Oma hurskas isoäitini tuomittiin kadotukseen papin siunatessa hänet viimeiselle matkalleen.” (s. 47) Salmi jatkaa Torniojokilaakson lestadiolaisuuden johtohahmon, isänsä, sovittelevissa jalanjäljissä.

Teologisista opettajistaan Salmi mainitsee erityisen positiivisesti mm. Seppo A. Teinosen ja Tuomo Mannermaan. Salmi suuntautui ekumeniaan ja tutustui Taizé-veli Max Thurianiin, joka siirtyi reformoidusta kirkosta katoliseen kirkkoon. Thurianin kutsusta Salmi pääsi Johannes Paavali II:n yksityismessuun, jossa Salmi väittää paavin antaneen hänelle ehtoollisen sanoen ”Hoc est corpus meum”. (s. 60)

Konsekraatiosanoilla paavi tuskin on hostiaa Salmelle antanut, kenties normaalin liturgisen tavan mukaan sanoilla corpus Christi. Olisi ollut hyvä selittää tarkemmin, mistä tässä poikkeuksellisessa ehtoollisvieraanvaraisuudessa oli kyse. Joka tapauksessa tapahtuma oli Salmelle vaikuttava, ja ykseyden visio on hänen elämänsä johtolanka.

Salmi kirjoittaa painavaa asiaa lestadiolaisuuden nykytilasta ja sen avartumisen mahdollisuudesta. Suviseuroilla 2013 Salmi sai toimittaa ehtoollisen seuraväelle, mitä piispa ei ollut koskaan aiemmin tehnyt, ja ”rakkauden ilmapiiri oli käsin kosketeltava”. Myöhemmin SRK:n pääsihteeri kyseenalaisti tapahtuman arvon, minkä johdosta Salmi sanoo seuranneensa kyynelistä kostuneita silmiä viikkoja tapahtuneen jälkeen.

”Jotain oli kuitenkin tapahtunut: liikahdus kohti sen oivaltamista, että kristittyinä tarvitsemme toisiamme aidosti, emme vain ystävällisillä eleillä vaan sydämen yhteydellä.”

Salmi kertoo näkevänsä, että monet lestadiolaiset ”eivät voi hyväksyä toisia uskovia poissulkevaa seurakuntanäkemystä, koska heidän sydämensä tietää asian todellisen tilan”. Uudistuminen ja avartuminen onkin lestadiolaisliikkeelle kristinuskon ytimestä nouseva imperatiivi: evankeliumi edellyttää sitä! (s. 62)

Erittäin suurta sympatiaa tunsin myös lukiessani Simo Peuran artikkelia. Hänen lapsuutensa liittyy omaan sukuuni, ”Stenrothien tunnettuun pappissukuun” (s. 69), sillä se sijoittuu Laukaaseen aikaan, jolloin isoäitini eno Armas Salmenkivi oli siellä kirkkoherrana.

Teologisesti käänteentekevää Peuralle oli pääsy Tuomo Mannermaan seminaariin. Mannermaan luennot ravitsivat hengellisesti myös sielua, mikä ei ollut lainkaan tavallista yliopistoteologiassa. Peura selostaa Mannermaan ekumeenisen löydön ja Luther-koulukunnan historiaa ja toteaa, että Vatikaanille Suomen ev.-lut. kirkko on ”läheisin luterilainen kirkko” (s. 80).

Peura puuttuu muotipuheeseen kirkon moniäänisyydestä ja sanoo, että kirkossa on aina keskusteltu eri näkemyksistä. Päämääränä on kuitenkin selvyys ja totuus eikä se, että kaikki vain huutavat omaa näkemystään. Näkemysten kestävyys tulisi ratkaista perusteluilla eikä sillä, kuka sanoo tai kuinka äänekkäästi. Vastapainokseen moniäänisyys tarvitsee sitä, mikä yhdistää.

Matti Repo ja Seppo Häkkinen

Matti Repo on ensimmäinen, jonka nuoruutta joku voisi kuvata hihhuliuskovaisuudeksi kitaroineen ja apokalyptisine odotuksineen. Silti Repokaan ei varsinaisesti kokenut sellaista uskoontuloa, jota hän kerta toisensa jälkeen kuuli saarnattavan. ”En ymmärtänyt puheiden pakonomaista kääntymyspainotusta kerta toisensa jälkeen.” (s. 105) Kiinnostus pelastuskysymystä kohtaan vei lopulta opiskelemaan teologiseen.

Teologisessa Repo erikoistui dogmatiikkaan ja kuunteli Seppo A. Teinosen opetusta Vatikaanin II kirkolliskokouksesta. Hän osallistui kahdesti Teinosen järjestämälle opintomatkalle Espanjaan. Teinonen patisti opiskelijansa opettelemaan katolisen messun kaavan ulkoa espanjaksi, mistä Repo sai kielikurssin lisäksi syvemmän ymmärryksen jumalanpalveluksen rakenteesta ja oivalluksen messun paikasta kristityn elämän keskuksena.

Repo kirjoittaa ekumeniasta ja siitä, kuinka luterilainen tunnustus ei halua erottaa luterilaisia muista kristityistä vaan viitata yhteiseen katoliseen ja apostoliseen uskoon. Se on siis silta muiden kristittyjen luokse.

Seppo Häkkinen aloittaa kasteestaan, jonka varassa hän uskoo olevansa Jumalan lapsi ja taivaan perillinen. ”Kun minua viedään hautaan, kaste on ainoa, mikä minulla on, ja sen mukana Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan lunastus.” (s. 130)

Häkkinenkin pohtii viidettä herätysliikettä ja sen pelottavia lopun ajan ennustuksia. Päinvastoin kuin Repo, Häkkinen fanitti Pro Fiden laulua ”Hän muutti kaiken”. Siinä missä Repo mietti, kuinkakohan monelle kristittynä kasvaneelle kaikki oli muuttunut, Häkkinen hankki tällä tekstillä varustetun t-paidan  muistuttamaan rippikoulun merkittävästä kokemuksesta.

Pappeudesta Häkkinen kirjoittaa, että ordinaation jälkeen pappi on aina pappi. Pappeus on kokonaisvaltaista ja pätee joka hetki. Katolilaisen ilo vaihtuu taas ihmetykseen, kun Häkkinen siirtyy Kirkkohallitukseen kirkkoneuvoksen virkaan, joka ei samalla lailla tue hengellistä elämää, ja palaa ”istumaan kirkon penkissä seurakuntalaisten keskelle” (s. 162). Mitä tapahtui pappeudelle? Konselebroimaan siitä!

Björn Vikström ja Irja Askola

Björn Vikströmin luku oli myös pääosin iloinen yllätys. Arkkipiispaisä John sai innostumaan teologiasta, äiti Birgitta taas opetti ”rakastamaan kirkkoa ja puolustamaan sitä joka tilanteessa” (s. 169). Tämä siitä huolimatta, että Birgitta oli hyvin turhautunut ”niihin fossiileihin, joita meidän Herramme puutarhassa vieläkin kulkee” (s. 179).

Vikström kirjoittaa paljon ja kauniisti vaimonsa tuesta, rukouksen sävyttämästä perhe-elämästä ja lasten kriittisistä kysymyksistä, jotka pakottavat hiomaan perusteluita ja miettimään asioita uudelleen. Lapset ovat paljon isäänsä radikaalimpia monissa asioissa. No, Björnkin torjui aikanaan tiukasti ajatuksen piispuudesta – suvun kiintiö oli jo täynnä. Toisin kävi.

Vikström on saanut vaikutteita ruotsalaiselta (Irenaeustakin tutkineelta) Gustaf Wingreniltä, jota innoitti tanskalainen Grundtvig. Perusteema on ”ensin ihminen, sitten kristitty”. Ensin luominen, sitten lunastus; ensin laki, sitten evankeliumi. Vikström pohtii myös vähemmistöidentiteettiä ruotsinkielisenä ja jatkaa siitä ennalta-arvattavasti mm. sukupuolivähemmistöihin (joita muut piispat eivät käsittele).

Kun muut piispat kirjoittavat n. 30 sivua, Irja Askolan juttu on vain kahdeksansivuinen, ja siitäkin suurehko osa on runoutta. Positiivisina pointteina panin Askolan luvusta merkille kansainvälisyyden ja kristinuskon inspiroivan, horisontteja avaavan luonteen. ”Kristinusko avasi portteja sinne, mistä muutoin olisin ollut osaton, tyystin tietämätön.” (s. 204)

Askolan nuoruudessa tapahtui jotain, mikä on jättänyt häneen pysyvän jäljen. Eräs seurakunnan työntekijä totesi baletista, ettei se sovi Kristuksen morsiamelle: ”On tehtävä valinta.” Tämä pietistinen uskovaisuuskäsitys haavoitti Askolan sielua, ja siitä lähtien hän on ollut herkkä hengelliselle väkivallalle: ”oman vakaumuksen mahtipontinen käyttö jonkun toisen elämän säätelemiseen saa minut yhä puolustusasemiin”. (s. 204)

Kaarlo Kalliala ja Tapio Luoma

Turun piispa Kaarlo Kalliala on pohdiskeleva, sivistynyt ja taitava kielenkäyttäjä. Kallialakin on dogmaatikko ja Teinosen oppilaita. Teinonen oli ”energinen, räiskyvä, älykäs, nopea ja hauska” (s. 227). Kalliala siteeraa myös mieluusti Karl Rahnerin 70-vuotishaastattelua, jossa hän toteaa haluavansa teologinakin olla ennen kaikkea ihminen, kristitty ja pappi, ei niinkään ”tiedemies”.

Teologia on Kallialalle ”elämänymmärtämisen projekti ja maailmantajuamisen prosessi”. Koen sielunveljeyttä Kallialaan, joka ihmetteli opiskeluaikanaan, kuinka muiden mielestä hänen fundeerauksensa olivat ”elämästä irtautunutta teoretisointia – juuri elämäähän minä yritin ymmärtää ja siitä keskustella”. (s. 230)

Kalliala kertoo myös saaneensa iloa dominikaani-isä Martti Voutilaisen Tuomas Akvinolaisen teologiaa käsitelleistä luennoista. Akvinolaiselta Kalliala ammentaa avaruutta sovitusoppiin: syyllisyys ja sen poistaminen eivät ole ristin ainoa funktio, vaan se voi olla myös erillisyydestä yhteyteen pelastava voimateko tai lunastus mielettömyydestä mielekkyyteen.

Espoon piispa Tapio Luoma kertoo nuoruutensa radionkuunteluharrastuksesta ja (jälleen) 70-luvun pietismin värittämästä seurakuntatodellisuudesta, jossa seurakunta-aktiivi oli yhtä kuin ”uskovainen”, ja siihen taas kuului yleensä julkinen evankeliointi ja varsin määritelty elämäntapa.

Luoma mainitsee olleensa kiinnostunut apologetiikasta ja päätyneen sitä kautta tutkimaan väitöskirjassaan skotlantilaisen Thomas E. Torrancen käsitystä teologian ja luonnontieteiden suhteesta. Tätä kautta avautui myös ovi ekumeniaan, tosin tällä kertaa barthilaiseen, reformoituun suuntaan.

Jari Jolkkonen

Kirjan viimeinen muttei vähäisin (itse asiassa mielestäni paras) luku on Kuopion piispa Jari Jolkkosen kynästä. Lukija viedään itäisen Ilomantsin metsiin, ”ulkomaille Helsinkiin”, C.S. Lewisin ”ilon pistoksiin”, ”Räisäs-herätykseen” ja sen sammuttua messuun, jossa Raamattu on kotonaan. Herätysliikkeiden heikkoudet ja vahvuudet saavat ansaitsemansa huomion, ja modernin teologian suuntaukset tulevat maallikollekin tutuiksi.

Jolkkosen oppinut ja samalla viihdyttävä teksti antaa dogmatiikan ja ekumenian peruspakkauksen ja sisältää paljon osuvia tiivistyksiä. Luterilainen identiteetti ei tarkoita ”hautautumista bunkkeriin, josta tulitetaan vieraita vaikutteita”, muttei myöskään ”antautumista prostituutioon, jossa hyväksytään kritiikittömästi kaikki muotivirtaukset” (s. 295).

Jolkkonenkin korostaa, että luterilaiset tunnustuskirjat puolustavat yhteistä (katolista) kristillistä uskoa, ”ei mitään Wittenbergissä tuunattua light-versiota” (s. 292). ”Ensisijaisesti olemme kristittyjä, toissijaisesti olemme lännen katolisia kristittyjä ja kolmanneksi olemme luterilaisia kristittyjä.” (s. 293) Reformaatio vastusti 1200-1500-lukujen uusia keksintöjä ja halusi palata vanhaan kunnon katolisuuteen.

Jolkkonen myöntää, että roomalaiskatolinen kirkko on Trentossa ja Vatikaani II:ssa omaksunut niin paljon luterilaisten uudistajien vaatimuksista, että se on nykyluterilaisten olemassaolon kannalta melkein huolestuttavaa. Hän paljastaa myös miettineensä vuosia fransiskaanimunkiksi ryhtymistä, mutta maailma ja luterilaisuus veivät kuitenkin voiton.

Ilomantsi on Suomen ortodoksisin paikkakunta, joten Jolkkonen pohtii paljon myös suhdettaan idän kristillisyyteen, jonka eittämätön vahvuus on rikas liturginen perinne. Jolkkonen päätti kuitenkin pysyä kastekirkossaan: ”Miksi lähteä etsimään idästä lahjaa, jonka on jo lännestä löytänyt?” (s. 289) Päätökseen vaikuttivat myös keskustelut eräiden tiukemman sortin ortodoksien kanssa:

”Vakavasti jotkut heistä – erityisesti luterilaisuudesta kääntyneet – tuntuivat miettivän sitä visaista kysymystä, miten sekä heresiaan että skismaan langenneet luterilaiset voisivat palata oikeaan ortodoksiseen uskoon välttyäkseen vihasta, vaivasta, vaarasta ja hädästä Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä. Päätin jättää heidät pohtimaan rauhassa näitä kysymyksiä.” (s. 290)

Jolkkonen valittelee virallisten luterilais-ortodoksisten oppikeskustelujen katkeamista ”mitä ilmeisimmin oman kirkkomme taitamattomuuden seurauksena” (s. 291). Kätketty kritiikki arkkipiispan suuntaan pätee muutettavat muuttaen myös ns. ”tunnustuksellisiin” piireihin:

”Luterilaiset eivät voi rakentaa vain ’1500-luvulla tehtiin suuria’ -asenteelle. Luterilainen kirkko tarvitsee nöyryyttä kuunnella Jumalan ilmoitusta ja palata siihen, nöyryyttä kuunnella toisten kirkkojen uskonkokemusta ja oppia niistä. Siksi ekumenialle ei ole vaihtoehtoja.” (s. 291)

9789522883025

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Suomalaiset teologit

Avainsanat:

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: