Itsenäisen Suomen luterilaiset arkkipiispat

Star Wars palasi joulukuussa ja Huovinen tammikuussa; nyt ovat vuorossa Turun arkkipiispanistuimen haltijat. Jotkut tämän postauksen piispat ovat jossain määrin tuttuja viimelokakuisen piispatrilogian toisesta ja kolmannesta osasta. Kun noihin aikoihin huomasin, että Jukka Paarma oli kirjoittanut kirjan arkkipiispantalosta ja sen asukkaista, oli pakko pyytää arvostelukappale, ja tässä nyt sitten sen hedelmiä.

Kirja käsittelee ansiokkaasti arkkipiispantalon historiaa, arkkitehtuuria ja sisustusta, mutta teologina olen lähinnä kiinnostunut esitellyistä arkkipiispoista ja heidän ajatuksistaan. Kotimaa julkaisi tämän SKS:n kirjan johdosta pienen videon, jossa arkkipiispantaloa esitellään talona, joten jos itse talo kiinnostaa, videon voi katsoa tästä.

Nykyisen arkkipiispantalon arkkipiispat alkavat Gustaf Johanssonista (1844-1930) ja päättyvät nykyiseen arkkipiispa Kari Mäkiseen. Koska Johansson aloitti piispakautensa jo 1899, niin käsittelyssä ovat kaikki itsenäisen Suomen luterilaiset arkkipiispat.

Gustaf Johansson

Paarma tituleeraa Gustaf Johanssonia ”sääty-yhteiskunnan patriarkaksi”. Sofia Emilia Björkmanin kanssa avioitunut Johansson toimi pappina syntymäkunnassani Hausjärvellä, ja sinne Johanssonit perustivat myös ensimmäisen yhteisen kotinsa. Sieltä tie vei Helsinkiin, Kuopioon, Savonlinnaan ja sitten Turkuun – lapsia syntyi yhteensä kymmenen.

Johansson oli arkkipiispana poliittisesti vaikeana aikana, ajatellaan nyt vaikka sisällissotaa. Häntä kunnioitettiin kuitenkin niin paljon, että kun punaiset tekivät omavaltaisen tarkastuksen piispantaloon, he ottivat arkkipiispan käskystä lakin pois päästään: ”Sanoin: ei saa säädyttömästi esiintyä, johon joku vastasi: niin on oikein. Jumala antoi tyyneyttä.” (s. 91)

Kun Mannerheim oli valittu valtionhoitajaksi, hän kävi pyytämässä arkkipiispa Johanssonilta siunausta virkaansa. ”Mannerheim polvistui arkkipiispan edessä. Tämä pani kätensä siunaukseen uuden valtionhoitajan päälle, luki rukouksen ja pyysi, että tämä hoitaisi tointaan Jumalan kunniaksi ja isänmaalle onneksi.” (s. 91)

Mannerheim keskusteli arkkipiispan kanssa myös avioeron ja uudelleenavioitumisen mahdollisuudesta, mutta joutui kirjoittamaan rakastetulleen: ”Asia ei vaikuta täysin toivottomalta, mutta kylläkin lopulta paljon monimutkaisemmalta.” (s. 91) Luterilainen kirkko on tässä kysymyksessä noista ajoista melkoisesti muuttunut, katoliseen kirkkoon sitaatti sen sijaan sopisi tänä päivänä aika nappiin.

Teologina Johansson edusti ”beckiläistä biblisismiä”, hän oli itse ollut J.T. Beckin oppilaana Saksassa. Beckiläisyyden korostuksia olivat mm. ”Jumalan ikuinen maailmansuunnitelma, Raamatun auktoriteetti ja omakohtainen, herätyshenkinen ’sydämen kristillisyys’.” (s. 92) Johanssonin mielestä evankelisen liikkeen maallikkosaarnaajat saarnasivat ”’löysää’ evankeliumia niin sanotusta koko maailman autuudesta”. (s. 93)

Opin puhtaus oli Johanssonille niin tärkeää, että eräällä piispantarkastuksellaan hän oikein pui nyrkkiä vastustajiensa edessä. Pian beckiläisyys alkoi kuitenkin käydä teologipiireissä vanhentuneeksi. Kun lisäksi Johansson suhtautui torjuvasti moniin aikansa uudistusliikkeisiin (työväenliike, naisasialiike, raittiusliike, ekumeeninen liike), hän ajautui aika lailla paitsioon ja ansaitsi lempininen ”suuri yksinäinen”. (s. 97)

Henkilönä Johansson oli silti sydämellinen, presidentti Relanderin sanoin niin ”herttainen”, että toista samanlaista oli vaikea löytää. Johansson tykkäsi tehdä pitkiä kävelyretkiä pitkin Turkua, joskus Ruissaloon tai Ilpoisten metsiin saakka: ”kävely oli hänen parasta rukousaikaansa” (s. 96). Johansson kuoli vuonna 1930, ja hänen hautajaisensa keräsivät suuren joukon saattoväkeä (ks. puhutteleva kuva s.  98-99).

Ingman ja Kaila

Johanssonin seuraaja oli hänen oma serkkunsa, Lauri Ingman (1868-1943). Myös Ingman oli biblisistisen beckiläisyyden kannattaja, eikä hän ollut innostunut vihkijäisissään käytetyistä korkeakirkollisista symboleista kuten piispanhiipasta ja -sauvasta, joita maassamme ei ollut käytetty vuosisatoihin. Beckiläinen dogmatiikan professori Antti J. Pietilä piti uutta liturgista trendiä luterilaisuuteen sopimattomana katolisena koreiluna. (s. 120-121)

Myös Ingman joutui tasapainoilemaan poliittisesti vaikeina aikoina. Kun Lapuan liike alkoi perustella väkivallan käyttöä raamatullisilla ja teologisilla syillä, arkkipiispa puuttui peliin julkisella kannanotolla. Kannanotto osui samalle päivälle kuin presidentti Svinhufvudin kuuluisa radiopuhe, ja nämä kaksi julkilausumaa on nähty kapinan ratkaisevina taltuttajina. Ingman joutui myös ottamaan etäisyyttä vanhastaan läheiseen Saksan luterilaiseen kirkkoon, kun se alkoi myötäillä natseja. (s. 122-124)

Ingmanin seuraajaksi valittiin Erkki Kaila (1867-1944), jälleen kerran samasta suvusta, tällä kertaa Gustaf Johanssonin veljenpoika. Kuten jo arvata saattaa, suvun perintö oli teologisesti beckiläinen. Kaila kuitenkin irtaantui beckiläisestä teologiasta ja omaksui ”uudemman teologian, kulttuuriprotestantismin aatteita”. Hän oli perustamassa ns. Teologista lauantaiseuraa, jonka toimintamuotoihin kuului apologeettisten kirjojen julkaiseminen.

Kaila osallistui varsinkin yliopistokaudellaan ahkerasti keskustelu- ja väittelytilaisuuksiin vapaamielisten kulttuuriradikaalien ja kristinuskon vastustajien kanssa – kuuluisa on hänen esiintymisensä Prometheus-seurassa, jossa hän sekoitti vastustajiensa kortit tekemällä erottelun sovituksen ja sovitusopin välillä. (s. 129)

Kaila katsoi tekevänsä ”modernia positiivista teologiaa”, mutta vanhoillisemmissa kirkollisissa piireissä häntä pidettiin rationalistina ja liberaalina. Viipurin piispana (vuodesta 1925) Kaila kuitenkin etääntyi nuoruutensa kulttuuriprotestantismista ja ”läheni perinteisempää raamatullis-kirkollista ajattelua” sekä suhtautui myönteisesti herätyskristillisyyteen. (s. 130)

Kaila säilytti kriittisen asenteen Saksan natsipolitiikkaan, erityisesti juutalaisvainoihin. Silti Saksan kirkkoon koetettiin pitää yhteyksiä. Aseveljeys Saksan kanssa nähtiin taisteluna jumalatonta bolsevismia vastaan, vaikka yksittäisiä vihollisen sotilaita ”tuli ajatella inhimillisesti ja heidänkin puolestaan tuli suomalaisten rukoilla”. (s. 130-131) Arkkipiispan oma poika Yrjö kaatui traagisesti talvisodan viimeisenä päivänä 13.3.140. (s. 133)

Arkkipiispa Kaila jäi leskeksi 1937, mutta avioitui uudelleen sensaation saattelemana vuonna 1944 kirjallisuuskriitikko Anna-Maria Tallgrenin kanssa. Tallgren oli tunnettu kirkkokriittisistä kannanotoistaan, ja hän oli arkkipiispaa selvästi nuorempi. Pääministeri Edvin Linkomies huudahti: ”Suomen arkkipiispa, 76-vuotias, kihloissa parikymmentä vuotta nuoremman ateistisen sinisukan kanssa!” (s. 138) Avioliitto ehti kestää vain muutaman kuukauden – Kaila kuoli joulukuussa 1944.

Lehtonen, Salomies, Simojoki

Aleksi Lehtonen (1891-1951) astui arkkipiispan virkaan 1945. Lehtonen oli aktiivinen ekumeenikko, jolla oli erityinen suhde Englantiin ja anglikaaniseen kirkkoon. Lehtonen oli ainakin siinä mielessä ”korkeakirkollinen”, että hän arvosti traditiota, pappeutta, piispuutta ja liturgiaa. 13-vuotiaana herätyksen kokenut Lehtonen pystyi yhdistämään ”avaran herätyskristillisyyden korkeakirkolliseen traditionalismiin”. (s. 143-144)

Lehtosen mukana arkkipiispantaloon muutti taas myös pieniä lapsia. Kun arkkipiispa ei kerran ollut kotona, Kultarannasta tulleeseen puheluun vastasi viisivuotias Johannes-poika. Asiana oli, että presidentti aikoo tulla Turkuun ja osallistua juhlajumalanpalvelukseen. Johannes vastasi: ”Antaa tulla vaan!” (s. 147)

Ilmari Salomies (1893-1973) toi arkkipiispanistuimelle ensimmäistä kertaa itäsuomalaista väriä ja savolaista lupsakkuutta: häntä on muisteltu ”Salmari Ilomiehenä”. Herännäisjohtaja Malmivaaran julistuksesta herätykseen tullut Salomies ei sitoutunut mihinkään herätysliikkeeseen: hänestä liikkeiden teologiset korostukset eivät saaneet aiheuttaa kirkossa eriseuraisuutta. (s. 152-158)

Ns. asevelipappien johtomiehen Erkki Niinivaaran kirja Maallinen ja hengellinen (1952) jakoi papistoa kahteen leiriin. Erityisesti herätysliikkeet ja professori Osmo Tiililä kritisoivat Niinivaaraa. Salomies yritti toimia sillanrakentajana, mutta ei voinut välttyä Tiililän kirpeän kriittiseltä kynältä. Kuten tiedetään, kiista johti lopulta Tiililän eroon pappeudesta ja kirkosta. (s. 159)

Salomiehen seuraaja Martti Simojoki (1908-1999) oli Erkki Niinivaaran kanssa asevelipappien johtomiehiä. Hengellinen tie kuulostaa jo tutulta: kotitausta oli beckiläinen, mutta se jäi taakse, kun näkemykset avartuivat. Kulttuurikielteinen ’uskovien kirkko’ ei ollut oikea tie: kirkon tuli olla avoin eri tavalla poliittisesti ja uskonnollisesti ajatteleville. Evankeliumista ei tulisi tinkiä, mutta yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuuskin olisi huomioitava. (s. 173)

Kuten arvata saattaa, myös Simojoki joutui Tiililän kritiikin kohteeksi. Lisäksi hänenkin piispakaudellaan käytiin kiista kirjasta: tällä kertaa kohun aiheutti Hannu Salaman Juhannustanssit (1964), joka halvensi Raamattua ja Jeesusta ”tavalla, jota suomenkielisessä kirjallisuudessa ei ollut aikaisemmin nähty” (s. 175). Simojoki joutui kamppailuun, jossa oli kyse sananvapaudesta, jumalanpilkasta sekä kirkon ja kulttuurin suhteesta.

Simojoki kirjoitti ahkerasti puheiden ja saarnojen lisäksi kirjoja ja kirkollisia kannanottoja. Hänen aloitteestaan käynnistettiin historiallisesti ja teologisesti merkittävät oppineuvottelut Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa vuonna 1970. Simojoen Mona-koira ei ollut yhtä ystävällinen idän suuntaan: hän hyväksyi ystävikseen kaikki arkkipiispantalon vieraat ”paitsi upseerit ja pitkäviittaiset ja -partaiset ortodoksipapit” (s. 182).

Juva, Vikström ja Paarma

Yliopiston kanslerin virasta arkkipiispaksi siirtynyt Mikko Juva (1918-2004) oli jälleen samasta suvusta kuin edeltäjänsä Johansson, Ingman ja Kaila. Juva osasi puhua ei-kirkollisten piirien kieltä, minkä vuoksi häntä kuunneltiin niissä enemmän kuin aiempia arkkipiispoja. Juvan kausi jäi lyhyeksi, Ingmanin tavoin neljävuotiseksi. Juva jätti viran, jonka työtaakka oli hänestä kasvanut kohtuuttomaksi. (s. 190-191)

Vasta eläkkeelle jäätyään Juva toi julkisuuteen ymmärtäväisen hyväksyvän kantansa homoseksuaalisuuteen, jota esiintyi myös hänen perhepiirissään. Juvan lapset herättivät huomiota osallistumalla julkisesti kirkkokriittiseen mielenosoitukseen. Kirkosta eronnut tytär Kersti liittyi kuitenkin myöhemmin ortodoksiseen kirkkoon. (s. 186-187)

Seuraava arkkipiispa John Vikström (s. 1931) on ensimmäinen, jonka itse muistan ja joka on vielä tätä kirjoitettaessa elossa. Hän toi arkkipiispantalon kotikieleksi ruotsin ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen aikana. Vikströmin runsaat 16 vuotta kestäneellä arkkipiispakaudella ”kirkossa tapahtui enemmän uudistuksia kuin tuskin koskaan aiemmin” (s. 194) – uudet virsikirjat, uusi raamatunkäännös, uusi kirkkolaki, uusi kirkkojärjestys.

Kiistellyin uudistus oli päätös pappisviran avaamisesta naisille. Ensimmäiset naiset vihittiin vuonna 1988. Seuraavana vuonna koettiin yksi arkkipiispantalon historiallisimmista hetkistä, kun paavi Johannes Paavali II kävi Turussa. Vierailu lisäsi katolisen kirkon myönteistä kuvaa Suomessa, ja arkkipiispantaloon jäi muistoksi paavin omakätinen kirjoitus vieraskirjaan sekä merkintä paavin käyttämään tuoliin. (s. 198)

Jalkapalloharrastaja Vikström keräsi ympärilleen futisjoukkueen nimeltä Piispan Pojat, joka otteli mm. Pietarin kaupungin virkamiehiä vastaan. Vastustajien joukossa oli tuolloin tuntematon apulaiskaupunginjohtaja Vladimir Putin. Toinen kansainvälinen peli pelattiin Malagan pappisseminaaria vastaan. Molemmat voitettiin. (s. 200)

Jottei Jukka Paarman (s. 1942) tarvitsisi kertoa itsestään, häntä käsittelevän luvun on kirjoittanut Kari Immonen. Herännäisyyteen kotiutunut Paarma on kuvannut linjaansa kansankirkolliseksi ja matalakirkolliseksi. Uutta minulle oli se, että Paarma oli ensimmäinen arkkipiispa, joka kutsuttiin puhumaan helluntaiherätyksen kesäkonferenssiin Keuruulle (2005) sekä kannanotto, jonka mukaan Israelin alue on ”sekä juutalaisten että palestiinalaisten maata”.

Kari Mäkinen ja loppukaneetti

Kari Mäkisen (s. 1955) voittama arkkipiispanvaali herätti paljon keskustelua. Media maalasi Mäkisen uudistusmielisten suosikiksi ja vastaehdokas Miikka Ruokasen vanhoillisten tukemaksi kandidaatiksi. Mäkisellä olikin Ruokasta liberaalimpi kanta joissain teologisissa kysymyksissä ja surullisenkuuluisassa homokysymyksessä. (s. 227)

Ensimmäisessä Mäkisen johtamassa kirkolliskokouksessa hyväksyttiin Paarman aikana valmisteltu esitys, jonka mukaan homoseksuaalisessa suhteessa elävä voi toimia pappina ja homoliittojen puolesta saa rukoilla. Ylen Homoillan jälkeen Mäkinen sanoutui irti Päivi Räsäsen puheista, mutta kirkosta eroamisten aalto vain yltyi ja ylitti parissa kuukaudessa 40 000 henkilön määrän. Vastaava aalto toistui 2014, kun Mäkinen otti kantaa samaa sukupuolta olevien avioliiton puolesta. (s. 228-229)

Tästä seurasi myös ekumeeninen takaisku, kun Venäjän ortodoksinen kirkko päätti lopettaa vuodesta 1970 jatkuneet teologiset oppineuvottelut Suomen ev.-lut. kirkon kanssa. Paarma kutsuu Mäkistä rohkeaksi oman tiensä kulkijaksi, joka on ollut valmis määrittämään kantansa ”jopa tietoisesti kollegoiden ja kirkon päätöselintenkin kannoista poiketen” (s. 232).

Loppukaneettina voidaan todeta, että teologisesti tarkasteltuna itsenäisen Suomen luterilaiset arkkipiispat ovat siirtyneet ”beckiläisestä biblisismistä avaraan kansankirkollisuuteen”. Huomionarvoista on se, ettei yksikään arkkipiispa tunnu selkeästi pitäneen esillä sitä Augsburgin tunnustuksen katolista itseymmärrystä, joka muutoin on Suomen ev.-lut. kirkossa (teologian professoreita ja piispoja myöten) aika hyvin edustettuna. Ehkä seuraava sitten.

33392

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Kirkkohistoria, Liberaaliteologia, Luther ja luterilaisuus, Suomalainen kulttuuri, Suomalaiset teologit

Avainsanat:

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: