Suomalaisten Luther

On aika palata kaukaisten kulttuurien maailmoista kotoisaan suomalaiseen luterilaisuuteen ja helsinkiläisen ekumeenisen teologian pariin. Viime marraskuussa esittelin englanninkielisen johdatuksen suomalaiseen Luther-tutkimukseen, mutta on meillä aiheesta suomenkielisiäkin opuksia. Sain luettua kaksi, jotka kuuluvat samaan sarjaan. Kirjoja käytetään myös yliopistollisina tenttikirjoina, mutta itse en koskaan niitä tenttinyt.

Kirjat ovat Pekka Kärkkäisen toimittama Johdatus Lutherin teologiaan (Kirjapaja 2001) ja Olli-Pekka Vainion toimittama Johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan (Kirjapaja 2003). Ne ovat kummatkin erittäin suositeltavia artikkelikokoelmia, joissa on myös paljon mielenkiintoista katolis-luterilaisen ekumenian kannalta. Erityisesti sittemmin piispoiksi päässeitä Jari Jolkkosta ja Simo Peuraa katolilaisen on ilo lukea.

Jolkkosen jutut

Jari Jolkkonen hoitelee teologiakirjassa kolme neljästä artikkelista osiossa ”Kirkko ja sakramentit”: jumalanpalvelus, rukous ja ehtoollinen. Jolkkonen korostaa luterilaisen reformaation liittymistä läntiseen liturgiseen perinteeseen. Kun Andreas Karlstadt vuonna 1521 toteutti ensimmäiset ”luterilaiset” muutokset liturgiaan, ekskommunikoitu Luther saapui henkensä uhalla Wittenbergiin munkinpuvussa ja tonsuurissa peruuttamaan ne.

Myöhemmin Luther kuitenkin toteutti liturgisia uudistuksia, joista suuri osa on sittemmin myös ekumeenisesti tunnustettu tarpeellisiksi: kansankielinen messu, ehtoollisviinin jakaminen kansalle, saarnan aseman vahvistaminen, seurakunta liturgian aktiivisena subjektina, yhteinen virsilaulu.

Yllätyksellisesti Luther ei pitänyt ehtoollista kahdessa muodossa Jumalan erityisenä käskynä eikä halunnut pakottaa ketään yhteen muottiin, vaikka hän kritisoikin aikansa katolista käytäntöä nimenomaan asetussanoilla. Vielä yllätyksellisempää on, että Lutherin teologia periaatteessa sallii papille maksettavan siitä, että hän rukoilee messussa kuolleen tai poissaolevan puolesta. Jos et usko, ota ja lue!

Spiritualiteettikirjassa Jolkkonen käsittelee raikkaan syvällisesti syntiä. Eräs käsite-erottelu ansaitsisi paljon enemmän huomiota luterilais-katolisessa dialogissa: ”kuoleman synti” vs. ”veniaalisynti”, tai niin kuin nykyään useammin sanotaan, raskas vs. lievä synti. Edellinen johtaa rakkauden hyveen/pelastuksen armon menettämiseen, jälkimmäinen vain haavoittaa sielua.

Jolkkonen luettelee kuolemansynneiksi ne, mitä ainakin nykyään kutsutaan seitsemäksi pääsynniksi: ylpeys, ahneus, kateus jne. Näiden sijaan nykyään kuolemansynnit määritellään tietoisiksi 10 käskyn rikkomuksiksi. Tämä on harvinaisen ongelmallinen oppi, jonka jännitteitä ekumeenisen armo- ja vanhurskauttamisopin kanssa en ole nähnyt tyydyttävästi käsiteltävän. Oppi ohjaa yhä lukuisten katolilaisten teologiaa ja hengellistä elämää.

Luther ei käytä ko. erottelua samassa merkityksessä kuin aikansa katoliset teologit, mutta hän käyttää sitä ohimennen toisessa merkityksessä: ennen kastetta tehdyt teot ovat Jumalan edessä kuolemansyntejä, kun taas kasteen jälkeiset synnit ovat lieviä syntejä, jotka annetaan anteeksi Kristuksen tähden. Tämä ei vaikuta yhtään paremmalta opilta, ja myöhempi luterilaisuus kai työstikin erilaisen tulkinnan. Asia vaatii lisätutkiskelua.

Jos em. aihe jää kevyesti käsitellyksi, niin sen sijaan erinomaisen ekumeenisen käsittelyn saa klassinen kiista kristityn olemuksellisesta syntisyydestä, kasteen jälkeisestä konkupisenssista. Jolkkonen näkee muotoilujen takana erilaisia painotuksia ja huolia, jotka eivät ehkä ole ristiriidassa ja joita kumpaakin voi ymmärtää. Tärkeimpänä ehkä se, että – toisin kuin yllä käsittelemässäni asiassa – ongelmalla on ”melko vähän käytännön seurauksia” (s. 103).

Peuran pähkinä

Spiritualiteettikirjan kirkkoartikkeli on annettu Simo Peuralle, joka johdattaa lukijansa Lutherin Ison katekismuksen äärelle. Kasteessa liitytään kristikunnan kommuunioon: ”Siihen minäkin kuulun, olen sen osa ja jäsen, osallinen sen kaikista aarteista ja keskinäisestä yhteydestä.” (s. 165) Katolilainen kysyy heti: kuinka niin? Lutherhan oli ekskommunikaationsa jälkeen ehtoollisyhteydessä vain joidenkin saksalaisten evankelisten seurakuntien kanssa.

Peura sanoo, että reformaattorin kirkkokäsitystä on usein tulkittu polemiikkia ja jännitteisyyttä korostaen. Peuran mukaan Lutherin kirkkokäsitys pysyi eheänä läpi reformaation ensimmäisten vuosikymmenien kehitysvaiheiden. Luther edustaa vanhakirkollista kommuunioekklesiologiaa, jossa communio merkitsee sekä ehtoollista että kirkkoa.

Kirkko on pyhien kommuunio, mutta Ison katekismuksen mukaan paavikunta ei ole pyhien kommuunio, sillä siellä ei saarnata Kristusta eikä siellä siksi ole myöskään Pyhää Henkeä, joka saa kommuunion aikaan. Tämä on aika erikoinen kärjistys, sillä varmasti eri puolilla paavikuntaa Kristusta saarnattiin, ja olihan paavikunnalla kuitenkin oikea kaste, joka Lutherinkin mukaan liittää pyhäin yhteyteen.

Toisen kirjan artikkelissa luterilais-katolisesta ekumeniasta Peura esittääkin erilaisen näkemyksen: ”katolinen kirkko on Kristuksen todellinen kirkko”, silloinkin ja juuri silloin kun Luther sanoo paavin olevan antikristus. Antikristus ”ei näet halua valtaansa mitään lahkoa vaan todellisen Kristuksen kirkon”. Peura korostaa, että Luther oli ”oman kirkkonsa, katolisen kirkon uudistaja”, joka ei halunnut lähteä siitä eikä ”luoda uutta kirkkoa”. (s. 306)

Tämä jatkuvuuden intention korostus on ekumeenisesti hyvä, mutta se ei riitä koreana sloganina, vaan sitä pitää voida myös koetella. Periaate otetaan usein esiin, mutta yritetäänkö sille olla uskollisia, halutaanko siinä olla johdonmukaisia? Samassa asiayhteydessä Peura kirjoittaa: ”Kun piispat eivät siirry pysyvästi reformaation puolelle, Luther vihkii tehtävään ensimmäiset evankeliset piispat.” (s. 306)

Kyllä kai Luther tiesi, ja Peura varmasti myös tietää, että katolisen kirkon (eikä vain keskiajan, vaan myös kirkkoisien) itseymmärryksen mukaan piispan voi vihkiä vain toinen piispa, ja piispojen on oltava yhteydessä toisiin piispoihin. Tämä ei ole mikään ekstralisä kirkkoon, vaan aivan kirkon konstituution ydintä: kukaan ei voi päättää, että minäpä nyt vihin omat piispani – tai jos päättää, niin se merkitsee efektiivisesti uuden kirkon perustamista.

Toistan, että Peura ja kaikki tämän hetken Suomen ev.-lut. kirkon (SELK) piispat tietävät tämän aivan hyvin, sillä he ovat itse toimineet saman periaatteen mukaan suhteessa Lähetyshiippakuntaan (LHPK). LHPK on tehnyt juuri sen, mitä Luther teki: kun piispat eivät salli tulkintaamme evankeliumista, niin vihitään omia piispoja. LHPK ei ainakaan aluksi halunnut irtiottoa, mutta SELK totesi LHPK:n ottaneen sakramentit omiin käsiinsä, ja pappeja on erotettu.

Tässä siis katolinen haaste SELK:lle: jos haluatte puolustaa Lutheria ja olla johdonmukaisia, niin teillä ei pitäisi olla mitään LHPK:ta vastaan. Ette kai halua olla uusia ”Leo kymmenensiä”? Jos taas haluatte pitää kiinni siitä, että vihkimyksen ja sakramenttien ottaminen omiin käsiin on skismaattista ja ei-oikeutettua, niin sanoutukaa irti Lutherin toimista ja kirjoittakaa paavi Franciscukselle, ettette enää halua jatkaa luterilaista skismaa.

Vähän vanhurskauttamisesta

Yllä tarkoitukseni ei ollut piikitellä Peuraa ja muita piispoja vaan nostaa esiin vakava kysymys ekumeenisesta ja teologisesta johdonmukaisuudesta. Peuralle haluan antaa erityistä kiitosta siitä, kuinka hyvin hän kirjoittaa vanhurskauttamisopista ja YJV:stä yllä mainitussa artikkelissa luterilais-katolisesta ekumeniasta sekä artikkelissa itse vanhurskauttamisopista.

Peura toteaa YJV:n merkityksen olevan niin valtaisa siksi, että se on ylipäätään ensimmäinen luterilais-katolinen asiakirja, johon kumpikin osapuoli on virallisesti sitoutunut – millään muulla dokumentilla ei toistaiseksi ole samanlaista asemaa.  Peura tunnustaa, että julistukseen sisältyy ”omat ongelmansa”, mutta sen periaatteellista merkitystä ”ei tule väheksyä”. (s. 310) Juuri näin!

Peura analysoi, että YJV:ssä Lutherin teologialla ja välillä myös suomalaisella Luther-tulkinnalla on ollut merkittävä rooli. Katolis-luterilaiset vastakkainasettelut voidaan usein murtaa nimenomaan Lutherin teolgialla, joka on vanhurskauttamisopissa erilaista kuin myöhempien luterilaisten tunnustuskirjojen oppi. Peter Mannsin sanoin katolilaiset voivat pitää Lutheria ”isänä uskossa”, kirkon opettajana, jolta voimme ammentaa apostolista oppia.

Peura toteaa vielä aivan oikein, että vanhurskauttamista koskevaa yhteistä näkemystä täytyy vielä laajentaa ja vahvistaa. Suomalaisen Luther-koulukunnan teologinen panos tulee ilmi Peuran vanhurskauttamisoppia koskevassa erillisessä artikkelissa.

Ensinnäkin vanhurskauttamisoppi on nähtävä klassisen kristinuskon trinitaarisessa viitekehyksessä eikä ainoana teologisena kriteerinä. Toiseksi vanhurskauttamisopin kantavana perusideana on uskossa läsnä oleva Kristus. Kristus-uniota on pidetty katolisena jäänteenä Lutherin ajattelussa, tai sitten se on selitetty vanhurskauttamisen seuraukseksi, mutta suomalaisen koulukunnan mukaan se on kantava perusidea, joka ratkaisee monia ongelmia.

Olli-Pekka Vainio käsittelee spiritualiteettikirjassa joitain ongelmia, joihin Kristuksen läsnäoloon perustuva vanhurskauttamisoppi voi tuoda avun. Tiivistettyään väitöskirjansa löydöksiä Vainio osoittaa, kuinka unio cum Christo -ajatus voi ratkoa useita kristittyjä vaivaavia kysymyksiä uskosta ja kasteesta, uskon synnystä ja ihmisen osasta, pyhityksestä sekä mahdollisen ”henkikasteen” tarpeellisuudesta.

Unio-ajatus vaikuttaa mielestäni ekumeenisesti oikein lupaavalta, mutta kriittisiäkin kysymyksiä herää. Peura ja kumppanit toistavat toistamistaan, kuinka Kristus-yhteydessä Jumala lahjoittaa uskovalle kaikki hänen lahjansa kuten rakkauden, kärsivällisyyden, ilon, rauhan, toivon jne. Sitten kuitenkin todetaan, että Kristuksen läsnäolo on ”salattua” eikä se ole mitenkään aistein havaittavissa ja että uudistus on vasta ”alkavaa”.

Mielestäni pitäisi miettiä, mitä Kristus-yhteydessä luvataan tapahtuvan, jos sanoille ei sitten pystytä antamaan katetta. Mitä ihmettä on sellainen rakkaus, ilo, rauha, jne., jota ei voi mitenkään havaita? Tai jos sanotaan, että itse Kristusta ei voi havaita mutta vaikutukset kylläkin, vastaako empiirinen todellisuus teologista teoriaa? Onko teoria sellainen, että itse asiassa kenet tahansa voi selittää sen piiriin sopivaksi? Onko unio vain sanahelinää?

DSC04783

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Suomalaiset teologit

Avainsanat: , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: