Huovisen paluu

Kun viime elokuussa lopetin Huovis-sarjani, totesin, että ”ehkä hän kirjoittaa vielä lisää kirjoja eläkepäivinään”, ja eikös sitä vain paria kuukautta myöhemmin jo istuttu Kallion kirkossa kuuntelemassa mielenkiintoista ja hauskaa keskustelua (jossa oli mukana pitkän matkan kulkenut Timo Soini) Huovisen uudesta kirjasta Saarna? (WSOY 2015)

Samoin kuin kirjasta jo bloganneella pastori Tuomo Lindgrenillä, myös minulla oli jo kirjaan tarttuessani odotukset korkealla. Saarna? on selvästikin tarkoitettu eräänlaiseksi jatko-osaksi Huovisen mielestäni parhaalle kirjalle, jonka nimi päättyy niin ikään kysymysmerkkiin: Pappi?  Aivan suosikkikirjani tasolle Saarna? ei omasta mielestäni yltänyt. Ehkä odotukset olivat liian korkealla, tai ehkä olen jo liian tottunut Huoviseen yli tusinan kirjan jälkeen. Silti kirjasta saa juttua blogiartikkeliksi.

Saarnoista ja saarnaajista

Siitä ei ole epäilystä, etteikö aihe olisi hyvä ja tärkeä: saarna on tunnetusti kriisissä, ja siihen on alettu viime aikoina kiinnittää huomiota mm. yliopistoteologian seminaareissa ja paavillisissa puheissa ja kehotuskirjeissä. Systemaatikkona sympatiseeraan Jaakko Eleniuksen terävää analyysiä nykysaarnojen huonoudesta: ”Liian vähän systemaattista teologiaa.” (s. 26)

Huovinen ottaa hyväksi saarnaajaesimerkiksi rovasti Esa Santakarin. Hänen metodinsa oli olla dialogissa ympäröivän reaalimaailman kanssa: ”Taide ja kirjallisuus kysyivät, Kristus ja Pyhä Henki vastasivat.” (s. 26) Vanhoja kunnon ”huovismaisia juttuja” kuullaan mm. Simo Kivirannasta, jonka yliopistollinen lempinimi oli pansofos, kaikkiviisas (s. 23), ja kämppäkaveri Reijo Käkelästä, joka totesi näytesaarnansa jälkeen yliopiston kuppilan teologitytöille: ”Perkele, kun pidin hyvän saarnan.” (s. 24)

Nykyään perkeleen hyvin saarnaa Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo, joka toimi myös edellä mainitun Kalliossa pidetyn keskustelutilaisuuden juontajana. Kun Huovinen tapasi Laajasalon ensi kerran 1997, hän arveli, ”että tuosta tyypistä tulee vielä jotakin, sillä hän oli jo silloin jotakin”. Vuosituhannen vaihteessa Laajasalo keskittyi seksiasioihin, jolloin Huovinen jossain palaverissa ohimennen tokaisi, että ”mitäs jos puhuisit vähän enemmän Jeesuksesta”. (s. 150)

Huovinen unohti vihjeensä, mutta Laajasaloon se tekikin vaikutuksen. Kymmenen vuotta myöhemmin Teemu kertoi pappiskollegoille miettineensä Eeron sanoja, ja nyt Yleleaksistakin tuttu ”Teemu on Kallion kirkkoherra ja saarnaa Jeesuksesta niin, ettei kirkossa kukaan nuku, tuoreesti, yllättävästi, tempaavasti. Kellotaajuus on korkealla ja oppi kohdallaan.” (s. 150) Aamen. Laajasalosta seuraava Helsingin piispa.

Totuutta ja teologiaa

Entiselle dogmatiikan professori Huoviselle oppi ja totuus ovat tärkeitä asioita. Hän haluaa tässäkin kirjassa puolustaa kirkkoa ”totuusyhteisönä” (s. 195) sekä kutsua ihmisiä nöyrtymään sooloilusta ”yhteiseen ajatteluun” (s. 196). Hän valittelee eriseurojen kasvua: ”Protestanttiset kirkot ovat yltäneet riitelyn ja eriseuraisuuden kilpailussa kärkisijoille.” (s. 56) Edes oppinut teologi ei enää kykene erittelemään kaikia Helsingin kristillisiä seurakuntia ja lahkoja.

Suomen luterilaisen kentän sisällä vähintäänkin epäsuoraa eriseuraisuuskritiikkiä saavat osakseen mm. Luther-säätiö ja lestadiolaisuus. Säätiön ympärillä tuntuu kulkevan erottava ”hengellinen lippusiima, joka rajoittaa kuulijoiden sisäänpääsyä” (s. 185). Syntien anteeksiantamisen valta taas ”ei kuulu vain lestadiolaisille, vaan jokaiselle saarnaajalle” (s. 256).

Huovinen muistuttaa, ettei ole saarnaa ilman teologiaa ja että jokaisella on jokin oppi. (s. 125-127) ”Itseään suvaitsevaisina pitävät saattavat olla kaikkein suvaitsemattomimpia. (…) Liberaalit saarnat voivat hetken ajan lämmittää lenseydellään, mutta jättävät pian kylmäksi löysyydellään.” (s. 185) Hyväksi opilliseksi pohjaksi kelpaisi vaikkapa luterilais-katolinen YJV. Arkkipiispa Vikströmin sanoin: ”Voimme olla iloisia, jos oman kirkkomme papit saarnaavat niin kuin tässä julistuksessa opetetaan.” (s. 108)

Huovisen kirjassa vilisevät jo aiemmista teoksista tutuiksi tulleet suomalaiset ja ulkomaiset teologit kuten Küng, Rahner, Barth, Bonhoeffer, Mannermaa ja Teinonen. Viimeksi mainitun klassinen ohje ”Joka eristyy, se edistyy” sopii myös saarnamiehille: aikaa on pyhitettävä lukemiseen, opiskeluun, rukoukseen ja valmistautumiseen. Huovinen mainitsee myös Teinosen kehut siitä, että eläkepäivien Espanjan-seurakunnassa saarnat kestivät kolme minuuttia.

Katolis-luterilaista ekumeniaa

Kirjasta löytyy paljon katolis-luterilaisen ekumenian kannalta mielenkiintoista materiaalia. Huovinen panee merkille sen, kuinka kaksi paavi Benedictus XVI:n Jeesus-kirjaa on Suomessa ilmestynyt ”herätyskristittyjen firman” toimesta, vaikka ”he yleensä ovat olleet tavallista harrastuneempia paavilaisuuden kriitikkoja”. Huovinen peukuttaa Raamattuopiston ratkaisua, sillä Ratzingerin Jeesus-trilogia on ”paitsi teologisesti fiksu myös hengellisesti rakentava” (s. 160).

Benedictuksen lisäksi kiitosta saa myös paavi Franciscus, joka on muuttanut katolisen kirkon ilmapiiriä ”avoimempaan ja vapaampaan suuntaan” tekemättä kuitenkaan isoja periaatteellisia linjanmuutoksia. Ehtoollisen ja Jumalan sanan lisäksi paavi on kehottanut Rooman pappeja etsimään Kristusta myös muualta: ”Menkää kaduille ja etsikää Kristusta sieltä”. (s. 188-189)

Ehkä mielenkiintoisin katolis-luterilainen ekumeenis-teologinen juttu tulee sivulla 258, jossa Huovinen esittelee Rooman Galleria Borghesessa sijaitsevaa Caravaggion veret seisauttavaa maalausta Madonna dei Palafrenieri. Huovinen piti aiheesta viime vuonna oikein kokonaisen luennonkin Helsingin yliopistolla, ja sain ilokseni olla sillä läsnä.

Kyse on 1. Moos. 3:15:n lupauksesta, jonka mukaan käärmeen pää murskataan. Katolisessa taiteessa ja traditiossa murskaajana on usein luterilaisten ihmetykseksi Maria. Nykyinen hepreankielinen VT ja Raamattummehan toteavat, että käärmeen pään murskaa naisen siemen (eli kristillisessä tulkinnassa Kristus). Katolinen Maria-tulkinta perustuu Hieronymuksen alkukielistä kääntämään latinankieliseen Vulgataan, jossa pronomini on feminiininen ipsa.

Puolivuotisen Rooman-matkani ja kristittyjen ykseyden rukousviikon lähestyessä on hyvä päättää tämänviikkoinen juttu Huovisen ekumeeniseen Caravaggio-tulkintaan. Se muistuttaa siitä periaatteesta, että vanhat joko-tait saattavat sittenkin olla sekä-että:

”Nuori Caravaggio tunsi aikansa ekumeeniset kiistat, miten ehtikään oppia. Katolinen kirkko antoi käärmeenpolkijan roolin Marialle ja kirkolle, luterilaiset Kristukselle. Maalauksessa jalat ovat päällekäin. Äiti ja Poika toimivat yhdessä, tiukan paikan tullen sovinnollisesti.” (s. 258)

saarna.jpg

 

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Neitsyt Maria ja pyhät, Suomalaiset teologit

Avainsanat: , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

2 kommenttia : “Huovisen paluu”

  1. Markku Vähätalo Says:

    Tykkaisin mielelläni tästä, mutta WordPressiin kirjautuminen arveluttaa. Anatisitko joskus ohjeet siitä, mitä oikein pitäisi lukijan tehdä?


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: