Benedicta Idefelt ja Vatikaani II

Viipurista Vatikaaniin (WSOY 1983, lyh. VV) -bestsellerin jälkeen WSOY:n ovet olivat auki sisar Benedicta Idefeltille, ja hän sai nähtävästi kirjoittaa ja julkaista ajatuksiaan vapaasti. Päiväkirjani lehdiltä (PL) julkaistiin 1991, Mietteitä, muistoja, musiikkia (MMM) vuonna 1994 ja Valo, jota seurasin (VJS) vuonna 2003 Benedictan ollessa 83-vuotias. Näiden kirjojen antiin keskityn tällä ja ensi viikolla.

Tänään on Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen viimeisen istuntokauden avajaisten 50-vuotispäivä ja samalla kirjani Vatikaanin II kirkolliskokous: Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan (Amanda-kustannus) julkaisupäivä. Kirjassani on ”välisoitto” Vatikaani II:sta Suomessa ja kokonainen kolmas osa Vatikaani II:n jälkivaikutuksista ja tulkinnasta, mutta sisar Benedictaa en saanut otettua kirjassa huomioon.

Seuraavassa siis valotetaan Vatikaani II:n (1962-1965) vaikutusta ja tulkintaa käyttäen linssinä sisar Benedicta Idefeltin kirjoja. Benedictahan koki katolisuutta Suomessa, Saksassa ja Brasiliassa ennen konsiilia ja sitten Brasiliassa ja myöhemmin Roomassa (sekä oikeastaan joka puolella Eurooppaa) konsiilin jälkeen.

Prekonsiliaarinen ja postkonsiliaarinen Benedicta

Sisar Benedictan varhaisen luostarielämän, kaiken työn ja rukouksen keskipiste oli messu eli – kuten hänelle oli opetettu – ”Kristuksen uhrin veretön uusinta” (VV s. 49). Toki myöhemminkään Benedicta ei olisi voinut ajatellakaan luostarielämäänsä ”ilman eukaristiaa” – mutta pointtina onkin vain ilmaisutapa ja painotus.

Selkeimmin prekonsiliaarinen katolinen ajattelu näkyy Benedictan kirjeessä hänen ystävälleen Eijalle vuodelta 1948. Siinä Benedicta sanoo ajalle tyypilliseen tapaan, että ”katolinen kirkko on joka puolella maailmaa sama ’una sancta’. Muuttumaton, koska totuus ei voi muuttua.” (VV s. 106)

Tämä tuo mieleen Vatikaani II:n teologisen komission puheenjohtajan Alfredo Ottavianin piispallisen tunnuslauseen ”Semper idem” – aina sama. Ottavianin immutabilismi (muuttumattomuusajattelu) tosin koki konsiilissa monia kovia kolauksia. Hän toivoi jopa pian kuolevansa, jotta voisi ylipäätään kuolla katolilaisena.

Myöhemmin Benedicta kirjoittaa avoimesti, että Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen päätökset toivat ”paljon muutoksia” (VV s. 224). Alustava lista kuuluu seuraavasti:

”Määräysvallan keskitystä oli lievennetty ja kirkon keskushallinnon auktoriteettia hellitetty. Eri maiden piispoilla oli nyt paljon enemmän valtaa ja monet entiset kiellot, säännöt ja määräykset menettivät voimansa. Pääpaino oli evankeliumilla ja henkisellä, ei ulkonaisilla traditioilla. Painotettiin enemmän kristityn omaa vastuuta ja arvostelukykyä. Kannustettiin ekumeenista ajattelutapaa ja toimintaa. Kuuluimme kaikki samaan Jumalan kansaan. Myös ulkonaisia muutoksia tapahtui. Messu pidettiin nyt kansan kielellä, vaikka latinakin oli sallittu. Nunnat ja papit saattoivat pukeutua siviiliasuun, jos se helpotti heidän apostolista työtään. Useimmat piispat luopuivat kallisarvoisesta piispanrististä ja sormuksesta ja ottivat sen sijaan käyttöön yksinkertaisen puuristin ja kivettömän sinettisormuksen.” (VV s. 224)

Muutokset tuntuivat ja näkyivät myös luostarin arjessa:

”[M]eidän ei enää tarvinnut pyytää lupaa ylisisarelta pienemmissä asioissa, jotka eivät koskeneet koko yhteisöä. Mitä tulee henkilökohtaisiin ostoksiin, niin aikaisemmin emme saaneet ostaa mitään itse. Kaiken saimme ylisisarelta pyytämällä. Nyt saatoimme tehdä omat ostoksemme, mutta raha on pyydettävä ylisisarelta ja suurempiin ostoksiin tarvitaan vieläkin lupa. Aikaisemmin meidät lähetettiin mihin tahansa työhön kysymättä mielipidettämme. Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen saamme itse valita työpaikkamme, mikäli se sopeutuu luostarin omiin päämääriin. Yhteisiä rukoushetkiä vähennettiin, jotta jäisi enemmän aikaa hiljaiseen rukoukseen. Sunnuntaisin saamme nukkua kauemmin kuin ennen. Ylisisar antaa tästä lähtien harvoin yksin määräyksiä vaan jokainen pienikin yhteisö suunnittelee ja päättää keskeisistä asioistaan yhdessä.” (VV s. 225-226)

Kaikki eivät tietenkään pitäneet kaikista muutoksista. Sisar Benedicta kirjoitti ystävälleen Eijalle vuonna 1968 koettavansa olla ”aina niiden joukossa, jotka ovat avomielisiä” (VV s. 225). ”Totuutta on aina etsittävä historian ja aikamme tapahtumien avulla; ei kukaan omista totuutta. On luonnollista, että etenkään vanhemmat ihmiset eivät jaksa muuttaa mielipiteitänsä ja niin syntyy tietynlainen ristiriita kirkonkin sisällä.” (s. 224)

Kerran 1980-1990-lukujen vaihteessa sisar Benedictan puheille tuli eräs saksalainen pappiskokelas, joka sanoi ”kärsivänsä pappisseminaarissa vanhoillisuudesta”. Hän itse edusti ”uutta avaramielistä Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeistä linjaa”. Benedicta yritti kannustaa miestä ”pysymään vakaumuksessaan” ja kertoi omista vaikeuksistaan Brasiliassa. ”Nykyään Brasilian kirkko on ehkä maailman avarakatseisin.” (PL s. 11)

Vatikaani II:n vaikutus Brasiliaan ja Roomaan

Sisar Benedicta kertoo olleensa Brasiliassa muiden sisarten kanssa pettynyt paavi Johannes XXIII:n valintaan vuonna 1958: ”Mitä voisimme odottaa lähes 80-vuotiaalta vanhukselta?” Jatkoa ei osattu odottaa: ”Tämä vanhus Pyhän Hengen valaisemana muutti koko maailmankirkon suunnan, kun hän kutsui koolle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen.” (PL s. 21)

Sisar Benedicta kehuu Brasilian katolisuutta siitä, kuinka hyvin se otti konsiilin uudistukset vastaan. ”Brasilian kirkko elää Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen mukaan nykyajassa, nykyihmisen kanssa, ja toimii voimiensa mukaan köyhien ja sorrettujen puolesta. Tietenkin on yli 300 piispaa ja toistakymmentä tuhatta pappia käsittävässä joukossa myös konservatiiveja, jotka pelkäävät kaikkea uutta, mutta he ovat vähemmistönä.” (MMM s. 129)

Viimeisessä kirjassaan sisar Benedicta kuvailee sitä brasilialaisten piispojen enemmistöä, joka omaksui konsiilin päätökset: ”Prameus ja autoritaarinen asenne saivat mennä. Oikeudenmukaisuus ja köyhien auttaminen oli tärkeintä. Muistan vieläkin ihaillen suurenmoisia Brasilian piispoja. Olen kiitollinen, että sain toimia heidän kanssaan kirkolle tärkeänä uudistuksen aikana.” (VJS s. 145)

Sisar Benedicta jättää kuitenkin mainitsematta kolikon kääntöpuolen. Kuten hyvin tiedetään, Vatikaani II:n jälkeen Brasilia on menettänyt valtavan osan katolilaisistaan helluntailaisille ja muille uusprotestanttisille ryhmille ja lahkoille. Yhtenä syynä on pidetty sitä, että katolinen kirkko keskittyi niin paljon yhteiskunnallisiin asioihin, että monet brasilialaiset eivät enää saaneet siltä vastauksia perustavanlaatuisiin uskonnollisiin kysymyksiin.

Roomasta ja sen Vatikaani II -vastaanotosta sisar Benedictalla oli alun perin hyvin erilainen kuva. Kun Stefan Bamberger tarjosi hänelle työtä Roomasta, hänen ensireaktionsa oli: ”En ikinä. Kaikkialle muualle, mutta ei sinne. Ei Vatikaaniin!” Hän oli omaksunut Latinalaisessa Amerikassa tavallisen näkemyksen, että ”Vatikaani oli liian tiukka ja vanhoillinen, vaikka Vatikaanin toinen kirkolliskokous olikin jo parantanut sen imagoa aika lailla.” (VV s. 240)

Isä Bamberger vastasi selittämällä, että Rooma ei ole yhtä kuin Vatikaani: ”Siellä asuu sääntökuntien älymystöjä ja näiden piirissä tapaat mitä uudenaikaisimpia virtauksia. Olen ollut jo kaksi vuotta Roomassa ja voin vakuuttaa, että mielenkiintoisempaa ja kansainvälisempää ilmapiiriä et löydä mistään.” (s. 240)

Bamberger sai Benedictan vakuutettua, ja hänen sanansa osoittautuivat todeksi:

”Sydäntäni lämmittää kun muistelen, miten antoisaa oli elää Roomassa heti Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen. Uudistuksen henki leijaili ilmassa. Kuinka kannustavaa ja ponnistuksiin haastavaa oli työskennellä satojen uudistusmielisten eri luostareita edustavien jäsenten kanssa. Italialaiset sääntökuntalaiset olivat hitaampia omaksumaan uudistukset, mutta me ulkomaalaiset olimme kuin yhtä suurta perhettä eri kansallisuuksistamme huolimatta. Papit ja nunnat olivat tasa-arvoisia – eivät tietenkään konservatiivisen Vatikaanin sisällä, mutta Roomassa. Kokouksemme hehkuivat innostusta, ideat lensivät kuin vapaaaksi päästetyt linnut. Toteutimme monta hanketta joukkoviestinnän alalla, koska tunsimme joka hankkeella rakentavamme uudistunutta kirkkoa, jota rakastimme koko sydämestämme. Hengitimme ikuisen kevään tuulahduksia.” (PL s. 45)

Heti perään sisar Benedicta lisää hieman haikeana: ”Siitä on kaksikymmentä vuotta. Nykyään tuskin löytyy Roomasta samaa henkeä…” Onneksi sisar Benedicta ehti vielä nähdä paavi Franciscuksen valinnan ja jopa kommentoida sitä innoissaan Neloselle.

Ekumenia, uskontoteologia ja valoisa usko

Sisar Benedicta halusi säilyttää lapsen mielenlaadun (ks. Matt. 18:3), minkä hän tulkitsi avoimuudeksi uudelle: ”Lapsi ei takerru vanhoillisiin tapoihin, hän ei tunne perinteen painoa. Lapsi etsii aina uutta, hän antaa johtaa itseään.” (PL s. 66)

Yksi Vatikaani II:n uutuuksista, jonka sisar Benedicta mielellään antoi johtaa itseään, oli uusi suhde muihin kristittyihin ja uskontoihin (toisin sanoen ekumenia ja uskontoteologia). Ekumeniasta sisar Benedicta kirjoittaa:

”Vatikaanin toinen kirkolliskokous sanoo, että olemme kaikki sisaria ja veljiä. Se ei ole pelkkää kohteliaisuutta. Olemme tulleet Jumalan lapsiksi uskon ja kasteen kautta. Minusta on todella surullista nähdä, että samaan Pelastajaan uskovat kiistelevät keskenään eivätkä hyväksy toisiaan. Mitähän Jumala tästä kaikesta ajattelee? (…) Emmekö tee itseämme pikemminkin naurettaviksi, jos sanomme uskovamme evankeliumiin ja samalla halveksimme toisiin kirkkokuntiin kuuluvia, vaikka hekin uskovat samaan evankeliumiin?” (VJS s. 103-104)

Sisar Benedictalle ei tulisi ”mieleenkään puhua ja kirjoittaa pahaa luterilaisesta kirkosta”, jolta hän sai aikoinaan ”kristityn kalleimman aarteen, kasteen” ja joka niin hienosti painottaa sanan tärkeyttä kristityn elämässä. Benedicta vain kokee saaneensa entistä enemmän rikkautta liittyessään katoliseen kirkkoon. Ortodoksikirkossa hän ihailee kaunista liturgiaa ja helluntailaisuudessa iloa ja antaumusta. (VJS s. 99, PL s. 157)

”Olen iloinen siitä, ettei minun ole vaikea hyväksyä toisia uskontokuntia, varsinkaan kristillisiä. Meillä on yhteinen lähde, Jumalan sana, oppi ja apostolien alkukirkon perintö. Vaikeuksia minulla on ollut ainoastaan uskoaan tyrkyttävien ihmisten kanssa. ’Jos et usko kuten minä, joudut helvettiin.'” (VJS s. 101)

Sisar Benedictan mielestä ”jokainen kirkkokunta on yhteisö, joka kuuntelee ja tulkitsee ja jonka kyky ymmärtää on rajallinen”. Raamatun viesti sisältää rikkauksia, ”jotka ylittävät kaikkien kirkkokuntien ymmärtämiskyvyn”. Benedictan mukaan ”katolinen kirkko näkee kristittyjen ykseyden sopusointuisena erilaisuutena, jossa yksikään kirkko ei menetä mitään omista perinteistään”. (PL s. 156-157)

Näissä kommenteissa tulee jo jossain määrin esille sisar Benedictan taipumus suhteellisen vahvaan pluralismiin, joka ei kyllä aivan edusta kirkon virallista linjaa. Ekumeniassa ja kirkko-opissa katolinen vakaumus (jota sisar ei mainitse) on se, että Kristuksen kirkko ”subsistit in” eli on säilynyt kokonaisuudessaan katolisessa kirkossa, vaikka muuallakin se voi olla läsnä monissa elementeissään. Ekumenian päämäärä on näkyvä kirkollinen ykseys.

Sisar Benedicta liukuu sujuvasti ekumeniasta uskontoteologiaan ja sanoo, että Jumala ”voi ilmoittaa itsestään myös muiden uskontojen opeissa”, että ”Jumalan henki on kaikissa uskonnoissa” ja että ”ihmiset voivat löytää Jumalan luo vaeltaen eri teitä” (PL s. 157-158). Uusimmassa kirjassaan hän toteaa jopa seuraavasti: ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous on julistanut, että kaikki uskonnot ovat teitä Jumalan luo” (VJS s. 105).

Viimeinen väite menee jo yli laidan – missään Vatikaani II ei käytä tällaista kieltä. Muuten sisar Benedictan käsitykset ovat mahdollisuuksien rajoissa olevia (tosin selvästi edistyksellisiä) tulkintoja Vatikaani II:n opetuksesta. Sisar on ehkä jonkinlainen pluralistinen inklusivisti tai inklusivistinen pluralisti: ”Uskomme kuitenkin, että ei-kristityt pelastuvat Kristuksen kautta vaikkeivät he olisi siitä tietoisia.” (PL s. 158)

Sisar Benedictaa häiritsevät kovasti eksklusivistit, ”jotkut itseään ainoiksi pelastetuiksi luulevat henkilöt” (PL s. 128), jotka antavat kristinuskosta ahdasmielisen ja ankean kuvan. Hän painottaa mielellään, ettei ”kenelläkään ole koko totuutta taskussaan” ja että koko totuus valkenee meille ”vasta toisessa ulottuvuudessa” (PL s. 129). Huomaa siis ero relativismiin: totuus on olemassa ja se on ”Jumalalle aina sama” – mutta me näemme siitä vain osan (VJS s. 105).

Ahdasmielistä ja ankeaa kristinuskoa vastaan sisar Benedicta asettaa oman vakaumuksensa ja kokemuksensa mukaisen iloisen ja valoisan kristinuskon. Tähän visioon voin hyvällä mielellä yhtyä – suureksi osaksi juuri Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen ansiosta:

”Todellisuudessa ei ole olemassa mitään valoisampaa, iloisempaa ja enemmän tukea antavaa oppia kuin kristinusko. Voin sen sanoa omasta kokemuksestani. Ja siitä että elämäni on ollut niin mielenkiintoinen ja onnellinen saan kiittää ensi sijassa kristinuskoa. Minun on vaikea kuvitellakaan miten tyhjää elämäni olisi voinut olla ilman uskon sille antamaa hehkua.” (PL s. 128)

1159_Idefelt_Päiväkirjani_lehdiltä_201342744Valojotaseurasin

Explore posts in the same categories: Ajankohtaista, Ekumenia, Suomalainen katolisuus, Uskontoteologia, Vatikaani II ja sen tulkinta

Avainsanat: ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

4 kommenttia : “Benedicta Idefelt ja Vatikaani II”

  1. Juha Arko Says:

    Emil,

    Voisitko kertoa joskus myös Badre Pio:n elämästä ja ihmeellisyyksistä.

    siunauksin Juha

    ::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

    Radio Dei

    myyntipäällikkö

    Juha Arko

    040 770 1540

    juha.arko@radiodei.fi

    http://www.radiodei.fi

    dei-logo

    • Emil Anton Says:

      Hei! Olen lukenut Padre Pion yhden elämäkerran (lut.pastorin kirjoittama!) ja on ollut kyllä mielessä, että pitäisi kirjoittaa siitä. Se on vaan pitkä ja pitäisi lukea se uudestaan postauksen valmistelemiseksi, kun viime lukukerrasta on jo vuosikausia. Joten ei kyllä ihan hirveän pian ole odotettavissa. Suosittelen kuitenkin kirjaa: Padre Pio – The True Story. https://www.goodreads.com/book/photo/605181.Padre_Pio

  2. Aarno Sainio Says:

    VJS teoksen väitteestä sivulla 105 herätti kysymyksen, mitä katolinen kirkko ymmärtää käsitteelle ”compexio oppositorum”?


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: