Viipurista Vatikaaniin, Amerikasta Eurooppaan

On aika palata Amerikan mantereelta takaisin Eurooppaan ja Suomeen. Ehkä paradoksaalisen kuuloisesti teen sen esittelemällä kirjan nimeltä Viipurista Vatikaaniin. Jotkut saattavat tunnistaa kirjan – siitä tuli bestseller ilmestymisensä jälkeen 1980-luvulla. Alaotsikko on Suomalainen nunna maailmalla ja kirjoittaja sisar Benedicta Idefelt (1920-2014).

Olin pitkään tiennyt tästä kirjasta, mutta vasta uutinen sisar Benedictan kuolemasta sai minut tarttumaan siihen. Hämmästyin, sillä kirja osoittautui yhdeksi parhaista ikinä – totuus on joskus tosiaankin tarua ihmeellisempää. Yksi blogipostaus ei mitenkään voi tehdä oikeutta kirjan (ja sen kuvaaman sisar Benedictan elämän) rikkaudelle, ja siksi onkin onni, että sisar Benedicta kirjoitti myyntimenestyksensä jälkeen vielä muitakin kirjoja.

Tarkoituksenani onkin nyt julkaista pieni Benedicta Idefelt -sarja. Tänään esittelen kuuluisan omaelämäkerran, joka kertoo Benedictan matkasta Viipurista Helsinkiin, sieltä Saksaan, sieltä Brasiliaan ja sieltä vielä muutaman Amerikan mantereen mutkan kautta takaisin Eurooppaan, tarkemmin Roomaan ja Vatikaaniin.

Ensi maanantai on Vatikaanin II konsiilin viimeisen istuntokauden avajaisten 50-vuotispäivä (ja oman Vatikaani II -kirjani julkaisupäivä – tänään on muuten viimeinen päivä tilata kirja ennakkotarjoushintaan!), joten omistan ensi viikon postauksen kirkolliskokoukselle sisar Benedictan näkökulmasta. Sen jälkeen esittelen vielä mielenkiintoisia juttuja Benedictan myöhemmistä kirjoista.

Viimeisenä sanana ennen itse kirjaan sukeltamista sanottakoon jo tässä vaiheessa, että sisar Benedicta on kirjoillaan lunastanut paikkansa tämän blogin ja sen suomalaisen katolisuuden projektin suurten sankareiden ja esikuvien joukossa. Benedicta oli todellinen katolinen maailmankansalainen ja silti aidosti ja syvästi suomalainen. Hän oli ekumeeninen ja edistyksellinen mutta samalla loppuun asti kirkolle lojaali ja uskollinen. Requiescat in pace.

Viipurilaistytön kääntymys

Anita Idefelt syntyi Viipurissa 1920 (vain vähän ensimmäisen maailmansodan päättymisen ja Suomen itsenäistymisen jälkeen) luterilaiseen perheeseen, hänen isänsä Runar oli kuuluisa näyttelijä. Kirjan ensimmäinen jännitttävä tarina ja käännekohta on se, kun Anita 13-vuotiaana meni parhaan ystävänsä Eijan (niin ikään luterilainen) johdattelemana katsomaan salaperäistä pyhän Hyacinthuksen katolista kirkkoa.

”Astuin puolihämärään kirkkoon. Omituinen kynttilöiden ja suitsutuksen tuoksu täytti sen. (…) Vaikenimme. Hiljaisuus alkoi soida korvissani. Minulle kaikki oli sanomattoman uutta ja outoa. Tunsin kaiken aineellisen katoavan ympäriltäni. En ollut koskaan ennen kokenut tällaista.

Äkkiä käännyin ympäri ja kiirehdin ovesta ulos. Eija tuli hätääntyneenä perässäni ja kysyi, miksi olin hävinnyt kirkosta niin äkkiä. ’En tiedä, minusta tuntui kuin jokin olisi vetänyt minua sinne alttarille päin. Minua alkoi pelottaa.’ (…) Tämä oli ensimmäinen kosketukseni Jumalaan, josta oli tuleva elämäni sisältö ja tarkoitus.

Eräänä sunnuntaina menin yksin messuun sanomatta kenellekään mitään. En ymmärtänyt sanaakaan latinalaisesta messusta (…) Suomalaiselle vieraampaa paikkaa olisin tuskin voinut löytää. Mutta messun alusta alkaen minut valtasi ihana tunne, oli kuin elämän voiman virta olisi kulkenut lävitseni ja tiesin olevani siellä mihin kuulun, tiesin olevani kotona.” (s. 17)

Anitan kääntymisen kannalta ratkaiseva kokemus muistuttaa mielenkiintoisesti toisen suomalaisen katolisen nunnan, Ingrid Hjerpen eli sisar Sofian vastaavaa kokemusta ensivisiitistä ystävän kanssa katoliseen kappeliin: ”Istuin siinä hiljaisuudessa ja tiesin, että tässä on Jumala.”

Anita syventyi katolisuuteen artikkeleiden ja historiallisten romaanien avulla, jotka kuvasivat elämää keskiajan Suomessa tai katolisissa maissa. Historianopettaja kertoi inkvisitiosta ja Lutherin taistelusta paavin valtaa vastaan, mutta Anita ja Eija kävivät ”entistä innokkaammin messussa ja toistelimme mahtavasti: ’Tässä seison enkä muuta voi’, nauraa kikattaen.” (s. 18)

Sitten Anita sai kuulla, että Suomessa on luostarikoulu: Helsingin Pyhän Maarian koulu, jota pyörittivät hollantilaiset nunnat. Anitan näyttelijäisän reaktio oli tyly: ”Sinä et lähde noitten paavinuskoisten kouluun.” (s. 19) Hän kuitenkin lopulta suostui, kun Anita lupasi, ettei koskaan kääntyisi katolilaiseksi.

Kolmen vuoden kuluttua Anita joutui kuitenkin valinnan eteen, kun olisi ollut aika mennä luterilaiseen rippikouluun. Anita valitsi sen sijaan liittymisen katoliseen kirkkoon: ”En ymmärtänyt vielä mitään teologisista tai historiallisista todisteluista. Seurasin vain tunnettani ja nuorta järkeäni, joka sanoi että tämä oli se kirkko, jossa olin oppinut rukoilemaan ja jossa olin kohdannut Jumalan, kirkko jossa tunsin itseni onnelliseksi.” (s. 22)

Asia ei kuitenkaan hoitunut niin helposti. Kukaan ei ollut yrittänyt käännyttää Anitaa, mutta nyt katolinen pappi käännytti hänet – nimittäin takaisin, siis poispäin. Isä Hartwijk sanoi, että Anitan olisi ensin tunnettava oma uskonsa kunnolla, juteltava luterilaisen papin kanssa ja kysyttävä lupa isältään. Luterilainen pappi sanoi, että Anita oli ottamassa elämänsä ”suurimman harha-askeleen, jota tulisin katumaan surkeasti” (s. 23).

Isäkään ei tietysti ollut innoissaan. Lopulta veli tuli apuun sanoen maalaisjärkisesti, ”että eihän siinä nyt mitään väärää voi olla, onhan roomalaiskatolinen kirkko maailman suurin kristillinen kirkkokunta”, ja isä heltyi. (s. 23) Anita otettiin kirkkoon Pyhän Henrikin kirkossa 1936: ”Olin vihdoinkin kotona. Olin kokenut siihenastisen elämäni onnellisimman hetken.” (s. 24)

Luostari ja sota Saksassa

Seuraava suuri käännekohta Anita Idefeltin elämässä oli muutto Saksaan. Ensin hän meni katariinasisarten luostarikouluun Königsbergiin (nyk. Venäjän Kaliningrad) saksan kieltä opiskelemaan. Ajankohta – 1930-luvun loppu – osui yksiin Hitlerin nousukauden kanssa, ja Anita hurrasi Königsbergisä vierailleelle Führerille ”ehkä kiihkeämmin kuin itse saksalaiset” (s. 29). Tätä sisar Benedicta häpesi sittemmin koko loppuelämänsä.

Eräissä tanssiaisissa Anitalle tuli ”kuin salaman iskuna” ajatus kutsumuksesta lähetystyöhön, ja rukouksen jälkeen ”näin selvästi, että tulevaisuuteni oli luostarissa”. ”Onnellisempana ja iloisempana kuin koskaan palasin tanssimaan.” (s. 30-31)

Luostariin liittymistäkään ei tehty helpoksi. Luostarin sisaret pukivat Anitan mahdollisimman epäsopiviin vaatteisiin, kun hän meni sisarkunnan ylisisaren puheille, jottei häntä vain hyväksyttäisi (s. 34-35). Anita kuitenkin hyväksyttiin, kun hän oli huomaamattaan antanut ”oikean” vastauksen ylisisaren kysymykseen: Anitaa ei huolettanut luostarissa suklaan ja makeisten puute, vaan ”oma luonteeni, kuinka pystyn sen alistamaan” (s. 38).

”Tuohon aikaan oli tapana, että postulantti sai nunnapuvun juhlatilaisuudessa, johon hän saapui morsiuspukuun puettuna. Tämä symbolisoi täydellistä kuulumista Kristukselle. Koetellessani päälleni morsiuspukua tunteeni oli luultavasti sama kuin kenen tahansa maallisen morsiamen.” (s. 43)

Noviiseille oli tapana antaa uusi nimi, luostarinimi. Anitasta tuli Benedicta. Päivä oli yksi elämän kauneimmista, mutta nuorella sisarella ei ollut aavistustakaan niistä vaikeuksista, joita hänen luostarielämäänsä sisältyisi.

”Minun on kerrottava teille jotain ikävää. Englanti on julistanut sodan Saksalle.” (s. 52) Uutinen putosi ”kuin pommi” – sota kuului Anitan mielessä ”vanhusten muistoihin ja elokuviin”. Vaikka aluksi sanottiin, ettei sota tuo toistaiseksi ulkoisia muutoksia sisarten elämään, sisar Benedicta lähetettiin pian auttamaan Allensteinin (nyk. Puolan Olsztyn) sairaalaa toimistovirkailijana.

En ole koskaan lukenut sotakirjoja, mutta nyt tajusin olevani lukijana sisar Benedictan kanssa keskellä toista maailmansotaa – ja vieläpä Saksassa.

”Tiedotusvälineet sallivat kansan kuulla vain sitä, mitä puolue halusi sen kuulevan. Jos joku sattui kuuntelemaan toisenlaisia uutisia, niin kunnon kansallissosialistit totesivat heti niiden olevan pelkkiä huhuja ja liittoutuneiden sotapropagandaa. Näin emme tienneet mitään juutalaisten kohtalosta, paitsi synagogien poltoista. Vielä muutamia kuukausia ennen sodan loppua uskoimme saksalaisten voittoon.” (s. 67)

Tammikuussa 1945 sisar Benedicta uskaltautui ensi kertaa kuuntelemaan salaa BBC:n radiouutisia. Vihollisen kuuntelemista pidettiin isänmaan petoksena. ”Henkeä pidättäen kuuntelin uutiset, joiden mukaan venäläiset jo olivat lähellä Itä-Preussin rajaa, siis aivan lähellä Allensteinia. Minut valtasi kauhu.”(s. 68)

Seuraavana päivänä sairaalan ylilääkäri ja ylisisar tulivat toimistoon. Ylilääkäri lukitsi oven ja kertoi hermostuneena pitkään salatun totuuden, jonka paljastamisesta olisi voinut saada kuolemantuomion: ”Yötä päivää kuulemamme tykinlaukaukset eivät olleetkaan saksalaisten ampumaharjoituksia vaan venäläisten tykistöä, joka oli noin 50 kilometrin päässä.” (s. 69)

Ylilääkäri halusi lähettää vaimonsa ja lapsensa sekä potilaat turvaan Keski-Saksaan, ja neljän sisaren olisi mentävä edeltä valmistamaan potilaiden vastaanottoa. Benedicta oli valittujen joukossa, ja salaisuutena pysyvän lähdön aika olisi jo seuraavana iltana. Sisar Christofora ei halunnut lähteä hammashoitoonsa vedoten, ja tilalle tuli toinen sisar. Pari päivää myöhemmin ”venäläiset murhasivat sisar Christoforan seitsemällä veitsen iskulla” (s. 69).

Tammikuun 25. päivänä Allensteinin asemalla juna oli jo täpötäynnä ihmisiä. Ovista ei päässyt sisään, juna alkoi jo tehdä lähtöä. Paniikki puhkesi. ”Ylilääkärin avulla heitimme ensin matkalaukkumme ikkunasta sisään  ja ihmisten vastustushuudoista huolimatta kiipesimme ikkunasta vaunuun. Juna oli jo hitaasti liikkumassa, kun viimeinen meistä neljästä oli vaunun sisällä.” (s. 70)

Juna kulki aivan rintamaa pitkin: ”Pimeässä tulta syöksevä rintama näytti kaamealta. Pamahdukset ja liekit toivat mieleen Danten helvetin (…) olimme keskellä sodan helvetin liekkejä. Välistä juna pysähtyi ja me pidätimme henkeämme, luulimme joutuvamme suoraan liekkeihin.” (s. 70) Oderin sillan jälkeen kaikki huokasivat helpotuksesta, sillä Itä-Preussi oli jäänyt taakse.

Sisaret saapuivat ylilääkärin määräämään paikkaan lähelle Berliiniä. Hotelli sijaitsi entisessä linnassa, ja ”näimme miten kirkkaasti valaistussa salissa tanssittiin orkesterin soittaessa”. Benedicta jatkaa: ”Olin aivan ymmällä. Ensin olin joutunut rauhallisesta elämästä yht’äkkiä rintamatuleen (…) nyt olin taas äkkiä iloisessa tanssisalissa, ikään kuin sotaa ei olisi olemassakaan. Natsiunivormupukuisia miehiä käveli daamiensa kanssa käytävässä.” (s. 71)

Uusia vieraita tuijotettiin kuin kummituksia. Ylilääkärin vaimo yritti selittää tulijoiden asiaa, mutta natsivirkailija suuttui ja tokaisi: ”Vai pakolaisia. Mahdotonta! Joukkomme taistelevat voitokkaasti Venäjällä.” Seuraavana päivänä puhelinsoitot Allensteiniin eivät menneet perille. Puolen päivän jälkeen ”saimme tietää, että Oderin silta oli räjäytetty ja samalla oli ainoa junayhteys Itä-Preussista Saksaan katkaistu”. Se oli viimeinen juna. (s. 72)

Sisaret jatkoivat Berliiniin, jossa he aiheuttivat jälleen samanlaisen shokkiyllätyksen. Kevään aikana pommitukset tihenivät, ja voi vain kuvitella, millaista tuon ajan Berliinissä oli elää. 2.4. Benedictan päiväkirjassa lukee: ”Viime yönä pommit tuhosivat Maarian sisarten talon meitä vastapäätä. Kaikki kaksikymmentä sisarta jäivät raunioiden alle.” (s. 74)

Huhtikuun 15. päivä ”oli meidän vuoromme”. Tuttu hälytyssireeni soi, kaikki kellariin. Räjähdykset olivat tavallista voimakkaampia. ”Olimme kaikki polvillamme, katolilaiset ja luterilaiset.” Sitten ilman halkaisi ”korvia viiltävä vingunta, jota en unohda milloinkaan”. Seurasi ”kauhea räjähdys ja ilma kellarissa täyttyi tomulla”. Papin ääni kuului pimeästä: ”Se osui taloomme, mutta kellari kestää vielä. Pysykäämme rauhallisina.” (s. 76-77)

Joku meni ovelle, mutta ulospääsyä ei ollut. ”Olimme elävinä haudatut viisikerroksisen talon raunioiden alle.” Taas kuului pimeästä papin ääni: ”Yrittäkäämme varauloskäytävää kellarin toisella puolella.” Kynttilänvalossa kaksi miestä löysi laudoilla kiinni naulatun oven, joka johti naapuruston kellariin: ”Täällä ei ole tapahtunut mitään, tulkaa perässä.” ”Kun viimeinen asukas oli päässyt ulos kellarista, se luhistui jylisten.” (s. 77)

Totuus on tarua ihmeellisempää, ja tällaisia ihmeitä tapahui Benedictan elämässä useammankin kerran. Yksi liittyi ratkaisevaan pakoon Länsi-Saksan puolelle. Alkuperäinen suunnitelma oli tavata yöllä metsässä mies, joka vei ihmisiä rajan yli. Jokin sisar Benedictassa kuitenkin sanoi, ettei heidän tulisi mennä metsään vaan suoraan rajalle. Toinen sisar vastusteli, että se olisi vielä vaarallisempaa, mutta rajalle he menivät.

Rajalla sisarten suunnitelmana oli sanoa ”puolaksi” rabot, rabot (”tehdä työtä”, oik. pracować) ja tarjosivat kiväärillä estelevälle sotilaalle henkilöllisyystodistukseksi kirjekuorta. Läpi meni. (s. 87) ”Myöhemmin kuulimme, että venäläiset olivat yöllä saartaneet metsän ja kaikki olivat joutuneet kiinni. Emme saaneet koskaan tietää heidän kohtalostaan.” (s. 88)

Joudun skippaamaan sisar Benedictan vaiherikkaasta elämästä mielenkiintoisiakin etappeja kuten ajan Kölnin taidekoulussa ja vuoden 1947 Suomen-matkan. Seuraavaksi on siirryttävä vuoteen 1948 ja Amerikkaan. Sisarkunnan uusi johtaja oli palannut 30 vuoden jälkeen Brasiliasta, jossa hän oli ollut mm. taidemaalauksen opettajana, ja hän ehdotti samaa Benedictalle.

Benedicta Brasiliassa

Ahkerasti portugalia ennakkoon opiskellut Benedicta saapui Rio de Janeiroon:

”Maailman kaunein kaupunki. (…) Tropiikin omalaatuinen, väkevä ilma tulvi sieraimiini kappelin koko seinän täyttävistä avonaisista ikkunoista ja huumasi minut. (…) Näin suoraan ikkunasta Rion korkeimman vuoren Corcovadon huipulle, missä seisoo jättiläispatsas Cristo Redentor (…) Etelän kylläisen tummansininen taivas yritti pitää koossa tätä henkeäsalpaavaa näkyä, jota en voi koskaan unohtaa.” (s. 110-111)

Ero Saksaan oli heti selvä. Nyt oltiin katolisessa maassa. Nunnia kunnioitettiin, kirkot olivat tulvillaan, Jumala mainittiin puheessa tuon tuostakin, uskonto oli sulautunut osaksi arkea. (s. 114) Koulun oppilaitten huoleton, aurinkoinen elämäntapa tarttui Benedictaan. Rio tuntui suorastaan elävän samban tahdissa. (s. 115)

Seuraava uusi haaste oli englannin opiskelu. Englanti oli tulossa vieraana kielenä Brasilian kouluihin, ja Benedicta lähetettiin opiskelemaan sitä. (s. 122) Opettaminen oli helppoa, oppilaat olivat kiinnostuneita. Sisar opetti sisarkunnan ylläpitämässä hienostokoulussa. Suomesta ei tiedetty paljoakaan, ja sisar sai oppilaansa kiinnostumaan maastamme, vaikka hän samalla varoi lankeamasta ”kiihkoisänmaallisuuteen”. (s. 126)

Sisar Benedicta tunsi olonsa maailman onnellisemmaksi ihmiseksi. ”Joskus minua aivan pelottaa, etten ansaitse taivasta, sillä olen täällä jo niin sanomattoman onnellinen. Minua ihan hävettää, etten kärsi mitään.” Jos jonkun protestanttilukijan korvat höristyivät sanoista ”ansaitse taivasta”, niin huoli on turha: ”Minä ainakin tulen astumaan Hänen eteensä tyhjin käsin. Luotan ainoastaan Hänen armoonsa.” (s. 132)

Brasiliassa sisar Benedicta koki myös elämänsä toisen kääntymyksen. 14 ensimmäistä Brasilian-vuotta olivat kuin ”prinsessa Ruususen uni”, josta Benedictan saapui herättämään ”satuprinssi”, espanjalainen jesuiittaisä. Päiväkirja 28.7.61 sanoo: ”Olen täydellisesti muuttunut. Koko elämänkatsomukseni on nyt toinen kuin viikko sitten. Eräs nuori espanjalainen jesuiitta piti esitelmiä viikon ajan Brasiliaa koskevista sosiaaliongelmista.” (s. 156)

”Monimiljonäärit tuhlaavat tuhansia cruzeiroja vaikkapa kultaisiin kylpyhuoneen hanoihin, kun samaan aikaan kaksi kolmasosaa kansasta taistelee epätoivoisesti jokapäiväisestä riisiannoksestaan. Voiko olla Jumalan tahdon mukaista, että upporikkaat tilanomistajat, jotka ovat vain kymmenen prosenttia Brasilian väestöstä, pitävät hallussaan noin kahdeksankymmentä prosenttia tuottavasta viljelysmaasta?” (s. 156)

Sisar Benedicta ryhtyi heti uudistuksiin hienostokoulussaan Juiz de Forassa. Tyttöjen olisi tästedes vuorotellen lakaistava luokkansa, ja koulu ottaisi vastaan myös köyhiä oppilaita – ilmaiseksi. Benedicta sai selville lähimmän slummin nimen (”Varzea”) ja palasi ensikäynniltään järkyttyneenä. Pian hän perusti oppilaittensa kanssa työryhmän (”Veritas”) slummilaisten auttamiseksi. Terveyskartoitus, syntymätodistukset, koulutus, arkiaskareet – työtä riitti. (s. 157-165)

Sisar Benedicta sai radiosta 15 minuuttia viikossa työryhmälleen, ja lehdistö alkoi pikku hiljaa kiinnostua aloitteesta. Koulun historianopettaja sanoi ihmisten ihmettelevän, ”miten minun nuoreni laahaavat painavia bambun ruokoja Varzeaan”, kun muut rikkaat nuoret ovat ”huvittelemassa uima-altaassa” (s. 166). Jouluna 1962 sisar kirjoitti useiden vanhempien kiittäneen häntä heidän lastensa luonteen muutoksesta. (s. 169)

Läpimurto tuli vuonna 1963, kun sisar Benedicta käsikirjoitti ja ohjasi kärsimysnäytelmän Cristo Total (Kristus kokonaisuudessaan). Juiz de Foran kaupungissa pidettyyn näytelmään osallistui 600 henkeä, ja se esitettiin 10 000 henkeä vetävällä jalkapallostadionilla. Sisar piirsi suuren osan puvuista itse ja ompeli mallin. Yhden oppilaan kenraali-isä hankki sotilasorkesterin, toisen poliisi-isä lainasi poliiseja moottoripyörineen, jne. (s. 174)

Sisar puki Brasilian polttavat sosiaaliset ongelmat sanoiksi pääsiäisnäytelmässä. Siinä Kristus, ”Ihminen”, on syytettynä vallankumouksellisuudesta: ”Hän sanoo, että maa on jaettava kaikkien kesken. (…) Tämä ihminen on vaarallinen. Tuomitkaa hänet kuolemaan.” (s. 175) Idefelt kuvailee tarkkaan vaikuttavaa showta, joka sai lopulta 15 minuutin aplodit seisovalta yleisöltä. (s. 177) )

Cristo Total kosketti ja käännytti lukuisia ihmisiä. Erään professorin mukaan Juiz de Foran historia laskettaisiin tästedes kahtena aikakautena: ennen Cristo Totalia ja sen jälkeen. Sisar Benedictasta, suomalaisesta Anita Idefeltistä, tuli Brasiliassa julkkis. Tapahtumasta kertoivat Brasilian lehtien lisäksi katolinen lehdistö ympäri maailmaa.Puhelin soi yhtä mittaa ja nimikirjoituksia pyydettiin kadulla. (s. 178-180)

Cristo Total esitettiin myöhemmin Belo Horizontessa ja televisioitiin suorana yli miljoonalle katsojalle. (s. 181) Time-lehden kirjeenvaihtaja sanoi: ”Sisar, olen käynyt seitsemässätoista eri maassa ja nähnyt kaikenlaista, mutta minun täytyy sanoa, että en ole milloinkaan nähnyt mitään näin ihanaa.” (s. 182) Sisaresta tehtiin Juiz de Foran kunniakansalainen, ja hän käytti asemaansa slummilaisten auttamiseksi. (s. 183)

Cristo Totalia ei julkaistu, koska Brasiliassa tapahtunut vallankaappaus ja sotilashallituksen valtaantulo teki siitä mahdotonta. Sisar Benedicta joutuikin tekemisiin äärioikeistolaisen sotilashallituksen kanssa: kyllä, häntä syytettiin vallankumouksellisuudesta. Piispakin joutui vakuuttelemaan upseereille, ettei sisar ollut kommunisti. (s. 184-187)

Benedictan piispa toivoi sisaren voivan toimia laaja-alaisemmin kuin vain koulun opettajana. Hän tarjosi Brasilian piispainkonferenssin TV- ja radio-osastoa. Sisar oli muutenkin jo väsynyt opettamiseen, joten hän siirtyi uusiin tehtäviin vuonna 1966. Benedicta pantiin vastuuseen TV-osastosta, tehtävänä kannustaa kirkollisia TV-ohjelmia, löytää sopivia toimittajia jne. (s. 195-198)

Sisar Benedicta sai kokea kaikenlaista TV-työnsä aikana. Hän mm. auttoi saksalaisia katolilaisia tekemään dokumenttia brasilialaisesta spiritismistä. Sisar pääsi kuvausryhmän kanssa spiritistisiin istuntoihin, joissa ihmiset ”kaatuivat, huusivat, tanssivat ja pyörittelivät silmiään” (s. 205). Kerran Benedicta osallistui meedion istuntoon, jossa tämän oli tarkoitus parantaa kymmenkunta potilasta leikkauksillaan.

Meedio aloitti juomalla vahvaa spriitä, rikkomalla juomalasin nyrkin puristuksella ja syömällä lasin sirpaleet aivan kuin ne olisivat olleet näkkileipää. Hän oli nyt muuttunut ”Neroksi”. Ensimmäisellä potilaalla sanottiin olevan kurkkusyöpä. Saksalaisten TV-kameroiden edessä Nero otti ”tavalliset sakset, hioi niitä kengänpohjaansa sanoen: ’Sterilisoin sakset.’ Sitten hän työnsi sakset miehen suuhun ja painoi ne hänen kurkkuunsa.” (s. 206-207)

”Mies etoi ja kakisteli voimiensa takaa ja minusta näytti, että hän oli tukehtumaisillaan. [Nero] rauhoitti miestä, veti sitten saksillaan noin pähkinän kokoisen verisen lihamöykyn hänen kurkustaan ja piteli sitä tovin kameran edessä. Mies kakisteli vielä, sai pienen ryypyn ja kymmenen minuutin kuluttua hän joi kahvia kanssamme ja puhui normaalilla äänellä.” (s 207)

Tällaisia ja vielä pahempia (tai parempia) suorituksia tuli lisää. Saksalaiset olivat huolissaan Israelin ja Egyptin juuri alkaneesta sodasta ja paluumatkastaan, mutta Nero sanoi välinpitämättömästi: ”Tämä sota kestää vain viikon.” Tällöin sisar kuiskasi saksalaiselle jesuiitalle (he olivat molemmat siviilipuvussa): ”Jos hän on todella selvännäkijä, niin hänen tulisi tietää, keitä me olemme” (s. 208).

”Kun hyvästelimme mainitsi [Nero] paavi Johannes XXIII:n ja suuteli minua kädelle. Brasiliassa oli tapana suudella nunnaa kädelle. Tätä hän ei tehnyt kenellekään muulle läsnäolevalle naiselle, ei edes tunnetun poliitikon vaimolle.” (s. 208)

Hurjempiinkin paikkoihin Benedicta meni, mutta niistä joudutte lukemaan itse (tämä kirja pitää siis lukea!). Artikkelin venymisen vuoksi joudun jälleen skippaamaan mielenkiintoisia osia sisar Benedictan elämästä kuten stipendin, jolla hän sai kiertää käytännössä koko Euroopan, ja oleskelun mm. USA:ssa ja Venezuelassa ennen Brasiliasta lähtöä. En myöskään pureudu enempää Brasiliasta lähdön poliittiseen taustaan.

Sanottakoon vain, että sisar Benedicta joutui käytännössä maanpakoon ja tapasi Bogotássa eräässä konferenssissa sveitsiläisen jesuiitan Stefan Bambergerin, joka oli juuri perustanut Roomaan eri sääntökuntien yhteisen tiedotuskeskuksen ja etsi sinne kielitaitoista henkilöä. (s. 239-240) Ylisisar oli lomalla, ja Benedicta joutui odottamaan vastausta neljä viikkoa, mutta sitten tuli sähke: ”Lentolippu Roomaan 15.8.” (s. 243)

Amerikasta Eurooppaan

Brasilian jättäminen oli rankkaa, mutta Roomassa sisar Benedicta pääsi erittäin kansainväliseen ilmapiiriin ja kunnioitusta herättävän vanhan kulttuurin äärelle. Hän alkoi tuntea itsensä maailmankansalaiseksi, ja Pietarinaukiosta tuli hänen lempipaikkansa. Rooma oli ja on kirkon keskus, ja siellä voi tavata kaikkien eri sääntökuntien johtohenkilöitä. Esimerkiksi ”äiti Teresan olen tavannut useamman kerran” (s. 250).

Toimistohuone sijaitsi jesuiittojen luostarissa. Sisar Benedicta sai tavata useita eri aloihin erikoistuneita jesuiittoja eri maista. ”Tavatessani näitä intellektuelleja, jotka syvässä inhimillisyydessään asettivat kaiken oppineisuutensa Jumalan ja lähimmäisen palvelukseen, en voinut olla ihmettelemättä ja sisäisesti nauramatta ajatellessani sitä valekuvaa, minkä olin koulussa saanut jesuiitoista.” (s. 248)

”Luulisi ainakin tänään tiedotusvälineiden aikakaudella suomalaisilla olevan mahdollisuuksia saada tietonsa maailman suurimmasta kristillisestä kirkosta, sen maailmanlaajuisista sääntökunnista ja etenkin jesuiitoista totuudenmukaisemmista lähteistä kuin Välskärin kertomukset. Oikean tiedon puutteestahan se johtui, että minultakin kysyttiin Brasiliassa, onko Suomessa sähkövaloa.” (s. 248)

Vuonna 1975 Vatikaanin Radion Skandinavian osaston johtaja, jesuiittaisä Lars Roth kääntyi sisar Benedictan puoleen: ”Jokainen ymmärtää, ettei Roomassa ole liiemmälti suomenkielisiä katolisia radiotoimittajia työtä jonottamassa.” (s. 259) Sisar Benedicta kieltäytyi aluksi – eihän hän ollut juuri käyttänyt suomen kieltä sitten lapsuutensa! Epäilykset osoittautuivat turhiksi, ja (joskus viiden sanakirjan avulla) sisar tuotti virheetöntä tekstiä.

Vuonna 1978 sisar Benedicta sai viettää Lontoossa sapattivuotta. Paluumatkalla hän osallistui Haagissa erääseen juhlaan, jossa häntä onniteltiin yhtäkkiä käytävällä käsi ojossa ”nimityksestä korkeaan virkaan” (s. 268). Sisar ei tiennyt mistään nimityksestä. ”No, sinustahan on tullut paavillisen tiedotusvälinekomitean neuvonantaja.” (s. 269) Tieto ei ollut saavuttanut Benedictaa. Hän olisi 50-henkisen komitean ainoa nainen.

Sisar Benedicta jatkoi työtään Vatikaanin radiossa vielä pitkään.”Täällä Vatikaanin Radio. Suomenkielinen lähetyksemme alkaa…” Sisar kuvaa lähetyksiään seuraavasti: ”Valitsen ensi sijassa uutisia, jotka koskevat kirkon – ei ainoastaan katolisen kirkon – toimintaa rauhan ja kehityksen edistämiseksi, epäoikeudenmukaisuuden paljastamiseksi ja poistamiseksi.” (s. 276)

Päivätyön läpi kulki aina sama punainen lanka: ”epäoikeudenmukaisuus voidaan poistaa maailmasta ainoastaan rakkaudella, ei koskaan vihalla. Ensimmäisen muutoksen on tapahduttava jokaisen ihmisen sisimmässä. Hänen on osattava luopua toisten hyväksi kun tarvitaan.” (s. 279)

Kirja päättyy 1980-luvun alkuun ja onnellisiin tunnelmiin.  Sisar Benedictan suosikkihetkiin kuului käveleminen Pietarinaukion läpi kaksi kertaa päivässä, ennen työpäivää ja sen jälkeen.

”Aurinko on laskemassa Pietarin kirkon taakse. Ruusunpunaiset pilvet leijailevat Michelangelon mahtavan kupolin yläpuolella. Aamulla niin valkeat barokkipatsaat kohoavat nyt mustina hehkuvan punaista taivasta vasten. Pysähdyn aukion keskelle. Tämä on yksi päivän ihanimmista hetkistä. Aavistus Luojan kauneudesta virtaa läpi olemukseni. Imen itseeni tämän suurenmoisen yhdistelmän luonnon ja ihmisen taiteesta. Silmäni kostuvat. Onnesta. Kiitollisuudesta. Rakkaudesta.” (s. 280)

viipuri

Explore posts in the same categories: Kääntymiskertomukset, Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomalainen katolisuus

Avainsanat: , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

One Comment : “Viipurista Vatikaaniin, Amerikasta Eurooppaan”

  1. Vili Raunio Says:

    Kylläpäs oli mukavaa luettavaa! Opus täytynee hankkia (tai vähintään lukea).


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: