Heikki Räisänen: Tuhat ja yksi tulkintaa

Tuhat ja yksi tulkintaa – Luova näkökulma Raamattuun (Yliopistopaino 1989) jatkaa Heikki Räisäsen kotimaisten ja kansantajuisten kirjojen sarjaa. Nämä ”populaarikirjat” sisältävät kuitenkin takuuvarmasti ammattiteologejakin haastavaa materiaalia. Siitä kertoo mm. kirjan herättämä keskustelu, josta voi lukea Räisäsen muistelmista (s. 283-288).

Se erehtyy, joka nimestä päättelee kirjan agendana olevan jotain tyyliin ”Raamattua voi tulkita tuhannella tavalla, joten mitään oikeaa raamatuntulkintaa ei ole, ja siksi Raamatun voi unohtaa”. Enemmän kertoo jälleen alaotsikko. Harvoin saa suomeksi lukea näin ajateltua tekstiä Raamatusta ja sen tulkinnasta.

136-sivuinen kirja koostuu kolmesta osasta, yhdeksästä luvusta ja epilogista. Epilogi on esitelmä vuodelta 1985, viime viikolla esitellyn kirjan synnyttämän ”hullun vuoden” raamattukiistan keskeltä. Se on hyvin henkilökohtainen puheenvuoro ja auttaa jälleen ymmärtämään Räisästä ja hänen ajatteluaan sisältäpäin. Aloitankin siis lopusta ja lopetan sitten alkuun:)

Räisäsen usko

Räisänen alustaa epiloginsa kirjaa varten kirjoitetulla johdannolla, jossa hän selittää päätyneensä lähelle liberaalin protestanttisuuden suurnimien Schleiermacherin ja von Harnackin kantaa: ”Se, mitä lopulta jää, ei ole tietoa tuonpuoleisesta vaan elämäntuntoja, etiikkaa, ihmissuhteita.”

Ero Räisäsen ja saksalaisen liberaaliprotestantismin isien kanssa on siinä, että jälkimmäiset ajattelivat säilyttäneensä Uuden testamentin historiallisen ytimen. Räisänen taas tiedostaa tulkitsevansa uudelleen. Esitelmässäänkin Räisänen korostaa sen ”ehdottoman subjektiivista luonnetta”, vaikka hänen ajattelunsa onkin muovautunut juuri tutkimustyön äärellä. (s. 131)

Räisänen ottaa uskon esikuvaksi Raamatun tavoin Abrahamin, joka lähti liikkeelle tietämättä, mihin hän on saapuva (Hepr. 11:8). Hän haluaa viestiä, että uskossa älylliset ulottuvuudet eivät sittenkään ole tärkeimpiä, tunnetaso on kokonaisvaltaisessa ihmisessä paljon luultua olennaisempi.

”Tyypillinen kysymyksenasettelu on: (…) Uskotko, että Jeesus syntyi neitseellisesti/että hän nousi ruumiillisesti kuolleista/että Raamattu on Jumalan sanaa? Useimmiten nähdään vain kaksi vaihtoehtoa: jos vastaat kyllä, silloin ’uskot’, jos vastaat jotain muuta, silloin ’kiellät’.” (s. 133)

Räisänen kertoo, mihin hän uskoo ja mihin ei: ”Minä en lainkaan usko tällaiseen kysymyksenasetteluun.” Räisänen uskoo, että puhe neitseestäsyntymisestä, ylösnousemuksesta ja Jumalan sanasta ilmentää merkittäviä kokemuksia, joissa ihmiset yrittävät tulkita heille ratkaisevan tärkeitä asioita. UT:ssa kyse on siitä valtavasta kokemuksesta, ”että Jeesuksen myötä oli alkanut jotain uutta”. (s. 134)

Jeesus-kokemusta voitiin verrata uuteen luomiseen. Kokemus siitä, että Jeesus elää, oli ”äärettömän todellinen”. Jeesus ja hänen sanomansa olivat voittaneet kuoleman. Koettiin esimakua tulevasta maailmanajasta. Mutta tähän sisältyy myös Räisäsen ongelma:

”Juuri pääsiäiskokemuksen tulkinnan liittäminen lopun ajan odotuksen ja siihen kuuluvien mielikuvien yhteyteen tekee toisaalta vaikeaksi sellaisenaan omaksua kokemuksen ensimmäisiä tulkintoja. Mikään ympärillämme ei vakuuttavasti viittaa siihen, että kaksituhatta vuotta sitten olisi todella alkanut uusi maailmanaika, jossa kaikki luotiin uudeksi. Susi ei asu karitsan kanssa eikä leijona syö heinää kuin härkä. Ihminen on yhä edelleen ihmiselle susi, niin kristikunnassa kuin sen ulkopuolella. On ilmeistä, että varhaiset kristityt tulkitsivat ylitsevuotavat kokemuksensa liian kauaskantoisella tavalla, liian huikeita päätelmiä tehden.” (s. 134)

Sekä ateistit että uskovat ovat ehdottaneet Räisäselle rehellistä ja johdonmukaista ratkaisua: kirkosta ja pappeudesta eroamista. Uskossa ja epäuskossa kyse ei kuitenkaan ole puhtaasti älyllisestä asiasta. Räisäselle – hyvään luterilaiseen tapaan – usko ei ole oman ratkaisun varassa: ”Kysymys on siitä, etten pääse enkä haluakaan päästä irti siitä, mihin olen juurtunut.” (s. 132)

Sitten seuraa Räisäsen uskontunnustus: ”Haluan uhkarohkeasti uskoa, että kristillinen traditiomme sisältää luovia, elämää eheyttäviä ja tervehdyttäviä voimia.” (s. 132) Räisänen heittäytyy mielestäni vähän turhaan fideistimarttyyriksi pseudotertulliaanisella sitaatilla: ”Minä uskon, vaikka se olisi absurdia.” (s. 133) Sehän on päivänselvää, että kristillisessä traditiossa on myös hyviä voimia, ei kai siihen mitään uhkarohkeaa uskoa tarvita.

Toinen juttu on sitten kirkossa ja pappeudessa pysyminen. Räisänen piti esitelmänsä Lahden kirkkopäivillä, joiden teemana oli evankelioiminen. Räisänen selittää, että raamattukiistassa on tullut ilmi, että kirkossa ja sen liepeillä on paljon ihmisiä, joille kirkollinen dogmatiikka on voittamaton este. ”Opillisesti väljän tulkinnan mahdollisuus (…) on koettu evankeliumina: iloisena ja vapauttavana mahdollisuutena.” (s. 135)

Kirkon jäsenenä Räisänen toivoo, että kirkko voisi olla paikka, jossa vaikeita kysymyksiä voidaan selvittää rehellisyyttä ja keskinäistä kunnioitusta tavoitellen. Tähän täytynee yhtyä. Liian pitkälle tosin mennään silloin, kun tämä toive otetaan kirkon määritelmäksi, kuten jokin aika sitten kävi eräässä kirkollisessa kampanjassa. Silloin kirkolla, yliopistolla ja olohuoneella ei olisi enää olennaista eroa. Kaikkiallahan sitä voi asioista jutella.

Muistelmissaan Räisänen ottaa esiin huomionarvoisen kritiikin ystävältään Gustaf Liliukselta: ”Velvoitat myös kirkkoa huomioimaan tieteellisen tutkimuksen tulokset. Toisaalta sitten kiellät sen merkityksen uskonelämään.” (s. 286) Räisäsen työ antaisi epäilemättä aseet paljon rankempaankin kirkkokritiikkiin; toisaalta hänen käytännön konservatiivisuutensa taas kyseenalaistaa massiivisen eksegeettisen kritiikin tarpeellisuuden.

Repimistä vai rakentamista?

Eksegeettinä Räisänen on elementissään kirjan toisessa osassa, jossa hän kirjoittaa lempiteemoistaan eli Uuden testamentin teologisesta moninaisuudesta, lakiteologiasta ja eskatologiasta. Näissä artikkeleissa saa tuta ”repivää” Räisästä, mutta jälleen hajottamista seuraa rakentaminen: raunioiksi vedetystä temppelistä saadaan ainakin pari ekumeenista kappelia kasaan.

Kuuluisaan Mannermaa-debattiin liittynyt esitelmä ”Katedraali vai kiviraunio?” pyrkii konkretisoimaan eksegetiikan haasteen kirkolle esittelemällä sellaisen tutkijan tuloksia, ”jota ei mitenkään voi leimata äärimmäisyysmieheksi” (s. 62). Kyseessä on James Dunnin kirja Unity and Diversity in the New Testamentjoka edustaa aika lailla kansainvälisen eksegetiikan valtavirtaa.

Dunn allekirjoittaa Ernst Käsemannin teesin, jonka mukaan UT:n kaanon ”ei sellaisenaan luo pohjaa kirkon ykseydelle vaan konfessioiden monilukuisuudelle”, ja toteaa, ettei asiaa ole ekumeenisessa liikkeessä otettu riittävästi huomioon. Dunn päätteleekin, että UT itse asiassa kanonisoi erilaisuuden. Keinotekoiseen yhtenäisyyteen pyrkivä ”oikeaoppisuus” on Dunnin mukaan UT:n valossa ”harhaopeista pahin”. (s. 65-66)

Räisänen menee Dunnia pidemmälle ja kyseenalaistaa Dunnin ykseysteesin (ohuen) punaisen langankin, mutta Räisäselle riittäisi jo Dunnin vakavasti ottaminen. Käsittääkseni toive on kuluneiden vuosikymmenien kuluessa melko hyvin toteutunut sekä yliopistossa että kirkossa, tosin ruohonjuuritasolla ja eräissä herätysliikepiireissä voi olla vähän niin ja näin.

Täytyy tosin erotella toisistaan teesi (UT:n sisäisestä moninaisuudesta) ja sen ekumeeninen sovellutus. Edellinen lepää melkoisen vahvalla pohjalla (ks. esim. luku 5 Matteuksen ja Paavalin lakikäsityksistä), jälkimmäinen taas olettaa (melkoisen evankelikaalisesti), että Raamatun kaanon olisi kristinuskon lähtökohtana.

Katolilainen sanoisi tässä tietysti, että historiallisesti katsoen kaanon syntyi kirkossa ja kirkosta. Yhteen kirkkoon uskottiin jo ennen kuin kaanon lukkiutui, ja kirkon ykseyden loi alusta asti Pyhä Henki, ei UT:n kaanon. Kirkon ykseyden kantavana rakenteena on alusta asti (sallien tietyn historiallisen kehityksen) ollut yhteinen apostolinen usko, yhteiset sakramentit ja apostolinen virka, siis piispuus ja sitä tukeva Pietarin virka.

Tämä on siis jälleen sitä viime viikolla esiteltyä Räisäsenkin tunnustamaa ”toista vaihtoehtoa” eli katolisuutta. Räisänen itse päätyy UT:n kaanonin sisäisestä moninaisuudesta radikaaleihin päätelmiin. Vertailtuaan (itseään paljon konservatiivisempaan Roger Mohrlangiin tukeutuen) Matteuksen ja Paavalin lakikäsityksiä Räisänen toteaa:

”Alussa oli moninaisuus. Ei ole olemassa ’UT:n käsitystä’ laista, ihmisestä tai vanhurskaudesta. On Paavalin käsitys, Matteuksen käsitys ja yleensä vielä leegio muita. UT:n käsitys ei synny yhteenlaskun avullakaan, sillä yleensä monet sulkevat loogisesti toisensa pois.” (s. 84)

Vaikka tämä kenties on sitä kuuluisaa ”repivää” Räisästä, niin toisin kuin hänen maineestaan voisi päätellä, loppupäätelmänä ei ole esim: ”Koska Raamattu on ristiriitainen, se ei voi olla auktoriteetti; kaanon on keinotekoinen ja siitä pitäisi luopua; ei ole muuta kuin erilaisia käsityksiä, joten kaikkien meidän käsitykset ovat yhtä hyviä.”

Karikatyyri-Räisäsen rinnalla oikea Räisänen paljastuu lopulta melkoisen rakentavaksi kirkolliseksi ja ekumeeniseksi teologiksi. Monesti Räisästä lukiessa tulee mieleen, että jos joku hyvämaineinen piispa tai vaikka herätysliiketeologi saarnaisi valittuja paloja hänen teksteistään ilman että kansa tietäisi, ketä luetaan, niin varmasti raikuisivat aamenet seurakunnassa ja saarnaaja saisi kiitosta syvällisestä raamattuopetuksestaan.

Tällä kertaa saamme nauttia seuraavanlaisesta synteesistä:

”UT:n kirjoittajat etsivät vastauksia kysymyksiin. Me saamme kiitollisina ottaa vastaan heidän sanottavansa ja yrittää ymmärtää sitä sen omissa yhteyksissä. Sitten meidän on suodatettava se oman traditiomme ja ymmärryksemme lävitse ja peilattava sitä omaan erityiseen tilanteeseemme ja omiin erityisiin kysymyksiimme. Juuri niin tekivät myös UT:n kirjoittajat! Tulos ei ehkä vastaa yhdenkään UT:n kirjoittajan kantaa sellaisenaan – eiväthän meidän kysymyksemme useinkaan ole samoja kuin heidän – ja silti se voi olla hengeltään syvästi ’raamatullinen’. Oivallus alkukirkon teologisesta pluralismista avaa uusia ekumeenisia ja hermeneuttisia mahdollisuuksia.” (s. 84)

Kuten aiemmin sanomastani käynee ilmi, en katolilaisena kannata sellaisia päätelmiä (joita olen kuullut esitettävän), joissa vaikkapa Matteuksen ja Paavalin seurakuntien erilaisuuteen vedotaan katolisen ja luterilaisen kirkon tämänhetkisen eron oikeuttamiseksi. Sen sijaan toisesta Räisäsen ajatuksesta sain paljonkin pohdittavaa näin reformaation 500-vuotismuiston lähestyessä:

”Kristinuskon synnyn ja kehityksen kannalta on olennaista selvittää, miksi Paavali teki ekstaattisesta näystään toisenlaisia teologisia johtopäätöksiä kuin Jaakob ja muut jerusalemilaiset, jotka myös olivat kokeneet Kristuksen ilmestyksiä (jopa ennen Paavalia). Perikokemus sinänsä ei selitä esimerkiksi sitä, miksi kristinusko erkani juutalaisuudesta uudeksi uskonnoksi. Sosiaalisen konfliktin osuus näyttää tässä kohden paljon merkittävämmältä.” (s. 21)

Mitä aineksia tällainen pohdinta voisikaan antaa katoliselle käsitykselle reformaatiosta? Katolilaiset tykkäävät valittaa Lutherin aikaansaamaa kirkon hajoamista, mutta entä Paavalin ja muiden varhaisten kristittyjen aikaansaama välirikko juutalaisen ”äitikirkon” kanssa? Onko niin, että mitä sanommekaan Paavalin puolustukseksi, voidaan (mutatis mutandis) sanoa myös Lutherin oikeutukseksi?

Lutherinkaan ”perikokemus”, hänen evankelinen löytönsä vanhurskauttamisopista, ei suoraan aiheuttanut kirkon hajoamista, vaan siihen vaikuttivat monenmoiset sosiaaliset olosuhteet ja konfliktit. Tämän ymmärtämisen pitäisi lisätä katolilaisten sympatiaa luterilaisuutta kohtaan: omasta varhaishistoriastamme löytyy vastaavanlainen kokemus, vaikea äitikirkosta irtaantumisen prosessi.

Traditio-kokemus-tulkinta

Äskeinen sitaatti olikin jo otettu Tuhat ja yksi tulkintaa -kirjan ensimmäisestä, ohjelmallisesta luvusta. Ennen siihen syventymistä täytyy vielä ohimennen suositella nerokasta lukua 7 Esterin kirjasta (Raamattunäkemystä etsimässä -kirjan luku Saarnaajan kirjasta on yhtä lailla stimuloiva taidonnäyte) sekä erityisesti lukua 3 Raamatun ihmeistä. Siitä käy selvästi ilmi, ettei ihmeiden hylkääminen ole Räisäselle filosofinen vaan puhtaasti lähdekriittinen asia.

Mutta nyt kirjan tärkeimpään, ensimmäiseen lukuun. Siinä Räisänen hahmottelee aiempaa tarkemmin ja teoreettisemmin jo 1960-luvulla omaksumaansa hermeneuttista perusmallia traditio-kokemus-tulkinta. Kirjoitus ilmestyi alun perin Teologisessa Aikakauskirjassa otsikolla Kokemus raamatuntulkinnan avainkäsitteenä. (s. 14)

Aatehistoriallisen katsauksen jälkeen Räisänen pääsee itse asiaan. Kristinuskoa ei olisi syntynyt ilman opetuslasten pääsiäiskokemuksia, mutta Räisäsen mukaan on harhaanjohtavaa puhua ”ylösnousemuskokemuksista”:

”Oikein olisi sanoa, että oppilaat kokivat (’näkivät’) jotakin, minkä he tulkitsivat ennestään tuntemansa ylösnousemususkon kategorioin. Jos heiltä olisi puuttunut apokalyptiikan tarjoama ajatuksellinen viitekehys, he olisivat joutuneet etsimään toisenlaista selitystä näkemälleen. Keskiverto kreikkalainen olisi kaiketi selittänyt nähneensä Jeesuksen kuolemattoman sielun vapaana materian kahleista.” (s. 22)

Ihminen syntyy yhteisöön, jolla on oma traditionsa. Yhteisö antaa ihmiselle puitteet, jossa tulkita kokemuksiaan. Joskus kokemus ei kuitenkaan tunnu sopivan yhteen tradition kanssa, jolloin syntyy jännitys, joka on tavalla tai toisella laukaistava. ”Kokemusta on pyrittävä tulkitsemaan niin, että se alkaa näyttää tradition kannalta ’hyväksyttävältä’. Toinen mahdollisuus on, että kokemuksen pohtiminen johtaa tradition muuntumiseen.” (s. 23)

Jo tässä vaiheessa lukija saattaa tunnistaa omasta elämästään, Raamatusta tai kirkon historiasta jotain tähän kaavaan sopivaa. Kaava vaikuttaakin melko laajasti käyttökelpoiselta. Räisänen itse valaisee sitä parilla esimerkillä Raamatusta. Esimerkit tulevat hänen suosikkiaiheistaan, lakiproblematiikasta ja eskatologian viipymisestä.

Esittelen vain ensimmäisen esimerkin. Se on Pietarin kokemussarja, josta kerrotaan Ap.t. luvuissa 10-11. Pietarin perimä traditio muovaa kokemuksen tulkintaa alusta asti: hän olettaa saamansa näyn tulevan Herralta eikä ota huomioon illuusion tai vaikka saatanallisen harhan mahdollisuutta; hän tulkitsee näkyä puhtaussäädösten näkökulmasta eikä mieti vaikkapa lihansyönnin etiikkaa yleensä tai nähtyjen ruokien makua. (s. 24)

Kun Pyhä Henki tulee pakanoihin, Pietari saa vahvistusta kokemuksensa tulkintaan. Jälleen traditio vaikuttaa kokemukseen: Pietari ymmärtää näkynsä koskeneen juutalaisten ja pakanoiden suhdetta, ei esim. Kristus-uskoisen suhdetta sotilaaseen; hurmoskokemus tulkitaan oitis Pyhän Hengen lahjaksi, jne. Kokemus johtaa lopulta tulkintaan, joka muuttaa traditiota: pakanat pääsevät seurakuntaan ilman ympärileikkausta. (s. 25-26)

Myöhemmin luvuissa 11 ja 15 juutalaiskristityt käyvät kiistaa tämän ratkaisun oikeutuksesta, mutta lopulta uusi kokemus on vasta-argumentteja voimakkaampi: ”Uusi kokemus on johtanut tradition uuteen tulkintaan, jopa käytännön muuttumiseen, uuteen ortopraksiaan.” (s. 26)

Räisänen korostaa, että tutkijan on ymmärrettävä UT:n kirjoittajien lisäksi myös heidän vastustajiaan. Hekin korostivat perinnettä, joka pohjautui Raamattuun. (s. 31-32) Tutkija tunnustaa molempien väitesarjojen perustuvan aitoihin kokemuksiin. ”Mutta ellei hän tyydy pelkkään erilaisten näkemysten referointiin, hänen on redusoitava joko jompikumpi tai molemmat väitesarjat vaatimattomampiin mittasuhteisiin.” (s. 30)

Räisänen osoittautuu jälleen systemaattisemmaksi teologiksi kuin monet dogmaatikot: Helsingin yliopiston dogmatiikkaahan kutsutaan välillä pilkallisesti ukkotutkimukseksi: siellä vain tutkitaan, mitä joku vanha parrakas ukko on joskus jostain ajatellut. Räisänen uskaltaa mennä itse asioihin. Hänen lopputuloksensa eivät varmaan suurta osaa dogmaatikoista tyydytä. Mutta aniharva on uskaltanut ottaa tarjottua haasteetta vastaan.

Omasta puolestani pidän Räisäsen mallia traditio-kokemus-tulkinta hyvin hyödyllisenä ajatusten selkeyttäjänä. Siitä voisi olla paljon apua esimerkiksi Vatikaanin II kirkolliskokouksen ymmärtämisessä, samoin suomalaisen katolisen tai ekumeenisen dogmatiikan hahmottelemisessa. Jätetään se hautumaan samoin kuin tämänviikkoiset Räisäs-ajatukset; ensi viikolla päästään jo takaisin 2000-luvulle ja sarjan toistaiseksi viimeiseen kirjaan.

tuhat_ja_yksi_tulkintaa

 

 

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Suomalaiset teologit

Avainsanat:

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: