Räisästä parhaimmillaan

Heikki Räisäsen Raamattunäkemystä etsimässä (Gaudeamus 1984) aloittaa eksegetiikan perusoppikirjojen (Miten ymmärrän Raamattua oikein ja Raamattutieto) jälkeisen artikkeleista ja esitelmistä koostuvien populaarikirjojen sarjan, jonka seuraavat osat ovat Tuhat ja yksi tulkintaa, Uuteen uskoon ja Rosoinen Raamattu.

Nämä kirjat ovat Räisästä parhaimmillaan, sillä niissä puhuu sekä terävä tutkija että vilpitön persoona. Raamattunäkemystä etsimässä ei turhaan päässyt 100 merkittävän suomalaisen tietokirjan joukkoon. Jälleen ironista on, että Räisäsen muistelmien mukaan kirjalle oli vaikea löytää kustantajaa mielenkiinnon puutteen vuoksi. Ilmestyttyään kirja kuitenkin poiki HBL-haastattelun, jota seurasi 1985:n ”hullu vuosi”.

HBL:n teosofinen toimittaja lisäsi juttuun hiukan omaa väriään, ja siitä tuli lopulta ”pommi”. Raamattuopiston teologipäiviltä lähti Räisäsestä kantelu Helsingin piispalle. HS:n mielipidepalstalla keskusteltiin Raamatusta koko vuosi. Esitelmä- ja haastattelupyyntöjä tuli tulvimalla, ja Räisänen toimi ”kiertävänä saarnaajana” puhumassa raamatuntutkimuksesta eri opistoissa. (s. 244-253)

Tärkeä huomio ja erottelu on seuraava: kirjan ilmestyminen ja sitä seurannut haastattelu johtivat rajuihin kiistoihin, mutta itse kirjasta ei keskusteltu paljonkaan. Tämän sain itse huomata epäsuorasti kirjaa lukiessani niin, että jälleen kerran luin ikään kuin tuoretta ja tuntematonta Räisästä, pirun älykästä teologiaa, jonka varsinaisista argumenteista en muista kuulleeni juuri koskaan keskusteltavan.

Yhdyn siis mieluusti Timo Uotilaan, yhteen harvoista itse kirjan arvostelijoista: tätä teosta ei suomalaisella teologilla ole varaa jättää lukematta. ”Älkää hyvät ihmiset tuomitko asioita, ellette niistä mitään tiedä!” (s. 245)

Seuraavassa käsittelen ensin yhtä Raamattunäkemystä etsimässä -kirjan älyllisesti kutkuttavimmista ja uskonnollisesti haastavimmista artikkeleista, joka valaisee edellä siteerattua harvinaisen osuvasti. Sitten jatkan varsinaisen raamattunäkemyskysymyksen pariin.

Ruokasäädösten ongelma

Räisäsen suosikkiaiheisiin kuuluu kysymys Uuden testamentin suhteesta Mooseksen lain eli tooran ruokasäädöksiin. Juutalaiset ruokasäädökset saattavat tuntua vieraalta tai tylsältäkin teemalta, mutta itse asiassa jääkaappisi sisältö tälläkin hetkellä kertonee jotain tämän kiistan valtaisasta vaikutushistoriasta.

Räisänen ottaa aiheen esille useissa yhteyksissä eri kirjoituksissaan milloin minkäkin kiistan tai kysymyksen kontekstissa. Käsillä olevan kirjan neljännessä luvussa kontekstina on naispappeuskeskustelu, mutta samalla perushavainto toimii kaikenlaista raamattufundamentalismia, kristillistä triumfalismia ja antijuutalaisuutta vastaan.

Eksegeettisen havainnon tausta on seuraava. 3. Moos. 11:n lopussa tooran ruokasäädökset kytketään Jumalan omaan pyhyyteen. Juutalaisesta näkökulmasta kyseessä ei siis ollut mikään outo tai epäraamatullinen perinnäissääntö vaan Jumalan sana. Makkabilaisaikana parisataa vuotta ennen Jeesuksen julkista toimintaa juutalaiset valitsivat mieluummin marttyyrikuoleman kuin tooran ruokasäädöksistä luopumisen.

Itse eksegeettinen havainto on se, että UT esittää ruokasäädöksistä varsin liberaaleja kannanottoja. Kärjekkäin niistä esiintyy Mark. 7:14-23:ssa, jossa Jeesuksen suulla sanotaan, ettei mikään ruoka voi ihmistä saastuttaa, ”sillä se ei mene hänen sydämeensä, vaan vatsaan, ja päätyy käymälään”, ja evankelista selittää, että näin Jeesus ”sanoi kaikki ruoat puhtaiksi”.

Räisänen nostaa esiin laajemman tekstiyhteyden, Mark. 7:n alun antaman kuvan, jonka mukaan kyse olisi vain isien perinnäissäännöistä, käsienpesusta yms. (Vrt. vielä selvemmin Matt. 15; Luukkaalta ongelmallinen episodi puuttuu kokonaan!) Evankelista ei silti onnistu peittämään sitä, että Jeesuksen lausuma on ristiriidassa itse Jumalan antaman tooran kanssa. Jos mikään ruoka ei voi saastuttaa ihmistä, Mooses sai Siinailla vääriä tietoja.

Vielä kinkkisempi ongelma on Jeesuksen lausuman perustelu, joka ei vetoa esim. Messiaan auktoriteettiin tulkita lakia uudelleen. Perusteluna on sen sijaan karkeaa populaaria ”valistusfilosofiaa”: miten ruoka voisi mitään vaikuttaa, kun sen kohtalona on päätyä ihmisestä ulos – ulosteena! Nyt Räisänen pääsee vauhtiin:

”Tässä siis on muuan varhaiskristillinen vastaus juutalaiselle arkaan elämän ja kuoleman kysymykseen kielletyistä ruoista! Jos kristikunnassa milloinkaan on esiintynyt todella ’repivää’ raamattukritiikkiä, niin kuin sanonta kuuluu, tässä on kappale sellaista (…) Kokonaisvaikutelman kannalta olisi ehkä vielä parempi puhua ’sakramenttikritiikistä’. (…) Jakeessa Mk 7:19 perityt pyhät arvot on – kirjaimellisesti! – vedetty lokaan. Modernina emotionaalisena analogiana voisi ehkä kuvitella tilanteen, jossa joku vähättelisi ehtoollisateriaa sillä perusteella, että nautittu Herran ruumis joutuu ruoansulatukseen. (…) Onko ihme, jos useimmat juutalaiset torjuivat evankeliumin, johon liittyi tämäntapaisia ajatuskulkuja? Mitä muuta he olisivat voineet tehdä?” (s. 43)

Räisästä voi tietysti halutessaan syyttää pyhäinhäväistyksestä, mutta historian ja Raamatun faktat eivät sillä muuksi muutu. Eikö UT sitten häpäissyt VT:tä? Mitä teemme itse asialle? Mark. 7:19 on ja pysyy Raamatussa. Ongelma pakottaa ymmärtämään sekä liberaaleja että juutalaisia paljon paremmin. Räisäselle taas kuuluu hatunnosto: hän on ollut sekä pirskatin terävä että perin rohkea tuodessaan tämän ongelman näin selkeästi esiin.

Huomionarvoista on, ettei Räisänen käy ”repimässä” Raamattua lähteäkseen sitten kävelemään ja jättääkseen lukijan yksin riekaleiden keskelle. Päinvastoin, hän auttaa eksegeettinä eteenpäin. Tutkijat selittävät Mk 7:19:n yksimielisesti sekundaariseksi seurakunnan luomukseksi. Näin ainakin Jeesus pääsee pälkähästä (ellei sitten ole sellainen äärikonservatiivi, joka ei salli ajatusta Jeesuksen suuhun pannuista sanoista).

Mk 7:ssä on kyse yrityksestä perustella jälkikäteen pakanalähetyksessä jo faktisesti vakiintunut uusi käytäntö. Sama pätee Matt. 28:n kuuluisaan lähetyskäskyyn, josta HBL-kohu aikanaan nousi. Jos historian Jeesus olisi ottanut selvän kielteisen kannan ruokasäädöksiin ja käskenyt pakanalähetyksen, Ap.t.:n ja Paavalin kirjeiden kuvaamat kiistat ja kehityskulut kävisivät käsittämättömiksi. (s. 50)

Räisäsen loppupäätelmän mukaan ”mikään puhe lain täyttymyksestä ei voi peittää sitä tosiasiaa, että kristityt tekivät tyhjäksi tärkeitä lain puolia”. Juutalaiset lainoppineet olivat täysin johdonmukaisia päätellessään, että jos viisas Jumala oli julistanut eräät ruuat epäpuhtaiksi, niin hänen täytyi olla oikeassa ja kristittyjen väärässä.

Se, että Raamattu olikin itse asiassa ”epäuskoisten” juutalaisten puolella ja se, että kristinuskon näkökulmasta oikeassa olivat kuitenkin ”liberaalit” kristityt, antaa ”runsaasti pureksittavaa tämän päivän tulkitsijoille – ”sekä pienissä asioissa kuten naispappeus että paljon suuremmissakin”. (s. 51-52)

Oppitunti on selvä: nöyryyttä, nöyryyttä ja vielä kerran nöyryyttä. Jos omassa traditiossamme ja pyhissä kirjoituksissamme on tällaisia juttuja, saamme kyllä ensin katsoa peiliin, jos meinaamme pilkata, vähätellä tai kritisoida toisten traditioiden tai pyhien kirjojen outouksia.

Mitä implikaatioita tällä sitten on raamattukäsitykselle? Räisäsen ratkaisu on päätellä, ettei toora ole ainakaan kokonaisuudessaan Jumalan antama vaan että siinä on kyse inhimillisistä Jumalan tahdon tulkinnoista. Tämä ei kuitenkaan liene ainoa mahdollinen ulospääsy. Kanonisia, liittoteologisia yms. selitysmahdollisuuksiakin riittänee, vaikkakin omine ongelmineen tietysti. Tästä päästäänkin itse kirjan nimikkoaiheeseen ja lukuun 14.

Raamattunäkemystä etsimässä

Räisänen kertoo pitäneensä alun perin Raamattua ilman muuta erehtymättömänä opaskirjana, ”jonka vaikeille kohdille ’nostettiin hattua'” (s. 143). Yliopistossa hän kuitenkin oppi vähitellen tutkimaan Raamatun kirjoja niiden kirjoitustilanteesta käsin. Raamattua ei käsitellä ajattomien lauseiden kokoelmana, vaan sen osat jäsennetään historiaan. (s. 144-145)

Tällainen kysymyksenasettelu johtaa väistämättä erojen ja ristiriitojenkin havaitsemiseen eri kirjoittajien esitystavassa ja sanomassa, eikä tähän tarvita mitään ”epäuskon filosofiaa”. Tutkijan lähtökohtana ei ole esimerkiksi väittämä ”ihmeitä ei tapahdu” vaan tekstit ja niistä tehdyt lukemattomat havainnot, jotka usein ”pakottavat tutkijan yhä uudelleen tarkistamaan ajatteluaan”. (s. 145)

Räisänen korostaa kuitenkin, ettei historiallinen raamatuntutkimus pyri ylhäältä päin arvostelemaan tutkimuskohdettaan, vaan mahdollisimman hyvin ymmärtämään sitä. Historiallinen raamatuntutkimus yhteisine kysymyksineen ja menetelmineen ylittää tunnustuskunnalliset rajat: luterilainen ja katolilainen, juutalainen ja agnostikkokin voivat varsin pitkälle päätyä samoihin tuloksiin. (s. 146-147)

Toinen asia on sitten raamattunäkemys, siis kysymys siitä, mitä Raamattu merkitsee tänään. Siihen ei tiede enää voi vastata, vaan kyse on uskon ratkaisusta. Silti ”tämän uskon ei tarvitse olla sokeaa” (s. 147), vaan se voi ottaa tutkimuksen huomioon. (Ratzinger on muuten sanonut jotain hyvin samanlaista uskon, tieteen ja järjen suhteesta.)

Jos ja kun fundamentalistinen raamattunäkemys kaatuu, niin luontevimmat vaihtoehdot ovat Räisäsen mukaan ”pelastushistoriallinen” ja ”eksistentialistinen” (näin Raamattutiedossa, tässä luvussa tosin mielestäni epäonnisella nimellä ”ei-kirjaimellinen”) näkemys. Edellisellä Räisänen sanoo olevan (t. tuolloin olleen) puolivirallinen asema Suomen kirkossa, ja sen hän itsekin omaksui ensimmäisen raamattukriisinsä jälkeen.

Pelastushistoriallinen näkemys keskittyy Jumalan suuriin pelastustekoihin historiassa (erit. exodus VT:ssä ja Jeesuksen ylösnousemus UT:ssa), joista Raamattu sitten todistaa. Räisänen alkoi kuitenkin kokea tämänkin näkemyksen ongelmalliseksi, mm. käytännön työssä, jossa vuosituhansien takaiset asiat tuntuivat kovin etäisiltä.

Teologisesti ongelmaksi tuli se, että exodus ”on osoittautunut sinänsä vähäiseksi tapahtumaksi”, jossa ”ei ole mitään ainutlaatuista”, vaikka israelilaisten uskontulkinta tästä historiastaan onkin sytyttävä. ”Toisena vaikeiden ongelmien herättäjänä voi mainita UT:n miesten lopunodotuksen eli eskatologian. (…) Tiedämme, etteivät nämä odotukset toteutuneet.” (s. 148-149)

Räisänen myöntää siirtyneensä eksistentialistisen tulkinnan leiriin. Sen kuuluisin edustaja lienee Rudolf Bultmann, jonka parjaajille Räisänen muistuttaa tämän olleen Hitleriä vastustaneen tunnustuskirkon kantavia voimia. ”Bultmann ei halua repiä Raamattua. Hän ei harjoita kritiikkiä kritiikin vuoksi.” (s. 149) Bultmann haluaa vaalia luterilaista oppia, ja hän seuraa Luheria myös UT:n kritiikissä vanhurskauttamisopin kriteerillä. (s. 150)

Räisänen ei kuitenkaan ole mikään puhdas bultmannilainen. Hän ei tykkää Bultmannin suljetusta järjestelmästä. Seuraavaksi hän selittääkin omaa raamattunäkemystään, tosin sillä varauksella, ettei halua käännyttää siihen muita: ”Se vain on minulle ainoa mahdollinen.” (s. 148)

Räisänen toteaa Raamatun olevan hänelle ainutlaatuisen tärkeä kirja: ”Se edustaa klassisessa muodossa sitä hengellistä perinnettä, jossa oman elämäni juuret ovat. Tähän perinteeseen kätkeytyy kriittisiä ja vapauttavia voimia. Ne voisi pelkistää sellaisiin sanoihin kuin totuus, vapaus, rakkaus ja ilo. Havainnollisempina kuin mistään muualta löydän nämä asiat evankeliumin Jeesus-kuvasta, jonka pohjana on historiallinen Jeesus Nasaretilainen.” (s. 150-151)

”Raamatun kirjoittajat ovat uudella tavalla tulemassa läheisiksi uskonkysymysten kanssa kamppailevina ihmisinä, joilla ei ollut valmiita vastauksia ongelmiinsa. (…) Tavallaan Raamattu itse vaatii sanomansa uusiin ja uusiin tulkintoihin. Valmiita vastauksia ei ole (…) Käytännössä me tulkitsemme Raamattua muien auktoriteettien avulla, kuten kirkollisen perinteemme, kokemuksemme, järkemme ja omantuntomme avulla. Olen halunnut saattaa tämän käytännön ja teologisen teorian hiukan lähemmäksi toisiaan. En ole halunnut sanoa, ettei Raamatulle kuuluisi mitään arvovaltaa. Olen yrittänyt sanoa, että arvovaltaisia – ainakin minulle – ovat ne Raamatun ajatukset, jotka vetoavat minuun omalla painollaan eivätkä siksi, että ne ovat tiettyjen pyhien kansien välissä.” (s. 151)

Katolis-liturgisia kommentteja

Räisäsen subjektiivista tietä on syytä sekä ymmärtää että kunnioittaa. Oikeastaan Räisästä voisi kohdella ”kuin Räisänen Raamatun kirjoittajia” – ottaa subjektiivinen kokemus todesta, vaikkei yhtyisikään siitä tehtyihin tulkintoihin. Seuraavassa hahmottelen joitain omia subjektiivisia ajatuksiani ja katolisia kommenttejani Räisäsen esitykseen.

Ensinnäkin ottaisin esille kirjan 5. luvussa esitetyn päätelmän, joka siinä yhteydessä koskee kristologiaa (Räisäsen kristologia-ajatuksia esittelin jo Uuteen uskoon -kirja-arviossa, joten ei siitä tällä kertaa enempää) mutta jota voidaan soveltaa paljon laajemmin. Räisäsen mukaan on nimittäin olemassa yksi mahdollinen vaihtoehto sille ”radikaalille” päättelylle, jota hän itse edustaa:

”Tarjolla on kaksi mahdollista johtopäätöstä, joita nimitän ’katoliseksi’ ja ’radikaaliksi’. ’Katolinen’ päätelmä: myöhäisempi teologia on kaikesta huolimatta onnistunut lausumaan julki totuuden, joka sisältyi Jeesuksen julistukseen implisiittisesti.” (s. 62)

Raamattunäkemyksen teologis-soveltavassa pohdinnassa Räisänen ei kuitenkaan juuri koskaan ota esille katolista (tai katolis-ortodoksista) vaihtoehtoa. Tarjolla ovat aina vain fundamentalismi, pelastushistoriallinen ja eksistentialistinen näkemys. Vanhakirkollinen vastaus on ihmetellä, mihin Raamatun lapsuudenkoti on unohtunut. Listalla ovat vaihtoehdot B, C, ja D, mutta sieltä puuttuu A: liturginen näkemys.

Raamatun kirjojen tuleminen Raamatuksi eli osaksi kaanonia (juutalaisten ja kristittyjen pyhää kirjakokoelmaa) liittyy tiiviisti siihen, että näitä kirjoja luettiin synagogissa ja seurakunnissa liturgisessa kontekstissa eli osana jumalanpalvelusta. Raamattua ja Jumalan sanaa oli ja on yksinkertaisesti se, mitä messussa luetaan ja saarnassa selitetään. Raamatun tuominen ulos kirkosta ja liturgiasta on historiassa verrattaen uusi ilmiö.

Raamatun pitäminen Jumalan sanana ei siis nouse työpöydällä tehdystä historiallisesta tutkimuksesta eikä loogisesta pohdinnasta, vaan kirkon uskosta, joka ilmenee liturgiassa, jossa pappi sanoo lukukappaleen jälkeen Verbum Domini ja kansa vastaa Deo gratias. Historiasta ja nykypäivästä löydämme paljon inspiroivia esimerkkejä siitä, miten Jumala on puhutellut sanankuulijoita liturgiassa julistetulla sanalla.

Toki Raamatun julistus ja vaikutus on mahdollista myös liturgian ulkopuolella, ja toki myös historiallisella tutkimuksella on paikkansa ja ansionsa. On myös myönnettävä, että usein messussa luetut tekstit eivät aukene kansalle, eivätkä saarnaajat tee työtään tyydyttävästi. Mutta kirkko, Sana ja liturgia ovatkin dynaamisia, eivät staattisia asioita. Israelin tavoin kuuntelemme Sanaa, syömme leipää ja myös valitamme erämaassamme.

Uskaltaisin arvailla, että Raamatun asema ja arvostus sekä raamattunäkemykset luterilaisessa kirkossa ovat jossain määrin sidoksissa heikkoon liturgiseen käytäntöön. Katolilaisesta on todella kummallista, että monet luterilaiset papit viettävät messua itse asiassa todella harvoin. Toisaalta Suomen ev.-lut. kirkko on kuitenkin liturginen kirkko, ja Räisäsen rientääkin liturgisen käsityksn tueksi – uskokaa tai älkää – saarnoillaan.

Räisänen ja Sanan saarna

”Olen silloin tällöin kuullut, että näkemysteni pohjalta ei voi saarnata. Itse olen kuitenkin tällaiseen mahdottomuuteen joitakin kertoja syyllistynyt.” (s. 3)

Kirjan viimeinen osa on erittäin mielenkiintoinen. Siinä on pari Räisäsen kirjoitusta eksegeesin ja saarnan suhteesta ja pari Räisäsen omaa saarnaa. Tämä osio havainnollistaa erinomaisesti Räisäsen ”rakentavaa” puolta ja jo pariin otteeseen mainittua näkökulmaa Räisäsestä syvimmiltään kirkon miehenä sekä soveltavana teologina.

Räisäsen väite on, että redaktiokriittinen kysymyksenasettelu voisi olla hedelmällistä saarnanvalmistusprosessissa. Hän havainnollistaa väitettään evankeliumitekstillä Mt 9:18-26, joka Räisäsen omaksuman redaktiokritiikin mukaan perustuu rinnakkaiskohtaan Mk 5:21-43 (vähemmistökannan mukaan asia on toisinpäin – näin mm. Räisäsen oppilas Heikki Leppä). Teksti käsittelee Jeesusta koskeneen naisen paranemista ja Jairuksen tytärtä.

Räisänen esittää useita eksegeettisiä havaintoja eroista Markuksen ja Matteuksen välillä. Esimerkiksi Markuksella naisen parantaa kosketus, Matteuksella usko/Jeesuksen sana. Markuksen mukaan tyttö oli vielä elossa, kun Jairus tuli hakemaan apua, Matteuksen mukaan hän oli jo kuollut. Erojen tiedostaminen antaa perspektiiviä, sillä valitettavan usein saarnoisa käsitellään tekstiä mutkattomana historiallisena raporttina. (s. 158-9)

”Matteuksen tekstin korostukset selvenevät, kun sitä verrataan Markuksen versioon. Havainnolla, että ihme ihmeenä jää sivuun, uskon teeman varjoon, lienee välitöntä merkitystä saarnan teemaa etsittäessä. Toisaalta havainto, että isän usko on ’kasvanut’ Matteuksen toimitustyön aikana (lähtee Jeesuksen luo, vaikka tyttö on jo kuollut), voinee estää häntä lankeamasta kritiikittömään uskon mahdollisuuksien ylistämiseen.” (s. 159-160)

Jätän lukijan sulattelemaan tätä ja siirryn seuraavaan lukuun, jossa Räisänen esittää eksegeettisiä reunahuomautuksia luterilaisen kirkon (tuolloin) viralliseen evankeliumikirjaan (EK). Räisäselle tyypillisesti huomio kiinnittyy mm. siihen, että erään sunnuntain tekstistä Mt 16:24-27 on leikattu pois jakson vaikea päätösjae 28, ”johon melkein sisältyy moderni hermeneuttinen problematiikka pähkinänkuoressa” (s. 162).

Räisänen huomauttaa myös, että EK:sta puuttuvat kaikki ne opetuslasten ymmärtämättömyyttä korostavat kohdat, jotka sisältyvät ainoastaan Markuksen evankeliumiin. ”Muuan Markuksen teoksen omintakeisimmista piirteistä jää siten kirkossakävijöille vieraaksi.” (s. 164) Samoin Markuksen pääsiäisperikoopin erikoinen päätösjae 16:8 jätetään pääsiäiskirkossa lukematta. (s. 165)

Tämän artikkelin ympyrä sulkeutuu huomioon siitä, että jaksosta Mk 7:14-23 (se ruokasäädöskohta) ei koskaan saarnata. ”Näin on menetetty todella keskeinen teksti” (s. 168), jossa ei katoa VT:n laista vain ”pieni piirto” (vrt. Matt. 5:18), vaan kokonainen ”pääluku”. ”Markuksen teksti johdattaisi siten suoraan polttaviin kysymyksiin Raamatusta, pyhästä traditiosta ja uusista, kriittisistäkin tulkinnoista uusissa tilanteissa.” (s. 168)

Mitä tällaisen eksegetiikan inspiroima saarna sitten olisi käytännössä? Seuraisiko moisesta mitään hyvää? No, Räisänen näyttää mallia. Vaikkei yhtyisikään kaikkiin esitettyihin mielipiteisiin, niin ydinsanomasta on vaikea olla eri mieltä. Saarnojen viiltävästä terävyydestä ja älyllisistä haasteista saa nauttia täysin siemauksin.

Näytteitä Räisäsen saarnoista

Ensin muutama näyte saarnasta, jonka tekstinä oli Mt 5:43-48.

”’Rakastakaa vihollisianne’ (…) Jeesuksen ohjelma on huomattavan kumouksellinen: se pyrkii katkaisemaan iskujen ja vastaiskujen ketjun, yleisinhimillisen koston perinteen, jolla oli kiinnekohtansa myös pyhissä kirjoituksissa. (…) Jeesuksen sana tuo näkökenttään kirouksen leimalla varustetun vastustajan asemesta ihmisen, lähimmäisen, Jumalan lapsen jolle hänen taivaallinen Isänsä on valmis tuhlailevasti osoittamaan hyvyyttään.” (s. 169-171)

”Jähmettyneiden asenteiden ilmapiirissä, missä omat kokemukset, löydöt ja ihanteet helposti saavat absoluuttisen aseman, kaipaamme kipeästi asiallisuuden armolahjaa, kykyä ja ennen kaikkea halua ongelmien monipuoliseen pohdintaan.” (s. 172)

”Vuorisaarnan tekstiyhteydessä kehotus rakastaa vihollista perustellaan viime kädessä Jumalan hyvyydellä. (…) Tätä piirrettä tulisi myös Jumalan lapsen elämässään heijastaa, sanoo vuorisaarnan Jeesus. Hyväksytyksi tulemisen kokeminen auttaa hyväksymään toisia, vaikka he olisivatkin toisenlaisia. Taju siitä, että elämä on lahjaa, auttaa ottamaan toisia huomioon.” (s. 173)

Loppukaneetiksi näytteitä saarnasta, jonka pohjana oli Room. 14:1-12:

”’Ei juutalaista eikä kreikkalaista’ oli mullistava ajatus. Se merkitsi jyrkkää murrosta suhteessa traditioon. Se että tämä ongelma ei herätä meidän tunteitamme tänään, osoittaa miten tehokas Paavalin ja muiden välirikko tradition kanssa oli, eikä kukaan tänään moiti varhaista kirkkoa tästä ratkaisusta. Muutaman vuosikymmenen kuluessa ’ei juutalaista eikä kreikkalaista’ vakiintui konkreettiseksi käytännön todellisuudeksi. ’Ei orjaa eikä vapaata’ konkretisoitui vasta 1800 vuotta myöhemmin, jos silloinkaan. Olisiko 2000 vuotta sopiva sytytyslangan mitta kolmannen julistuksen ’ei miestä eikä naista’ realisoitumiseen?” (s. 175-176)

”Tiedän, että voidaan esittää toinen kanta. En pysty yhtymään sen perusteluihin. Mutta en epäile sen esittäjien vilpittömyyttä enkä heidän ajattelukykyään. (…) Onko mahdotonta ajatella, että voimme teologioissamme olla perusteellisesti eri mieltä ja silti olla keskenämme veljiä ja sisaria, joskus jopa ystäviä? Sisällissotaa käyvällä kirkolla ei ole mitään annettavaa rauhaa janoavan maailman ongelmiin. Jos raamatuntutkimus yleensä voi opettaa mitään, niin ainakin juuri sen, että tulkinnat ovat poikenneet toisistaan alusta alkaen – eivätkä vain sivuasioissa. (…) Palatkaamme Paavaliin. Radikalismistaan huolimatta Paavali etsi yhteyttä Jerusalemin seurakuntaan kuolemaansa asti. (…) Paavalille ekumeenisuus maksoi hänen henkensä.” (s. 176-177)

”Laivamatkalla Englannista kotimaahan lueskelin (…) kokoomateosta UT:n tulkinnan periaate- ja menetelmäkysymyksistä. Kirjoittajat ovat kirjoittaneet tietoisesti ’konservatiivisina evankelisina’ (…) Kirja oli minulle huomattava lukuelämys nimenomaan sävynsä ansiosta. (…) Radikaaleimmat eksegeetit ovat näille kirjoittajille vakavasti otettavia keskustelukumppaneita (…) Lukiessani näitä pohdintoja, joissa selvin sanoin korostettiin entistä paljon avoimempaa tiettyjen ongelmien olemassaolon myöntämistä, mielessäni kasvoi halu syleillä konservatiivisia veljiäni Kristuksessa.” (s. 177-178)

Deo et Henrico gratias.

1156_raamattunäkemystäetsimässä_2014115132825

Explore posts in the same categories: Eksegetiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Suomalaiset teologit

Avainsanat:

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

2 kommenttia : “Räisästä parhaimmillaan”

  1. sakari Says:

    Nämä Hyvien uutisten kirjoitukset ovat olleet minulle ensikosketus Räisäseen. Kommentoin siis tyystin näiden Emilin kirjoitusten varassa.

    Keskeinen kysymys koski ruokaan liittyviä sääntöjä ja niiden saastaisina pitämisestä luopumisena Jeesuksen sanoihin vedoten. Argumenttina sille, että sanat olisi laitettu Jeesuksen suuhun, esitettiin Apostolien tekojen tapahtumat.

    Johtopäätösketju kerrannaisvaikutuksineen vaikuttaa epäonnistuneelta. Uusi testamentti tuo esille selvästi, että opetuslapset eivät ymmärtäneet isoa osaa Jeesuksen puheista silloin, kun ne lausuttiin, eivätkä siksi välittömästi soveltaneet kaikkea niistä käytäntöön (eivät edes heti helluntain jälkeen). Pyhä Henki lähetettiin palauttamaan opetuslasten mieliin Jeesuksen opetukset ja selittämään niitä. Apostolien tekojen tapahtumat ruokasäädösten ympärillä voi nähdä esimerkkinä tästä.

    Toinen asiaan liittyvä kohta on Vanhassa testamentissa luvattu uusi liitto, jota Heprealaiskirje selittää auki. Uuden liiton myötä myös laki (ml. pappeus ja uhrit) menivät uusiksi. Myös juutalaiset odottivat uuden liiton tuloa ja jos liiton sisällön kuuleminen ensikädessä vaikutti järjellisesti mahdottomalta juutalaisille kuulijoille, syvempi tulkinta kuitenkin auttoi ottamaan vaikeatkin sanat vastaan.

    Mieleeni palaavat myös sanat siitä, mitä järjen päätelmille tulee tehdä ja kuinka Jumalan salaisuudet jäävät viisailta käsittämättä.

    Yksi esimerkki tällaisesta on Jeesuksen sanojen vähättely (tai tradition piikkiin pistäminen) sillä perusteella, että tapahtumien aikaväli ei vaikuta ”järjelliseltä”. Tällaisen ajattelun pohjalta lähetyskäsky tulkitaan jotenkin virheelliseksi, koska pakanalähetys ei käynnistynyt Paavalin (tai muiden opetuslasten) toimesta välittömästi sanojen lausumisen jälkeen. Raamattu on täynnä esimerkkejä siitä, miten Jumalan aikataulu on usein ollut pidempi kuin ihmisten. Jumala on lähettänyt sanan, joka on käynnistänyt tapahtumaketjun, johon on liittynyt useita vaiheita.

    Aiemmin Facebookissa kysyin, piditkö Räisästä kirkon miehenä, ja ilokseni kysymys nyt sai perustellun vastauksen.

    Mieleen nousee vielä kysymys Räisäsen hedelmästä. Hedelmä Jeesuksen mukaan oli arvioperuste puun laadulle. Johtaako Räisäsen työ ihmisiä evankeliumin kuulemiseen, pelastukseen tai mielenmuutokseen? Tämä puoli hänessä ei blogiartikkelien pohjalta ole tullut esiin. Epäilykseni on, että Räisänen kyllä tarkastelee tekstejä älyllisen oppineesti ja tarkkanäköisesti, mutta ei johdata niiden kautta Jumalan läheisempään tuntemiseen, vaan epävarmalle pohjalle.


  2. Erityisesti siunasi tuo kohta, jossa Räisänen haaveili eri kantojen hyväksymisestä, alkukritsillisenä hyveenä. On todellakin asioita, joissa eri näkemysten tunnustaminen ja rinnakkaiselo on syvän kristillistä. Toki on asioita, jotka ovat ydintä ja näiden suhteesta keskustellaan. Wright pohtii vastaavaa käsitteellä ”differentiated unity” kohdasta 40:00 eteenpäin pari minuuttia… (ja 35:00-39:00) https://www.youtube.com/watch?v=UX1GSVR0Tdc


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: