Piispa Paul Verschuren ja pyhän Henrikin perintö

Kuten viime viikolla lupasin, tällä viikolla esittelen Johannes Paavali II:n puolalaisväritteisen katolisuuden vastapainoksi edesmenneen piispamme Paul Verschurenin opetuksia. Verschuren on varmasti vaikuttanut katoliseen kirkkoon Suomessa enemmän kuin kukaan muu. Hänet vihittiin piispaksi 1964, ja hän kuoli vuonna 2000.

Verschuren toimi ensin edeltäjänsä piispa Cobbenin apulaispiispana ja sitten vuodesta 1967 hiippakunnan piispana. Hän jäi eläkkeelle 1998 ja kuoli 2000. Kun ajatellaan, että katolinen kirkko Suomessa tuli hiippakunnaksi vuonna 1955, niin Verschuren on ollut hiippakuntamme johdossa yli puolet sen olemassaolon ajasta.

Tässä artikkelissa esittelen Verschurenin ajatuksia, jotka on julkaistu kirjassa In Christo omnes (KATT 1984). Se on kokoelma piispan saarnoja ja paimenkirjeitä. Löysin sen sattumoisin seurakuntani kirjastosta, ja löytö osoittautui kullankalliiksi reformaation 500-vuotismuiston alla. Kirjaan sisältyy nimittäin Verschurenin paimenkirje Suomen katolilaisille reformaation 450-vuotismuiston johdosta (1967).

”Me emme voi elää niin kuin kaikki tämä ei meitä lainkaan koskisi”

Vatikaanin II kirkolliskokouksen päättymisestä ja ekumeniadekreetin Unitatis redintegratio (UR) julkaisusta oli kulunut vain pari vuotta, kun reformaation 450. muistovuosi koitti vuonna 1967. Kyseinen muistovuosi on siis tulevan 500-vuotismuiston ainoa edes puolittainen ”ennakkotapaus”, ja onkin syytä kiinnittää erityistä huomiota siihen, kuinka Helsingin piispa kehotti katolilaisia asiaan suhtautumaan.

”Katolisen kirkon täkäläisen hiippakunnan piispana en halua antaa tämän luterilaisen kirkon merkkivuoden mennä ohi kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Me emme voi elää niin kuin kaikki tämä ei meitä lainkaan koskisi.” (s. 183)

Huomattakoon, että vaikka kyseessä oli tuolloin vain luterilainen muistojuhla, niin piispan mukaan se silti kosketti katolilaisia. Kuinka paljon enemmän meitä tulisi siis koskettaa 2017, joka ei ole vain luterilainen vaan ekumeeninen muistovuosi?

Verschuren esittää kaksi pääpointtia hiippakuntansa katolilaisten mietittäväksi. Ensinnäkin meidän tulee anteeksiannon lisäksi ”tunnustaa oma syyllisyytemme” kirkkojen eroon seuraten paavin esimerkkiä. ”Syyllisyyden tunnustaminen, anteeksi pyytäminen, luterilaiseen kirkkoon sisältyvien arvojen myöntäminen” – kaiken tämän on tapahduttava vilpittömästi eikä minään taktisena muutoksena, jotta voisimme helpommin houkutella luterilaisia puolellemme. (s. 184)

Toiseksi muistovuosi muistuttaa ”siitä kipeästä tilanteesta”, jossa olemme luterilaisten kanssa toisiimme ja maailmaan nähden. Verschuren puhuu usein hengellisen jakautuneisuutemme aiheuttaman ”yhteisen tuskan ja murheen” (s. 103) ymmärtämisestä. Mihin se perustuu?

”Molemmat kirkot (…) haluavat olla uskollisia Kristukselle, ja juuri tämä on syynä siihen, että me yhäkin elämme jakautuneina, vaikka me kaikki tiedämme, ettei Kristus tätä jakautuneisuutta tahdo. (…) Tämä pahennus lepää painona sen evankeliumin sanoman yllä, jota me haluamme viedä kristinuskosta vieraantuneeseen maailmaan.” (s. 184)

Juuri tämä pitää molemmin puolin syvästi tajuta. Tällainen opetus herättää luottamusta ja haastaa nöyrään totuuden etsintään ja kääntymykseen. Meidän on opittava tuntemaan tämä kipu, hylättävä vanha triumfalismi ja etsittävä ykseyttä yhdessä, kärsivällisesti. ”Tähän tilanteeseen ei ole olemassa mitään helppoa ratkaisua.” (s. 184) Helpot vastaukset oman oikeassaolemisen ja toisen väärässäolemisen puolesta eivät käy, eivät myöskään helpot kompromissit.

Ekumeeninen asenne ”ei millään tavoin muuta meidän vakaumustamme, jonka mukaan näkyvä yhteys voidaan aikaansaada vain uskon yhteyden, samoihin sakramentteihin osallistumisen ja orgaanisen yhteiselämän kautta (…), että ’Herra on yksin Pietarin johdossa olevalle apostolien kollegiolle luovuttanut kaikki Uuden liiton rikkaudet rakentaakseen maan päälle yhden ainoan Kristuksen ruumiin, johon kaikkien jo jollakin tavalla Jumalan kansaan kuuluvien tulee täydellisesti liittyä'” (s. 184, sit. UR 3).

Mutta samalla meidän on ymmärrettävä ja elämällämme osoitettava, ”ettei kirkkomme vielä täydellisesti ilmennä ilmoitettua todellisuutta” (s. 185). UR 4:n mukaan ”meidän täytyy rehellisesti ja innokkaasti harkita, mitä oman katolisen perheen piirissä on uudistettava ja tehtävä, jotta sen elämä todistaisi uskollisemmin ja selvemmin sen opin ja niiden laitosten puolesta, jotka se on saanut Kristukselta” (s. 185-186).

Verschuren siteeraa myös UR 4:n kohtaa, jonka mukaan meidän on ilolla pidettävä arvossa ”niitä yhteisestä perinnöstä virtaavia todella kristillisiä aarteita, joita meistä erossa olevien veljien keskuudessa esiintyy”. Omalla elämällämme meidän on osoitettava käsittävämme, ”että luterilainen kirkko on eräs armon työväline”. (s. 186)

”Me voimme koko sydämestämme rukoilla Jumalalta runsasta armoa Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle, sen toimintamuotojen uudistamispyrkimyksille, sen piispoille ja kaikille jäsenille.” Kutsu ykseyteen asettaa vaatimuksia myös meille, ei vain luterilaisille. Meidän on rukoiltava, että ”me emme asettaisi esteitä yhteyteen tähtäävälle Pyhän Hengen työlle, vaan päinvastoin toimisimme hänen kuuliaisina palvelijoinaan.” (s. 185)

Verschuren ja ekumenia

In Christo omnes –kirjan viimeinen osa koostuu em. paimenkirjeen lisäksi useista kristittyjen ykseyttä käsittelevistä saarnoista. Viimeinen niistä sisältää Suomessa melko tunnetun tarinan, joka on joskus muuttunut suorastaan urbaanilegendaksi. Äskettäin ”Auktoriteetti kirkossa” -seminaarissa ort. isä Heikki Huttunen kertoi tämän jutun ja sanoi, että sanat on pantu milloin kenenkin suuhun, ja itse hän pani ne jonkun ortodoksin suuhun.

Oikeasti se oli siis Verschuren. Juttu tosin kerrottiin ortodoksikirkossa, Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkossa vuonna 1983. Annetaan Verschurenin kertoa:

”Meidän kirkossamme on vanha perinne, jonka mukaan jokainen piispa käy ainakin kerran viidessä vuodessa tapaamassa Rooman piispaa. Muutama kuukausi sitten oli myös minun vuoroni. Kun paavi otti minut vastaan, hän kysyi: ’Mikä on Suomesta katsottuna suurin kristittyjen ykseyden este? ’Te itse’, oli vastaukseni. Pyhä Isä katsoi minua ääneti ja mutisi sitten jotakin siihen tapaan kuin: ’Minä ymmärrän.'” (s. 209)

Samassa puheessa Verschuren kertoi Suomen katolilaisten ja ortodoksien hyvistä suhteista ja osoitti kiitollisuutensa siitä, että olemme saaneet viettää messua ortodoksikirkoissa paikkakunnilla, joissa ei ole katolista kirkkoa. ”Tämä käytännöllinen ekumenian ilmenemistapa on osaltaan auttanut avaamaan pappiemme ja uskoviemme silmät ja sydämet ortodoksisen kirkon arvoille.” (s. 209) Vuonna 1980 Verschuren totesi ortodokseille, että ”pohjimmiltamme me olemme jo yhtä” (s. 203).

Erityisen mielenkiintoinen on vuonna 1976 Turun tuomiokirkossa pidetty saarna. Siinä Verschuren sanoo ensin idän ortodoksisten kirkkojen olevan sisarkirkkoja, ”joiden kanssa on olemassa melkein täydellinen yhteys”. Sitten hän sanoo, että ”myös reformaatiossa syntyneillä yhteisöillä tunnustetaan olevan kirkon luonne; ne ovat kirkkoja, vaikka yhteys niiden kanssa on vielä epätäydellinen” (s. 200).

Tämä tukee käsitystäni siitä, että luterilaisen kirkon kirkkoluonteen kieltäminen ei ollut Vatikaani II:n tarkoitus, vaan tällainen kehityslinja tulee peliin mukaan vasta myöhemmin, erityisesti Uskonopin kongregaation 2000-luvulla julkaisemissa asiakirjoissa. En nyt kuitenkaan voi tässä paneutua aiheeseen syvemmin (tästä vähän lisää).

Verschurenin mukaan ekumenian pointti ei ole se, että ”kukin kirkko pyrkii käännyttämään toisten kirkkojen jäsenet omaan kirkkoonsa”, että ”katolilaiset tulisivat luterilaisiksi tai päinvastoin”. Jokaisen on tultava paremmaksi uskovaksi omassa kirkossaan: ”katolilainen, joka tulee paremmaksi katolilaiseksi, ei viime kädessä löydä paavia, vaan lähestyy Kristusta”, ja ”luterilainen, joka syventyy enemmän uskoonsa, ei löydä Lutheria vaan Kristuksen”, ja näin ”tulevat molemmat Kristuksessa lähemmäksi toisiaan” (s. 200).

Sitten seuraa erittäin tärkeä pointti: kyllä, ekumenian päämäärä on ykseys uskossa, eukaristiassa ja saman auktoriteetin tunnustamisessa. (s. 200) Olisi virhe ajatella, ettei katolinen kirkko pitäisi kiinni vakaumuksestaan, että näkyvä ykseys Pietarin viran kanssa on välttämätön, että Kristuksen kirkko subsistit in katolisessa kirkossa, jne. Siksi myös toissapäivänä otimme iloisesti vastaan uusia käännynnäisiä Henrikin katedraalissa.

Samasta syystä piispa Teemu Sippo saattoi sanoa Kotimaan haastattelussa jokin aika sitten, että katolinen kirkko kutsuu muita kirkkoja takaisin yhteyteensä. Eero Huovinen ihmetteli tätä ääneen luennolla Helsingin yliopistossa ja asetti vastakkain vanhan ”paluuekumenian” ja yleisluontoisen ”kristittyjen yhteyden”. Mutta kuten Huovisen juhlakirjan otsikko sanoo: Unitas visibilis. Meidän mielestämme paavi on näkyvän ykseyden merkki.

Tähän ykseyteen ei kuitenkaan päästä käännyttämällä kaikki yksittäiset ei-katolilaiset katolilaisiksi, eikä niin, että kaikki muut kirkot kuolisivat tai hylkäisivät oman historiansa ja sulautuisivat tämänhetkiseen katoliseen kirkkoon. Ei, vaan kuten sanottu, emme ole valmiita, meidän kaikkien on uudistuttava, meidän on vakavissamme siivottava ensin omaa pesäämme. ”Millä tavalla tämä päämäärä saavutetaan, ei ole tarkasti määritelty.” (s. 200)

Pyhän Henrikin perintö

Emme koskaan pääse eteenpäin, jos puhe ykseydestä ja omasta uudistumisesta jää vain teorian tasolle, eikä kukaan yritä soveltaa teoriaa konkreettisiin asioihin. On toki ymmärrettävää, että monet eivät moista halua yrittääkään, sillä status quon kritisoimiseen sisältyy aina kapinalliseksi leimautumisen riski. Mutta Verschuren näyttää tien saarnassaan Pyhästä Henrikistä vuonna 1983:

”Tässä on se suunta, jota meidän kirkkona on seurattava: pyhä tehtävä pyrkiä kaikkien kristittyjen väliseen sovintoon yhden ainoan Kristuksen kirkon yhteydessä. Tämän haasteen pyhä Henrik asettaa meille (…), hän kysyy meiltä: Onko kristittyjen ykseys (…) meidän oma toivomuksemme?” (s. 103-104)

Oma vastaukseni on myöntävä. Haluan seurata Verschurenin ja UR:n henkeä ja soveltaa sitä yhteen kipeimmistä suomalaisen ekumenian kysymyksistä. Se on kysymys juuri pyhän Henrikin perinnöstä, ja Verschuren itse sivuaa sitä talvi-Heikkinä vuonna 1982 pitämässään saarnassa. Verschuren saarnasi Pyhän Henrikin katedraalissa seuraavasti:

”Me olemme yhteydessä pyhään Henrikiin, koska me katolilaiset jatkamme tänään tässä maassa sitä uskoa, jonka hän toi tänne. Sen enempää ortodoksinen kuin luterilainenkaan kirkko ei voi sanoa samaa. Yksinkertaisin osoitus tästä on se, että vain meidän hiippakunnallamme on ne siteet Roomaan ja paaviin, joita pyhä Henrik piti yllä eläessään. (…) Voimme iloita siitä, että ansiotta olemme saaneet etuoikeuden tunnustaa sitä uskoa, joka oli Suomen kristillisyyden alkuna ja joka useita satoja vuosia määräsi sen kansan historiaa.” (s. 97)

Onko tosiaan näin? Tämä on tunnetusti ollut ja on melko suuri kipupiste Suomen luterilais-katolisissa suhteissa. Luterilaiset väittävät jatkavansa Henrikin perintöä, mistä selvin osoitus on Turun hiippakunnan ja piispanistuimen jatkuvuus keskiajalta tämän päivän Suomen ev.-lut. kirkkoon. Katolinen argumentti taas on esitetty yllä siteeratussa saarnassa.

Molempien osapuolien pitäisi voida tulla toisiaan vastaan. Ensinnäkään meidän katolilaisten ei pitäisi enää jatkaa vanhaa triumfalismia. Emme voi vastuullisesti ja todenmukaisesti puhua ”saman uskon” tunnustamisesta kuin pyhä Henrik ainakaan sellaisella tavalla, joka diskriminoisi luterilaisia ja ortodokseja vastaan. Mietitäänpä asiaa historiallisesta näkökulmasta.

Henrik tuli Suomeen 1150-luvulla. Se tarkoittaa sitä, että hänen kirkossaan ei ollut pyhää Tuomas Akvinolaista eikä pyhää Franciscusta, ei dominikaaneja eikä fransiskaaneja, ei Lyonin eikä Firenzen konsiileja, puhumattakaan Trenton, Vatikaani I:n ja Vatikaani II:n konsiileista. Pyhä Henrik ei siis uskonut esimerkiksi dogmiin siitä, että paavi on erehtymätön puhuessaan ex cathedra. Henrikiltä puuttui lähes puolet meidän kirkko- ja dogmihistoriastamme.

”Mutta Henrik kuului silti paavin johtamaan kirkkoon!” Kyllä, ja se onkin se ”meidän pointtimme”, mutta vain se. Henrik oli Rooman yhteydessä, ja meidän katolilaisten mielestä jokaisen paikalliskirkon tulisi olla. Tämän verran luterilaisten tulisi tulla vastaan, enkä usko, että sen pitäisi olla heille ongelma.

Siis: Sikäli kun kyseessä on yhteys paaviin, niin siltä osin Helsingin katolinen hiippakunta jatkaa pyhän Henrikin perintöä, mutta historiallisesti Suomen kirkollisen struktuurin tasolla sitä jatkaa Suomen ev.-lut. kirkko. Opillisesti kumpikaan kirkko ei edusta identtistä uskoa Henrikin kanssa, vaan molemmilla on sekä samoja että eri elementtejä kuin Henrikin uskossa. Molemmat jatkavat Henrikin perintöä omalla tavallaan, ja molemmat ovat olleet kiistassa osittain oikeassa. Kättä päälle?

SAM_7859

Explore posts in the same categories: Ekumenia, Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomalainen katolisuus

Avainsanat: ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: