Ratzingerin viimeinen

Tällä blogilla on aiemmin käsitelty kolmea Joseph Ratzingerin/Benedictus XVI:n haastattelukirjaa (tässä, tässä ja tässä), tosin totaalisen epäkronologisessa järjestyksessä. Nyt on vuorossa viimeinen, ei siis julkaisuajankohdaltaan vaan tämän blogin näkökulmasta: Salt of the Earth (alk. Salz der Erde) eli Maan suola vuodelta 1997 (1996). (Linkki Amazoniin, josta kirjan saa käsittämättömästi sentillä!)

Kirja on jälleen kerran täyttä kultaa, ja suosittelen sitä innokkaasti kaikille. Kuten muissakin haastattelukirjoissaan, Ratzinger paljastaa paljon mielenkiintoisia henkilökohtaisia asioita itsestään ja jakaa vähintään yhtä paljon syvällisiä teologisia viisauksia.

Henkilökohtaisesti

Aloitetaan henkilökohtaisuuksista. Kirjan alussa Peter Seewald kysyy, loukkaantuiko kardinaali Ratzinger siitä, kun eräs protestantti kutsui häntä ”veli Joosefiksi”. Ratzinger vastaa, että ”veli Joosef” on ihan ok, Ratzinger kirjoitti jo vuonna 1960 kirjan kristillisestä veljeydestä ja on pyrkinyt pitämään ajatuksen kirkkaana mielessään. (s. 11)

Ratzinger kertoo työnkuvastaan ja sanoo tuntevansa joskus olonsa riittämättömäksi, heikoksi ja avuttomaksi valtaisan työmäärän edessä. (s. 13) Juuri tällaisista syistähän Benedictus XVI myöhemmin jätti paavilliset tehtävänsä ja vetäytyi syrjään.

Kardinaali kertoo kuitenkin iloitsevansa monista hyvistä ihmisistä, jotka hänellä on apunaan. Hän kertoo Uskonopin kongregaation työtavoista, kuinka he konsultoivat laajaa teologiverkostoa ympäri maailman, jne. Ratzinger tekee tiukan eron omien sanomistensa ja Uskonopin kongregaation asiakirjojen välille. ”En koskaan käyttäisi kongregaation päätöksiä omien teologisten ideoitteni tuputtamiseksi kristilliselle kansalle.” (s. 14)

Ratzingerilla on kuitenkin selvä oma visio siitä, miltä teologian tulisi näyttää. Se käy ilmi hänen omista julkaisuistaan. (s. 15) Myös tässä kirjassa Ratzinger kertoo teologisista preferensseistään. ”Olen vakaumuksellinen augustinolainen.” Usko on ovi ymmärrykseen ja tietoon. ”Siitä olen vakuuttunut.” (s. 33)

Augustinus kiinnosti Ratzingeria teologian opiskelun alusta asti ”nimenomaan siinä määrin kuin hän oli, niin sanoakseni, vastapaino Tuomas Akvinolaiselle” (s. 60). ”Skolastiikassa on suuruutensa, mutta kaikki on hyvin persoonatonta. (…) Augustinuksessa taas intohimoinen, kärsivä ja kyselevä ihminen on aina läsnä, ja häneen voi samaistua.” (s. 61) Ratzingeria kiinnosti myös filosofiassa tapahtunut käänne uuskantilaisuudesta kohti personalismia (s. 60).

Ratzinger ei voisi kuvitella ”puhtaasti filosofista teologiaa”, vaan lähtökohtana on Jumalan sana. Siksi eksegeesi on niin tärkeää, ja Ratzingerin teologiaa leimaavatkin Raamattu ja kirkkoisät, erityisesti Augustinus. Hän ei kuitenkaan jämähdä menneisyyteen vaan tuo mukaan myös nykykeskustelun. (s. 66) Teologian opiskelu vie automaattisesti syvälle ”koko läntisen historian älylliseen debattiin” (s. 41).

Ratzinger aloitti teologisen uransa kirkko-opista, ja kirkkoteema onkin mukana ”kaikessa” (s. 65). Silti Ratzinger pitää tärkeänä, ettei kirkko ole päämäärä itsessään, vaan sen tehtävä on avata näköala Jumalaan (s. 65-66).

”Totuuden” teema ei ollut aluksi Ratzingerille keskeinen, mutta se muodostui tärkeäksi pikku hiljaa älyllisen pohdinnan tuloksena. Uransa aikana Ratzinger mietti, onko väite totuuden tuntemisesta ylimielistä, kannattaisiko totuuden kategoriasta luopua. Hän kuitenkin päätyi siihen, ettei totuuden hylkääminen ratkaise mitään vaan johtaa ”oikun tyranniaan” (s. 67).

Totuuden käsitettä ei siis ole kadotettava näkyvistä, vaikka se kantaakin mukanaan kaikenlaisia vaaroja ja haasteita. Se vaatii meiltä nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Se voi kuitenkin johtaa meidät ”yhteiselle tielle”. (s. 67) Jumala voi koskettaa ja puhdistaa myös muiden uskontojen edustajia, tuoda heidät oikealle tielle niin, että he myös pelastuvat, mutta kyseessä on joka tapauksessa aina ”sama Jumala ja Jeesuksen Kristuksen Jumala” (s. 24, 259).

Kritiikin kaanon

Nyt kun on päästy jo hyvää vauhtia substantiaalisten teologisten asioiden käsittelyyn, voidaan käydä suoraan kiinni kinkkisimpiin kysymyksiin. Kirjassa esiintyy mielenkiintoinen termi, ”kritiikin kaanon”. Sillä viitataan siihen suorastaan mantramaisesti toisteltuun kokoelmaan uudistusvaatimuksia ja kritiikkejä, joita katolisen kirkon virallista kantaa kohtaan jatkuvasti esitetään.

Lista on kaikille tuttu: naispappeus, ehkäisy, pappisselibaatti, uudelleenavioituminen… Ratzingerin vastaus on pysäyttävän yksinkertainen: ”Nämä asiat on ratkaistu luterilaisessa kristinuskossa. Näissä kysymyksissä se on valinnut toisen polun, ja on aivan selvää, ettei se ole siten ratkaissut kristittynä olemisen ongelmaa nykymaailmassa” (s. 181).

Ratzinger laajentaa horisontteja myös toisella ajatuksella: ”Nämä ovat varmasti vakavia ongelmia. Mutta kirkko ikään kuin jatkuvasti miettii vain itseään ja näitä muutamia kysymyksiä. Samaan aikaan kiinnitetään liian vähän huomiota siihen, että 80 % tämän maailman ihmisistä on ei-kristittyjä, jotka odottavat evankeliumia, tai joita varten evankeliumi on joka tapauksessa tarkoitettu” (s. 160).

Kristillinen usko on lahja, joka on tarkoitettu jaettavaksi, eikä sitä oikeastaan edes ole, jos sen haluaa pitää vain itsellään. Sisäistetty kristinusko tuo mukanaan dynaamisen vaatimuksen kommunikoida sanoma myös muille. Samoin on asian laita minkä tahansa autenttisen ilon kanssa: se tuo mukanaan sisäisen halun ilmaista ja jakaa ilo muille jollain lailla, muuten se ei ole aitoa iloa. (s. 180)

Ongelmana on nykyään yleinen mentaliteetti, jonka mukaan tunnemme jo vanhan tylsän kristinuskon. Nyt etsimme jotain uutta ja mielenkiintoista tilalle. Oikeasti emme enää pahemmin tunne kristinuskoa lainkaan. Tarvitaan uutta uteliaisuutta, ja erityisen tärkeää olisi, että saarnaajat osaisivat luoda tällaista uteliaisuutta kristinuskooon kätketyistä rikkauksista. (s. 18)

Aamen, sanoo tylsistä saarnoista kärsivä seurakunta. Kristinuskon eteenpäin välittämisessä tarvitaan ”uutta äänensävyä, uutta soundia” (s. 261). Eihän sitä edes kehtaa tehdä lähetystyötä tai yrittää tuoda ihmisiä kirkkoon, jos tietää, että heitä odottaa siellä piinaava tylsyys! Ja jos seurakuntalaisetkaan eivät tule kirkkoon, jokin lienee vialla siinä, miten uskon esitämme.

Otetaan esimerkiksi seksi. Ratzingerin mukaan kirkko voi ja sen tulee puhua siitä, mutta hän (samoin kuin paavi Franciscus) painottaa seksuaalisuuden kuulumista laajempaan kokonaisuuteen ”luomisen lahjana”. Sitä ei tule typistää moraaliin eikä varsinkaan ”kuudenteen käskyyn” (s. 98). (Sehän on ollut sen perinteisenä paikkana uskonnonopetuksessa: älä tee huorin.) Tässä on hyvä näyte ”uuden äänensävyn” etsimisestä.

Ehkäisykysymyksessä entinen Uskonopin kongregaation prefekti ja paavi on kenties yllättävänkin liberaali, ja samalla yllättävän tarkkanäköinen. Hän puhuu tässä yhteydessä ennen kaikkea kolmesta perusvalinnasta: 1) lapsen arvo yhteiskunnassa, 2) seksuaalisuuden kuuluminen yhteen suvunjatkamisen kanssa ja 3) moraalikysymysten ratkaiseminen moraalilla eikä teknologialla. (s. 201-202)

Konkreettiset tilanteet ovat sitten eri juttu. Esimerkiksi avioparia, jolla on jo useampi lapsi, ei saisi nuhdella, jos he eivät enää halua lisää lapsia. Asiasta pitäisi kussakin tapauksessa keskustella hengellisen ohjaajan tai rippi-isän kanssa: näitä kysymyksiä (onko syntiä, jos…) ei voi käsitellä abstraktilla tasolla. (s. 202-203)

Asioita ei siis voi ratkaista pelkällä persoonattomalla viittauksella kirkon virallisiin asiakirjoihin. On hyvä muistaa, että Ratzinger/Benedictus XVI on muutamaankin otteeseen sanonut, ettei Katolisen kirkon katekismus ole täydellinen ja että sitä voi monessakin kohdassa kritisoida. Hän pitää sitä kokonaisuudessaan hyvänä ja yllättävänkin ehjänä teoksena, mutta siinä on myös vähemmän onnistuneita osia. (s. 91)

Lopuksi: suurimmat kysymykset

Ratzinger vastaa kysymykseen, mikä katolisuudessa on kaikkein viehättävintä. Koen vastauksen myös omakseni: se on kirkon jatkuvuus, suuri kommuunio, jossa olemme yhteydessä elävien ja kuolleiden kanssa (Paavalista ja Johanneksesta pyhään Johannes Paavali II:een ja pyhästä Franciscuksesta paavi Franciscukseen!).

”Löydän siitä myös varmuuden elämäni olemuksesta – nimittäin Jumalan, joka on kääntynyt puoleeni – jolle voin perustaa elämäni, jonka kanssa voin elää ja kuolla.” (s. 21)

Usko on tosin nykyään vaikeampaa (s. 164, 28), mutta ei epäuskokaan ole helppoa! Se vaikuttaa aluksi  helpommalta, mutta sitten joutuu nihilismiin, jossa on kuitenkin etsittävä joitain viitekohtia, ja kuten Sartren ja Camus’n teokset osoittavat, tällaisellakin elämällä on komplikaationsa. (s. 28)

Kun Jumalaa ei ole, mikään ei tyydytä, kaikesta tulee lopulta tylsää ja ilotonta. Sen näkee nykymaailmasta, joka on tyhjentynyt Jumalasta. Kristinuskon suuri ilo tulee siitä, että on olemassa suuri rakkaus: sinua rakastetaan järkkymättä. (s. 27)

On koskettavaa, kuinka älykäs teologi Ratzinger palaa kirjan viimeisellä sivulla (s. 283) yksinkertaisesti rakkauden äärelle. Siitä tässä kaikessa on kyse. Koko historia on kamppailua rakkauden ja rakastamasta kieltäytymisen välillä.

Rakkaus merkitsee valtavaa kärsimyksen riskiä, ja siksi siitä on helppo haluta kieltäytyä. Mutta Kristus on Kyllä rakkaudelle kaikkine kärsimyksineen, sillä juuri rakkaus tekee ihmisestä sen, mitä hänen pitäisi olla.

Jumala haluaa meistä rakastavia ihmisiä, rakastavia persoonia, sillä silloin olemme hänen kuviaan. Kuten Johannes sanoo, Jumala on rakkaus, ja hän haluaa luotujensa tulevan hänen kaltaisikseen. Näin kuulumme hänelle ja levitämme hänen säteilyään maailmalle. Näin voimme olla maan suola.

06409_w185

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Teologia

Avainsanat:

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

7 kommenttia : “Ratzingerin viimeinen”

  1. Tuomas Says:

    ”Liberaalilla” viitataan moraalikysymyksissä yleensä perinteisten moraalinormien hylkääjään. Millä perusteella Ratzingeria voi sanoa ”yllättävän liberaaliksi” ehkäisykysymyksen suhteen? Puhua samasta asiasta eri sanoin ei tee liberaalia.

    • Emil Anton Says:

      Kiitos hyvästä kysymyksestä. Kun ehkäisykysymystä selviteltiin Vatikaani II:n jälkimainingeissa, konservatiivinen kanta oli, että ehkäisy on ”intrinsically evil” eli sisäisesti ja välttämättä moraalisesti paha teko. Nämä vähemmistökannan edustajat saivat Paavali VI:n vakuuttuneeksi, ja siitä seurasi sitten Humanae vitae:n ratkaisu enemmistöä vastaan. Eikä siinä mitään. Mutta Ratzinger ei lähesty asiaa ollenkaan näin, sanomalla että jokainen ehkäisty yhdyntä on moraalisesti paha, vaan hän puhuu yleisistä periaatteista, ja sitten kun tullaan yksittäisiin tapauksiin, hän ei suostu sanomaan kategorisesti kaikkia tapauksia synniksi vaan sanoo että asia on ratkaistava rippi-isän kanssa. Tämä on siis pikemmin tilanne-etiikkaa, mielestäni ihan oikein, tosin Ratzinger ei ehkä hyväksyisi tätä termiä. Muistaakseni Veritatis splendor ruoskii tilanne-etiikkaa, mutta jälleen sanoisin, että Ratzingerin lähestymistapa on ihan toinen kuin Johannes Paavali II:n, joka oli paljon moralistisempi ja legalistisempi.

  2. Tuomas Says:

    Kiitos vastauksestasi.

    Lähestymistavoissa Ratzingerilla ja Johannes Paavalilla on varmasti eroja, ja samaa asiaa on ihan hedelmällistäkin lähestyä eri näkökulmista ja argumentein. Mutta itsekin kirjan lukeneena en kyllä muista että Ratzinger olisi esittänyt että keinotekoisen ehkäisyn oikeutuksesta pitää aina keskustella tapauskohtaisesti rippi-isän kanssa… Muistanko väärin? Vai puhuuko Ratzinger tässä yhteydessä jostain muusta ”lisääntymiseen” liittyvästä kysymyksestä? Jos hän tosiaan on edellä kuvatulla kannalla (”keinotekoisen ehkäisyn oikeutuksesta pitää aina keskustella rippi-isän kanssa tapauskohtaisesti”), silloin olen samaa mieltä kanssasi että hän oli asiassa ”yllättävänkin liberaali”. Mutta hän puhuisi näin tietysti yksityisenä teologina eli erehtyvänä, ei kirkon opetusviran äänellä eli erehtymättömästi ja sitovasti (kuten paavi kirjoittaessaan Humanae Vitaen).

    • Emil Anton Says:

      Kiitos itsellesi!

      Sitaatti menee näin:
      ”But must these people nevertheless have the idea that they are living in some sort of sin if…”
      Ratzinger: ”I would say that those are questions which ought to be discussed with one’s spiritual director, with one’s priest, because they can’t be projected into the abstract” s. 203 voi katsoa tästä linkistä:
      http://www.amazon.com/Salt-Earth-Millennium–Interview-Seewald/dp/0898706408/ref=sr_1_1?ie=UTF8&qid=1429738706&sr=8-1&keywords=Ratzinger+salt+of+the+earth#reader_0898706408
      Nimenomainen lause ei sano auki ”keinotekoinen” ehkäisy, mutta se on laajempana kontekstina, kuten edelliseltä sivulta käy ilmi.

      Erehtymättömyyden soveltaminen Humanae vitae:hen on vähemmistötulkinta, HV ei väitä olevansa erehtymätön, HV:n esittelytilaisuudessa sen esitellyt kardinaali sanoi ettei se ole erehtymätön ja sen jälkeen moni piispainkokous, mukaan lukien omamme, sanoi samaa. HV:n väittäminen erehtymättömäksi on sekin yksityinen mielipide, ei kirkon opetusviran ääni. Muistetaan, että Ratzinger oli Uskonopin kongregaation prefekti, eli parhaassa asemassa oleva mies kirkon velvoittavan uskon tulkinnassa. Eli ihan turvallisin mielin voinemme häntä tässä tulkinnassa seurata.

  3. Tuomas Says:

    Kiitos jälleen vastauksesta. Kirjan linkki ei näyttänyt kyseistä sivua 208 joten jääköön sitten vähän hämärän peittoon se tarkempi konteksti ja kysymys Ratzingeriin liittyen olkoon loppuunkäsitelty.

    Olet oikeassa sen suhteen että HV ei (käsittääkseni) määrittele itseään erehtymättömäksi eikä moni sitä sellaisena pidä. Aiheeseen liittyvä ongelma on nähdäkseni seuraava: ei-ehkäisylle on kirkon moraaliopetus, ja vaikka se ei olisikaan ”erehtymätön”, se on silti hyväksyttävä, mutta usein esitetään siten, että koska aihe on vaikea, ei-erehtymättömyys tarkoittaakin yhtäkkiä samaa kuin mahdollisesti erehtynyt – argumentoidaan toisin sanoen seuraavasti: ”Koska opetus ehkäisystä ei ole erehtymätön (mikä tarkoittaa ettei siihen pidä uskonnollisella uskolla uskoa), se on todennäköisesti erehtyväinen (eikä sen mukaan tarvitse lopulta toimia). Kaikki uskoon ja moraaliin liittyvät opetus jonka kirkko antaa on otettava vastaan tahdon ja intellektin suostumuksella vaikkei kaikkea tarvi uskonnollisella uskolla uskoakaan. ”Credo ut intelligam” soveltuu myös ei-dogmeihin.

    Uskoisin että Ratzinger viittaa lainauksessa vaikeuteen joka monilla on ylipäänsä ymmärtää opetusta ehkäisystä: että ihmisten, jotka käyttävät ehkäisyä, eivätkä ymmärrä, miksi se olisi väärin, omiatuntoja ei pitäisi turhaan kuormittaa ”automaattisella” syyllisyydellä, vaan asiasta pitäisi keskustella rippi-isän kanssa.

    • Emil Anton Says:

      Kiitos samoin jälleen!

      Ko. linkistä pääsee Look insideen, jonka Search-kohtaan voi pistää jo mainitusta sitaatista pari sanaa niin pääsee lukemaan niitä sivuja.

      Oikein sanot, että ei-erehtymätön on silti auktoritatiivista ja on lähtökohtaisesti otettava vastaan kuuliaisesti. Tässä tapauksessa magisteriumin opetus on painava, sitä on toistettu usein ja perusteltu paljon ja melko juhlallisesti, ja siksi sille on annettava erityistä huomiota (vrt LG 25 kohta paavin autenttisesta opetusvirasta). Eli vaikka dissidenssi tässä on laajaa, enkä ole valmis sitä aina tuomitsemaan, niin samoin opetus on vankalla pohjalla, ja jokaisen tulisi ottaa se vakavasti ja tehdä parhaansa toteuttaakseen sitä elämässään.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: