Pitkäperjantain liturgia ja ristin palvonta

Kaksi vuotta sitten kirjoitin pitkänperjantain liturgiaan liittyvän tekstin ”vanhurskaiden limbosta” ja ei-kristittyjen pelastumisesta. Gavin D’Costa ehdotti, että pitkäperjantain liturgian erityiset polvistumiset ja esirukoukset eri ihmisryhmien puolesta merkitsisivät ikään kuin astumista alas tuonelaan Kristuksen kanssa kaikkien näiden eri ihmisten pelastamiseksi.

Nyt ajattelin palata pitkäperjantain liturgian äärelle ja käsitellä sen toista erikoisuutta, nimittäin ristin palvontaa. Tämä ongelma vaivasi minua ensimmäisen kerran jo vuonna 2008, jolloin esitin siitä kysymyksen Catholic Answers-foorumilla. Myöhemmin sama kysymys on esitetty siellä useampaan otteeseen uudestaan (1, 2, 3), kun muutkin katolilaiset ovat kohdanneet saman vakavan ongelman.

Ristin palvonta?

Ytimessään homma menee näin: mikä ihmeen ristin palvonta? Eikös se ole aivan kristinuskon perusperiaatteita, että ainoastaan Jumalaa saa palvoa, ja että muu on epäjumalanpalvelusta? Pitkäperjantain liturgian käsikirjoissa lukee ristin palvonta, ja liturgiassa lauletaan ecce lignum crucis (…) venite adoremus eli ”katso, ristinpuu (…) tulkaa, palvokaamme”, ja sitten ihmiset menevät jonossa polvistumaan puisen krusifiksin eteen ja suutelemaan sitä.

Eikä tässä vielä kaikki. Tilanne pahenee entisestään, kun luetaan katolisen kirkon suurta teologista auktoriteettia Tuomas Akvinolaista. Summa Theologiae -pääteoksessaan Akvinolainen sanoo, että Neitsyt Marialle ei saa antaa latriaa (tekninen teologinen termi palvonnalle, joka kuuluu yksin Jumalalle), koska hän on pelkkä luotu olento. Mutta samalla hän sanoo, että Kristuksen kuville ja Kristuksen ristille tulee antaa latriaa. Akvinolainen selittää, että kuville ja ristille annettu latria menee eteenpäin Kristukselle.

Tässä on ainekset kasassa sekä katolilaisen uskonkriisiin (kuten CA-foorumeilla huomaa: ”Onko mahdollista, että suuri opettajani ja suojeluspyhimykseni pyhä Tuomas oli epäjumalanpalvelija…?”) että paljon parempaan antikatoliseen argumenttiin kuin tavanomainen ”katolilaiset palvovat Mariaa” (”Itsehän sen myönnätte!”)

Ristiriitaisia ajatuksia

Nostin tämän kysymyksen kokeilunomaisesti esille katolilaisten ryhmässä Facebookissa. Sain mielenkiintoisia ja erisuuntaisia vastauksia. Yksi sanoi, ettei ”kukaan kirkossa mukana oleva palvo sitä puukappaletta”, vaan kyse on vain ”hartaudesta”. Toinen taas sanoi odottavansa innokkaasti pitkäperjantaita, ”jolloin voin palvoa pyhää ristiä (…) jos katolinen liturgia käyttää sitä sanaa”. Kolmas ilmoitti aina boikotoineensa kyseistä hartautta.

Laajempi nettiselailu paljastaa saman jutun. Osan mielestä ristiä ei oikeasti palvota. Esimerkiksi Catholic Encyclopedian artikkeli on sitä mieltä, että Akvinolainen oli väärässä ja että ristille ei kuulu antaa latriaa. Catholic Answers-apologeetta isä Vincent Serpa selittää, ettei liturgiassakaan varsinaisesti palvota ristiä, vaan sanaa ”palvonta” käytetään hyperbolisesti, ei-kirjaimellisesti.

Toisessa CA-foorumilinkissä yksi keskustelijoista vetoaa vahvasti Nikean II konsiiliin (Tuomas Akvinolainen kummasti ignooraa sen kokonaan), jonka mukaan latriaa annetaan vain jumalalliselle luonnolle (Akvinolaisenhan mukaan sitä annetaan myös Kristuksen ihmisyydelle). Toinen taas painottaa Akvinolaisen puhuvan relatiivisesta eli suhteellisesta latriasta, vetoaa liturgiaan ja kieltää Akvinolaisen erehtyneen näin keskeisessä asiassa.

Blogi nimeltä The New Theological Movement vahvistaa, että teologit ovat yhä keskenään erimielisiä siitä, palvotaanko ristiä ja Kristuksen ikoneita latrialla vai ei. Blogi itse kannattaa Tuomaan kantaa, jonka mukaan näille annetaan relatiivista latriaa, ja yrittää sovittaa sen yhteen Nikean II konsiilin opin kanssa. Samoin blogi men like wine kannattaa ristin palvomista latrialla.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

Lyhyesti sanottuna: en tiedä. Itse taidan jättää tänä pitkäperjantaina liturgian väliin ja löytää tilalle vähemmän ongelmallisia ”hartauden” muotoja. Toisaalta en viitsi tuomita ristiä suutelevaa kirkkokansaakaan (adorare-sanahan kai tarkoitti alun perin suutelemista: ad+orare; os, oris…). Tuskin monikaan heistä ajattelee oikeasti palvovansa ristiä, ja jos joku ajattelee, niin hänen aikomuksenaan on tietysti palvoa Kristusta.

Teologinen selitys ristille annetun palvonnan siirtymisestä Kristukselle ei mielestäni kuitenkaan ole kovin hyvä. Samalla logiikalla voitaisiin palvoa Betlehemin seimeä, Israelin maata, ehtoollisastioita tai vaikka koko luomakuntaa, onhan niillä kaikilla oma kosketuksensa Kristukseen. Samoin ei tulisi valittaa, jos joku pakana palvoo kiveä ja selittää, ettei tee sitä itse kiven vuoksi vaan Luojan, jolle palvonta siirtyy.

Eräs FB-keskustelumme kommentoijista sanoi, että on loogisesti kaksi vaihtoehtoa: joko kirkko liturgiassaan kehottaa antamaan ristille latriaa tai sitten ei. Edellisessä tapauksessa se olisi ristiriidassa muuten johdonmukaisen opetuksensa kanssa, jälkimmäisessä tapauksessa kielenkäyttö (”palvonta”, ”adoratio”) on harhaanjohtavaa, ja sitä pitäisi ehkä selkeyttää. Muutama keskustelija yhtyi tähän ja kannatti jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Kaivoin vielä esiin Katekismuksen ja katsoin, mitä siellä kenties asiasta opetetaan. Yksi kohta löytyi, ja kappas, Katekismus käyttää (varmasti harkitusti) sanaa ”kunnioittaa” (veneratur) eikä ”palvoa” (KKK 617). Hyvä näin. Ei palvota vaan kunnioitetaan. Nyt vain voisi korjata liturgian vastaamaan opetusta: lex orandi, lex credendi. Liturgian korjaaminen on tosin paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Syvempi ongelma

Se, mitä oikeasti pitäisi tehdä, olisi perusteellinen selvitys siitä, mitä palvonta varsinaisesti on, mitä se tarkoittaa, onko se olemukseltaan jotain ainoastaan Jumalalle kuuluvaa ja mikä sen sitten oikeastaan erottaa palvelemisesta, kunnioituksesta tai kumartamisesta, jota saa osoittaa ihan tavalliselle ihmiselle tai vaikka sitten patsaalle, valokuvalle tai muulle muistoesineelle.

Pitäisi tutkia heprean, kreikan, latinan, englannin, suomen jne. ”palvoa”-termejä ja niiden etymologiaa, tehdä kunnon eksegeesit olennaisista kohdista ja selvittää palvomisen ja kunnioittamisen teologianhistoriaa. Meinasin ruveta sitä tässä enemmänkin tekemään, mutta huomasin pian, etten lopulta tiedä, mitä olen tekemässä. Kun vähänkin penkoo syvemmältä, menee vaikeaksi.

Palataan asiaan siis joskus viisaammalla ajalla. Ystäväni ja kollegani Jason Lepojärvi on sattumoisin jo jonkin aikaa puhunut juuri tästä problematiikasta, ja hän toivottavasti kirjoittaa aiheesta joskus uraauurtavan tutkimuksen. Kommentteja ja ehdotuksia otetaan mieluusti vastaan.

Päättääkseni jotenkin rakentavasti siteeraan lopuksi Katekismuksen melko kaunista kuvausta palvonnasta. Tällaista asennetta itse kullekin tänään alkaneeseen pyhään viikkoon.

Palvonta on sellaisen ihmisen ensimmäinen suhtautumistapa, joka tajuaa olevansa luotu olento Luojansa edessä. Palvonta ylistää Herran suuruutta, hänen joka on luonut meidät, ja Pelastajan kaikkivaltaa, Pelastajan joka päästää meidät pahasta. Palvonnassa henki heittäytyy maahan ”kunnian Kuninkaan” edessä ja vaikenee kunnioittavassa hiljaisuudessa Jumalan edessä, joka ”aina on kaikkea suurempi”. Kolminkertaisesti pyhän ja yli kaiken rakastettavan Jumalan palvonta täyttää meidät nöyryydellä ja tekee rukouksistamme luottavia. (KKK 2628)
IMG_0086
Explore posts in the same categories: Ajankohtaista, Liturginen teologia

Avainsanat: , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

7 kommenttia : “Pitkäperjantain liturgia ja ristin palvonta”

  1. Antonio Haavisto Says:

    KKK 617: …”Terve, risti, ainoa toivo”.

    Tästähän siis loogisesti seuraa: ”Itse taidan jättää tänä pitkäperjantaina liturgian väliin ja löytää tilalle vähemmän ongelmallisia ”hartauden” muotoja”.

    Jäätkö siis mielenosoituksellisesti penkkiin vai jäätkö mielenosoituksellisesti pois koko liturgiasta? Miten olet menetellyt aikasemmin ajanjaksolla 2008-2014? Vai onko se ”salaisuus”?

    Ehkä jokin avoin ”ongelman” esille tuominen ja jopa konfrontaatio ”avaisi silmiä” myös niiden katolisten joukossa, jotka eivät kuulu tämän blogin lukijoihin? Ehkä jokin luentotilaisuus tai vastaava? Eikö se olisi myös linjassa blogin toimintapolitiikan kanssa, ”jännitteinen suhde kirkon opetusvirkaan”? Vai eikö se sittenkään olisi linjassa?

    Vielä kysyisin, eikö siis Kristus todellakaan ole sillä ristillä jota suutelemme, eikö siis millään tavalla? Eikö hänet ristiinnaulittu perjantaina (siis myös nyt)? Eikö tämä historiallinen tapahtuma siis tapahdu joka pääsiäisenä millään tavalla yhä uudestaan? Jos ei niin ei mikään muukaan asia voine tapahtua liturgian kautta yhä yhä uudestaan, vai voiko?

    Olisiko ollut oikein siis palvoa tuota ristiä, jolla Jeesus oli naulittuna ensimmäisenä pitkäperjantaina? Liekö mahdollista palvoa ristiä ilman sillä olevaa Kristusta?

    Pyydän samassa yhteydessä anteeksi sekä blogin ylläpitäjältä että akateemisilta lukijoilta, sillä selvästikään en ole akateeminen luonne enkä edes ”harrastajateologi”. Siksi siis kysyn näin amatööriteologisia kysymyksiä.

    ”Herra kapteeni. Te olette fantastinen”.

    • Emil Anton Says:

      Näillä näkymin jään pois koko liturgiasta. Aiempina vuosina olen kyllä osallistunut ko. hartauteen mutten koskaan ole ajatellut antavani ristille latriaa. Nyt vasta kun luin tästä latriajutusta niin asia tuli akuutimmin ongelmalliseksi.

      En ole missään julistanut blogin toimintapolitiikaksi jännitteistä suhdetta opetusvirkaan, vaikka blogilla kyllä tehdään teologiaa ja teologia yleisesti ottaen on luonteeltaan sellaista että sen suhde opetusvirkaan on usein jossain määrin jännitteinen ja molemmat puolet tunnustavat sen terveeksi. Ongelmat on tuotava esiin diskreetisti ja sopivilla foorumeilla eikä pidä ruveta tekemään mitään suurta julkisuuskampanjaa (vrt. Donum Veritatis ja Ratzingerin, Dullesin yms. kommentaarit siihen).

      Kristuksen kuolema ja ylösnousemus aktualisoituvat sakramenteissa, mutta krusifiksi ei ole sakramentti. Ihan sama problematiikka pätee mielestäni ”Tosi Ristiin”.

      Saat anteeksi! :)

  2. Helena Says:

    En ymmärrä laisinkaan, mikä ongelma ristissä voi olla. Risti on yhtä kuin ristinuhri. Samalla se on Kristuksen merkki – sen tietää jokainen Kristuksen vastustajakin. Hän haluaa tallata ja häpäistä ristin.

    Risti on minulle ollut aina mitä suurimman rakkauden ja kiitoksen kohde. Siihen sisältyy uhri meidän edestämme. Ilman sitä ei ole mitään elämää, vaan loputon kuolema.

    Kumartuminen suutelemaan ristiä on minulle syvimmän kiitoksen ja rakkauden osoitus Kristukselle. Mitään niin kaunista en koskaan saanut kokea luterilaisena.

  3. Joonas Kuosa Says:

    Olen Antonin kanssa samoilla linjoilla siitä että palvonnan siirtyminen objektin kautta Jumalalle ei ole hyvä selitys. Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, vanhan maailman kuvanpalvojat ajattelivat suunnilleen samoin palvomistaan patsaista – ne olivat linkki jumaluuteen, eivät jumala itse. Pääni kestää juuri ja juuri Jeesuksen kuvallisen esittämisen, mutta heti kun mukaan tulee kunnioituksen tai palvonnan elementtejä, homma muuttuu epäilyttäväksi. Selittäessäni parille kristinuskosta kiinnostuneelle maahanmuuttajalle kristinuskon periaatteita olen ottanut ristin kaulastani ja heittänyt sen lattialle, jotta viesti on kyllin selvä.

    • Emil Anton Says:

      Pieni päivitys: kaitselmus hoiti niin, että kirkossamme järjestettiin kaldealaisen riituksen mukainen arabialais-aramealainen pitkäperjantainliturgia roomalaisen liturgian jälkeen. Päätin mennä kaldealaiseen, ja kyllä kannatti! Ei ollut ristinpalvontaa vaan kauniita lauluja, rukouksia, kulkue ja kukkia haudalla ja jännä haudan ali kulkemisen rituaali sekä lopussa kitkerän juoman juomista Jeesuksen tavoin. Upea kokemus, ja muutenkin on taivaanlahja että seurakuntaamme on yhtäkkiä syntynyt irakilaisen alidiakonin ansiosta arabiyhteisö, jolla on säännöllistä toimintaa.

  4. Devonne Says:

    Jos Jeesus nousi ylös kuolleista niin miten ristillä kuoleminen oli sit niin kun uhraus? Ja jos Jeesus kärsi rangaistuksen synneistämme niin eikö hänen olisi pitänyt joutua silloin Helvettiin?

    • Emil Anton Says:

      En ymmärrä, miten ylösnousemus vähentäisi sitä, että ristillä kuoleminen oli uhraus. Päinvastoin ylösnousemuksen valossa apostolit ymmärsivät, että pelkältä pääsiäisenä tapahtuneelta teloitukselta näyttänyt tapahtuma oli itse asiassa pääsiäislampaan uhri, Jumalan Karitsa, joka antoi elämänsä meille.

      Jeesus kärsi rangaistuksen syntiemme takia ja puolesta, mutta ei ”synneistämme” siinä mielessä että sille olisi annettu juridisesti se sama rangaistus, jonka meidän syntimme ansaitsevat. Näin tosin käsittääkseni Calvin ajatteli ja ehkä Lutherkin, ja katolisista kai Hans Urs von Balthsarar, että Jeesus totisesti kärsi helvetin tuskat (hänen ikuisuutensa Jumalana korvaisi helvetin ikuisuuden, tai jotain), mutta se ei ole koskaan ollut enemmistön tulkinta, ei vanhan kirkon eikä katolisen kirkon virallinen opetus.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: