Vähän Suomen historiaa

Tämän viikon torstaina vietetään kansallisrunoilijamme, Vänrikki Stoolin tarinoiden ja Maamme-laulun kirjoittajan Johan Ludvig Runebergin päivää (5.2.). Tämä tarjoaa oivan tilaisuuden luoda katsaus maamme vahvasti kristillisvaikutteiseen historiaan, joka aivan liian usein unohdetaan.

Tiesitkös esimerkiksi, että Runeberg oli pappi? Sitä ei esimerkiksi Wikipedia-artikkeli lainkaan mainitse (ainakaan toistaiseksi – käyköön joku lisäämässä). Runeberg vihittiin papiksi vuonna 1838, ja hän opetti Porvoon kymnaasissa aina papinpuku päällään. Papinpuku näkyy myös useissa Runebergiä esittävissä kuvissa ja veistoksissa.

Kolme lyhyttä kirjaa Suomen historiasta

Tämä artikkeli perustuu kolmeen lyhyeen kirjaan Suomen historiasta. Ne ovat Matti Klingen Lyhyt Suomen historia (Otava 2011), Pekka Tuomikosken Suomen historia kolmessa vartissa (WSOY 2009) ja Eero Ojasen Totinen Suomen historia (Minerva 2014).

Näistä kirjoista olen nyt aloittanut maamme historian opiskelun, ja tarkoitus on lukea seuraavaksi tukevammatkin Suomen historia -opukset. Suosittelen lämpimästi kevyemmistä kirjoista aloittamista, ellei ole jo alan ekspertti. Yhdyn mieluusti Klingen kirjasta kirjoitettuihin myönteisiin arvioihin täällä ja täällä, vaikka Tuomikosken kirja onkin vielä yksinkertaisempi ja siksi kaikkein sopivin ensimmäiseksi lukupalaksi.

Ojasen kirja sen sijaan on aivan erilainen, ei kovin vakavasti otettava, ja allekirjoitankin Turun Sanomien ja Lapin Kansan kriittisenpuoleiset arviot. Tosin siltäkin osin, että välillä kirja myös hymyilyttää. Nyt sitten asiaan ja Suomen historiaa esittelemään, valikoiden tietysti näistä kirjoista tälle blogille kiintoisimpia näkökulmia.

Kalliomaalauksista katoliseen aikaan

Tuomikoski (s. 9) tietää kertoa, että Jean Sibelius löysi Suomen ensimmäiset kalliomaalaukset Kirkkonummen Hvitträskistä vuonna 1911, minkä pohjalta Sibelius myös sävelsi teoksensa Historiallisia kuvia I. Nämä kuvat tarjoavat ikkunoita pitkälti hämärän peitossa olevaan muinaissuomalaiseen sielunmaisemaan.

Sen verran on selvää, että suomalainen oli alusta asti homo religiosus, uskonnollinen ihminen. Ukko oli sään ja ukkosen jumala, Tapio hallitsi metsää, Ahti vesiä, jne. (s. 11-13) Tuomikoski kuitenkin sortuu valistusajan kansallisromanttiseen käsitykseen Lallista pakanauskoisena alkusuomalaisena. Pyhä Henrik oli hänelle vain yksi monista maahan ”tunkeutujista” (s. 15-16).

No, ainakin Tuomikoski pitää historiallisesti uskottavana sitä, että ”tämä englantilainen piispa todellakin sai surmansa Suomessa”. (s. 15) Tuomikoski sivuuttaa kuitenkin kokonaan keskiaikaisen pyhän Henrikin kultin ja puhuu mieluummin siitä, kuinka uskonasiat ovat vieläkin suomalaisille vieraita.

Heikkoa on Tuomikosken esitys myös Turun piispoista, joille hän periaatteessa aivan oikein omistaa kokonaisen luvun (luku 8). Onhan totta, että ”Turun piispat ovat aina olleet eräänlaisia valtakunnan airueita, jotka ovat vaikuttaneet suuresti Suomen historiaan” (s. 30).

Harmi vain, että koko luku ei kerro melkein mitään Turun piispoista (paitsi että Tuomas yhdistetään sotaretkeen ja Arvid Kurki hukkui), vaan jälleen muistellaan Suomen pakanuutta (s. 29) ja sitten jätetään puoli sivua tyhjäksi (s. 30). Tuomikoski olisi voinut lukea Simo Heinisen kirjan aiheesta, kun hän seuraavassa luvussa niin ylistää Heinisen Agricola-kirjaa (molemmista on tarkoitus kirjoittaa tällä blogilla myöhemmin).

Klinge kertoo katolisesta keskiajasta olennaisia Tuomikosken sivuuttamia asioita, kuten sen, että ”kirkolliseen universaalikulttuuriin kuuluneet matkat Avignoniin tai Roomaan paavin kuuriaan sekä varsinkin opintomatkat mannermaan kuuluisiin yliopistoihin, lähinnä Pariisiin, tukivat Suomen henkistä eurooppalaistumista” (s. 23).

Klinge esittelee myös Suomen kirjahistorian komean esikoisen, Missale Aboensen eli vuonna 1488 Suomen hiippakuntaa varten painetun katolisen, latinankielisen messukirjan. Katolinen kirkko siis synnytti Suomen kirjahistorian, samoin kuin tietysti suomalaisen kirjallisuudenhistorian (Pyhän Henrikin legenda).

Agricolasta kreivin aikaan

Tuomikoski antaa Mikael Agricola-luvulle paljon tilaa ja siteeraa mm. Abckirian (”joka oli aapisen ja katekismuksen yhdistelmä”) upeaa johdantoa. Hän toteaa myös, että aapinen sisältää luterilaisille yllätyksen: ”sakramentteja olikin kolme!” (s. 34) Ripillä on paikkansa kasteen ja ehtoollisen välissä, mikä osoittaa uskonpuhdistuksen olleen vaiheittanen prosessi.

Klinge puolestaan toteaa Agricolan korostaneen jatkuvuutta katolisuuteen ”pitämällä tuomiokirkossa traditionaalisen piispanmessun” ja laatimalla ensyklopedisen Rukouskirjan (1544), ”joka osoittaa vanhan katolisen tradition suurta voimaa ja siten Agricolan reformatorisen toiminnan huomattavaa maltillisuutta” (s. 28).

Eero Ojanen esittää asian koomisella tyylillään seuraavasti:

”Tosin tässä välissä meillä oli myös uskonpuhdistus, joka nyt on viety loppuun ja puhdistettu pois. Uskonto on jo niin puhdasta, että uskonpuhdistuksesta ei enää puhuta, vaan koko sana on poistunut. Nyt puhutaan reformaatiosta, joka on poliittisesti huomattavasti korrektimpi termi ja kuvaa paremmin sitä, että oikein ymmärrettynä ja loppuun asti puhdistettuna luterilaisuuskin on yksi katolisen uskon ilmentymä.” (s. 179-180)

Sitten tullaan yhteen mielenkiintoisimmista Suomen historian vaiheista. Kun reformaation toimeenpannut kuningas Kustaa Vaasa kuoli, hänen poikansa saivat kukin osansa valtakuntaa. Suomi annettiin Juhana-herttualle, joka haki vaimokseen Puolan kuninkaan Sigismund II:n sisaren Katariina Jagellonican, joka oli tietysti katolilainen. He asettuivat Turun linnaan, joka koki heidän aikanaan 1560-luvulla kultakautensa

Lopulta Juhana nousi koko valtakunnan kuninkaaksi, Juhana III:ksi. Hänen ajaltaan on peräisin myös Suomen vaakuna. Juhana III yritti palauttaa Ruotsin valtakunnan Rooman yhteyteen siinä kuitenkaan onnistumatta. Juhanan ja Katariina Jagiellonican poika Sigismund kastettiin katolilaiseksi, ja hän nousi katolisen Puolan lisäksi myös luterilaisen Ruotsin valtakunnan kuninkaaksi! (Klinge s. 31, Tuomikoski s. 37-38)

Seuraava katolilaisittain poikkeuksellisen kiintoisa hahmo on Ruotsin kuningatar Kristiina, jonka kuva komeilee ensimmäisen kokonaan suomenkielisen raamatunkäännöksen, vuonna 1642 julkaistun Raamatun alkulehdillä. Kristiinan aikana perustettiin Turkuun akatemia eli yliopisto. Lopulta Kristiina kääntyi katolisuuteen, luopui kruunusta ja muutti Roomaan! (Klinge s. 35)

Yliopistoa ei kuitenkaan perustanut Kristiina vaan kreivi Per Brahe, jonka aika oli Suomessa ”kreivin aikaa”. Suomalaismielinen Brahe perusti myös mm. Raahen (eli Braahen!), Kajaanin, Savonlinnan, Hämeenlinnan ja Lappeenrannan kaupungit. (Tuomikoski, s. 48) ”Suomen yliopiston” ylioppilaiden valtaosasta tuli pappeja, ja sillä oli suuri merkitys sivistyneistön muodostajana ja kirjallisen kulttuurin juurruttajana. (Klinge s. 39)

Klinge puhuu erikoisesti ”Suomen yliopistosta” ja muistaa mainita sen olevan nykyään Helsingin yliopisto, mutta alkuperäistä nimeä Kuninkaallinen Turun akatemia hän ei jostain syystä käytä. Onko Klingellä jotain Turkua vastaan?

Sama tendenssi tulee ilmi vielä vahvemmin siinä, että Klinge kokee tarpeelliseksi sanoa jopa kolmeen otteeseen (s. 42, 56, 60), että Suomen pääkaupunki keskiajalta aina 1800-luvulle asti oli Tukholma (eikä siis Turku). Toki Suomi oli osa Ruotsia, jonka pääkaupunki oli Tukholma, mutta silti väite kuulostaa oudolta. Eihän nytkään kukaan sanoisi, että Varsinais-Suomen pääkaupunki on Helsinki!

Kinkereistä 2000-luvulle

Puhdasoppisen luterilaisuuden kaudella papisto opetti suomalaiset lukemaan. Papit jakoivat kansalle hengellisen ravinnon lisäksi myös uusinta tieteellistä tietoa. Kinkerilaitosta voidaan pitää suomenkielisen sivistyksen kivijalkana. Kinkereillä tuli joka iikan osata Katekismuksen kristinoppi. (Tuomikoski, s. 57-60)

1809 Suomi siirtyi Venäjän haltuun ja sai autonomisen aseman. Tällöin alettiin myös toden teolla etsiä suomalaista kansallisidentiteettiä. Runeberg löysi sen kesä-Suomen järvi- ja metsämaisemasta, joka herättää moraalisia ja uskonnollisia tunteita. Juuri tätä visiota edustaa kansallishymnimme, Maamme-laulu. (Klinge, s. 66-68)

1900-luvun alussa Suomi antoi maailman ensimmäisenä maana äänioikeuden naisille (Klinge, s. 88-90). Sitten tulivat tietysti maankuulut talvi- ja jatkosota, jotka noussevat suomalaisten historiallisessa muistissa ensimmäiselle sijalle. Harvoin kuitenkaan puhutaan siitä, että jatkosota oli Suomen hyökkäyssota, jossa Natsi-Saksan kanssa veljeytyneet joukot marssivat vanhojen rajojen yli Venäjän puolelle. Surullinen on myös Lapin sota. (Tuomikoski, s. 111-115)

Vaikka talvisodan ihme onkin yksi maamme kunniakkaimmista muistoista, Suomen historia on jotain paljon enemmän ja paljon suurempaa kuin pelkkä sota- ja poliittinen historia, joihin nykyajan historiankirjoitus usein painottuu. Kun lähestymme Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa ja reformaation 500-vuotismuistoa (molemmat vuonna 2017), on hyvä pitää mielessä myös Suomen katolis-luterilainen sivistyshistoria.

Klinge päättääkin teoksensa erinomaiseen yhteenvetoon (josta huomattava eritoten viimeinen lause):

”Ruotsin ajan traditio on syvällä Suomen rakenteissa, yhteiskuntamuodossa ja käsitemaailmassa. Suuriruhtinaskunnan ajan ja myöhempien Venäjäsuhteiden perinne elää siinä, että Suomessa ajatellaan kansainvälisesti ja realistisesti. Tasavallan ajan traditioon kuuluu sodissa ja vaikeuksissa osoitettu sitkeys, uhrimieli ja tiukan paikan yksimielisyys. Kaikkia näitä piirteitä voidaan kuitenkin pitää sen yleisen eurooppalaisen yhteiskunnallisen ja moraalisen kulttuurin osina, johon Suomi on kuulunut lähes tuhat vuotta.” (s. 159)

Matti Klinge Lyhyt Suomen historia  95103505329789524928779

Explore posts in the same categories: Keskiajan Suomi, Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomalainen kulttuuri

Avainsanat: ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: