Heikki Räisänen ja prinsessa Victoria

Heikki Räisäsen muistelmateos Taistelua ja tulkintaa oli kyllä yksi tämän vuoden antoisimmista lukukokemuksista, ja siitä riittää mielenkiintoista kerrottavaa vielä kolmanteen postaukseen.

Kirjasta selvisi paljon sellaista Räisäsen urasta, mistä en aiemmin tiennyt yhtikäs mitään. En tiennyt Räisäsen aktiivisesta ajasta Teologisen Aikakauskirjan toimituskunnassa ja Vartijan päätoimittajana, hänen mukanaolostaan Uusi testamentti nykysuomeksi -käännöksessä (joka osaltaan vauhditti vuoden 1992 kirkkoraamattukäännöstä) sekä bibliodraamassa, jota hän vei uusiin suuntiin eksegeettisellä tietämyksellään ja luovuudellaan.

En myöskään tiennyt Räisäsen merkittävästä vaikutuksesta teologisen tiedekunnan professorivalintoihin. Mielenkiintoinen tieto oli se, että Räisänen kirjoitti konsistorille ja puolsi tiedekuntaneuvostoa vastaan Miikka Ruokasen valintaa dogmatiikan professoriksi. Hän teki näin akateemisin perustein; Ruokasen omaa teologiaa (joka ajallaan päässee tarkempaan käsittelyyn tällä blogilla) kohtaan Räisänen on esittänyt terävää kritiikkiä. (s. 213–214)

Tapaus harmitti ekumeniikan professori Tuomo Mannermaata, jonka suhtautuminen Ruokaseen oli kielteinen. Räisänen toimi tiedekuntaa (ja epäsuorasti Mannermaata) vastaan myös etiikan ja uskonnonfilosofian professuuria täytettäessä. Tällöinkin Räisäsen valituksella oli vaikutusta ja oppituolin sai Mannermaan sijasta Simo Knuuttila, jonka urasta tulikin ”menestystarina” (s. 211).

Mannermaa taisi katkeroitua Räisäselle, ja se lienee osaltaan vaikuttanut näiden kahden professorin väliseen ”kirpeään debattiin” Teologisessa Aikakauskirjassa (TA).

Räisänen vs. Mannermaa

Räisänen ja Mannermaa olivat debatoineet jo viime viikolla mainitun kuuluisan raamattuluennon jälkeen, mutta ikimuistoinen kahden professorin kirjallinen debatti syttyi TA 4/1985:ssä ja jatkui viidessä numerossa. Kari Latvus on luonnehtinut sitä näin: ”Uskomaton sarja pitkiä, petiitillä painettuja artikkeleita: pieni fontti ja olematon rivinväli, tarkoitettu siis vain asiaan vihkiytyneille.” (s. 264)

Räisänen tunnustaa muistelmakirjassaan jälkeenpäin, ettei ole erityisen ylpeä omasta osuudestaan. Väittelyssä mentiin henkilökohtaisuuksiin kyseenalaistamalla vastapuolen asiantuntemus. Mannermaa tosin aloitti väittelyn heti värittyneellä sävelellä. Räisänen sanoo olevansa iloinen siitä, että Mannermaan seuraaja ekumeniikan professorina, Risto Saarinen, on arvioinut Räisäsen työtä päinvastaisesti kuin edeltäjänsä. (s. 264)

Debatin ydinongelma keskittyi Mannermaan kysymykseen ”katedraali vai kiviraunio?” – Mannermaan mukaan Raamatun maailma on kuin keskiaikainen katedraali, mutta Räisänen tekee siitä kiviraunion. Räisänen esitti vastauksessaan James Dunniin ja Ernst Käsemanniin vedoten, että Uuden testamentin kaanon ei luo pohjaa kirkon ykseydelle vaan tunnustuskuntien moninaisuudelle. (s. 265)

Räisänen ei hyväksy puhetta kivirauniosta vaan ottaa esiin kolmannen vaihtoehdon: Uusi testamentti koostuu joukosta pieniä kappeleita, jotka ovat strukturoituja, mutteivät saman mallin mukaan. Katedraali syntyi myöhemmin, kun kappelit siirrettiin sivuhuoneiksi suureen temppeliin. Päälaiva muistuttaa Johanneksen kappelia, kun taas vanhin juutalaiskristillinen kappeli jäi katedraalista kokonaan ulos. (s. 266)

En uskalla vielä kommentoida tätä debattia tarkemmin ennen kuin luen sen joskus alkuperäisenä ja kokonaan. Aihe on erittäin mielenkiintoinen ja viime viikolla mainitulla ”katolisella mallilla” voisi olla siihen paljonkin sanottavaa. Mutta en vielä tunne tarpeeksi Mannermaan ajattelua, häneenkin palataan myöhemmin tällä blogilla. Käsittelyyn pääsee ajallaan myös Mannermaan oppilas Sammeli Juntunen, joka on jatkanut debattia omissa kirjoissaan (s. 267).

Räisäsen kanssa peistä ovat vääntäneet monet muutkin, sekä TA:ssa (esim. Jari Jolkkonen perisynnistä) että muilla foorumeilla (esim. Lasse Marjokorpi Uudessa Suomessa). Monet vastaväittäjät tulevat herätysliikepiireistä, kärjessä kenties Suomen teologisen instituutin (STI) tutkija Timo Eskola.

Räisänen vs. Eskola

Räisäsen ja Eskolan väliseen vääntöön on kiinnitetty tällä blogilla ennenkin huomiota (viimeksi tässä) – Räisäsen sanoin Eskola on ”pörrännyt” hänen kimpussaan parikymmentä vuotta (s. 417).

Räisänen kutsuu Eskolaa erityisen innokkaaksi (s. 263), mutta Eskolan esittämistä analyyseistä Räisänen ei ole kovin innoissaan: ”toisen ajatuksia selostetaan vähän sinne päin, mikä johtaa outoihin vääristymiin” (s. 330).

Eskolan kirjat Tulkinnan kahleissa ja sen englanninkielinen vastine Beyond Biblical Theology saavat Räisäseltä kritiikkiä vääristelystä, liioitteluista ja virheistä niin muistelmateoksessa kuin uusimmassa TA:n numerossakin (5–6/2014).

Räisänen myöntää pari Eskolan (ja muiden) osoittamaa ongelmaa, mutta kuten myös Eskolan engl. kirjan arvioinut prof. Vernon Robbins on huomannut, Eskola ”polarisoi esityksen tavalla, joka saa lukijan koko ajan epäilemään, ovatko kuvaukset tarkkoja ja reiluja”. (s. 419)

Eskola on nyt aika vaikean paikan edessä, kun hänen analyysiensä kohde on vielä elossa ja pystyy kritisoimaan väärinymmärryksiä ja vääristelyjä. Räisänen näyttää vieneen toistaiseksi pidemmän korren.

Eskola voi toki yrittää vastata, ja joka tapauksessa häneltä on vielä tulossa englanninkielinen versio tähänastisesta päätyöstään Uuden testamentin narratiivisesta teologiasta. Jää siis nähtäväksi, mihin Eskolan rahkeet kansainvälisellä areenalla vielä riittävät.

Toisin kuin Eskola, Räisänen on jo päätyönsä tehnyt, ja hänen akateemista uraansa voidaan nyt arvioida kokonaisuudessaan. Seuraavassa esittelenkin muutamia hänen kiistattomista meriiteistään kansainvälisenä huippueksegeettinä.

Markus ja Paavali

Jo graduaikanaan Räisänen oli kiinnittänyt huomiota Markuksen evankeliumin Messias-salaisuuteen, joka on tunnettu aihe Uuden testamentin tutkimuksessa. Tästä aiheesta Räisänen julkaisi ensin suomen-, sitten saksan- ja lopuksi englanninkielisen tutkimuksen. Näistä viimeisin ja ”lopullisin” (The Messianic Secret in Mark’s Gospel) ilmestyi vuonna 1990.

Räisäsen työ otettiin kansainvälisesti erittäin myönteisesti vastaan. Esimerkiksi Quentin Quesnell arvioi Catholic Biblical Quarterly -lehdessä: ”Jokaisen, joka haluaa ymmärtää Markusta, pitäisi käydä läpi kaikki Räisäsen pohdinnat ja havainnot. Ne ovat aina ajattelemisen arvoisia, silloinkin kun joutuu olemaan eri mieltä, ja ne ansaitsevat aina vakavan vastauksen.” (s. 162)

Räisäsen oman arvion mukaan hän on ”kohtuullisen uskottavasti osoittanut, millaiset evankeliumin tulkinnat eivät käy” (s. 164). Sen sijaan hän ei aihetta tutkittuaankaan päässyt oikein selvyyteen siitä, mistä Markuksen Messias-salaisuudessa varsinaisesti on kysymys (s. 158).

Messias-salaisuus ei vaikuttanut niin keskeiseltä kuin oli oletettu, salaisuus vaihtui välillä erikoisesti messiaaniseen avoimuuteen. Räisänen löysi siis niitä kuuluisia ristiriitoja. Mutta kuten eräs arvioija sanoi, tekstit tuntuivat ohjaavan häntä eikä toisinpäin. (s. 158–159)

Mielenkiintoista tässä on se, miten Räisänen on ollut kaikessa ristiriitojen analysoimisessakin avoin kritiikille ja muuttanut sen johdosta käsityksiään ja lähestymistapaansa. Sivulla 161 Räisänen kertoo lähestymistapansa muutoksesta englanninkielisessä versiossa:

”Näkemykseni tradition ja redaktion suhteesta – siitä, mitä Markus oli saanut traditiosta ja mitä hän oli itse muuttanut tai lisännyt – oli jonkin verran muuttunut saamani kritiikin johdosta ja varsinkin siksi, että olin tällä välin joutunut pohtimaan Paavalin tekstien ristiriitaisuuksia. Enää en rohjennut tehdä yhtä suoria päätelmiä tekstin syntyvaiheista ajatuksellisten jännitteiden perusteella. Markus oli saattanut lisätä tekstiin myös keskenään ristiriitaisia elementtejä.”

Mainittu Paavali-linkki viittaa tietysti kirjaan Paul and the Law, josta on niin ikään kaksi versiota, ensimmäinen (1983) ja toinen (1987) laitos. Tässäkin prosessissa Räisänen otti vastaan kritiikkiä ja korjasi päätelmiään. Sitaatti sivulta 189:

”Olen tähdentänyt, että Paavalin ajattelu on prosessissa. Kirjan ensimmäisessä painoksessa etsin selitystä lähinnä psykologisista tekijöistä. Toisessa (…) totean kuitenkin epäjohdonmukaisuuden johtuvan perimmältään siitä, että apostolin käsittelemä ongelma on mahdoton ratkaista. Paavali yrittää yhtaikaa tehdä oikeutta sekä juutalaiselle traditiolleen että uudelle kokemukselleen kristittyjen parissa. Yritys pitää samanaikaisesti voimassa toisaalta raamatullinen Israel-keskeinen lakihurskaus ja toisaalta vakaumus, että Kristus merkitsee sekä lain että Israelin erityisaseman loppua, johtaa väistämättä ristiriitoihin.”

Räisäsen mielenkiintonen havainto hänen Paavali-tutkimuksestaan on se, että katoliset kollegat ovat suhtautuneet siihen evankelisia suopeammin. Teologisesti orientoituneille luterilaisille Paavalin opetus uskonvanhurskaudesta on kaikki kaikessa, katolilaisilla on asian suhteen vähemmän dogmaattisia ennakkoluuloja. Münsterin katolisten eksegeettien mukaan Räisäsen työllä on ollut valtava merkitys ekumeeniselle keskustelulle Paavalista. (s. 204)

Muistelmista käy ilmi, kuinka monet maailman johtavat teologit, sekä ystävät (erityisesti E. P. Sanders) että kriitikot, ovat arvostaneet Räisäsen kirjoja ja nauttineet niiden luettavuudesta. Jos Räisäsen muistelmateoksesta pitää jotain kriittistä sanoa, se on ehkä se liiallinen huomio ja tila, joka hänestä kirjoitetuille positiivisille arvioille annetaan. Toisaalta kukaan ei voi kaiken tämän luettuaan kiistää Räisäsen arvoa maailmanlaajuisesti arvostettuna huippututkijana.

Koraani ja mormonit

Jos Räisäsellä on ollut ekumeenista merkitystä, niin sama pätee kenties yllättäen myös uskontojenväliseen dialogiin. Räisänen on ehtinyt kaikenlaista – hän on tutkinut Raamatun lisäksi muitakin pyhiä kirjoja, erityisesti Koraania ja myös mormoniprofeetta Joseph Smithin raamatunkäännöstä.

Räisänen julkaisi jo 1970-luvun alussa lyhyet tutkimukset Koraanin Jeesus-kuvasta ja predestinaatiokäsityksestä. Hän törmäsi kirjallisuutta tutkiessaan usein ”kotiin päin vetämisen” ilmiöön: ”Kun Allah eksyttää kenet tahtoo, hän on mielivaltainen despootti, mutta kun Jahve paaduttaa kenet tahtoo, kysymys on majesteettisesta pyhyydestä.” (s. 145)

Tämäntyyppiset Räisäsen kriittiset huomiot (joita riittää runsaasti ja pitkäksi aikaa pohdittavaksi!) ovat aivan valideja ja vakavasti otettavia, vaikka kuinka ei tykkäisi siitä, että hän tuo aina esiin ristiriitoja ja ongelmia. Paljon on meillä jokaisella joka tapauksessa opittavaa ja parannettavaa, ei vähiten ”reilussa pelissä”, jota Räisänen usein peräänkuuluttaa.

Räisänen on toivonut tietysti Koraanin historiallis-kriittistä tutkimusta, minkä mahdollisuudesta muslimit ovat väitelleet. Ehkä yllättäen muslimeilta on tullut positiivista palautetta Räisäsen teoksista (ks. s. 145–149). Sama pätee myös mormoneihin, jotka innostuivat sen verran Räisäsen TA-artikkelista ”Joseph Smith ja Raamattu”, että kustansivat hänelle matkan Tukholman tuolloin vastavalmistuneeseen mormonitemppeliin. (s. 355)

Heikki Räisänen ja prinsessa Victoria

Heikki Räisäsen muistelmia käsittelevä artikkelisarja saa nyt päätöksensä. Räisäsen käsittely ei kuitenkaan pääty, sillä kirja on inspiroinut lukemaan hänen muutakin tuotantoaan, johon palataan myöhemmin.

Muistelmakirjan saldona on tosiaan vähintäänkin sen tajuaminen, kuinka kova nimi Räisänen on ollut ja on maailmanlaajuisessa teologisessa tutkimuksessa. Kaikesta ei tarvitse tykätä eikä kaikkea hyväksyä, mutta paljon voi silti oppia, ja painavaa ajateltavaa saa joka tapauksessa.

”Yksi maallikon kommentti erään tilaisuuden jälkeen on erityisesti jäänyt mieleen: joku ahdistuu aina. Yhdet ahdistuvat, jos aroista asioista puhutaan; toiset ahdistuvat, jos niistä ei puhuta.” (s. 254)

Mutta miten ihmeessä mikään tästä liittyy prinsessa Victoriaan? No, sivulta 385 alkaen Räisänen kertoo saamistaan palkinnoista ja tunnustuksista. Kunnioitettavin ja samalla hauskin on seuraava juttu (s. 388–389), joka saa loppusilauksena ja -kevennyksenä päättää tämän kirjan käsittelyn:

”Alkuvuodesta 2006 sain postia Tukholmasta. Olin samana keväänä menossa kaupunkiin pienimuotoiseen teologikokoukseen ja luulin kirjeen koskevan sitä. Puolihuolimaton vilkaisu paljasti, että tulossa oli juhlaillallinen, asuna frakki. Mitä ihmettä, en lähde tuon takia raahaamaan juhlatamineita, tuumin ja olin vähällä heittää kirjeen roskiin. Onneksi katsoin tarkemmin.

Kirje ei ollutkaan teologikokouksen järjestäjiltä, vaan Ruotsin kuninkaalliselta kaunokirjallisuusakatemialta. (…) Kirje kertoi, että minulle oli myönnetty Gad Rausing -palkinto, 800 000 Ruotsin kruunua. Palkinto oli otettava henkilökohtaisesti vastaan akatemian juhlakokouksessa maaliskuussa.

Tätä varten kannatti jo pakata isävainaan frakkikin. Tuijotin palkintosummaa silmät pyöreinä. (…) Kesämökkilainan sai maksettua, ja sukanvarteenkin jäi pahan päivän varaa.

En ollut koskaan kuullut Gad Rausing-palkinnosta, ja uusi asia se olikin, jaettu ensi kerran vuonna 2003. Palkinto oli tarkoitettu pohjoismaisille humanisteille tunnustuksena merkittävästä tieteellisestä työstä, joka jotenkin liittyi historiaan. (…)

Palkinnonjakotilaisuus oli juhlava. Yleensä jakajana toimii kuningas, joka on akatemian suojelija. Tällä kertaa hän oli kuitenkin matkoilla. En pannut pahakseni. Oli mieluisaa vastaanottaa kunniakirja viehättävän kruununprinsessa Victorian kädestä.”

Taistelua_ja_tulkintaa

Explore posts in the same categories: Eksegetiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Suomalaiset teologit

Avainsanat:

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

4 kommenttia : “Heikki Räisänen ja prinsessa Victoria”

  1. Matti Taneli Says:

    Hei Emil,

    Kirjoitit kyllä taas tasapuolisen arvion. Olen itse lukenut muistaakseni lähes kaikki Räisäsen teokset. Hän todellakin
    inspiroi (!) minua silloin jo nuorena, Joskus hänen kirjansa
    jonkun verran hämmensivät, vaikka toisaalta olin lukenut
    uskontotieteessä paljon radikaalimpia tutkimuksia Jeesuksesta
    ja alkuseurakunnasta. Se, mikä on erityisen hienoa ja
    poikkeuksellista erittäin kovan tason teologisten tutkimusten
    lisäksi on se, että Räisäsen kanssa on helppo olla myös eri mieltä.
    Hän on varsin suvaitsevainen ja miellyttävä persoona.
    Itsekään en kannata esimerkiksi hänen näkemystään kolminaisuusopista.
    Mutta Emil, mitä sanot siihen, kun totesin, että teologia
    tieteenä elää ihan omaa elämäänsä ja sillä on aika vähän
    yhtymäkohtia perususkovaisen elämään. Harva näitä kirjoja
    lukee kovin hyvin ja harva lukee Sinunkin sofistikoituneita
    ajatuksiasi (harmi). Kiitos Sinulle niistä.

    ystävällisesti Matti

    • Emil Anton Says:

      Kiitos Matti!

      Totta, täytyy tehdä teologiasta kiinnostavaa ja relevanttia, siinä on tehtävää loppuelämäksi! Ja pitää mainostaa enemmän;)

  2. MikkoL Says:

    Koska sinulla, Emil, on autoritatiivinen turvallinen isä Vatikaanissa, sinun voi olla vaikea sisäistää Lutherin kirkon huoli, kun auktoriteetiksi nostettu Raamattu tahdotaan tehdä ei-auktoriteetiksi ja ateistinen humanismi tuoda sen sijalle proestanttisen kirkon määrääväksi tekijäksi. ”Kaikkihan me koulutetut eksegeetit ja systemaatikot tiedämme, että Jeesuksen ruumis mätäni siinä missä meidänkin, eikä tämän elämän jälkeen ole mitään. Tässä se on.” Tästä syystä Heikin SK haastattelu ja siihen liittyvä debatti synnyttivät STI:n jota teologisen ex dekaani kutsui ”heikkojen paikaksi” jotka eivät uskalla ottaa vastaan totuutta: ei ole Jumalaa, joka voisi Jeesuksen herättää kuolleista, saati meitä muita ihmisiä.

    Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielulleen vahingon?


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: