Pyhä isoisoisoäitini

Jatkan emerituspiispojen kirjojen parissa ja siirryn nyt Lapuan emerituspiispaan Yrjö Sariolaan, joka sattuu olemaan myös isoenoni eli äitini eno, isoäitini pikkuveli. Sariola syntyi vuonna 1932 ja toimi Lapuan piispana 1974–1995. Hän väitteli vuonna 1968 tohtoriksi homiletiikasta, ja hän on kirjoittanut paljon saarnan ja jumalanpalveluksen teologiaan liittyviä kirjoja.

Tässä artikkelissa lähtökohtanani on kuitenkin henkilökohtaisempi kirja nimeltään Polun kulkijat – ihmisiä elämäni varrelta (Päivä 2003). Kirjassa Sariola kertoo mm. Laukaan kotiseutututkijasta Eino Kautosta, pianonsoitonopettajastaan Dmitry Hintzestä ja hengellisestä äidistään, evankelista Martta Oeschistä.

Kirjan ensimmäinen luku Ninni Stenrothista nousee kuitenkin ylitse muiden – ainakin minulle. Ninni oli Yrjön (”Ykin”) ja isoäitini Salmen isoäiti, siis minun isoisoisoäitini. Olen vakuuttunut siitä, että hän oli pyhä, ihka aito suomalainen luterilainen pyhimys. Käsitykseni kristallisoitui, kun luin hänestä Ykin kirjasta (s. 9–43).

Hämmästelen Ninni-mummin rajatonta rakkauta, vilpitöntä uskoa, nöyryyttä, iloa, rauhaa ja optimismia. Kaikki nämä piirteet tulevat esiin Ykin kirjassa siteeratuista teksteistä kuin pyhimyselämäkerrasta konsanaan. Miltä maailma näyttäisi, jos jokaisella olisi ainakin yksi tällainen ihminen lähellään?

Tämä on tarina pyhästä isoisoisoäidistäni.

Pormestarin tytär, pastorin morsian

Ninni Stenroth ei alun perin ollut nimeltään Ninni eikä Stenroth. Kuopion pormestarin Karl Fabritiuksen ja hänen vaimonsa Alman perheeseen syntyi kolmantena lapsena Alma Hildur Ingeborg Fabritius 18.2.1875.

Mikään kolmesta nimestä ei kuitenkaan kelvannut tyttöselle, vaan hän itse halusi, että häntä kutsutaan Ninniksi. Fabritiukset olivat pappissukua, Ninnin isoisä oli Ilomantsin kappalainen ja hänen isänsä oli kyvykäs virkamies, joka edusti Kuopiota valtiopäivillä ja osallistui mm. vuoden 1886 kirkolliskokoukseen, jossa hyväksyttiin ns. Lönnrotin virsikirja.

Ninnin isä oli neljä vuotta kuvernööri Alexander Järnefeltin lähin työtoveri, ja Ninni ystävystyi nuoruudessaan Aino Järnefeltiin, josta tuli Jean Sibeliuksen puoliso Aino Sibelius. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin Ninni lähetti Ainolle lahjaksi kutomansa hartiahuivin.

Vuonna 1888 Kuopion suomalaisen tyttökoulun opettajaksi tuli Minna Stenroth, josta tuli niin ikään Ninnin ystävä. Vuonna 1892, kun Ninni oli aloittanut opinnot Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa, hän kirjoitti kirjeen Minnalle. Yrjö Sariola kommentoi, että kirjeestä ”huokuu sydämellisen nöyrä usko Jeesukseen”.

1800-luvun lopun harras kieli voi ensin tuntua 2000-lukulaisesta oudolta ja vieraalta, mutta pian käy ilmi, että kyse on vain puhtaasta vilpittömyydestä, ei mistään hurskastelusta. Ihmeellisintä on se, että kirjoittaja on vasta 17-vuotias nuori:

”Voi, Minna rakas, kuinka paljon armoa ja rakkautta olen näinä kolmena viikkona Herralta saanut kokea. Kuinka Hän on aina ollut valmiina auttaen, virkistäen, lohduttaen, nuhdellen, rangaisten, aina sen mukaan, mitä olen tarvinnut. Kun oikein ajattelen tätä aikaa, niin en voi muuta kuin kiiruhtaa Jeesuksen jalkain juureen ja lähettää Hänelle sydämeni hartaat kiitokset kaikesta Hänen armostaan.”

Kirjeestä käy ilmi myös rakkauden kaksoiskäskyn toinen puoli, suhde lähimmäisiin. Sariolan mukaan tämä kertoo jotain ”hyvin tyypillistä isoäitini suhtautumisesta toisiin ihmisiin”:

”En tiedä kuinka olen aina niin iloinen koululla. Olen jo niin tuttu kaikkien jatkolaisten kanssa. Eräänä päivänä joku kysyi minulta, josko olen käynyt tyttökoulun Helsingissä, kun niin hyvästi tunnen heitä kaikkia. Ihmettelevät kuinka aina olen niin iloinen; kuinka en olisi kun kaikki ovat niin ystävällisiä minua kohtaan.”

Ninni mainitsee myös Minnan isän, Laukaan rovastin Otto Adolf Stenrothin, joka oli juuri Helsingissä. ”Ja nythän isäsikin, Minna rakas, on täällä. Ainoastaan tuo tieto jo, että hän on täällä Helsingissä, täyttää sydämeni ilolla.” Kirjeessä ei mainita Minnan pikkuveljeä Osvaldia, mutta epäilemättä he tunsivat jo, sillä jo seuraavana vuonna he menivät keskenään naimisiin.

Osvald Stenroth seurasi isänsä jalanjälkiä, hänet vihittiin papiksi 28.12.1893 ja hän sai virkamääräyksen isänsä apulaiseksi Laukaan seurakuntaan. Kaksi päivää myöhemmin Ninni muutti Laukaaseen, ja seuraavana päivänä, vuoden viimeisenä, vietettiin häitä. Nuoripari asettui asumaan Pellosniemen pappilaan, joka oli ollut Laukaan kirkkoherrojen asuinpaikka jo vuodesta 1608

Avioparin elämää ja punainen uhka

Heti seuraavana vuonna eli 1894 syntyi Osvald  ja Ninni Stenrothin esikoinen Elsa, Yrjön ja Salmen äiti, minun isoisoäitini. Vuonna 1897 Osvald sai valmiiksi pastoraaliväitöskirjansa jumalanpalveluksen synnintunnustuksesta (Confiteor-momentti evankelis-luterilaisessa jumalanpalveluksessamme), ja se hyväksyttiin ”korkeimmalla kiitoksella”.

Osvald sai papinviran Heinolasta, ja perhe muutti sinne. Lapsia tuli tiheään tahtiin, lopulta yhteensä yksitoista. Vuonna 1911 päätettiin, että lasten sukunimi suomennettaisiin Salmenkiveksi, mutta Ninni ja Osvald pysyivät Stenrotheina.

Ninnin ja Osvaldin koti Heinolassa oli Osvaldin Heinolaan muuttaneen serkun Fannyn kertoman mukaan ”soiton ja laulun tyyssija”. Hän lisäsi, että ”vanhempien siunaus lepää nuoressa polvessa tämän sisäisesti rikkaan kodin yllä”. Heinolan kaupungin historian mukaan monet löysivät pappilasta ”tarvitsemansa avun niin hengellisessä kuin aineellisessakin hädässään”.

Vuonna 1905 ilmestyi Osvaldin suomennos Augustinuksen Tunnustuksista, ja vuonna 1928 ilmestyi niin ikään Osvaldin kääntämänä Apostolisten isien kirjat sekä eräitä muita vanhimman kristillisen kirjallisuuden tuotteita Uuden testamentin ulkopuolelta (STKSJ XVII). Nämä olivat ensimmäiset suomennokset näistä klassikoista, ja työtä tuki mm. piispa Jaakko Gummerus.

Osvald valittiin Heinolan kirkkoherraksi, ja Heinolan pitäjän historian mukaan hän oli ”viimeinen pitäjän kirkkoherra, jolle maksettiin palkka pääasiassa viljana ja voina”. Stenroth muistettiin tiukkana pappina; historiikin kirjoittaja Jorma Wilmi kertoo, kuinka vanha kansa muisteli ankaran kirkkoherra ”Teenruutin” oppia.

Heinolan aikaan sijoittuu myös Ninnin elämän ehkä vaikein tapahtuma. Se liittyy punaisten ja valkoisten taisteluun Heinolasta 1918. Punaiset valtasivat Heinolan 21.2., ja kirkonkylän he miehittivät 21. maaliskuuta. Tässä vaiheessa oli selvää, että punaiset tekisivät pian tarkastuskäynnin pappilaan.

Perheen ystävät tulivat hakemaan Osvaldin turvaan: hänet peiteltiin rekeen, ja Ninni antoi hänen mukaansa evästä. Ninni ei saanut tietää, mihin Osvald vietäisiin. ”Reen kadotessa yön pimeyteen pelko ja tuska valtasivat Ninnin. Hän soitti koko yön flyygeliä. Aamun koittaessa hän teki peiliin katsoessaan havainnon: hänen mustat hiuksensa olivat yön aikana harmaantuneet pelosta.”

Aamulla punaiset tulivat pappilaan. 43-vuotias Ninni otti yhdeksän kuukauden ikäisen kuopuksensa Eeron syliinsä.

”Sotilaat esiintyivät uhkaavasti ja kyselivät, missä kirkkoherra on. Kun he eivät saaneet sitä tietää, he vihapäissään särkivät huonekaluja, rikkoivat patjoja ja tyynyjä ja heittivät höyhenet ulos ikkunoista ruusupensaisiin. (…) Perimätiedon mukaan Ninni selvitti tilanteen rauhallisella suhtautumisellaan ja äitiydellään, niin ettei ’hirveitä’ tapahtunut. Uhkaava tilanne laukesi, ja Osvaldkin pääsi aikanaan palaamaan kotiin.”

Mummi ja jälkipolvet

Vuonna 1920 Ninni ja Osvald pääsivät muuttamaan takaisin Pellosniemen pappilaan Laukaaseen, kun Osvald sai sieltä kirkkoherran viran. Tässä vaiheessa lapset alkoivat jo hajaantua aloilleen, ja Pellosniemestä tuli pian kolmen sukupolven koti. Ninni otti uudet perheenjäsenet sydämellisesti vastaan. Otto-poikansa morsiamelle Enni Meurmanille Ninni kirjoitti 1930-luvun alussa:

”Lämmin kiitos sinulle ensimmäisestä kultaisesta kirjeestäsi meille Oton vanhemmille. Kuinka iloitsemme siitä, että saamme vastaanottaa sinut suureen joukkoomme. Vaikka meillä on niin monta tytärtä ja poikaa, saa jokainen uusi joukkoon liittyvä saman mielenkiinnon ja rakkauden osakseen. Niinpä tahdomme sinuakin, Enni, lämpimästi rakastaa ja toivomme sinun tulevan onnelliseksi Oton kanssa.”

Jos Ninni oli anoppi taivaasta, niin sama päti hänen isoäitiyteensä. Ninni ja Osvald saivat 33 lastenlasta. Yki kirjoittaa:

”Vaikka meitä oli näin monta, voi liioittelematta sanoa, että mummi ja vaari tulivat meille jokaiselle tärkeiksi ja läheisiksi isovanhemmiksi. He antoivat meille aikaa, kun olimme heidän luonaan Pellosniemellä. Ja miten paljon mummi jaksoikaan muistaa meitä syntymäpäivinä ja elämän tärkeissä käännekohdissa.”

Yksi näistä käännekohdista Yrjö Sariolalle oli teologian opintojen päättyminen, jonka johdosta Ninni-mummi antoi hänelle Jeesus-taulun, jonka taakse hän kirjoitti: ”Mummin sydämellinen tervehdys Yrjölle 17.2.1957. ’Jumalan rakkaus on ollut sanomaton eikä hän ole koskaan väsynyt huolehtiessaan sinusta.'” 82-vuotias Ninni oli mukana Yrjön pappisvihkimyksensä Mikkelin tuomiokirkossa, hänen kihlajaisissaan Sulkavalla heti sen jälkeen ja häissä pari vuotta myöhemmin.

Ninnin ja Osvaldin ensimmäinen lapsenlapsi oli Elsan tytär Salme eli isoäitini. Ninnistä tuli Salmelle ”hyvin läheinen isoäiti”, minkä me kaikki Salmen jälkeläiset erinomaisesti tiedämme lukemattomia kertoja kuulluista muisteloista. (Jo lähemmäs 92-vuotiaana muistisairaanakin Salme saattaa yhä puhua Ninnistä.)

Yki on tallentanut Salmen perusmuiston kirjaansa: ”Hän muistaa, kuinka hän sai Laukaan kirkon lehtereillä jumalanpalveluksessa nojata mummiin, joka veisasi virsiä kauniilla altollaan.” Toinen perusmuisto jäi pois kirjasta: ”Hän soitti pianoa kuin enkeli.” Ninni jaksoi myös kirjeillään tukea Salmea sodan jälkeen syntyneen esikoispojan Harrin hoidossa. ”Mummin huolenpito ulottui näin neljänteen polveen saakka.”

Toista polvea kohtasi tragedia, kun Ninnin ja Osvaldin kuopus Eero haavoittui sodassa 1. lokakuuta 1941. Toiveita toipumisesta oli, mutta toisin kävi. Eero kuoli 25. lokakuuta. Kun Eero oli tuotu Laukaaseen, Ninni ja Osvald menivät Eeron luo muutamien läheisten kanssa, Yki mukaan lukien. Käynnin jälkeen Ninni kirjoitti pojalleen Otolle:

”On niin puhtaan, kuulakkaan kirkas päivä. Vanhan Pellosniemen suojat, nuo Eeron niin suuresti rakastamat, ovat myös ihanan auringon juhlavalaistuksessa, kukkia tulvillaan. Kiitollisuuden tunne on myös vallitsevana sydämessämme, huolimatta sanomattomasta kaipauksesta. Oli niin ihana nähdä Eeroa. Kuinka ylevän kauniina hän niin rauhallisena hymy huulilla lepäsi kauniissa sankari-arkussaan. Hänet nähdessään putosi jotain katkeran raskasta sydämeltä ja tuli sijalle rauhaa ja voimaa. Eero on saavuttanut päämäärän ja odottaa vaan meidän, hänen rakkaittensa jokaisen sen saavuttavan.”

Mummi ja seurakunta

Ninni oli paitsi suvun, myös seurakunnan äiti. Ninni otti mieluusti vieraita vastaan pappilaan. Viimeisinä vuosinaankin hän kirjoitti: ”Täällä on käynyt paljon vieraita. Minulle se on aina niin mieluisaa. Jokaiselta minulla on niin paljon oppimista… Täällä luonani näkyy alituiseen käyvän vieraita läheltä ja kaukaa. Mutta minähän pidän vieraista, kuta erikoisempia, sitä parempi.”

Rovastin vaimona eli ruustinnana Ninni toimi myös kanslia-apulaisena. ”Muistan erään kiireellisen virkatodistuspyynnön. Todistus piti saada vielä viimeiseen lähtevään junaan, jotta se ennättäisi ajoissa perille. Asia tuli hoidetuksi, kun ruustinna lähti kävellen viemään virkatodistusta junaan kolmen kilometrin päähän Laukaan asemalle.”

Ninni piti tärkeänä käydä Osvaldin kanssa seurakuntalaisten kodeissa, osallistua heidän iloihinsa ja suruihinsa. Hän oli myös aktiivisena mukana diakonia- ja lähetystyön tukemisessa. Lähetystyö oli aivan erityisesti Ninnin sydämellä. Kun Ninni täytti 70 vuotta, seurakuntalaiset halusivat osoittaa hänelle kiitollisuuttaan. Ninni kirjoitti pojalleen Reinolle ja tämän puolisolle:

”Ajatelkaa nyt, kun tulivat kysymään minulta, sopisiko, että seurakuntalaiset tulisivat valmistamaan päivällisen seurakuntasaliin. Tulin niin tavattoman yllättyneeksi, ja kun ilta tuli, itkin niin pitkästä aikaa, että tyynyt ja lakanat kastuivat. Ymmärrätte, mitä kaikkea nöyryyttävää iloa tähän sisältyy. Jos Jumala suo, niin kyllähän se ihana on nähdä niin monta seurakuntalaista kuin suinkin.”

Eläkkeellä Ninni ja Osvald asuivat edelleen pappilassa, nyt yläkerrassa, kun heidän poikansa Armas sai jatkaa kirkkoherrana. Ninni kirjoitti pojalleen eläkekodista: ”Kaikki ovat todella ihastuneita tähän uuteen kotiimme. Hyvin moni on käynyt sitä katsomassa, ja koetan pitää sen kunnossa, että tervetuloa vieraat vaan! (…) Isä on niin verraton apulainen, aina vaan työtä pyytämässä…”

Niin kuitenkin kävi, että vanha rakas pappila  paloi keskellä yötä 4. maaliskuuta 1950. Ninni herätti savun keskeltä Osvaldin, ja Armas tuli alakerrasta taluttamaan vanhempiaan turvaan. Kaikki meni, paitsi neljä leninkiä, jotka mummi sai pelastettua. Ninni ja Osvald saivat paljon kirjeitä, paketteja ja rahalähetyksiä myötätuntoisilta ihmisiltä, ja väliaikaiskoti löytyi Elsa-tyttären luota.

Ninni kirjoitti pojalleen Reinolle pian tulipalon jälkeen: ”En itkenyt yhtään kyyneltä palon aikana ja kaiken menettämisestä, mutta nyt olen pillittänyt tuolla yöllä ihmisten hyvyyttä meitä kohtaan.” Yki kommentoi: ”Mummin ja vaarin suhtautuminen heitä kohdanneeseen onnettomuuteen on (…) tavattoman puhutteleva asia. He eivät jääneet valittelemaan suurta menetystään, vaan tarttuivat pieniinkin ilonaiheisiin ja luottivat siihen, että Jumala pitää heistä huolta. Näin he säilyttivät elämänhalunsa.”

Seurakunta järjesti Osvaldille ja Ninnille asunnon pappilan pihatuvasta, joka oli säilynyt palosta (ja joka on vieläkin paikallaan). Mummi oli onnellinen saadessaan kalustaa jo toisen pikkupappilan Pellosniemeen, ja vaari oli niin virkeä, että ”tahtoi välttämättä saada luettavakseen kreikankielisen Uuden testamentin, Novumin”.

Kun Pellosniemen pappilassa kävi vieraita Armas ja Sirkka Salmenkiven luona, he kävivät usein tervehtimässä myös vanhaa ruustinnaa. Kesällä 1952 Ninni-mummi kirjoitti:

”Kuinka monta rakasta, kunnioitettua vierasta olen saanut tavata täällä Pellosniemen uudessa kodissa! Minunkin vanhuksen luona ovat viipyneet hetkisen ja olleet niin kovin ystävällisiä ja jokainen jättänyt jotakin persoonallisesta hengestään minulle virkistäväksi muistoksi tuleville päivilleni. Viimeksi kävi joku päivä sitten piispa Martti Simojoki… Kyllä oli mieluista tavata häntä.”

Kesällä 1955 Yrjö sai Laukaasta kesäteologin paikan, ja hän sai viettää mummin kanssa paljon laatuaikaa. ”Oli mukava piipahtaa mummin luona yläkerrassa ja kertoa, missä olin taas ollut pitämässä nuorteniltaa. Mummi iloitsi siitä, että nuoria tuli paljon koolle. Herätystäkin oli liikkeellä. Läksin mummin luota aina virkistyneenä jatkamaan päivän töitä.”

Lopuksi: koko tien

”Sitten koitti vuoden viimeinen päivä vuonna 1958. Oli kulunut 65 vuotta siitä, kun Ninni ja Osvald viettivät häitään Pellosniemessä. Se oli isoäidilleni hyvä päivä nukkua kuolon uneen odottamaan ylösnousemuksen aamua.”

Ninnin tyttärentytär Outi Ristolainen kirjoittaa isoäitinsä kuolemasta sukukirjassa Stenrothien kvartetto – Henrikin sukukirja (s. 137): ”Mummi nukkui pois joulukuun viimeisenä päivänä 1958. Se oli murrosikäisen tytön vaikeimpia hetkiä. Koko tien Hän kanssain kulki – lauloimme silloin kiittäen.”

Kyseessä oli ”suvun tunnuslaulu”, kuten Yki kertoo: Fanny Crosbyn sepittämä ja Robert Lowryn säveltämä Koko tien hän kanssan’ käypi. Se kaikui Pellosniemessä aina suurissa tapahtumissa, iloisissa ja surullisissa: Ninnin ja Osvaldin kultahäissä keskellä sotaa 1943, Eeron hautajaisissa vuonna 1941 ja sitten Ninnin siirryttyä ajasta ikuisuuteen 1958.

Koko tien hän kanssan’ käypi,

Mitäs muuta toivoisin?

Epäilenkö rakkauttaan,

jok’ on hellin lämpimin?

Taivaan rauha korkein vahvuus

Häness’ on mun sielullein!

Tiedän: käyköön kuinka muutoin,

Jeesus tekee parhaiten.

polun_kulkijat_1201_252

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Suomi

Avainsanat: , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

One Comment : “Pyhä isoisoisoäitini”

  1. aamunvaloa Says:

    Hienoa kuvaa! Tässähän vallan herkistyi Oma isoisoäitini, Hija-mummi oli meidän suvussa se, josta olen ainakin saanut kuulla, että oli hyvin vahva esirukoilija.

    Ollessaan jo täysin kotelossa dementoituessa mie synnyin. Aina kun vanhempani kävivät häntä tapaamassa, oli hän kuulemma katsonut tanakasti silmiin ja luetellut lastenlapset (dementoituneena!) ja kysynyt: ”Onko muita?”. Tällä kertaa olin minä. Seuraavalla kerralla oli jälleen luetellut kaikki meikäläisen sisarukset entiseen tapaan. Ja meikäläinen löytyi listasta. Hän rukoili vielä silloinkin.

    Nykyään Hilja-mummin mieheltään saama Perheraamattu löytyy kolmannen polven nuorimmaisen, eli meijän kotialttarista. Hilja kävi surutyötään Raamatun kautta, kun hänen miehensä kuoli ja merkintöjä löytyy ympäri Raamattua. Yksi kohta kolahti itselleni, kun löysimme tämän Raamatun ukin 80-vuotispäivillä. Joh. 17:3 viereen oli kirjoitettu ”oi jospa lapseni avaisi tämän sivun ja lukisi tämän kohdan, näin piirtelee äiti”. Kohdassa lukee: ”Mutta tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet totinen Jumala, ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen.”

    Rukoukseen on vastattu ja uskon perintö saa elää. Tästä kohdasta puhuin ukkini hautajaisissa helmikuussa, kuten myös pari vuotta sitten hänen 80-vuotissyntymäpäivillään. Ylösnousemusta odottaessa!


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: