Liberaalia kirjeenvaihtoa

Eero Huovisen kirjoista innostuttuani ajattelin tutustua laajemminkin Suomen ev.-lut. kirkon piispojen tuotantoon. Silmiini sattui Kuopion emerituspiispa Wille Riekkisen ja pastori Antti Kylliäisen uutuuskirja Uskon kintereillä (Art House 2013), ja ajattelin antaa näille liberaalin siiven edustajille mahdollisuuden.

Lyhyesti sanottuna petyin. Olin valmis karistelemaan ennakkoluuloja, mutta kirjan anti jäi niin ohueksi, että epäilin jo blogiartikkelinkin mielekkyyttä. Kirja on kuitenkin saanut jonkin verran nettihuomiota osakseen, ja reunamerkinnöistäni saan kuin saankin koottua kasaan täysmittaisen arvion.

Aiemmat arvostelut ovat olleet melko positiivisia. Tämän nettiarvion mukaan ”kristinuskosta kiinnostuneille tämä kirja on varsin imponoivaa ja mielenkiintoista luettavaa”, ja tämän mukaan se on ”mainiota ja inspiroivaa luettavaa”. Asiantuntevimman arvion on kuitenkin kirjoittanut Jaakko Heinimäki Hesarissa: kirja on kuin ”työnohjauskeskustelu, joka jostakin syystä on haluttu julkaista.”

Rakennuspalikoita

Jospa ensin ajateltaisiin mahdollisimman positiivisesti ja yritettäisiin kerätä tästä kirjasta sen rakentavimmat ainekset. Alussa saatoin yhtyä Kylliäisen huoleen kirkosta, joka keskittää voimansa jäsenten (lue: veronmaksajien) houkutteluun kaiken maailman täysi-ikäisyysbileillä ynnä muilla niin, ettei ”sielunhoitoon tai kotikäynteihin vanhusten luona tahdo enää riittää aikaa”. (s. 10–11)

Kirkon tehtävä on tosiaan ”palvella ihmisiä, ei saada ihmisiä kumartamaan kirkon valtaa tai asemaa” (s. 13). Mutta tähän pitäisi lisätä se, että ihmisiä palvellaan parhaiten silloin, kun heidät saadaan puolestaan palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä, kumartamaan Kristusta ja sitä kautta rakentamaan hänen ruumistaan ja uutta maailmaa.

Riekkinen on Kylliäisen kanssa samoilla linjoilla ja toteaa, että kirkon pitäisi ”mennä rohkeasti sinne, missä ihmiset jo valmiiksi ovat”, mutta tämän kääntöpuolena on se, että kirkon ei pitäisi niinkään kutsua ihmisiä omiin juhliinsa, ”istumakulttuurin pariin”. Riekkisen mukaan on huolestuttavaa väittää, että sunnuntaiaamun jumalanpalvelus on seurakuntaelämän keskus. (s. 18)

Kun sanat valitaan näin, ajatukseen on helpohko yhtyä, mutta kun ydinasia jää kokonaan käsittelemättä: entä eukaristia? Olkoon se sunnuntaiaamu, iltapäivä tai ilta, olkoon se seurakunnassa tai toreilla, mutta emmekö me halua antaa ihmisille ennen kaikkea ikuisen elämän leipää? Toisaalla Riekkinen toteaa, että ”ylösnoussut Kristus itse on läsnä” seurakunnan ”yhteisellä aterialla” (s. 100). Jos näin on, niin eikö asiasta pitäisi pitää hieman isompaa meteliä?

En myöskään pidä mahdottomana enkä välttämättä ollenkaan huonona Kylliäisen ideaa siitä, että luterilaisilla papeilla voisi olla apostoli Paavalin tavoin toinen työ, joka ”antaisi mahdollisuuden päästä parempaan tai ainakin monipuolisempaan yhteyteen seurakuntalaisten kanssa”; papinpuolikkaina voisivat olla esimerkiksi ”bussikuski, puuseppä, kampaaja, keramiikkataiteilija, it-yrittäjä ja lähikauppias” (s. 158).

Olin myös positiivisesti yllättynyt joistain Kylliäisen esikuvista ja lukemisista. Edellisiin lukeutuvat mm. ”vallaton pyhimys” pyhä Franciscus Assisilainen ja ”rakastettavan anarkistinen paavi Johannes XXIII”, jälkimmäisiin taas italialainen filosofi Gianni Vattimo, katolinen kardinaali Nicolaus Cusanus ja keskiajan mystikko Mestari Eckhart.

Vattimon ”pitkä tie hartaasta katolisesta nuoresta kirkon uskosta ja opetuksesta etääntyneeksi homoseksuaaliksi ja monen mutkan kautta uudelleen uskon juurille palanneeksi ajattelijaksi tekee hänen pohdinnoistaan kiinnostavia” (s. 29), Nicolaus Cusanus (1401–1460) ”oli merkittävä kirkkopoliitikko ja diplomaatti, teologi, mystikko ja reformisti, matemaatikko ja filosofi”, joka paavin legaattina ”pelasti läntisen kristikunnan yhtenäisyyden” (s. 92).

Riekkinen kiittää Cusanus-esittelystä ja toteaa tuntevansa häntä ”liian vähän”: ”Hän taisi jäädä monen muun merkittävän vanhan ajan tai keskiajan teologin tavoin reformaation herättämän innostuksen ja inhotuksenkin varjoon!” (s. 96) 1300-luvun alussa vaikuttanut Mestari Eckhart taas oli Kylliäisen (Jaakko Heinimäkeä siteeraten) mukaan ”kristilliseen ajatteluun lähtemättömän jäljen jättänyt mystikko ja teologi”, joka kuuluu monessa mielessä samaan lajiin kuin ”minulle rakas Nicolaus Cusanus” (s. 140–141).

Olen iloinen, että Kylliäinen arvostaa näitä miehiä. En kuitenkaan voi olla kysymättä, mitä nämä miehet mahtaisivat ajatella Kylliäisestä. Seuraavassa esittelen valikoiman kirjan kummallisimpia väitteitä. Niistä Kylliäisen sankarit tuskin ainakaan hirveästi innostuisivat.

Kaikki pääsevät taivaaseen osa 2

Kuten Eero Huovisen uraa käsitelleessä postauksessa kävi ilmi, Kylliäinen joutui pariinkin otteeseen vakaviin puhutteluihin kirjastaan Kaikki pääsevät taivaaseen (1997). Nyt Kylliäinen toteaa saaneensa pitää kirjan jälkimainingeissa virkansa siksi, että ”olin esittänyt näkemykseni vain omana mielipiteenäni”. Hän ei siis ollut väittänyt kaikkien pelastumista kristilliseksi opiksi, ”enkä siis näin ollen ollut  sanan varsinaisessa mielessä harhaoppinen”. (s. 68)

Kun Riekkinen kysyy Kylliäisen kantaa asiaan tänä päivänä, Kylliäinen vastaa: ”Toki edelleen olen vanhalla kannallani (…) En ole ainakaan huomannut viime vuosina ilmestyneen uusia tutkimustuloksia, jotka olisivat antaneet aihetta mielenmuutokseen. Kaikki se, minkä varaan uskoni rakennan, viittaa vääjäämättä siihen, ettei mitään muuta vaihtoehtoa voi olla kuin kaikkien pääseminen taivaaseen.” (s. 120)

Tässä yhteydessä mietin vain, voisivatko mitkään tutkimustulokset muuttaa Kylliäisen kantaa, jos se kerran kuitenkin perustuu vain siihen, minkä varaan hän itse uskonsa rakentaa. Vaihtoehtojahan on, alusta asti on ollut. Kylliäisen valinta juontaa juurensa Jonas Gardellin kirjoihin, joiden innoittamana Pakilan pastori näkee Raamatussa kaksi Jumalaa. Ne sulkevat toisensa pois niin, että on ”pakko valita jompikumpi”. (s. 62–63)

Kylliäinen sanoo ostaneensa Gardellin näkemyksen ”saman tien”. Mieleen tulee väkisinkin Huovisen arvio Kylliäisestä, joka ei malta pysähtyä paradoksin äärelle vaan kiirehtii yksipuoliseen rationalistiseen ratkaisuun. Ruotsalaisen homokirjailijan, laulajan, koomikon ja artistin vaikutuksesta Kylliäinen on omaksunut hetkessä käsityksen kahdesta yhteensovittamattomasta jumalasta.

Yksi sitaatti riittää esimerkiksi Kylliäisen käsityksistä: ”Vasta pääsiäisaamuna Jumala astuu näyttämölle ja alkaa toimia. Eikä pääsiäisaamun Jumala ole Jeesuksen Jumala. Hän on se toinen Jumala.” (s. 66)

Sanallakaan ei kirjassa pohdita sitä, että tämä muistuttaa kovasti vanhaa markionilaisuutta tai gnostilaisuutta, joiden kumoamiseksi kirkkoisät omistivat jo 100-luvulta lähtien jykeviä teologisia tutkielmia. ”Uusien tutkimustulosten” odottelun sijasta Kylliäinen voisi painia alkajaisiksi vaikka Irenaeuksen ja Tertullianuksen kanssa.

Tässä vaiheessa tosin alan jo epäillä, kannattaako Kylliäisen kanssa edes yrittää opillista dialogia. Jaakko Heinimäki kiteytti Kylliäisen ristiriidan oivallisesti arviossaan: ”Henkilöksi, jonka mielenkiinto opillisia kysymyksiä kohtaan on kateissa, Kylliäinen jaksaa kuitenkin häkellyttävän hyvin jauhaa (…) opillisia kysymyksiä lähes kaksisataa sivua (…).”

Yhtäältä Kylliäinen puhuu paljon opista ja Jumalasta sekä perustelee mielipiteitään järjellään ja teologisilla auktoriteeteillaan, niin kuin kuuluukin tehdä. Hän on konservatiivien kanssa ”railakkaasti eri mieltä kutakuinkin kaikesta mahdollisesta ja valmis taittamaan peistä milloin tahansa” (s. 44).

Toisaalta Kylliäinen kuitenkin vetää maton koko touhun alta: ”Jumalan ja jumalallisten asioiden suhteen jokaisella on oma totuutensa eikä yhden totuus ole todempi tai epätodempi kuin toisen.” (s. 106) ”Mitä väliä on sillä, mitä me ajattelemme asioista, joista kukaan ei lopulta kuitenkaan voi tietää mitään?” (s. 109) Lukiotasoiseksi relativistiksi heittäytynyt Kylliäinen tietää kuitenkin vaikkapa sen, että muslimeja kristityiksi väittänyt suurmufti ”oli tietenkin väärässä” (s. 108).

Samanlaiseen ristiriitaan Kylliäinen ajautuu peräänkuuluttaessaan virallisesta opista luopumista siksi, että voitaisiin ”palata aina uudelleen vain Raamattuun” (s. 127). Mutta mitä tapahtuu, jos ja kun löydämme jo Raamatusta kerta toisensa jälkeen kehotuksia pysyä oikeassa opissa ja karttaa harhaoppeja? Saako niihin kohtiin enää ollenkaan palata?

Vaikka yllä siteerattu siltä kuulostaisikin, Kylliäinen ei suinkaan halua liputtaa sola scriptura -opin puolesta. Hän ehdottaa iskulauseeksi sen sijaan ”non sine scriptura, ’ei ilman Raamattua'” (s. 88). Tiukka sola scriptura -vaatimus nousee Kylliäisen mukaan sen pelosta, että ”aatevirtausten vaihtuessa syntyvät uudet ajatukset ovat jollain tavalla vaarallisia” (s. 88). Kylliäisen sola scriptura -kritiikki kalpenee kuitenkin Riekkisen rinnalla.

Riekkisen kristinusko – tai sen puute

Wille Riekkinen ruoskii sola scriptura -periaatetta heti ensimmäisestä kirjeestään alkaen: vaaditaan ”rohkeutta ja taitoa asettaa ’yksin Raamatusta’ (sola scriptura) -hokeman ja tradition vierelle muutkin varteen otettavat teologian lähteet, nimittäin järjen ja omantunnon”. (s. 21) Riekkinen on tuntenut voimattomuutta ”sokean ’sola scriptura -käytännön’ edessä” (s. 59).

Riekkinen luettelee hyviä syitä kyseenalaistaa fundamentalistinen raamattuperiaate: sillä voidaan perustella ja on perusteltu geosentrismiä, kreationismia, rotusortoa, orjuutta jne. (s. 58) Ensimmäiset kristityt osasivat vedota päätöksenteossaan muuhunkin kuin Raamattuun ja traditioon: ”Pyhä Henki ja me olemme päättäneet…” (s. 21)

Valitettavasti ainoa välitön päämäärä, jonka vuoksi Riekkinen raamattuperiaatetta kritisoi, on homosuhteiden siunaaminen, jota  hän haluaa ajaa vastoin kirkon opetusta. Hän näkee oikein sola scripturan rajoitteet, mutta Raamatun ja traditionkin ”rinnalle” (vai ohi?) asetetaan vain ”järki ja omatunto” (keiden?), ei esimerkiksi liturgiaa, kirkon opetusvirkaa eikä maailmanlaajuista sensus fideliumia.

Riekkinen on kirjassa pääasiassa Kylliäistä maltillisempi ja kirkollisempi. Hän ei esimerkiksi yhdy Kylliäisen käsitykseen siitä, että kirkosta ajaa joskus aika ohi niin, ettei kirkkoa enää ole olemassakaan. Silti hämmästyttävän monesta kristillisestä perususkomuksesta Riekkinen sanoutuu enemmän tai vähemmän avoimesti irti.

Riekkisen mukaan ihmistä ei ole luotu hyväksi eikä taipumus pahaan ole perisynnin seurausta, vaan ”Jumala on luonut jokaiseen ihmiseen kaksi taipumusta: taipumuksen hyvään ja taipumuksen pahaan” (s. 39). Persoonalliseen pahaan eli Saatanaan Riekkinen ei usko, niin kuin ei Kylliäinenkään, mutta koska asiasta ei mainita uskontunnustuksessa, ”taidamme molemmat välttyä tuomiokapitulin puhuttelulta” (s. 56).

Taivas ja helvetti lienevät vain kuvapuhetta, ehkä kuitenkin olotiloja, Riekkinen ei tiedä; hän ei ole varma, pääseekö kukaan taivaaseen. Kannattaa keskittyä ”täysillä elämään vain tätä elämää”. (s. 146, 131) 1. Kor. 15:19 ei ymmärrettävästi nouse Riekkisen kirjeissä kovaan huutoon.

Jeesus ei Riekkisen mukaan väittänyt olevansa Jumalan Poika eikä Messias, hän vain toimi ja johdatti ihmisiä uskomaan Jumalaan (s. 99). Voitaisiinkin sanoa: ”Jumala on suuri, ja Jeesus on hänen Profeettansa!” Näin ”muodostuisi melkoinen perusta kristinuskon ja islamin väliselle dialogille”, ja Jeesuksen jumaluuden kieltäminen (tätä Riekkinen ei ääneen sano mutta implikoi) ”toisi Jeesuksen paljon lähemmäksi meitä itse kutakin” (s. 100).

Lopulta Riekkinen paljastaa karvansa, kun hän luettelee omat teologiset sankarinsa: liberaali myyteistäriisujaeksegeetti Rudolf Bultmann, eksistentialistisystemaatikko Paul Tillich ja ei-teistinen anglikaanipiispa John Shelby Spong. Joukossa on myös Dietrich Bonhoeffer, mutta hänkin vain ”ei-teistisen kristillisyyden” enteilijänä (”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan…”)! (s. 147)

Riekkinen vetoaa myös mystikoihin, jotka ovat ”aina vastustaneet Jumalan tarkkaa määrittelemistä” ja joiden ajattelua ”persoonallinen (teistinen) jumalakäsitys ei ole kahlehtinut: siinä on kyseessä vain yksi vaihe uskon kehityshistoriassa” (s. 148). Mitähän Avilan Teresa ja Ristin Johannes sanoisivat tähän?

Riekkinen ei väitä tavoittavansa oikeaa oppia, sitä ei hänen mielestään pysty kukaan tyhjentävästi esittämään; ”omia kuvia ja näkemyksiä ainoastaan” (s. 70) – ikään kuin kaikin puolin täydellisen ja tyhjentävän vastauksen mahdottomuus olisi yhtä kuin se, etteivät ajatukset voi lainkaan tavoittaa todellisuutta. Riekkisen kirjeissä toistuu toistumistaan sama ilmiö: aivan oikealta kuulostava huomio viedään virkkeen toisessa osassa ilman loogista linkkiä aivan uusin sfääreihin.

Vielä yksi esimerkki samasta ilmiöstä: ”On olemassa vain yksi Jumala! Ahura Mazda (’Viisas Herra’) tai Jahve, tai millä nimellä häntä kutsutaankin: Allah, Gott, God, Gud, Jumala…” (s. 97) Ikään kuin filologiset erot (puhutaanko Jumalasta ruotsiksi vai saksaksi) olisivat rinnastettavissa teologisiin eroihin (zarathustralaiseen, juutalaiseen, islamilaiseen ja kristilliseen jumalakäsitykseen).

Edellä siteerattua monoteistista huudahdusta Riekkinen ei tosin edes esitä omanaan vaan zarathustralaisten ja juutalaisten uskonnonhistoriallisena ratkaisuna uskonnollisen pluralismin ongelmaan. Riekkinen nojaa Cusanukseen ja Paavaliin ja toteaa kaikissa uskonnoissa olevan kyse ”samasta jumaluudesta”; pakanatkin ”edes hapuillen” pyrkivät elävää Jumalaa kohti. (s. 96–97)

Mutta tässäpä onkin se suuri kysymys: onko kaikki uskonto, kristinuskokin, pelkkää hapuilua, vai onko Kristus oikeasti ilmoittanut Jumalan kasvot? Riekkinen ei edes väitä tietävänsä oikeita vastauksia, mutta en voi välttyä siltä vaikutelmalta, että hänen ajatuksensa kallistuvat juuri tähän suuntaan: Jeesus ei ole Jumala, Jumala ei edes ole persoona, kaikki uskonnollisuus on vain hapuilua kohti uskontojen takana olevaa perimmäistä jumaluutta.

Tätä taustaa vasten on surkuhupaisaa, kuinka Riekkinen innostuu kunnon oikeaoppisen protestantin tavoin kyseenalaistamaan katolisen kansanuskon kristillisyyden. Kirjan alkupuolella Riekkinen valittelee mm. Pohjois-Italiassa kohtaamaansa apologiaa ja uskon konkretisointia sekä Madonnan ja pyhimysten kuvien ”palvomista” ja niiden ihmeitätekevään voimaan luottamista. Lähes koko perinteisen kristinuskon taakseen jättänyt Riekkinen kyselee, onko kansankatolisuus enää ollenkaan kristinuskoa. (s. 38)

Sivulla 135 Riekkinen palaa vielä uudestaan Maria-kulttiin. Kritiikin olisi melkein voinut ottaa vakavastikin (kontekstina on dogmaattisuuden ylikorostus, johon Pius IX:n ja Pius XII:n voisi ehkä oikeutetustikin väittää syyllistyneen), ellei joutuisi vain pyörittelemään päätään.

Emerituspiispa sekoittaa vuoden 1854:n dogmin tahrattomasta sikiämisestä oppiin Mariasta ”ikuisena neitsyenä”, joka mainitaan jo Konstantinopoli II:ssa vuonna 553 ja (kuten Kylliäinen sivulla 127 oli jo kirjoittanut) luterilaisissa tunnustukirjoissa.

Homosuhteita vastaan Raamattua ei saa käyttää, mutta katolista Maria-hartautta vastaan kyllä:

”Eikö tämä tapahdu vastoin Raamatun kirjainta ja henkeä? Harmittaa, jos luterilaisetkin ajautuvat tähän kansanomaisen uskonnollisuuden ruokkimaan uskon virtaan mukaan. Maria- ja pyhimyskultit ovat omiaan etäännyttämään meitä siitä Jeesuksen yksinkertaisesta opista, jota hän itse piti esillä ja jota hän käski kaikille kansoille julistaa.” (s. 135)

En kyllä saanut tästä kirjasta selville, mikä tuo oppi oli. Jos haluaisin sen tietää, kysyisin mieluummin italialaiselta mummolta.

Eräs ei-kovin-konservatiivinen luterilainen pappi totesi kerran yliopistoluennolla, että jos katolista Maria-hurskautta halutaan arvostella, niin samalla voitaisiin kritisoida myös luterilaista kansanhurskautta, ”esimerkiksi sitä, että kirkossa ei käydä”. Eikä ihme, ettei käydä, jos pappien ja piispojen opetus on tämän kirjan tasoa.

9789518845051_300dpi_UskonKintereilla

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Suomalaiset teologit

Avainsanat: ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

4 kommenttia : “Liberaalia kirjeenvaihtoa”

  1. Markku Vähätalo Says:

    En olisi itse Riekkisen kirjaa uskaltanut avatakaan, sen verra on ennakkoluuloja.

  2. Helena Says:

    Kunpa nuo kaksi olisivat ainoat toivottoman kristillisyyden edustajat luterilaisten pappien joukossa! Miksi pappi levittää epäuskoa – eikö silloin olla väärässä virassa? Selväksi tuli, että tuosta kirjasta saa vain pahan mielen.

  3. Kahden maan kansalainen Says:

    Kiitos taas oivasta kirja-arviosta. Blogiasi on ilo lukea; sujuvaa tekstiä ja tiukkaa asiaa riittää sekä intoa myös. Riekkisen ja Kylliäisen näkemykset ovat tuttuja minulle myös muun median kautta; niinpä en aio kirjaa lukea. Kovin on ääriliberaaleja näkemyksiä heillä. Piispalta odottaisi perinteisempiä näkemyksiä.

  4. Kahden maan kansalainen Says:

    Ilokseni törmäsin eilen netissä uutiseen, että Joseph Ratzingerin Jeesus-trilogian ensimmäinen osa Syntyi neitsyt Mariasta on ilmestynyt vihdoinkin suomeksi. Tilasin teoksen saman tien Adlibrikseltä.

    Trilogian I ja II eli Jeesus Nasaretilainen ja Jeesuksen viimeiset päivät olivat innostavaa ja mielenkiintoista luettavaa. (Kiitos suosituksista!) Ratzinger on loistava teologi!


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: