Huovinen lähikuvassa

Jaakko Tapanisen kirja Lähikuvassa Eero Huovinen (Otava 2010) on viihdyttävä, opettava ja koskettavakin katsaus Helsingin luterilaisen emerituspiispan henkilöön ja elämään. Haastatteluihin pohjautuva elämäkerrallinen ja journalistinen teos ansaitsee ehdottomasti paikkansa Huovisen omien kirjojen rinnalla tämän blogin Huovis-sarjassa.

Teologi ja professori

Kirjan alussa kerrotaan Huovisen lapsuudesta ja nuoruudesta. Huovisen äiti kuoli Eeron ollessa vielä koulupoika, ja hänen Lauri-isänsä meni uusiin naimisiin. Isä oli evankelisen liikkeen saarnaaja, ja nuorena teologian opiskelijana Eerokin koki evankelisuuden ja sen opiskelijatyön omakseen.

”Teologien maailma on heimojen maailma. Se kenen poika tai tyttö olet, mistä päin tulet, kenen johdolla opiskelit, kenet tunnet ja ennen kaikkea, minkä kirkon sisällä vaikuttavan herätysliikkeen varjossa ja valossa olet kasvanut, määrittelevät ympäristön suhtautumisen sinuun vielä voimakkaammin kuin persoonallisuutesi.” (s. 31)

Keväällä 1968 Eero koki teologisen herätyksen ja kiinnostui dogmatiikasta, uskon perusteista. Syksyllä Seppo A. Teinosen graduseminaarissa 24-vuotias Huovinen sai ahertaa katolisen teologin Karl Rahnerin parissa. Gradu käsitteli Rahnerin näkemystä piispuuden ja paaviuden suhteesta. (s. 34)

Teinonen oli kiinnostunut katolisesta teologiasta oltuaan Vatikaani II:n tarkkailijana ja laati ”järeän teologisen ohjelman”, jonka tarkoituksena oli tosissaan rakentaa siltaa Rooman ja Helsingin välille. Teinonen keräsi ympärilleen ryhmän nuoria assistentteja, joista tuli myöhemmin tärkeitä teologisia ja ekumeenisia vaikuttajia, Huovisen lisäksi mm. Simo Kiviranta ja Juhani Forsberg. (s. 35–39)

Teinosen Vatikaani II:n teologiaa käsittelevä kirja Rooma ja me oli näissä piireissä herkkuruokaa, ”mukaansatempaava johdatus roomalaiskatoliseen teologiaan”, joka osoittautui aivan muuksi kuin 60-luvun luterilainen kuva katolisuudesta ”paavi- ja Maria- ja anekeskeisenä rituaalikirkkona”. (s. 85)

Rahner-gradun jälkeen Huovinen tutki väitöskirjassaan Hans Küngin kristologiaa. Küng oli Vatikaani II:n aikaan ja 1960-luvulla teologian kuuma nimi. 1974 Huovinen teki toissaviikolla mainitun ensimmäisen Rooman-matkansa, jolla hän tapasi ekumenianeuvoston ja oppiviraston väkeä. Seuraavana vuonna 1975 Huovinen ja hänen assistenttitoverinsa toivat Küngin Suomeen.

Pop-teologi Küng veti Porthanian luentosalin ja Tuomiokirkon kryptan ääriään myöten täyteen. Sitten matkattiin Lapualle ja vielä Lappiin, ajatuksena keskustella rauhassa elämän ja uskon suurista kysymyksistä. Küng osoittautui kuitenkin pettymykseksi. Huovinen olisi halunnut puhua Jumalasta, mutta Küng halusi vain puhua riidoistaan Rooman kanssa ja siitä, mitä hänestä itsestään julkisuudesta ajateltiin. (s. 88)

Kun Küng radikalisoitui entisestään ja menetti lopulta kirkollisen opetuslupansa, Teinoselle ja Huoviselle kävi selväksi, ettei hän enää edustanut ekumenian tulevaisuutta. Väitöskirjaan uhratut vuodet aiheuttivat jälkikäteen turhautumista. (s. 40)

Vuonna 1975 Suomessa kävi kuitenkin myös toinen katolinen teologi, Freiburgin dogmatiikan professori Karl Lehmann. Hänestä Huovinen löysi sitä syvyyttä ja lämpöä, mitä Küngiltä puuttui. ”Niin ajattelijana kuin ihmisenäkin Lehmann oli sitä, mitä Huovinen halusi olla.” (s. 89) (Lehmannhan kävi Suomessa myös vuonna 2009 vihkimässä piispaksi entisen oppilaansa Teemu Sipon.)

Lehmannista tuli Huoviselle läheinen, ja Huovinen näppäilikin juuri Lehmannin numeron kännykkäänsä vuonna 1998, kun Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista tielle oli tullut viime hetken esteitä. Lehmann kuunteli Huovisen huolia, ja Huovinen aavistelee, että Mainzin piispalla oli yhteys myös Roomaan. Lopulta todennäköisesti baijerilaiskaksikko Ratzinger-Hanselmann avustajineen saivat neuvottelut maaliin niin, että YJV voitiin hyväksyä molemmin puolin. (s. 95–96)

Jos Huovisen teologiuran alkua väritti katolinen teologia, niin sen toisessa vaiheessa, vuodesta 1979 alkaen, painopiste siirtyi Lutheriin. Samana vuonna ilmestyi Tuomo Mannermaan merkkiteos In ipsa fide Christus adest, joka kihelmöi ja ”kului hiirenkorville Huovisen ja hänen aikalaistensa käsissä” (s. 43, 90).

Luther-tutkimuksesta tuli Huovisen akateeminen päätyö. Hänen Fides infantium -tutkimuksensa julkaistiin suomeksi vuonna 1991 ja saksaksi vuonna 1997. Dogmatiikasta tuli Huovisen ammatti, juuri sellainen, jota hän koki tarvitsevansa. Dogmatiikka on älyllisesti kiehtovaa, se on ymmärtämään pyrkivää suhtautumista siihen, mikä pohjimmiltaan ylittää ymmärryksemme. (s. 45)

Vuonna 1981 Huovisesta tuli Teologisen Aikakauskirjan päätoimittaja. Vuosikymmenen aikana Huovinen nosti lehden talouskriisistä ja paransi huomattavasti myös sen sisällöllistä tasoa. (s. 46–47) Koko 80-luvun Huovinen  jakoi opiskelijoilleen purukumia ja kehotti suhtautumaan teologiaan samalla tavoin: ”ottakaa mehut pois mutta älkää nielkö” (s. 48).

Vuonna 1990 Huovinen nimitettiin oppi-isänsä Teinosen tuolille dogmatiikan professoriksi Miikka Ruokasen valituksesta huolimatta. Ruokanen tosin sai pestin pian itselleen, kun Huovinen kutsuttiin Helsingin piispaksi. Niin, Huovista ei juuri näkynyt piispapaneeleissa. ”Piispan virkaan kutsutaan.” (s. 51)

Helsingin piispa ja tapaus Kylliäinen

Huovisen piispanuraa värittävät erinäiset konfliktit, vaikka hän yrittikin yleensä olla mahdollisimman sovitteleva ykseyden vaalija. Nuorena piispana Huovinen vastusti uutta Kirkkoraamattua tai ainakin toivoi sille aikalisää tai koeaikaa. Tyypillisen huovismainen kritiikki tulee esiin mm. kysymyksessä ”sielusta”.

”Käännöksessä sanaa sielu tulkittiin täsmälleen komitean puheenjohtajan Aimo T. Nikolaisen käsityksen mukaan elämänvoimana tai synonyymina ihmiselle elävänä olentona. Huovisen mielestä tulkinta oli kapea ja tieten tahtoen sivuutti täysin yhden teologian- ja filosofianhistorian suurimmista kysymyksistä eli kysymyksen sielun kuolemattomuudesta. ’Tällaisista kysymyksistä ei selvitä käden käänteessä – ellei sitten keskustelua haluta tukahdutta’, kirjoitti Huovinen.” (s. 61)

Tämän taistelun Huovinen hävisi, sillä käännösprojekti oli jo pitkällä ja valmistui kuin valmistuikin lopulta valiokunnan ehdotuksen mukaisesti. (s. 62) Karille ajautui myös Huovisen toinen aloite, jonka tarkoituksena oli keventää kirkon hallintokoneistoa. (s. 65) Molemmissa edellä mainituissa aloitteissa Huovista tuki muiden muassa isoenoni, Lapuan piispa Yrjö Sariola.

Tärkeää tukea piispantyössään Huovinen sai myös yliopiston vanhoilta kollegoilta kuten Tuomo Mannermaalta, Simo Peuralta, Kyllikki Tiensuulta ja aluksi myös Simo Kivirannalta. (s. 65) Simo Kivirannan ystävyys katkesi Huovisen piispanuran kenties näkyvimpään kohuun, tapaus Kylliäiseen.

”Tapaus Kylliäinen” viittaa pastori Antti Kylliäisen kirjaan Kaikki pääsevät taivaaseen (1997). Kirja synnytti valtavan mediajupakan, ja Helsingin piispana Eero Huovisella oli vastuu ”hoidella” Kylliäinen. Kylliäiselle tulee puhelu: ”Eero tässä terve.” (s. 108) Pitkää prosessia selitetään tässä kirjassa sivulta 108 aina sivulle 124 asti.

Kylliäiselle halutaan antaa oikeudenmukainen käsittely. ”Antti saa nähdäkseen kaikki kantelut ja muut tarpeelliset asiakirjat. Eero on muotoseikoissa tarkka.” (s. 113) En voi olla ajattelematta, että Huovisen takaraivossa on ollut vahvasti Hans Küngin tapaus ja se, mitä Küng on koko maailmalle julistanut Uskonopin kongregaation epäoikeudenmukaisuuksista.

Huovisen ongelma Kylliäisen kirjan kanssa ei ole se, että Kylliäinen esittää vaikeita kysymyksiä. Ongelma on se, että Kylliäinen esittää liian helppoja ja itsevarmoja vastauksia. Hän ei ole malttanut ”pysähtyä ristiriidan äärelle, vaan kiirehtinyt hakkaamaan sen miekalla auki” (s. 113–114). Huovisen piispallisena ratkaisuna on keskustella Kylliäisen kanssa, esittää hänelle kysymyksiä ja pyytää niihin kirjallisia vastauksia. Lopulta tuomiokapituli hyväksyy äänin 4-1 sen, että piispan ja Kylliäisen keskustelut ja niistä laadittu selostus riittävät. (s. 116)

Huovisen papeilleen Tuomiokirkossa esittämä tulkinta Kylliäisen kanssa käydyistä keskusteluista oli se, että Kylliäisen vastauskirjeen sisältö oli kirjaa lievempi ja että Kylliäinen nyt ”haluaa sitoutua luterilaiseen traditioon tiukemmin kuin missään elämänsä vaiheessa” (s. 119). Kun keskustelu avattiin, piispa joutui joskus hillitsemään sitä: ”Veljet ja siskot, muistakaa, että hän, josta me puhumme, on täällä joukossamme.” (s. 121)

Asia näytti ratkaistulta: Helsinki locuta, causa finita. Not so fast. Seuraavalla viikolla Kylliäinen saa taas kuulla luurista sanat ”Eero täällä terve”. Kylliäisestä oli tullut uusia kanteluita. Hän oli esiintynyt medialle liian itsevarmasti ja voitokkaasti, ”palannut taas kaikkitietävään tapaansa käsitellä vaikeita asioita” (s. 122). Lisäksi hän oli saanut Huovisen näyttämään harhaoppien suojelijalta.

Keskusteluprosessi toistettiin entistä kovemmilla panoksilla. Paperia tehtiin pitkään ja hartaasti. Lopputulos oli jälleen sama, 4-1. Kylliäinen sai pitää pastorinvirkansa, mutta Huovinen kehotti häntä ottamaan julkisuudessa rauhallisesti. Kylliäisestä tuli ehkä sittenkin omanlaisensa Suomen Hans Küng. Hän ”koki, että kirkko kävi oikeutta”, vaikka hän olisi halunnut keskustella armosta. Huovinen ja Kylliäinen kävivät ”kahta eri keskustelua”. Piispan mielestä asian hoitaminen keskustelulla eikä kurinpidolla ”oli sekä oikein että armollista”. (s. 124)

Huovinen, Kiviranta ja Luther-säätiö

Kylliäisen tapaukseen liittyy myös konflikti toisen laidan eli kirkon konservatiivien kanssa. Huovisen ystävyys Simo Kivirannan kanssa meni surullisella tavalla poikki Meilahden kirkossa tapahtuneen välikohtauksen vuoksi. Huovinen oli mennyt ilmoittamatta Paavalin synodin esitelmätilaisuuteen katsomaan, mitä hänen hiippakunnassaan tapahtuu. (s. 144)

Huovinen äkkäsi ovella vanhan kirkolliskokousystävän Liisi Jokirannan ja lyöttäytyi tämän seuraan. He kävelivät yhdessä keskikäytävää ensimmäiseen penkkiin saarnastuolin eteen. Sitten Huovinen kuunteli, kuinka Kiviranta kävi hänen kimppuunsa ”vakaassa raatelutarkoituksessa”. (s. 145)

Kiviranta puhui ”Helsingin piispasta, joka ei hoida virkaansa vastuullisesti, vaan sallii, ’että suomalainen seurakuntapastori lyö kirjallaan murskaksi rehellisesti sanottuna koko kristinuskon (…).'” Sitten Kiviranta moitti Huovista katolilaisten kanssa veljeilystä  ja kysyi, onko Raamattu ja tunnustus enää totta kirkossa. (s. 145)

Kun Kiviranta lopetti, n. 500-päinen yleisö nousi seisomaan ja puhkesi myrskyisiin aplodeihin. Vain Huovinen ja Jokiranta istuivat. Huovinen kysyi vierustoveriltaan, miksi tämä ei taputtanut, ja sai vastauksen, että ”sen verran solidaarisuutta vierustoverille sentään pitää olla”. Tähän välikohtaukseen päättyi Kivirannan ja Huovisen ystävyys. (s. 146)

Vuonna 2004 Kiviranta kuoli, ja Huovinen osallistui hänen hautajaisiinsa. Ehtoollispöydässä hän toivoi, että yhteys konservatiivisiipeen voisi eheytyä. Kuukautta myöhemmin Mellunmäen seurakuntakodin penkissä käy ilmi, että niin ei ole. Kyse oli Luther-säätiön jumalanpalveluksesta, johon Huovinen meni jälleen kutsumatta katsastamaan hiippakunnan menoa.

Pastorit Juhana Pohjola ja Sakari Korpinen jututtivat piispaa sakaristossa, puhuivat naispappeudesta, yhteyden särkymisestä yms. ja esittivät toiveen, ettei Huovinen ”asettaisi jumalanpalveluksen pitäjiä liian vaikeaan asemaan tulemalla ehtoolliselle” (s. 147).

Huovinen jätti menemättä, mutta messun jälkeen seurasi pitkä sakaristokeskustelu. Huovinen ei halunnut melua, mutta kaikki olivat nähneet tapahtuneen, ja metelin synty olisi vain ajan kysymys. ”Kai te nyt osaatte aavistaa, että tämä on aika kova juttu, jonka te teitte.” (s. 148)

Juttu tuli julki Kotimaa-lehdessä 8.4.2004: ”Tapaus hakee vertaistaan kirkkohistoriassa: Helsingin PIISPA EI KELVANNUT EHTOOLLISELLE Luther-säätiössä”. (s. 149) Huovinen yrittää sovitella, eikä hän hurraa eikä kommentoi, kun Pohjola ja Korpinen saavat määräaikaiset potkut pappisvirasta tuomiokapituleiltaan (Oulu ja Turku).  (s. 151) Äskettäin, 10 vuotta myöhemmin, Pohjola erotettiin mitä ilmeisemmin lopullisesti.

Huovisen mukaan Korpinen ja Pohjola ovat miehiä, jotka ”ovat lukeneet teologiansa ja osaavat Lutherinsa”, ja sitä hän kunnioittaa. Säätiö on tehnyt myös kulttuuriteon julkaisemalla suomeksi Lutherin Genesis-kommentaarin. Mutta: ”Ei kukaan huomaa Genesis-kommentaaria, ei kukaan näe heidän jumalanpalvelustensa lämmintä henkeä, vaan se mikä näkyy, on vanhoillinen, vihamielinen ja yhteistyökyvytön naispappeuden vastustaminen.” (s. 143) Kritiikki jatkuu:

”Luther-säätiössä itsepäisyys yltyy ajoittain käytökseksi, jollaista Huovinen on harvoin nähnyt. Se, että ei edes suostuta olemaan samassa tilassa kuin naispappi, on käsittämätöntä. Eiväthän katoliset tai ortodoksitkaan hyväksy naispappeutta, mutta hekin sentään rukoilevat ja istuvat samassa jumalanpalveluksessa yhdessä naispappien kanssa. Kukaan muu ei kävele ulos niin kuin nämä omapäiset oikeassaolijat.”

Huovisen risti ja uusi elämä

Viimeisinä piispavuosinaan Huovinen joutui vielä yhden kirkon sisäisen konfliktin keskelle. Kyseessä on tietysti kiista homoparien siunaamisesta. Kirjan 11. luvussa kerrotaan vuonna 2008 pidetystä Vantaan papiston tapaamisesta Myyrmäen kirkossa (kivenheiton päässä huoneesta, jossa tätä kirjoitan).

Piispa avaa keskustelun muistuttamalla siitä, että on kyse ihmisistä ja että on kuunneltava niitä, joilla on eri kanta. Yleinen tunnelma vaikuttaa olevan siunaamisen puolesta, ”pehmeästi mutta päättäväisesti”. Otteita puheenvuoroista: ”Jeesuksen sana uudelleen avioitumisesta on paljon selkeämpi kuin homoista. On kaksinaamaista olla siunaamatta homoja.” (s. 176) Myyrmäen kirkkoherra Jaakko Simojoki puolestaan totesi voipuneesti: ”Vanhalle miehelle tämä kaikki on niin hämmentävää.” (s. 177)

Lopulta Huovinen joutuu kakistamaan kantansa: ”Minä toivoisin, että papit suhtautuisivat pidättyvästi eli eivät siunaisi, eivät ainakaan ennen kuin kirkossa on yhdessä sovittu, miten toimitaan” (s. 178). Piispalle alkaa sadella hiillostavia kysymyksiä: ”Mitä sinä Eero teet minulle, jos minä siunaan?” (s. 178)

Huovinen joutui Myyrmäessä syksynsä kovimpaan tykitykseen. ”Hän on nurkassa, jossa hän ei halua olla, vanhoillinen, vanha piispa. Miten hän on tänne joutunut?” (s. 180) Huovista kritisoidaan nyt rankasti sekä vasemmalta että oikealta:

”Vapaamielisten mielestä hän on vanhoillinen, koska hän jarruttelee parisuhteiden siunaamisasiassa. Liberaalit vierastavat häntä myös siksi, että hän suhtautuu suvaitsevasti kirkon konservatiiveihin. Konservatiivit puolestaan eivät voi sietää häntä, koska hän ei potki harhaoppisia pappeja kirkosta, koska hän kieltäytyy vihkimästä naispappeuden vastustajia, koska hän etsii yhteistä maaperää katolisten kanssa. Hänestä, jonka piti olla yksi konservatiiveista, evankelisen liikkeen kasvatti, kovisten kellokas, on tullut vanhoillisten silmissä petturi, jopa vihollinen.” (s. 182)

Ulkopuolisena ja Huovista viime aikoina paljon lukeneena ei voi olla tuntematta myötätuntoa tällaisen kohtalon edessä. Tapanisen analyysin mukaan Huoviselle kävi vähän niin kuin monille muille itsenäisille ajattelijoille, joihin Huovinen on teologina perehtynyt: ”Luther tuomittiin valtakunnankiroukseen, Barth sai lähteä Saksasta, Bonhoeffer tapettiin leirillä, Küngilta vietiin opetusoikeudet, Teinonen jätti koko luterilaisen kirkon.” (s. 182)

Tässä on toki  jotain perää, mutta itse näkisin Huovisen enemmän yhteiseksi ajattelijaksi kuin itsenäisajattelijaksi. Huovinen halusi olla kirkon mies ja hyvä piispa, joka ottaa ykseyden vaalijan tehtävänsä vakavasti. Piispa on paimen, jonka esikuva on Kristus, Hyvä Paimen. Uskaltaisin lukea Huovisen tietä enemmän ristintien valossa. Hyvä paimen päätyy ristille.

Huovinen ei tietenkään ole mikään synnitön eikä virheetön Karitsa. Katolisesta näkökulmasta en pidä oikeina kaikkia hänen päätöksiään ja linjanvetojaan. Silti näen hänen elämässään perustavanlaatuisen pyrkimyksen pysyä kuuliaisena totuudelle, ja tulkitsen hänen ”ristinkuolemansa” porttina uuteen elämänvaiheeseen.

Luterilainen maailmanliitto nimitti Huovisen (joka ilmoitti eläköitymisestään lopulta seuraavana vuonna 2009) luterilais-katolisen dialogiryhmän luterilaiseksi puheenjohtajaksi. VY-dokumentin (2013) tuottaneen ryhmän ensitapaamisessa Huovinen esitteli itsensä seuraavasti: ”Olen nyt 64-vuotias, ja jos vielä jotakin haluan elämässäni tehdä, niin se on tämä: olla itseäni paremmassa seurassa keskustelemassa kristillisen uskon kannalta keskeisistä ekumeenisista kysymyksistä.” (s. 185)

9789511231875

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Suomalaiset teologit, Teologia

Avainsanat: , , , , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: