Huovisen hartauskirjallisuutta

Jatkan Helsingin emerituspiispa Eero Huovisen tuotannon esittelyä. Tällä kertaa inspiraationa toimii peräti kahdeksan populaarikirjaa, jotka olen viime aikoina lukenut tai selannut läpi: Sydämen puhetta (WSOY 1997), Pitkä ilo (WSOY 2002), Toinen aurinko (Kirjapaja 2003), Käännä kasvosi, Herra (WSOY 2005), Kärsimys ja ilo (WSOY 2006), Aihetta ajatella (WSOY 2010), Enkeli taivaan (WSOY 2012) ja Uusi ilo (WSOY 2014).

Nämä kirjat eivät minun silmissäni yllä Huovis-kirjojen kärkeen, mutta niistä löytyy kuitenkin sen verran raportoimisen arvoisia yksityiskohtia, että kannattaa tehdä tällainen kollektiivinen kirjaesittely.

Mukaansatempaavimmat näistä kirjoista olivat viime aikojen kansallisia tragedioita käsittelevä Käännä kasvosi, Herra ja paljon lyhyitä kirjoituksia sisältävä Aihetta ajatella. Pitkä ilo (sanatarkka mietelmä jouluevankeliumista) ja Enkeli taivaan (suosikkivirren mielenkiintoinen historia ja teologia) ovat kyllä hyviä joulukirjoja ja erinomaisia lahjaideoita.

Synkkyyden ja pahuuden ongelma

Yleisesti ottaen Huovisen hartauskirjoja vaivaa mielestäni turhan synkkä pohjavire. Asia on mietityttänyt Huovista itseäänkin: ”Vähän olen ihmetellyt, mikä kumma ohjaa minut niin usein katselemaan elämän pimeitä puolia. Myötäsyntyinen alakulo, pessimismi, suomalaisuus, synti vai tutut kavalat karikot?” (Toinen aurinko, s. 10)

Käännä kasvosi, Herra herättää kyllä ymmärtämään, kuinka rankkaa piispan homma joskus voi olla. Pääkaupungin piispana Huovinen joutui useaan kertaan tiedotusvälineiden eteen, kun kansaa kohtasivat raskaat tragediat: Estonian uppoaminen, kahden poliisin surma, Myyrmannin räjähdys, Konginkankaan kolari ja Aasian tsunami.

Ei varmasti ole helppoa saada harteilleen ”koko kansan lohduttajan” viittaa. Joskus Huovinenkin joutui parkaisemaan: ”Tätä en enää kestä!” Täytyy kuitenkin nostaa hattua hienosta pastoraalisesta työstä monissa vaikeissa tilanteissa. Erityisen puhutteleva on Aasian hyökyaaltoa käsittelevä luku: Huovinen oli itse juuri matkalla Phuketiin lomalle, kun tsunami iski. Loma muuttui kertaheitolla dramaattiseksi sielunhoitomatkaksi.

Lentokentällä eräs tsunamista selviytynyt mies kysyi: ”osaatko arvata, miltä tuntuu, kun joutuu suljetuksi isoon rumpupesukoneeseen, jonka luukku suljetaan, sekaan pannaan tuoleja, lautoja ja pari autoa, pyörityksen aikana et tiedä, missä päin pinta on”. (s. 26)

Huovinen ei vastaa pahan ja kärsimyksen ongelmaan loogisilla argumenteilla, jotka lankeavat rationalismiin eivätkä ota vakavasti elämän traagisuutta. ”Paradoksin pitää antaa olla paradoksi.” (s. 146) Argumenttien sijaan Huovinen tarjoaa psalmeja ja virsiä. Yksi hänen suosikeistaan on Melartin-Bonhoefferin (virsi 600) neljäs säkeistö:

”Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.”

Usko ja järki

Huovisella on kyllä pointtia siinä, että rajujen katastrofien edessä teoreettiset selitykset (”ehkä Jumala salli tämän maksimoidakseen pelastuvien määrän”) tuntuvat vastuuttomilta ja jopa vastenmielisiltä. Huovinen ottaa pahan vakavasti, mutta haluaa pitää kiinni siitä, että vastoin kaikkea pimeyttä meillä on lupa uskoa rakastavaan Jumalaan ja hyvään Vapahtajaan sekä siihen, että lopulta Jumala pyyhkii pois kaikki kyyneleet (Ilm. 21:3–4).

En silti voi olla ajattelematta, että monille skeptikoille tällainen lähestymistapa vain vahvistaa käsitystä kristinuskon satumaisuudesta. Uskotaan vain faktoja vastaan, selitystä ei ole, mutta luotetaan vain kuitenkin. Luottamukselle kun pitäisi olla jokin vankka pohja. Mistä tiedämme, että ”Jumalan lupaukset” eivät ole vain uskonnollista toiveajattelua?

Tässä yhteydessä sopiikin kääntää katse pääsiäisen sanomaan. Lohdutuspuheissaan Huovinen puhuu harmillisen vähän Kristuksen ylösnousemuksesta, mutta Uusi ilo omistaa pääsiäisen evankeliumille kirjamittaisen mietiskelyn. Siinä Huovinen käsittelee myös lyhyesti (mutta hyvin) uskon ja järjen suhdetta.

”On kristittyjä, jotka haluavat aukottomasti todistaa sen, että Jeesuksen ylösnousemus on historiallinen tosiasia. (…) Uskonnonfilosofiassa tällaista perusnäkemystä on kutsuttu evidentialismiksi. (…) On myös kristittyjä, jotka vierastavat sitä, että uskonnollista uskoa pyritään järkiperäisesti todistamaan oikeaksi. (…) Uskonnonfilosofiassa tällaista näkemystä on kutsuttu fideismiksi. (…) Löytyykö näiden ääripäiden välistä kolmas vaihtoehto? Vierastan sekä vahvaa evidentialismia että puhdasta fideismiä. Haluan antaa tilaa epäilylle ja kriittisille kysymyksille, mutta tahdon myös pitää kiinni siitä, mikä on todennäköisimmin totta.” (s. 69–70)

Hyvin sanottu. Miten Huovinen sitten selittää nykyajan tietämyksen valossa Jeesuksen ruumiillista ylösnousemusta? Kysymys on ”epäilemättä äärimmäisen vaikea”, ja ylösnousemusruumiin olemuksesta kyselevä on Paavalin mukaan ”järjetön” ja Agricolan käännöksen mukaan ”tomppeli” (s. 84). Apua saadaan kuitenkin – kuinkas muuten – paavilta.

Benedictus XVI käyttää Jeesuksen ylösnousemusta selittäessään fysiikasta peräisin olevaa käsitettä ”mutaatiohyppy”, vaikka myöntääkin käsitteen voivan tässä yhteydessä ontua (kaikkien muidenkin inhimillisten selitysyritysten tavoin).

”Tällä erikoisella sanalla hän pyrkii havainnollistamaan Jeesuksen maallisen ruumiin ja ylösnousemusruumiin suhdetta. Jeesuksen persoona pysyy samana, mutta hänen ruumiinsa kokee hypyn kaltaisen muutoksen toisenlaiseen olomuotoon, kuin mutaation.” (s. 85)

Toinen erinomainen uskon ja kriittisen järjen suhdetta soveltava kohta löytyy samasta kirjasta kohdasta, jossa Huovinen käsittelee profetiaa. Kiista koskee sitä, onko Vanhassa testamentissa oikeita ennustuksia Jeesuksesta. ”Hurskaat lukijat näkevät mielellään ennustuksia sanoissa, joissa tarkat historiantutkijat eivät millään voi niitä nähdä.” (s. 106) Huovinen kysyy:

”Helpottaisiko erimielisyyttä, jos tapa lukea Raamattua käännettäisiin toisinpäin? Sen sijaan, että varhaisempia tekstejä pidettäisiin ennustuksina myöhemmistä tapahtumista, meneteltäisiin siten, että aiempia kirjoituksia luettaisiin myöhempien valossa. Sen sijaan, että pyrittäisiin todistamaan ennustukset tosiksi, keskitettäisiin huomio siihen, mitä myöhemmin on oivallettu. Tavoiteltaisiin siis jälkiviisautta. Eikö usein olekin niin, että menneisyyden kestävä merkitys avautuu vasta myöhemmin. Alun luonne paljastuu vasta kun on päästy loppuun.” (s. 106)

Mika, Martti ja sakaristorukous

Lopuksi pari henkilökatsausta. Aihetta ajatella -kirjassa Huovinen kirjoittaa Mika Waltarista, joka paini Jumalan kanssa nuoresta asti. ”Norssin 17-vuotiaana abiturienttina Waltari kirjoittaa 16 tunnissa herätyshenkisen merimieskuvauksen ’Jumalaa paossa’. Vain viikkoja myöhemmin hän ponnistelee irti ja kirjoittaa ’Lauluja Saatanalle’. Ja pian ilmestyy uskonnollisten runojen kokoelma ’Sinun ristisi juureen’.” (s. 124)

Waltari aloitti teologian opinnot syksyllä 1926 mutta vaihtoi pian tiedekuntaa. Dogmatiikan professori Antti J. Pietilä sanoi oppilaastaan Waltarista: ”Tästä pojasta kamppailevat keskenään saatana ja piru, ei kun Jumala.” (s. 124–125) Huovisen koulutoveri Panu Rajala on kirjoittanut Waltarista 832-sivuisen elämäkerran Unio mystica. Täytyypä ottaa luku- ja bloggauslistalle.

Waltarin kanssa samaan aikaan teologian opinnot aloitti myös Martti Simojoki (1908–1999), tuleva Helsingin, Mikkelin ja Turun (arkki-)piispa. Huovinen kertoo edeltäjänsä kääntymyksestä kirjassa Toinen aurinko (s. 185). Hän siteeraa Simojoen omaa paimenkirjaa Kristus on ensimmäinen. Kenties tyypillinen ”luterilainen uskoontulo”, mutta mikäs siinä:

”Kirjoittauduttuani syksyllä 1926 teologiseen tiedekuntaan ahdistus vain paheni, mutta lokakuussa samana syksynä kuunnellessani E. W. Pakkalan saarnaa minulle kirkastui Kristus syntisen ainoana auttajana tavalla jota en voi unohtaa. Pois omatekoinen vanhurskaus ja pukeudu Kristuksen vanhurskauteen. Ilman Kristusta minä hukun. Minä en voi pelastua muuta kuin Kristuksen ristillä vuotaneen veren voimasta.”

Aivan viimeiseksi haluan vielä siteerata sanoja toisen Huoviselle rakkaan Martin kynästä. Kyseessä on tietysti Luther, jota Huovinen siteeraa kirjoissaan ahkerasti. Nyt siteerattava teksti on kuitenkin harvinaisen mielenkiintoinen. Se on sakaristorukous, jonka Huovinen löysi inkeriläisen kirkon kellarista Moskovasta. Suomenkielistä käännöstä ei ollut, joten ”talkoot vaan pystyyn ja porukalla kääntämään” (s. 28–29). ”Ja tässä on tulos, joka on ehkä opiksi ja rohkaisuksi monellekin.” (s. 29)

”Herra Jumala. Sinä olet asettanut minut kirkkoosi paimeneksi ja opettajaksi. Sinä näet, kuinka huono minä olen hoitamaan näin suurta ja vaikeaa virkaa. Ilman sinun apuasi olisin jo kauan sitten turmellut kaiken. Siksi huudan puoleesi. Tahdon antaa suuni ja sydämeni kokonaan sinun käyttösi. Tahdon opettaa ihmisiä ja tahdon itsekin aina oppia ja seurata sinun Sanaasi ja mietiskellä sitä ahkerasti. Ota minut työsi välineeksi. Rakas Herrani, älä jätä minua, sillä jos jään yksin, teen varmasti kaiken tyhjäksi.”

sydämenlataus resize (1) resize toinen_aurinko uusi_ilo-huovinen_eero-25583070-1941971230-frntlpitkä_ilo489ac1a3-45b1-40d0-9e08-8a6790a68e3e

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomalaiset teologit, Teologia, Usko ja järki

Avainsanat: , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: