Luterilaisuus ja katolisuus Suomessa: historia

Jos Vastakkainasettelusta yhteyteen (2013) teki vaikutuksen osoittamalla, kuinka lähelle katolilaiset ja luterilaiset maailmalla ovat toisiaan päässeet, niin vielä paremmaksi panee Suomen ja Ruotsin luterilais-katolisen dialogiryhmän raportti Vanhurskauttaminen kirkon elämässä (luettavissa ilmaiseksi edellisestä linkistä ja ostettavissa Kirkkohallitukselta pilkkahintaan 5 euroa).

Tämä vuonna 2010 julkaistu ekumeeninen asiakirja kuvaa mielenkiintoisesti katolisuuden ja luterilaisuuden historiaa ja nykytilannetta Ruotsissa ja Suomessa. Kenties tylsän nimen takaa paljastuu huikeita historiallisia ja teologisia näköaloja ja ahaa-elämyksiä. Jaankin esittelyni kahteen osaan: historiaan ja teologiaan.

Vanhurskauttaminen kirkon elämässä (VKE) käsittelee Ruotsi-Suomen katolis-luterilaista historiaa kolmannessa luvussaan, joka on oikeastaan ensimmäinen eteenpäin menevä luku (1. luku on johdanto ja 2. luku summaa jo vuonna 1999 saavutetun yksimielisyyden vanhurskauttaisopista). Se alkaa keskiajalta ja päättyy tämän päivän ekumeeniseen tilanteeseen. Seuraa tiivistelmä parhaista paloista.

Keskiajan yhteinen historia

Ensin on syytä muistaa, että poliittisesti ja kirkollisesti Ruotsi ja Suomi erkanivat omille teilleen vasta vuonna 1809 – siihen asti historia on yhteinen. Vastaavasti keskiaikainen, reformaatiota edeltävä historia on luterilaisille ja katolilaisille yhteinen. Lundin arkkipiispanistuin perustettiin 900 vuotta sitten, ja Ruotsissa on edelleen ”satoja käytössä olevia keskiaikaisia kirkkoja, etelästä pohjoiseen” (VKE 58).

Suomi liittyi Uppsalan kirkkoprovinssiin piispanistuimenaan Turku, ja erityisesti Varsinais-Suomessa onkin yhä paljon toimivia keskiaikaisia kivikirkkoja. Seurakuntien lisäksi Suomessa toimivat dominikaanit ja fransiskaanit, jotka saarnasivat kansankielellä ja kehittivät hengellisen elämän ohella kulttuuria. Jopa Pyhän Jaakobin (Santiago de Compostela) pyhiinvaellusreitti alkoi Suomen Hämeestä!

Erityisen merkittävä hahmo keskiajalla oli pyhä Birgitta, joka nimitettiin yhdeksi Euroopan suojeluspyhimksistä vuonna 1999. Pohjolan ja Rooman välisiä yhteyksiä pitivät yllä myös esimerkiksi autuas piispa Hemming sekä legaatti Nicolaus Breakspear, myöhempi paavi Hadrianus IV. Suuria nimiä – olimme osa merkittävää eurooppalaista valtiota ja kirkkoa.

On hyvä korostaa, että keskiajan historiamme on luterilaisille ja katolilaisille yhteistä historiaa. Luterilaisten on tärkeää ymmärtää, että heidän oma historiansa on katolista historiaa, ja katolilaisten on tärkeää tajuta, että keskiajan historia on vähintään yhtä paljon Ruotsin ja Suomen luterilaisten historiaa – heillähän ne keskiajan katoliset arkkipiispanistuimet, tuomiokirkot ja muut nykyään ovat.

Maltillinen reformaatio

Vuonna 1523 kuninkaaksi valittu Kustaa Vaasa yhtyi reformatorisiin ajatuksiin ”saadakseen kirkon alistetuksi vahvalle valtiolliselle keskusjohdolle”, ja hän nimitti kirkon palvelukseen vaikutusvaltaisia luterilaisia kuten Olavus ja Laurentius Petrin. Reformatorinen kritiikki kohdistui siihen, että papisto piti rikkautensa kansan ja valtion ulottumattomissa Jumalan sanan vastaisesti. (VKE 64)

Suomen reformaattoriksi kutsuttu Mikael Agricola oli ”maltillinen ja konservatiivinen reformaation ajatusten välittäjä”. Agricola käänsi suomeksi Uuden testamentin ja osia Vanhasta, ja hengellisessä elämässä ”Agricola säilytti paljon katolisesta rukouselämästä ja traditioista”.  (VKE 66)

Västeråsin valtiopäivillä vuonna 1544 päätettiin, että Ruotsi-Suomen kirkon tulee olla evankelinen kirkko. Pyhimyksiä ei enää saanut huutaa avuksi, mutta heidän patsaitaan ei poistettu kirkkotiloista. Vadstenan munkit ajettiin pois vuonna 1550, mutta nunnat saivat jäädä aina luostarin sulkemiseen vuoteen 1595 asti. (VKE 68)

Uppsalan kokouksessa 1593 vahvistettiin Ruotsi-Suomen kirkon olevan evankelis-luterilaisen tunnustuksen mukainen kirkko. Vuonna 1617 Örebron säännöillä määrättiin kuolemanrangaistus maassa asuville katolilaisille, mutta käytännössä seuraavina vuosina teloituksia oli vain harvoja, huomattavasti vähemmän kuin muissa maissa. (VKE 69)

Reformaatio oli tiukasti sidoksissa politiikkaan: valtion uskonto määräytyi ruhtinaan uskon perusteella. Molemmilla puolilla esiintyi avoimen brutaalia poliittista toimintaa (paavit Aleksanteri VI ja Paavali IV, Kustaa Vaasa ja Kaarle IX). Tavallinen kansa sen sijaan oli vahvasti kiintynyt katolisiin tapoihin, ja eräiden kapinoiden seurauksena uudistuksia toteutettiin varovaisesti, ja ”monia keskiaikaisia katolisia elementtejä säilytettiin”. (VKE 70–71)

”Suuri osa keskiaikaisesta liturgiasta jäi käyttöön. Pappien liturgiset vaatteet säilytettiin. Kirkko piti voimassa historiallisen piispuuden, jota kuvattiin kirkkojärjestyksessä Pyhän Hengen antamaksi, kaikkialla käytössä olevaksi ja iankaikkisuuteen saakka säilyväksi. (–) Ruotsi-Suomessa ei sitäpaitsi säilynyt ainoastaan piispanvirka, vaan myös keskiaikainen hiippakuntaorganisaatio, samoin kuin pitäjäjärjestelmä pitäjänkirkkoineen (–). Kuningas Juhana III kävi vuosina 1576–1580 jopa neuvotteluja paavinistuimen kanssa jälleenyhdistymisestä Roomaan.” (VKE 73–74)

Suomessa reformaatio oli vielä Ruotsiakin katolisempi. Messukaavoja ei yhdenmukaistettu Ruotsin esimerkin mukaan, vaan ”suomalaiset messukaavat olivat katolisempia kuin Ruotsissa”. Paavin lähettiläs Antonio Possevino mainitsi erityisesti Suomen, kun hän kirjoitti vuonna 1580, ettei kansan palauttamisessa katolisuuteen olisi ollut erityisen suuria ongelmia: ”ihmiset arvostivat vanhaa uskoa ja pitivät vanhoista perinteistä ja seremonioista”. (VKE 75–76)

1600-luvulta 2000-luvulle

Juhana III:n ja Rooman neuvottelut eivät valitettavasti tuottaneet toivottua tulosta. Rooman edustajien mukaan luterilainen kirkko oli harhaoppinen, eikä sillä ollut ”oikeita piispoja eikä pappeja”. Kontaktit katkesivat lopullisesti, kun katolisuus kiellettiin Ruotsi-Suomesta 1617.

Katoliset vaikutteet eivät kuitenkaan kokonaan kadonneet. VKE-asiakirjan mukaan Länsi-Suomen 1700-luvun herätyksissä ”oli fransiskaanisen hurskauden vaikutteita”, ja voisikin sanoa, että katolinen hengellisyys ”löydettiin uudelleen luterilaisessa kontekstissa” (VKE 79).

Valistusajattelu vaikutti osaltaan siihen, että ymmärrys muita kristittyjä kohtaan kasvoi. Kustaa III:n suvaitsevaisuusedikti vuodelta 1781 koski myös Ruotsi-Suomeen muuttaneita katolilaisia. Sen ansiosta kuningas sai paavi Pius VI:lta hyvän vastaanoton Roomassa 1780-luvulla. ”Ekumeniaa” kyettiin siis ennakoimaan jo 1700-luvun lopulla:

”Tämä oli ensimmäinen kerta reformaation jälkeen, kun Ruotsin kuningas vieraili paavin luona. Kuningas oli läsnä katolisissa jumalanpalveluksissa, mutta nautti ehtoollisen luterilaisen järjestyksen mukaan. Kyseessä oli ensimmäinen paavin sallima luterilainen jumalanpalvelus Roomassa.” (VKE 81)

1800-luku oli suurten kansanherätysten aikaa. Herätysten johtohahmoihin kuuluivat mm. Lars Levi Laestadius (lestadiolaisuus), Paavo Ruotsalainen (herännäisyys) ja Fredrik Gabriel Hedberg (evankelisuus). Nämä ansaitsevat omat artikkelinsa joskus tulevaisuudessa.

1900-luvulla katolisen kirkon jäsenmäärä kasvoi Ruotsissa valtaisasti maahanmuuton vaikutuksesta. Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917, maahan tuli uskonnonvapauslaki, ja vuonna 1929 katolinen kirkko rekisteröitiin apostoliseksi vikaarikunnaksi. Vuonna 1955 siitä tuli hiippakunta.

Nyt 2000-luvun alussa Helsingin katolisessa hiippakunnassa on yli 10 000 jäsentä ja n. 80 äidinkieltä, vaikka enemmistö jäsenistä onkin syntynyt Suomessa. Ruotsissa katolilaisia on Suomeen nähden yli kymmenkertainen määrä.

Ekumeeninen kutsumus

”Reformaatiota seurannut kirkkojen jakautuminen on tuskallinen asia.” Me 500 vuotta myöhemmin elävät emme kuitenkaan voi olla vastuussa tuon ajan tapahtumista. Sen sijaan voimme ottaa kantaa niiden merkitykseen, tarkastella niitä välimatkan päästä ja arvioida toistemme kirkkoja uudelleen. Meidän täytyy ”valittaa tuolloin vallinnutta ymmärryksen puutetta” molemmin puolin. (VKE 88–89)

Ruotsin kirkon arkkipiispa Nathan Söderblom kutsui 1900-luvun alkupuolella oman kirkkonsa kristillisyyttä ”evankeliseksi katolisuudeksi”. Vatikaanin II kirkolliskokous muutti 1960-luvulla katolisen kirkon suhtautumisen ekumeniaan, ja siitä lähtien katolilaiset ja luterilaiset ovat saaneet aikaan merkittäviä ekumeenisia dialogeja ja raportteja.

Suomessa katolinen piispa Paul Verschuren vaikutti 1960-luvulta alkaen siihen, että ”luterilaisen kirkon ja katolisen hiippakunnan suhteet Suomessa muuttuivat avoimiksi ja luottamuksellisiksi”. Suomen ev.-lut. kirkko puolestaan osallistui aktiivisesti yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista muotoilemiseen, ja suomalaisella Luther-tutkimuksella oli suuri merkitys sen synnylle. (VKE 96)

Erityisen vaikutuksen teki paavi Johannes Paavali II:n vierailu Ruotsiin ja Suomeen vuonna 1989. Suuriin katolisiin messuihin osallistui ”luterilaisia, ortodoksisia ja vapaakirkollisia kirkonjohtajia, jotka vaihtoivat rauhantervehdyksen paavin kanssa”. Kotimatkallaan Johannes Paavali II totesi piispa Verschurenille Ruotsin ja Suomen kirkoista: ”Tämän vierailun jälkeen meillä Roomassa on syytä pohtia yhteyksiämme näihin kirkkoihin.” (VKE 1)

Pyhän Birgitan kanonisaation 600-vuotisjuhlana paavi toimittikin Pietarinkirkossa historiallisen jumalanpalveluksen yhdessä Ruotsin ja Suomen katolisten piispojen ja luterilaisten arkkipiispojen kanssa. Luterilaiset arkkipiispat pitivät piispankaapujaan, ja he saivat paavilta lahjaksi pektoraalin eli piispanristin. Roomassa vietetään myös vuosittain ekumeeninen suomenkielinen messu pyhän Henrikin muistoksi, ja pyhiinvaelluksen yhteydessä Suomen ekumeeninen delegaatio tapaa paavin. (VKE 99–102)

Suomessa katolilaiset saavat viettää messua luterilaisissa kirkoissa paikkakunnilla, joilta on pitkä matka katoliseen kirkkoon. Vuonna 2009 Teemu Sippo vihittiin Helsingin katoliseksi piispaksi Turun tuomiokirkossa, mikä oli paljon puhuva symbolinen ja ekumeeninen ele. Edellinen piispa Józef Wróbel vihittiin Helsingin suurimmassa kirkossa, Johanneksen kirkossa, koska katolinen katedraali oli liian pieni.

(Se on muuten liian pieni viikottaisia ylitäysiä sunnuntaimessujakin ajatellen, kun taas Johanneksen kirkko on jatkuvasti tyhjillään. Ehkä Suomen ev.-lut. kirkko voisi harkita sen antamista Helsingin katolisen hiippakunnan käyttöön ekumeenisena lahjana vaikkapa reformaation juhlavuoden 2017 yhteydessä?)

Lopuksi

Vanhurskauttaminen kirkon elämässä on silmiä avaava asiakirja, ja se on erittäin suositeltavaa luettavaa jokaiselle luterilaiselle ja katolilaiselle. Sen historiaa käsittelevä kolmas luku valottaa sitä, kuinka luterilaiset ja katolilaiset jakavat Suomessa yhteisen historian. Tämän historian suurina symboleina ovat keskiaikaiset kivikirkot kuten Turun Tuomiokirkko, Nousiaisten kirkko ja jokavuotinen katolinen pyhiinvaelluskohde, Hattulan Pyhän Ristin kirkko.

VKE kuvailee myös sitä, kuinka reformaatio toteutui Ruotsi-Suomessa ”ylhäältä” poliittisista syistä eikä kansan uskonnollisesta vakaumuksesta. Kansa piti pitkään kiinni vanhoista perinteistä, ja erittäin paljon katolisen keskiajan perintöä säilytettiin. Luterilaisuutta ei perustettu uutena kirkkona katolisuuden rinnalle, eikä kirkko koskaan sormien napsautuksella muuttunut katolisesta luterilaiseksi, vaan reformaatio toteutettiin asteittain noin sadan vuoden tai kolmen sukupolven aikana.

Suomen katolis-luterilaisella historialla pitäisi olla seurauksia sekä katolilaisille että luterilaisille. Katolilaisten ei tulisi nähdä Suomen luterilaisuutta lähtökohtaisesti vieraana ja vääränä, vaan meidän rakkaan keskiajan katolisen paikalliskirkkomme historiallisena jatkumona ja perillisenä. Luterilaisten ei vastaavasti tulisi nähdä katolisuutta vieraana ja vääränä vaan mitä omimpana asiana.

Yhteisen historian ja viime aikojen ekumeenisten edistysaskelien tunteminen voi auttaa sekä luterilaisia että katolilaisia lähestymään toisiaan sekä henkilökohtaisella että teologisella tasolla. VKE-dokumentti onkin päässyt hämmästyttävän pitkälle myös teologisen yhteisymmärryksen tiellä. Siitä lisää ensi viikolla.

VKE

Explore posts in the same categories: Luther ja luterilaisuus

2 kommenttia : “Luterilaisuus ja katolisuus Suomessa: historia”

  1. mst Says:

    ”Katolilaisten ei tulisi nähdä Suomen luterilaisuutta lähtökohtaisesti vieraana ja vääränä, vaan meidän rakkaan keskiajan katolisen paikalliskirkkomme historiallisena jatkumona ja perillisenä.”

    En todellakaan ole sitä mieltä. Historiallisten faktojen valossa on vaikea kutsua jatkumoksi sitä, mikä nimenomaisesti kieltää edellisen ja muuttaa – ainakin osittain – käsityksen sekä kirkon että sakramenttien olemuksesta.

    • M. Virtanen Says:

      ”VKE kuvailee myös sitä, kuinka reformaatio toteutui Ruotsi-Suomessa ”ylhäältä” poliittisista syistä eikä kansan uskonnollisesta vakaumuksesta. Kansa piti pitkään kiinni vanhoista perinteistä, ja erittäin paljon katolisen keskiajan perintöä säilytettiin.”

      Tämähän on kuitenkin aika yleistä, samoin oli kun katolisuus tuli Suomeen, ”ylhäältähän” sitäkin ajettiin sisään ja kansa
      omaksui sitä hitaasti ja soveltaen omiin vanhoihin uskomuksiinsa.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: