Pappi: Rukoileva kädellinen

Perussanoma-sarjan kolmantena käsiteltävänä kirjana on Pappi-taiteilijanimen (eli Lauri Kemppaisen, ei kai se enää mikään salaisuus ole) Rukoileva kädellinen (2013). Kirjan lisäksi Pappi julkaisi myös levyn nimeltä Syvyys, ja kirjan lopussa on myös koodi, jonka avulla levyn voi ladata netistä ilmaiseksi. Tosin lauluja voi kuunnella Youtubessakin. Papilla on myös Facebook-sivu.

Pappi tuli julkisuuteen vuonna 2012 ja herätti paljon hämmennystä. Pikku hiljaa hänen henkilöllisyytensä ja muutkin salaisuudet alkoivat selvitä. Lisää voi lukea Rumbasta, Soundista, Ilta-Sanomista, Vantaan Laurista, Seurakuntalaisesta ja Sanasta, jossa on levyarvio Syvyydestä. Aiempia kirja-arvioita Rukoilevasta kädellisestä ovat kirjoittaneet ainakin Lars Ahlbäck ja Reijo Telaranta.

Vantaan Laurin haastattelussa Pappi-Lauri toteaa itsestään: ”Olen koulutukseltani teologi ja uskonsuunnaltani luterilainen. Koen kuitenkin vahvasti vetoa katolilaisuuteen ja ortodoksisuuteen sekä teologisista että esteettisistä syistä. Ne ovat nykymaailmassa luterilaisuutta selvemmin vastakulttuuria.”

Vastakulttuuri lienee hyvä sana, jos haluaa päästä alkuun Papin ymmärtämisessä. Hän tuo maallisen musiikkikulttuurin keskelle eksistentiaalisia, hengellisiä ja maailmankatsomuksellisia teemoja, ja kristillistä kulttuuria hän hämmentää raskaalla rockilla, metallilla ja millä lie epäsovinnaisella (niin että jotkut tulkitsivat hänen tuotantonsa jopa saatanalliseksi).

Musiikkiin en ota kantaa, mutta kirjaa voi helposti kutsua hienoksi esimerkiksi uudesta evankelioinnista. Se on hyvin toisenlainen esimerkki kuin viime viikolla käsitelty Mouses-kirja. Samaa asiaa kuitenkin ajetaan. Pisteet Perussanomalle tästä laaja-alaisuudesta.

Kristillistä eksistentialismia

”Rukoileva kädellinen” syntyy kirjan intron mukaan sellaisina öinä, kun ”kokemus olemassaolosta sysää järjen kuilun partaalle ja takoo sydäntä, kunnes se ei voi enää vaieta” (s. 8). Tämä tiivistää oikeastaan koko kirjan. Kuoleman ja rakkauden todellisuudet käyvät kamppailua ihmisen syvyydessä: Mitä jos kaikki vain päättyy kuolemaan, jos minä ja kaikki rakkaani vain katoamme?

Pelkkä olemassaolo muodostaa siis ongelman. Olemassaolo ja siihen liittyvät ilmiöt kuten elämän tarkoitus, kärsimys, kuolema ja rakkaus. Tätä on eksistentialismi. Papille usko on ennen kaikkea eksistentiaalinen eli olemassaolon peruskysymyksiin liittyvä kokemus. Eikä Pappi koe olevansa yksin, vaan hän lainailee ”vapaasti niin kirjojen kuin tv-sarjojen, niin elokuvien kuin musiikinkin maailmasta” (s. 14).

Tämä on jotain uutta ja omaperäistä, ja juuri sitä, mitä uuden evankelioinnin pitäisi olla. Pappi havainnollistaa ajatuksiaan tasaisin välein sitaateilla niin koti- kuin ulkomaisiltakin artisteilta, milloin miltäkin levyltä. Näin sanoma tulee lähelle tämän polven ihmisiä ja heidän maailmaansa. Jossain mielessä Pappi muistuttaa Antti Nyléniä ja Tunnustuskirjaa. Pappi ja Nylén ovatkin kavereita.

Tässä vaiheessa täytyy kyllä tunnustaa, että Papin maailma on minulle melko vieras. Vaikka eksistentiaaliset kriisit ovat tulleet tutuiksi, olen silti enimmäkseen systemaattinen ja analyyttinen teologi, ja siksi myös luen pääasiassa sentyyppistä kirjallisuutta. Toisaalta juuri siksi oli mielenkiintoista lukea eksistentialistin ajatuksia. Ja vielä kristillisen sellaisen. Pappi ei ole mikään Camus, eikä toisaalta myöskään mikään Bultmann. Eksistentialismi ei Papille merkitse modernia liberalismia.

Kirjassa on paljon ajatuksia herättäviä kohtia. Muutama eksistentiaalinen poiminta: ”Mistä kumpuaa pakahduttava tarve kiitokseen asioissa, joissa kiitoksen suoranaista vastaanottajaa ei ole mahdollista nimetä?” (s. 25) ”Luonto ei tarjoa meille ratkaisua olemassaolon ongelmaan, koska kohtaamme luonnossa saman jännitteen kuin itsessämmekin.” (s. 31) ”Vaikka Jumala olisikin virallisesti haudattu, muistotilaisuudessa käy kiivas supina.” (s. 33)

Nihilismi, väkivalta ja seksi

Pappi painii paljon nihilismin kanssa. Nihilismi tulee latinan sanasta nihil, ”ei mitään”. Nihilismin mukaan millään ei ole mitään väliä. Ja miksipä olisi, jos kaikki kuitenkin päättyy kuolemaan? ”Miksi välittää ylipäätään yhtään mistään?” on nykyihmisen elämän the kysymys. (s. 56)

Rakkaus ja myötätunto kuitenkin haastavat nihilismin. Miksi ihminen kokee olevansa moraalisesti vastuussa? Miksi kultainen sääntö on niin yleismaailmallinen? ”Miksi ihminen ymmärtää rakkauden katoamattoman arvon ja mielekkyyden, jos rakkaus kuitenkin katoaa?” (s. 67) ”Kuoleman ja rakkauden kädenväännössä syntyy sittenkin kokemus mielekkyydestä. Tämän takia puhdas nihilismi ei ole voittanut.” (s. 59)

Kirjan toisessa osassa Pappi pohtii rukoilevan kädellisen käytännön elämää. Hän kirjoittaa muun muassa seksistä ja väkivallasta. Väkivallasta hän kirjoittaa mielenkiintoisesti, että Jokelan surmien jälkeen objektiivisuus palasi yhtäkkiä arvokeskusteluun: ”pahuus oli astunut keskellemme” (s. 94).

Pappi luettelee myös joukon tv-sarjoja, joita yhdistävät älykkäät käsikirjoitukset, loistavat näyttelijäsuoritukset ja raa’at väkivallan ryöpsähdykset. Niitä yhdistää myös ”eettinen pohjavire: jokainen sarjoista on eräänlainen moraalitutkielma” (s. 93).

Sarjojen hahmot eivät ole ”yksiselitteisesti hyviä tai pahoja” vaan ”inhimillisiä ja ristiriitaisia ihmisiä”, jotka ”toteuttavat moraalitajuaan – ja jättävät usein myös toteuttamatta” (s. 93–94). Olen tehnyt saman havainnon lähes kaikista niistä harvoista elokuvista ja sarjoista, joita olen viime aikoina katsonut (esim. Monte Criston kreivi ja Mustat lesket).

Seksistä Pappi kirjoittaa suoraan ja karustikin: ”Omalla genitaalialueella askartelusta on tullut jonkinlainen itsensä toteuttamisen projekti.” (s. 98) Emme kuitenkaan jää ilman kaivattua viisautta, joka pitäisi sisäistää syvästi: ”Seksi on väistämättä maailmankatsomusasia.” (s. 99) Siinä voi toteuttaa tiettyjä arvoja tai olla toteuttamatta.

Lopuksi

Kirjan loppupuolella Pappi puhuu vielä elämänjanosta, järjestä ja sydämestä, uskosta ja epäuskosta. Hän pohtii myös sitä, miksi juuri kristillinen eksistentialismi. ”Vastaus ei voisi olla yksinkertaisempi: Rukoileva kädellinen haluaa elää. Hän ei halua kuolla. Hän haluaa ikuisuuden.” (s. 126)

Jo aiemmin Pappi avasi sydäntään: ”Omassa kokemuksessani eettinen toiminta kurkottelee kuoleman tuolle puolen. Omassa kokemuksessani rakkaus, ikuisuus ja Jumala liittyvät yhteen. Eksistoivasta ihmisestä tulee rukoileva kädellinen.” (s. 66) Näinhän se on. Moraali voi herkistää ihmisen Jumalalle, ”muokata hänestä rukoilevaa kädellistä” (s. 109).

Lopussa palataan taas hetkiin, joina ihminen ”makaa yöllä sängyssä ja miettii elämäänsä” (s. 133). Pappi on osoittanut, kuinka uskonnollinen kokemus ”kumpuaa luontevasti eksistentiaalisesta kokemuksesta” (s. 140). Rukoilevan kädellisen kokemus tiivistyy Markuksen evankeliumiin kirjattuihin sanoihin: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”

Viimeisen luvun jälkeen on vielä ”outro”. Yö on vaihtunut aamuksi, ja pelko luottamukseksi. ”Luotan, että kaikki mikä rakastaa – kaikki mikä on hyvää, arvokasta ja oikeaa  – on vahvoissa kantimissa”. (s. 143) Tällaisina aamuina syntyy rukoileva kädellinen. ”Kun kokemus olemassaolosta sysää järjen kuilun partaalle, mutta antaa sille sydämen ystäväksi.” (s. 144)

 

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Kristinusko nykymaailmassa, Usko ja järki, Uusi evankeliointi

Avainsanat: , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

One Comment : “Pappi: Rukoileva kädellinen”

  1. Keijo Koskinen Says:

    Kirjaesittelyn jälkeen tuli aika tyhjä olo johtuen sanoman puutteesta. Kun siinä kuitenkin mainitaan Dumaksen Monte Criston kreivi ,niin on pakko kommentoida. Dumaksen teos seikkailuromaaninakin sisältää syvällisemmän tuntuisia ajatuksia kuin mainitun kirjaesittelyn perusteella Papilla on esittää. Elokuvat ovat kuitenkin vesittäneet ne pahasti ,kuten monesti käy. Näidenkin Papin kirjojen tapaisten teosten tarkoitus taitaakin olla vain yrittää vesittää raamatun sanoma ja syvyys. Tilalle halutaan tuoda ja luoda olemasaolo-ongelmien tapaisia ratkaisemattomia kysymyksiä
    ilman vastauksia. Kukapa olemassaoloaan ei olisi pohtinut samanlaisin ajatuksin kuin Pappi. Kuka pystyy kuitenkaan sanomaan miksi olemme luodut ja minka ajatuksen seurauksena, jos saa näin kapea-alaisesti kysyä. Siinä lienee jo alkuun ongelma johon Papilta voisimme oikeutetusti kysyä ratkaisua ,kun on kerran alkanut oikein laulamalla julistamaan uutta ”tervetullutta ” evankeliumin tyyliä. Dumas on osanut hienosti piilottaa sanomansa olemassaolosta ja/tai moraalista tarinan lomaan. Hän onkin yhä edelleenkin yksi tunnetuimmista kirjailijoista ,miten käynee Papin.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: