Timo Eskola, Heikki Räisänen ja tulkinnan kahleet

Perussanomalta on taas ilmestynyt paljon mielenkiintoisia kirjoja, ja nyt aloitankin pienen Perussanoma-sarjan. Ensimmäisenä käsittelyssä on Timo Eskolan kirja Tulkinnan kahleissa – Heikki Räisäsen rosoinen Raamattu (2013).

Timo Eskola ja Heikki Räisänen ovat olleet jo vuosikymmeniä piikkeinä toistensa lihassa. Jo kaksi vuotta sitten kirjoitin tällä blogilla kuusiosaisen artikkelisarjan Heikki Räisäsen elämäntyökirjasta Mitä varhaiset kristityt uskoivat?. Aiemmin samana vuonna kirjoitin myös Timo Eskolan samoihin aikoihin ilmestyneestä merkkiteoksesta Uuden testamentin narratiivinen teologia.

Eskolalle ei kuitenkaan riittänyt tasapeli eli kilpailevan kirjan julkaiseminen samansuuntaisesta aiheesta samaan aikaan. Hän haluaa Räisäsen kanveesiin. Siinä mielessä uskon Eskolan voittavan, että Räisänen ei kokene tarvetta kirjoittaa vastaavaa Eskolan työtä kriittisesti arvioivaa kirjaa. Eskola iski arkkuun vielä toisen naulan kirjoittamalla samansisältöisen teoksen englanniksi.

Toisaalta Eskolan kirjan voisi tulkita myös jonkinlaiseksi kunnianosoitukseksi. Räisänen on Eskolan mukaan ollut ”keskeinen hahmo” suomalaisessa raamattututkimuksessa ja -keskustelussa ”yli kolmen vuosikymmenen ajan”, ja hänen tuotantoaan arvioivien suomenkielisten kirjojen puute ”on syytä korjata” (s. 7). Tässä mielessä Räisänen jää ainakin toistaiseksi niskan päälle siinä huomiossa, joka häneen on kohdistettu.

Joka tapauksessa täytyy yhtyä TT Mikko Louhivuoren blogissaan esittämään huomioon siitä, että vihdoin meillä on Suomessa kirjojen tasolla käytävää teologista debattia. Räisäseen ei voi olla törmäämättä, jos lähtee Suomessa lukemaan teologiaa, ja yksi jos toinenkin painii hänen ajatustensa kanssa. Eskolan kriittinen analyysi on tervetullut lisä keskusteluun, on sitten itse asioista mitä mieltä tahansa.

Reimarus, Räisänen ja Koraani

Eskolan ensimmäinen luku keskittyy koraanikritiikkiin Räisäsen raamattukritiikin taustana. Eskola esittää, että historiallis-kriittinen raamatuntutkimus periytyisi keskiaikaisesta kristillisestä koraanikritiikistä, jossa Koraanista pyrittiin etsimään ”epähistoriallisia ja terveen järjen vastaisia piirteitä” (s. 12).

Räisänen on todennut, että ”tutkimus tarkastelee Raamattua samanlaisin menetelmin kuin muutakin vanhaa kirjallisuutta”, mutta Eskola sanoo, että tällaisissa yhteyksissä ei tarkenneta, mitä kirjoja oikein tarkoitetaan. Eskola kiinnittää huomiota Räisäsen tutkimukseen Koraanin Jeesus-kuvasta (Das Koranische Jesubild, 1971) ja päättelee lopuksi, ettei ”muu vanha kirjallisuus” tarkoittanut historiallis-kriitikoille ”Josefuksen historiateoksia tai Aristofaneen näytelmiä” vaan Koraania. (s. 12–14)

Eskola palaa historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen lähteille ja löytää sieltä vahvistuksen käsitykselleen. Nimittäin historiallisen raamatuntutkimuksen ensimmäinen suurnimi Hermann Samuel Reimarus (k. 1768) muotoili raamattukritiikkinsä nimenomaan keskiaikaisen koraanikritiikin perusteella. Reimarus vain sovelsi Raamattuun samoja kriittisiä arviointiperusteita kuin mitä kristityt apologeetat olivat keskiajalla soveltaneet Koraaniin. (s. 19–27)

Samoilla linjoilla liikkuu lopulta Räisänen, joka kysyi kirjassaan Tuhat ja yksi tulkintaa: ”Jos Koraania ei pidetä Jumalan sanana, mitkä ovat perusteet? Onko Raamattu eri asemassa kuin Koraani?” Molemmissa on epäjohdonmukaisuuksia, historiallisia virheitä jne, joten molemmat ovat yhtä lailla ihmisten tulkintaa uskonnollisista kokemuksista. (s. 33, 35)

Eskola selittää teologian sekularisaation keskiaikaisen koraanikritiikin perusteella, mutta epäselväksi jää, kuinka tämä historiallinen analyysi auttaa hänen asiaansa. Eikö Eskola pikemminkin kaiva omaa hautaansa? Historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen esi-isäksi paljastuu nähtävästi liian naiivi ja rationalistinen keskiaikainen kristillinen apologetiikka.

Olivatko keskiajan kristilliset apologeetat tosiaan epäreiluja koraanikritiikissään, ja tekikö Reimarus aivan oikein kääntäessään samat kriteerit Raamattua vastaan? Oliko kaikilla osapuolilla liian tiukka käsitys Raamatun virheettömyydestä?

Jos (ja nähtävästi kun) vastaukset ovat myönteisiä, Eskolan pitäisi sanoa asiasta jotain. Hänhän nimenomaan edustaa kristillistä apologetiikkaa ja kritisoi historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta. Nyt lukija voi sanoa Eskolalle: ”Siitäs sait, omapahan oli vikanne!”

(Hieman ohi tämän artikkelin painopisteistä Räisänen on kiistänyt ainakin osan Eskolan tulkinnasta siitä, että koraanikritiikki oli hänen raamattukritiikkinsä ja uskontoteoriansa perustana. Seurakuntalainen.fi julkaisi 20.11.2013 tästä debatista artikkelin, ja se herätti kommenteissa vilkasta keskustelua.)

Räisäsen teoria ja uusi usko

Toisessa luvussa Eskola esittelee näkemystä, johon Räisänen päätyi hylättyään perinteisen luterilaisen uskon Raamattuun Jumalan Sanana. Merkittävässä artikkelissaan ”Raamatun auktoriteetista” (1972) Räisänen esitteli ”luonnollisen uskonnon” käsitteen ja sosiologisen uskontoteoriansa, jonka avainterminä on ”tulkinnan ketju”.

Räisäsen kuningasajatuksena on se, että ihmiset tulkitsevat uusissa tilanteissa uusien kokemusten valossa uskonnollista traditiotaan uudella tavalla. Kirjassaan Beyond New Testament Theology Räisänen kirjoitti: ”Olen ehdottanut, että esityksen varhaisen kristillisyyden ajatuksista tulisi kuvata tätä ajattelua tradition, kokemuksen ja tulkinnan vuorovaikutuksena.” (s. 52)

Tässä vaiheessa on pakko sanoa sananen totuudesta. Räisäsen malli kuulostaa kyllä aivan järkevältä: onhan se totta, että ihmiset tulkitsevat uskonnollista traditiotaan uudella lailla uusissa tilanteissa. Mutta tästä ei tietenkään tarvitse seurata, että mitään totuutta ei ole ja että kaikki on vain pelkkää tulkintaa. Voihan olla niinkin, että on totuus, jota voi lähestyä aina vain enemmän ja josta voi ammentaa aina vain uusiin tilanteisiin.

Räisäsen valitsi kuitenkin tien, jonka mukaan kaikki on vain tulkintaa ilman mitään metafyysistä kosketuspintaa. Eskola selittää, kuinka Räisänen seuraa ”myyteistäriisujia” kuten Bultmannia ja menee vielä pidemmälle: hän haluaa riisua kristinuskon myös keerygmasta eli pelastuksen saarnasta. Uskonnollisella kokemuksella ei tarvitse olla tekemistä minkään transsendenttisen kanssa.

Räisäsen oma nuoruusajan muromalaisen viidesläisen liikkeen muovaama uskonnollisuus oli vahvasti helvetinpelon värittämää. Hänestä tuli ”uskonnon uhri” (s. 104). Vain tulkitsemalla sekä taivaan että helvetin inhimillisiksi utopioiksi, yrityksiksi selviytyä kärsimyksen ongelmasta, Räisänen pääsi eroon Jumalan vihasta. Kristus-vaihtoehto ei enää kelvannut.

Räisäsen uskonkriisin ytimessä on nähtävästi ollut Kristuksen toisen tulemisen viivästyminen. Kuten Räisänen kirjoitti, ”Jumalan valtakunta ei tullut Jeesuksen edellyttämällä tavalla”, ja tämä jos jokin on luotettava eksegeettinen tutkimustulos. ”Mitä merkitystä ylösnousemuksella voisi olla sen jälkeen, ’kun ne apokalyptiset puitteet, joihin se erottamattomasti liittyy, ovat romuttuneet?'” (s. 100)

Näin lopulta Räisänen hylkää kristilliset opit yksi toisensa jälkeen. Hänen ”uusi uskonsa” on kulttuurikristillinen: ”Minä uskon, että ’Jeesus Kristus’ on perinteeni keskeinen symboli, joka edustaa ja välittää perinteen keskeisiä, elämää palvelevia arvoja: rakkautta, toivoa, elämäniloa, aitoutta ja vastuuta” (s. 112).

Räisäsen vaikutteita ja Eskolan vaikeutta

Eskola on tehnyt perusteellista työtä pyrkiessään selvittämään Räisäsen ajatteluun vaikuttaneet lähteet. Tärkeitä nimiä erityisesti viidennessä luvussa ovat Max Weber ja Peter Berger. Tämä luku, jossa käsitellään pääasiassa tiedonsosiologiaa, oli minulle kirjan ylivoimaisesti vaikein.

Tässä vaiheessa onkin sopiva kohta sanoa muutama sana sellaiselle, joka harkitsee Eskolan kirjan lukemista. Vaikka kirja on onneksi kirjoitettu mukavan reippaalla rivivälillä, se on silti melko raskasta luettavaa. Aukeamalla 126–127 innostuin alleviivaamaan termejä, joilla potentiaalinen lukija voi etukäteen arvioida, pysyisikö hän kirjan menossa mukana. Tässä ne tulevat:

hermeneuttinen teoria, analogia, subjektiivinen tietoisuus, normatiivinen sääntö, transsendenttinen/ylimaallinen yksilöllisyys, sosiaalisesti rakennettu maailma, ihmissubjektin merkitykset, fenomenologinen tietoteoria, tiedonsosiologia, eskternalisaatio, ideologia, sosiologia, legitimaatio, empiirinen, epistemologia, kollektiivinen, jälkistrukturalistinen kielikäsitys, objektivointi, mentalistinen hermeneutiikka

No, miten pärjäsit? Jos hyvin, niin ehkä ymmärrät myös Eskolan pääpiikin kyseisessä luvussa. Nähdäkseni se on seuraava: Räisänen toteaa toisaalta, että ”’tieteen’ ei tarvitse sanoa mitään tarkasteltavien kokemusten ja tulkintojen takana olevasta transsendenttisesta todellisuudesta”, toisaalta hän kuitenkin ”kiistää kaikki mahdollisuudet sanoa tuosta todellisuudesta mitään” (s. 138).

Eskola yrittää saada Räisäsen kiinni epäjohdonmukaisuudesta oman teoriansa kanssa. ”Hänen hermeneutiikkansa perustuu sille väitteelle, että yhteisöjen kriisit ovat todellisia ja tuottavat uusia tulkintoja jatkuvasti. Itse teorian näkökulmasta pitäisi kuitenkin ajatella, että myös väitteet oletetuista kriiseistä ovat pelkkiä konstruktioita, jotka eivät oikeasti tavoita todellisuutta.” (s. 139)

Seuraavassa luvussa Eskola siirtyy teologisemmalle maaperälle. Hän tosin toteaa, että Räisästä ohjaa teologian sijaan nimenomaan sosiologia; hän ei ”pyri tekstien tulkintaan vaan itse uskonnon tulkintaan” (s. 153). Tässä luvussa ratkaisevina taustavaikuttajina ovat Gabler ja Wrede, joilta periintyy Uuden testamentin teologian erottaminen dogmatiikasta ja lopulta sen uskonnonhistoriallistaminen.

Wreden mukaan eksegeetti ei voi palvella kirkkoa, vaikka haluaisikin. Räisänen hyväksyy tämän sillä erotuksella, että hän valitsee yhteiskunnan. Uskonto on osa kulttuuria. Raamatun kaanon tulee hylätä, koska kaanon itse on myöhäisen tulkinnan dokumentti. Kanonisen raamattuteologian sijaan pitäisi ottaa huomioon kaikki varhaiskristilliset lähteet ja hahmotella niiden perusteella varhaiskristillisen ajattelun kehitystä.

Mitä varhaiset kristityt uskoivat? 

Seitsemännessä luvussa Eskola käy Räisäsen pääteoksen kimppuun. Eskola käsittelee sekä laajempaa englanninkielistä versiota että lyhyempää suomenkielistä.

Eskolan aiempi analyysi on osoittanut, kuinka Räisänen on halunnut hylätä dogmatiikan ja valita uskonnonhistorian. Eskolan pääpointti on, että Räisänen rikkoo periaatteitaan vastaan ja rakentaa kirjansa nimenomaan vanhojen tuttujen dogmatiikan opinkohtien ympärille. Uskonnonhistorian sijasta Räisänen tekeekin lopulta uskontokritiikkiä.

”Uskonnonhistorian olettaisi olevan kiinnostunut esimerkiksi elämän taitekohtia, kuten syntymää, aikuistumista tai kuolemaa, legitimoivasta uskonnollisuudesta. Mitään tällaista Räisäsen kirjasta ei kuitenkaan löydy.” (s. 183)

Toisaalta kirjasta löytyy kyllä viitteitä Räisäsen omaan uskonnonhistoriaan. ”Se, että Jeesus erehtyi ratkaisevan tärkeässä odotuksessaan, on vasta ongelmien alku.” (s. 187) Eskola huomauttaa mielenkiintoisesti, että Räisänen joutuu hylkäämään ison osan historiallis-kriittistä Jeesus-tutkimusta säilyttääkseen eskatologiaa saarnanneen Jeesuksen ja voidakseen sitten osoittaa hänen olleen väärässä. (s. 189)

Vaikka Räisänen siis lähtee teoriansa valossa etsimään tulkinnallista hajaannusta, hän päätyy lopulta pohtimaan itse asian hyväksyttävyyttä. ”Kirjan tavoitteen ja toteuttamisen väliin jää huomattava jännite.” (s. 192) Metodina ei enää olekaan tiedonsosiologia eikä tavoitteena uskonnonhistoria, vaan Räisänen esittää normatiivista raamattukritiikkiä. ”Uskontoa on kritisoitava järjen nimissä.” (s. 195)

Vaikka Eskolan pääpointti on mielestäni hyvä, pieni kriittinen sana lienee myös paikallaan. Joskus Eskola sanoo Räisäsen liioittelevan hajaannusta, toisaalta hän taas yrittää sanoa, ettei Räisänen oikein löydä hajaannusta ensinkään vaan pikemminkin kritisoi sitä yhtenäistä ajatusta, joka Raamatusta löytyy.

Eskola mainitsee melko lyhyesti vain muutaman esimerkin eikä käsittele mitenkään kovin perusteellisesti Räisäsen dokumentoimia toisistaan poikkeavia teologioita. Sen sijaan Eskola keskittyy Räisäsen uskontokritiikkiin. Räisänen ei edusta ”neutraalia tieteellistä keskustelua” (s. 201) vaan ”korostaa yli kaiken sitä, että paruusia on viipynyt liian kauan” (s. 206).

Eskola päättää lukunsa rohkeaan Räisäs-parafraasiin: ”Oikeata oppia ei ole koskaan ollut. Siksi Raamattu on väärässä. Kristillisen kirkon dogmatiikka ja katekismus ovat väärässä. Myös tämän päivän opin vaalijat ovat väärässä.” Räisäsen teos on ”perimmältään laaja ja perusteellinen uskontokritiikki”. (s. 208)

 

Explore posts in the same categories: Eksegetiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Raamattuteologia, Suomalaiset teologit

Avainsanat: , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

8 kommenttia : “Timo Eskola, Heikki Räisänen ja tulkinnan kahleet”

  1. Keijo Koskinen Says:

    Hattua on nostettava miehelle joka on moisen teoksen lukenut ja pystyy kommentoimaan sitä.
    Itse luin hiljakkoin koraanin ,josta en mitään oikein irti saanut paittsi päätelmää, että koraania tuskin olisi syntynyt ilman raamattua. Koraani ei myöskään myönnä Jeesuksen olleen Jumalan poika ,eikä
    Jumalalla yleensäkään olevan poikaa. Saman tyyliin artikkelissa esitelyssä kirjassa päätellään Jeesuksen tosiaan erehtyneen. Näin käynee kun ei pysytä sola scripturassa ,vai mitähän sanoisi itse Luther. Kun Luther ja Erasmus (Sidotussa Ratkaisuvallassa) väittelevät tahdon vapaudesta , niin he ovat sopineet alustaksi raamatun ja määritelleet väittelyaiheen . Sillä tavoin on syntynyt ajaton luettava raamattua tutkiva kirja. Tämä esitelty teos lienee kuollut jo syntyessään.

  2. aamunvaloa Says:

    Mitä itse ajattelet kirjasta? Onko se lukemisen arvoinen, auttaako se ymmärtämään Räisäsen ajatusmaailmaa? Omasta mielestäni auttoi. Erityisesti kulttuurellinen symbolimaailma (jota et taida ollenkaan käsitellä tässä?!), jota tulkitaan (kriisi)kokemusten valossa ”uuteen uskoon” oli itselleni hyvä tulkinnallinen avain, jotta pystyy hahmottamaan ja jopa ”rekonstruoimaan” Räisäsen tulokset, ainakin hyvällä tuloksella tentistä, jossei muuten muista.

    • Aarno Sainio Says:

      Heikki Räisäsen, raskaansarjan eksegeetin, uskontotieteilijän ja tutkijan pitkän uran lopputulema on kulttuurikristillisyys. Käteen jäävät elämää palvelevat arvot: rakkaus, toivo, elämänilo, aitous ja vastuu. Toki joukkoon voisi lisätä perinteen jättämiä pimeitä puolia, joita löytyy kyllä runsaasti. Minua askarruttaa kuitenkin kysymys: Olisiko kulttuurikristillisyyden arvoja koskaan syntynyt ilman uskon/ uskomusten/ myyttien pohjustusta, joita Uusi testamentti välittää? Toiseksi: Elävätkö kulttuurikristillisyyden arvot itseellisinä ilman sitä ravitsemussisältöä ja -pohjaa, jonka Uusi testamentti tarjoaa? Siis ilman ihmisiä, joiden uskoa ei tiede kumoa?

  3. ripa Says:

    ”Jumalan valtakunta ei tullut Jeesuksen edellyttämällä tavalla”, ja tämä jos jokin on luotettava eksegeettinen tutkimustulos.”

    Anton, olisiko mielenkiintoista tietää miten tähän Räisäsen itsestään selvänä pitämään tulkintaan suhtaudutaan katolisessa teologiassa?

  4. jali karjalainen Says:

    No minusta Räisänen on harhapolulla. Jeesus sano, että kukaan ei tiedä, milloin Hän , Jeesus tulee takasi noutamaan uskossa olevat niin haudoissa kuin elävätkin. Liekö Räisänen ymmärtää, mitä tarkottaa , että Luojalla ei ole aikaa sillai kuin ihmisellä on kuun ja auringon tähden ja maan kierron tähden auringon ympäri. Onhan maa joskus tietojen mukaan kiertänyt aurinkoo joka 800-900 kertaa vuodessa auringon ympäri ja silloin vuorokausi oli vain 6 tuntia tai 12 tuntia ja kun kierrot putosivat yli 400 kiertoon auringon ympäri, niin vuorokausitunti nousikin yli 21 tuntia ja nyt maa kiertää aurinkoa 365 vuorokautta ja vuorokausi on 24 tuntia eli aika on tämmönen eikä Räisänen voi määritellä Luojan omia aikoja ollenkaan. Räisänen ei yksinkertaisesti tiedä kaikkea Luojasta ja universumista ja silai Räisänen ei voi mennä sanomaan mitään,että Jeesus muka jotenkin erehtyi jossain

    • Emil Anton Says:

      Jeesus sanoo myös useaan otteeseen, että hän tulee takaisin vielä hänen opetuslastensa sukupolven aikana, mutta eipä tullut. Siinä on Räisäsen suuri ongelma, tosin ei vain Räisäsen, vaan teologia on tuntenut ongelman jo parisataa vuotta. Ja edelleen hyvät vastaukset ovat vähissä.

  5. ripa Says:

    Eli pidätkö Räisänen näkemystä parousian ongelmasta ristiriidattomampana kuin Ratzingerin? Heidän näkemyksissään lienee selvä ero?

    • Emil Anton Says:

      Pitää lukea Ratzingerin eskatologiakirja, en ole vielä sitä lukenut, on kuulemma hyvä. Katsotaan sitten. Toki R:n ja R:n näkemyksissä on selvä ero. Mutta toistaiseksi en ole lukenut Ratzingerilta tarpeeksi aiheesta.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: