Yves Congar ja tradition teologia

Ranskalainen dominikaani Yves Congar oli kenties Vatikaanin II konsiilin merkittävin teologinen asiantuntija ja vaikuttaja. Hänen ajatuksensa muovasivat ennen kaikkea dogmaattista konstituutiota jumalallisesta ilmoituksesta Dei Verbum. Congarin erityisalaa oli tradition teologia, ja hän lieneekin ykkösnimi tällä alalla.

Melkein hävettää, että minulla kesti näin kauan ennen kuin ensimmäistä kertaa luin itse Congaria. Ignatius Press on julkaissut uutena painoksena (2004) käännöksen The Meaning of Tradition Congarin kansantajuisesta kirjasta La Tradition et la vie de l’Église, joka julkaistiin alun perin Vatikaanin II konsiilin aikana.

Vain 169-sivuinen kirja on täynnä huikean mielenkiintoisia ajatuksia ja löytöjä, ja voin suositella sitä lämpimästi. Mainitsemassani laitoksessa on amerikkalaisen jesuiittakardinaali Avery Dullesin ylistävä esipuhe. Dullesin ilmoitusteologiaan on tarkoitus palata tällä blogilla myöhemmin, mutta nyt on aika esitellä Congarin ajatuksia.

Mitä on traditio

Congar aloittaa anekdootilla venäläisestä tulkista, joka käänsi eräässä kirkollisessa keskustelussa tradition ”vanhoiksi tavoiksi”. Congar lähtee liikkeelle tästä populaarikäsityksestä, joka ilmenee hyvin myös suomen kielen sanassa ”perinnäissäännöt”. Traditio on kuitenkin jotain muuta.

Sana traditio tulee latinan verbistä tradere, joka merkitsee antamista, luovuttamista tai välittämistä (ei siis ottelun luovuttamista eikä ihmisestä välittämistä vaan vaikkapa avainten luovuttamista tai viestin välittämistä). Raamattu käyttää tätä sanaa, kun se puhuu siitä, kuinka Isä antoi ainoan Poikansa.

Paavali käyttää tätä verbiä, kun hän sanoo antaneensa eteenpäin korinttilaisille sen, mitä hän itse vastaanotti (1. Kor. 11:23, 15:1-2). Varhaisessa kirkossa piispa antoi paastonaikana kasteoppilaalle eli katekumeenille kastetunnustuksen tekstin ulkoa opeteltavaksi. Tätä liturgista tapahtumaa kutsuttiin nimellä traditio symboli eli uskontunnustuksen luovuttaminen.

Varhaisten kirkkoisien kirjoituksissa traditio (kreikaksi paradosis) samastui apostoliseen kerygmaan eli julistukseen, joka koottiin ns. uskon säännöksi, joka sisällöltään vastasi kasteen yhteydessä käytettyjä uskontunnustuksia. Traditio oli ja on siis yhtä kuin evankeliumin eteenpäin välittämistä.

Traditio ja Raamattu

Onko tradition sisältö sitten mitenkään erilainen kuin Raamatun sisältö? Löytyyhän evankeliumi Raamatusta! Tässä tullaan tradition teologian suurimpaan kysymykseen, joka liittyy tietysti pitkälti myös katolis-protestanttisiin kiistoihin aina 1500-luvulta asti. Congar tarjoaa tähän paljon hyviä ajatuksia.

Ensin hän selventää, että traditiosta voidaan puhua kahdessa merkityksessä. Laajemmassa mielessä traditio kattaa Raamatun, Raamattukin on traditiota. Perinteisesti on kuitenkin eroteltu traditio kirjoitetusta tekstistä niin, että traditiolla tarkoitetaan suullista tai muuten ei-kirjoitettua välittämistä.

Protestanttien sola scriptura -slogania vastaan Trenton kirkolliskokous halusi puolustaa kirjoitetun sanan lisäksi ei-kirjoitettuja apostolisia traditioita. Alkuperäisessä tekstihahmotelmassa luki, että evankeliumin pelastava totuus sisältyi osin kirjoitettuun sanaan ja osin kirjoittamattomiin apostolisiin traditioihin (lat. partim-partim).

Lopullinen teksti kuitenkin korvasi sanat partim-partim sanalla et eli ”ja”, mikä jättää avoimeksi tulkinnan, jonka mukaan sama evankeliumi välittyy yhtä lailla kokonaan sekä kirjoitetun että kirjoittamattoman sanan kautta. Vaikka Trenton jälkeen suuri osa katolisista teologeista kannattikin partim-partim -tulkintaa, Congar yhdessä monien muiden nykyteologien kanssa kannattaa pääpiirteissään jälkimmäisenä mainittua kantaa.

Jos tämä tulkinta on kristittyjen ykseyden kannalta merkittävä saavutus katoliselta puolelta, niin vastaavasti protestanttisella puolella on tapahtunut lupaavia muutoksia tradition teologiassa. Esimerkiksi Oscar Cullmann totesi, että protestantit ovat alkaneet löytää uudelleen valoa siitä pimeydestä, joka heillä ennen vallitsi toisen ja kuudennentoista vuosisadan välillä. Lisäksi protestantit ovat tulleet tietoisiksi siitä, että jokaisella tunnustuskunnalla on kuin onkin oma raamatunselitystraditionsa.

Cullmann ja Congar

Congar ottaakin Cullmannin, joka oli luterilaisena tarkkailijana Vatikaanin II konsiilissa, pääasialliseksi keskustelukumppanikseen katolis-protestanttisessa dialogissa. Ensin Congar esittelee vanhat katoliset apologeettiset argumentit: Raamattu ei opeta sola scripturaa, Jeesus sanoi paljon sellaista, mitä ei kirjoitettu muistiin, Paavali kehotti seurakuntia pitämään kiinni suullisista traditioista, jne.

Nämä argumentit eivät kuitenkaan ratkaise kiistaa. Protestantit voivat myöntää nämä kohdat, mutta ne ovat triviaaleja: pointti on siinä, että meillä ei ole luotettavaa pääsyä aitoihin apostolisiin traditioihin muutoin kuin Raamatun kautta. Cullmannin mukaan Raamatun kaanonin sulkeminen merkitsi kirkolle juuri sitä, että asetettiin lopulliset rajat sille, mikä tunnustettiin apostoliseksi.

Kaanonin sulkeutumisen jälkeen (300-luvun loppu) ainoa paikka, josta löydämme apostolisen tradition, on Raamattu. Cullmann mainitsee ”apostoleiksi traditioiksi” väitettyjä outoksia vaikkapa Papiakselta (samassa linjassa mm. Irenaeuksen milleniarismi ja 50-vuotias Jeesus) havainnollistakseen pointtiaan.

Näin siis Cullmann, ja tämä on varmasti paras protestanttinen argumentointilinja, ja Congar kunnioittaa sitä mainitsemalla sen kahteen tai kolmeen otteeseen. Hän on kuitenkin itse eri mieltä ja kieltää kirkon antaneen tällaisen merkityksen kaanonin sulkemiselle. Congar on lukenut kirkkoisänsä tarkkaan, ja hän luettelee kokonaisen listan asioita, joita kirkkoisät pitivät apostolisina traditioina. Lista ei ole kaikenkattava, mutta se sisältää kirkkoisiä kaanonin sulkemisen molemmin puolin. Se näyttää tältä:

Paasto ennen pääsiäistä (Irenaeus, Hieronymus, Leo), tietyt kasteriitit (Tertullianus, Origenes, Basileios, Hieronymus, Augustinus), tietyt eukaristiset riitit (Origenes, Cyprianus, Basileios), lapsikaste (Origenes, Augustinus), rukous itäänpäin (Origenes, Basileios), harhaoppisten kasteen pätevyys (Stephanus, Augustinus), piispanvalintaan ja -vihkimiseen liittyviä sääntöjä (Cyprianus), ristinmerkki (Basileios), rukous kuolleiden puolesta (Johannes Krysostomos), erilaiset liturgiset juhlat ja riitit (Basileios, Augustinus).

Congar tähdentää, ettei näiden traditioiden aina nähty olevan suoraan apostolien asettamia sellaisessa muodossa, kuin ne ovat nyt (tai olivat 400-luvulla), vaan riitti, että apostolit antoivat yleisiä linjauksia, joista kirkko tai piispat sitten tekivät käytännöllisempiä sovellutuksia. Tärkeää on joka tapauksessa nähdä, että nämä traditiot ovat pääasiassa käytännön sovellutuksia eivätkä uskonoppeja, vaikka toki esimerkiksi lapsikasteella ja kuolleiden puolesta rukoilemisella on dogmaattisia implikaatioita.

Joka tapauksessa Congar korostaa, ettemme saa kuvitella traditiota jonkinlaiseksi esoteeriseksi salatiedoksi, jota apostolit kuiskasivat piispoille, vaan apostolit ja varhaiset isät pitivät tärkeänä tehdä kaikesta julkista. Silti apostolisiin traditioihin sisältyy asioita, joita ei eksplisiittisesti eli suoraan sanota Raamatussa. Toisaalta ne eivät ole irrallisia Raamatusta, vaan on helppo löytää niille jonkinlaisia raamatullisia ankkureita, yhtymäkohtia tai analogioita.

Tradition todellisuus ja sen monumentit

Congarin näkemys on siis se, että kirkko ei usko mitään pelkän tradition nojalla eikä mitään pelkän Raamatun nojalla. Edes Maria-dogmit eivät perustu puhtaasti traditioon, vaan paavit niitä määritellessään viittasivat siihen, etteivät ne ole vailla perustusta Raamatussa. Kirkko vain lukee Raamattua tradition valossa.

Tässä tullaan kuitenkin ongelmaan, joka monilla katolisillakin teologeilla on ollut uusien Maria-dogmien kanssa: Voiko kirkko määritellä niitä ilmoitustotuuksiksi, jos niitä ei suoraan opeteta Raamatussa eikä ensimmäisten vuosisatojen traditiossa?

Congar sanoo ymmärtävänsä tätä huolta mutta muistuttaa siitä, että traditio on enemmän kuin pelkät kirjalliset monumentit siitä. Traditio on koko kristillisen elämän ja uskon todellisuus, jota omalla tavallaan välittävät eteenpäin myös tavalliset uskovat.

Tässä on toki perää, ja Congar sanoo kauniisti, että tavallinen ristinmerkin opettaminen voi ilmaista enemmän kuin ylevinkään teologinen teoria sovituksesta. Tavalliset uskovat eivät ole tradition välittämisessä pelkästään passiivisia kuuntelijoita, vaan he voivat myös tuoda siihen aidon kontribuutionsa, mikä ilmenee juuri Maria-dogmeissa. Tämä on mielestäni periaatteessa hyväksyttävä vastaus, mutta se ei selitä sitä ankaruutta, jolla kyseiset dogmit aikoinaan määriteltiin pakosti uskottaviksi.

Toinen ongelma on siinä, että kuten Congar hienosti kuvaa kirkkoisiä seuraten, dogmimääritelmien pitäisi olla aivan viimeinen oljenkorsi kirkon äärimmäisessä kriisitilanteessa. Hilarius Poitiersilaisen sanoin kirkko joutuu dogmimääritelmissään tekemään sitä, mitä ei saisi tehdä. Areiolaiskiistassa pelkkä Raamatun siteeraaminen ei enää kuitenkaan riittänyt, oli pakko sanoa jotain uutta ja tarkempaa. Congarin sivuuttama Maria-dogmien ongelma on se, että niiden määrittely ei ollut tällainen ”viimeinen keino”. Congar kritisoi kuitenkin mentaliteettia, jonka mukaan magisteriumin tehtävänä on vain löytää uutta määriteltävää.

Congar auttaa ennen kaikkea ydinajatuksellaan, joka on se, että traditio on koko kristillisen uskon todellisuuden eteenpäin antamista, eivätkä sen kirjalliset monumentit voi koskaan ammentaa sitä tyhjiin. Tradition ”monumenteista” puhuessaan Congar tarkoittaa muun Raamattua, magisteriumin eli opetusviran dokumentteja eli paavien ja konsiilien päätöksiä sekä kirkon opettajien teoksia ja liturgiaa.

Vaikka Congar arvottaa magisteriumin dogmit heti kakkossijalle Raamatun jälkeen, hän varoittaa samaistamasta traditiota magisteriumin opetuksiin. Magisteriumin kirjallisia opetuksia on niin valtava määrä, ettei kukaan ole edes yrittänyt koota niitä yhteen julkaisusarjaan. Esimerkiksi Mansin kokoelma vuodelta 1759 sisältää 53 nidettä konsiiliasiakirjoja, ja Torinon puutteellinen kokoelma paavillisia bullia vuodelta 1872 sisältää 25 nidettä. Paikalliskatekismusten ja piispainkokousten asiakirjojen kokoelmia ei edes ole.

Kuuluisin ja hyödyllisin kokoelma tärkeimpiä uskontunnustuksia ja oppimääritelmiä on Denzingerin Enchiridion, jota myöhemmät teologit ovat sittemmin täydentäneet ja päivittäneet (uusin, 43. laitos on vuodelta 2010). Tämä kokoelma on kuitenkin ”erittäin vaarallinen”, koska siinä ei selitetä päätösten historiallista taustaa ja kontekstia, joka mahdollistaisi niiden oikean tulkinnan. Denzinger edistää dogman samaistamista juridisiin lauselmiin ja tradition samaistamista magisteriumin monumentteihin.

Pitkäksi lopuksi

Congar päättää kirjansa Vatikaanin II konsiilin yhteen kuuluisimmista saavutuksista, nimittäin jo vuonna 1962 hylättyyn asiakirjaluonnokseen jumalallisesta ilmoituksesta. Hylätty skeema opetti ns. kaksoislähdeteoriaa, jonka mukaan oli kaksi ilmoituksen lähdettä, Raamattu ja traditio. Tätä tapahtumaa on kommentoitu ”vastauskonpuhdistuksen lopuksi”.

1960-luvulla tulevaisuutta oli vielä mahdoton ennustaa. Congarin edustama kirkkoisien ajatusmaailmaa painottava ressourcement-liike oli kuitenkin tullut hallitsevaksi teologian tekemisen tavaksi vastauskonpuhdistuksen ja neoskolastiikan oppikirjojen tilalle. Niissä traditiota käsiteltiin Raamatun ohella toisena lähteenä, jonka avulla erilaisia opinkohtia todisteltiin probatur ex traditione -otsikon alla.

Congar hahmotteli tärkeimmän eron katolilaisten ja protestanttien välillä olevan kirkko-opissa, johon tradition teologia meidät väistämättä ajaa. Protestantti aloittaa tekstistä, kirjoitetusta Sanasta, joka luo kirkon ja on sen ainoa normatiivinen ohje. Katolilainen taas aloittaa kirkon yhteisöstä, jonka sisältä hän löytää ensisijaisen normin, Raamatun, mutta myös tradition.

Traditio on Raamatulle alisteinen mutta silti jollain lailla autonominen eli Raamatusta erillinen normi. Muuten Raamatun kaanonia ei voida tyydyttävästi selittää. Kirkko ei toki luo kaanonia vaan tunnistaa sen, mutta se tekee sen tradition nojalla. Raamattu ei itse sisällä tietoa siitä, mitkä evankeliumit ovat apokryfisiä ja mitkä kaikki kirjeet inspiroituja. Protestantitkin tietävät nämä asiat loppujen lopuksi kirkon ansiosta, sen traditiosta.

Samoin jokainen kristitty nojaa Nikean konsiiliin ja pyhään Athanasiokseen uskoessaan Jeesuksen jumaluuden sekä Konstantinopolin konsiiliin ja pyhään Basileiokseen uskoessaan Pyhän Hengen jumaluuteen ja kolminaisuuteen. Kirkkoisien tunnustaminen ei silti suinkaan tarkoita sitä, että kaikki heidän sanomansa olisi yhtä lailla traditiota, samoin kuin kaikki kirkon historiassa tapahtuva ei ole Pyhän Hengen toimintaa.

Kirkon opetus on loppujen lopuksi vain toissijainen normi, ensisijainen normi on jumalallinen ilmoitus, Jumalan opetus. Jos kirkko opettaa jotain sitä vastaan, uskovan ei pidä sitä uskoa. Kirkossa on tehty historiassa se virhe, että kaikki on samaistettu apostoliseen traditioon ja Pyhän Hengen auktoriteettiin. Tätä vastaan protestantit reagoivat tavallaan oikein, mutta heidän olisi pitänyt kunnioittaa jumalallista asetusta ja erottaa se siinä esiintyvistä väärentymistä.

Kuinka köyhää kristinusko olisikaan, jos meillä olisi pelkkä Raamatun teksti! Mietitään vaikka eukaristiaa: Uudessa testamentissa on siitä vain muutama kohta, ja Paavalin opetus siitä johtui satunnaisista kirkollisista väärinkäytöksistä, jotka oli korjattava. Eukaristian vietto edelsi kuitenkin näitä kirjoitettuja sanoja, ja se kattaa niitä paljon laajemman todellisuuden. Samoin lunastus: siitä on joitain raamatunkohtia, mutta ne eivät mitenkään ammenna tyhjiin lunastuksen salaisuutta.

Kirkolla ei ollut aikaa odotella, että eksegeetit pääsisivät tekstien pohjalta yhteisymmärrykseen kirkon rakenteesta ja sakramenttien merkityksestä, sen täytyi elää! Kirkko eli jo ennen tekstejä ja se elää tänäänkin sanasta ja sakramenteista. Se ei ole oma norminsa, vaan se saa valon jumalallisesta ilmoituksesta, joka on sille annettu ja jota se itse antaa eteenpäin sukupolvesta toiseen aina maailman loppuun saakka.

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Raamattu ja traditio

2 kommenttia : “Yves Congar ja tradition teologia”

  1. Aarno Sainio Says:

    Erittäin kiinnostava ja ajankohtainenkin artikkeli, joka linjaa ja selkeyttää epämääräistä keskustelua, jota käydään kristinuskon ympärillä nykyään. Kiitos.

    • Keijo Koskinen Says:

      Mitähän olisi Pietari tähän kirjoitukseen sanonut. Varmaan jollain
      lienee siihenkin vastaus traditionsa kautta. Jos oikein ymmärsin
      niin kirjoitus pyrki vastaamaan kysymykseen: Yksin raamattu
      vastaan joku muu ilmiö .
      Kirjoitus olisi ollut hyvä kirjoittaa selvillä suomalaisilla sanoilla
      kun niitä on käytettävissä. Tietenkin sen tieteellinen tai kirkollinen
      leima olisi hiukan kärsinyt, mutta olisi ollut paremmin luettavissa.
      Koulussa kauan sitten aamuhartaudessa puhuttiin evankeliumista.
      Ihmettelin jo silloin aika ajoin ,että mistähän puhuja mahtaa puhua.
      Tänään en omaa iihmettelyäni enää pohdi, vaan tiedän evankeliumi
      asian olevan epäselvä maailmamittakaavassa.
      Kirjoituksessa määritellään traditio jotenkin evakeliumin levitykseksi.
      Määrittelyssä on opillinen riita sisältyneenä vaikka tarkoitus oli riitaa
      ratkaista.
      Varsinaista asiaa kirjoitus ei selventänyt eikä selventämioseen
      mahdollisesti pyrkinytkään. Traditiot pysyvät itse keksittyinä
      opinkappaleina.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: