Timo Eskola: Sudet saarnatuolissa

Timo Eskola väitti vielä jokin aika sitten, että Ateismin sietämätön keveys (2009) jäisi hänen viimeiseksi pamfletikseen, mutta niin vain viime vuoden lopussa ilmestyi Perussanomalta kirjanen, jonka kannessa lukee sekä ”Timo Eskola” että ”pamfletti”. Teos on painettu eksoottisesti oikein Intiassa.

Kirjasen nimi on Sudet saarnatuolissa, ja se on tarkoitettu jatko-osaksi Eskolan kirjalle Ateistit alttarilla – miksi papit kiistävät uskonoppeja (2005). Tästedes käytän kirjoista lyhenteitä AA ja SS. AA:n jälkeen on ilmestynyt lisää ateistista susikirjallisuutta, jota Eskola nyt SS:ssä ruotii (tai ruoskii).

Näitä kirjoja ovat mm. Kari Kuulan Helvetin historia (Kirjapaja 2006), Raimo Hakolan ja Juha Pakkalan Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret: arkeologian näkökulmia (Kirjapaja 2008), Raimo Harjulan Jeesus – mies myyttien takana (Gaudeamus 2011), Heikki Räisäsen Mitä varhaiset kristityt uskoivat (WSOY 2011), Juha Sihvolan Maailmankansalaisen uskonto (Otava 2011) ja Ilkka Pyysiäisen Jumalaa ei ole.

Viimeisin on Eskolalle siitä herkullinen, että se vahvistaa AA:ssa esitetyn väitteen ateismin ja liberaalieksegetiikan liitosta ainakin sillä tasolla, että liberaalieksegeetit ja ateistit käyttävät samoja argumentteja.

Kirkon kriisi

Eskolan pääpointti on ehkä se, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa arvostetaan aivan liikaa ääriliberaalia tai ”radikalisoitunutta” teologiaa ja erityisesti eksegetiikkaa. Sitä pidetään ”tieteellisenä” ja siksi hyödyllisenä pastoreillekin tuntea. ”Monet tässäkin pamfletissa tarkastelluista kirjoista roikkuvat yhä Järvenpään koulutuslaitoksen ja tuomiokapitulien täydennyskoulutuksen tenttivaatimuksissa – täysin riippumatta siitä, mitä kirkon oppeja niissä kielletään.” (s. 122)

Todellisuudessa suomalainen liberaalieksegetiikka ei suinkaan edusta mitään tieteellisyyden valtavirtaa. Esimerkiksi Vanhan testamentin arkeologian tapauksessa Hakola ja Pakkala ”ajautuvat yhteen äärilaitaan” eivätkä pysy ”arkeologien yleisen linjan kannalla” (s. 30).

Suomalaiset tutkijat kannattavat Tanskassa kehitettyä minimalismia, jonka mukaan Vanhan testamentin kirjat eivät kerro todellisesta historiasta lähes mitään, ne ovat syntyneet vasta vuosien 500-200 eKr. paikkeilla. Abrahamia, Moosesta, Daavidia ja Salomoa ei koskaan ollut olemassakaan, eikä sen koommin Vanhan testamentin kuvaamaa pelastus- ja uskonnonhistoriaakaan.

Tuleville papeille opetetaan yliopistossa, että VT:n historian sijaan aluksi oli vain monijumalaisia kanaanilaisheimoja. Jerusalemin temppelissä palvottiin Jahven puupatsasta, joka todennäköisesti tuhoutui temppelin mukana 586/587 eKr. Pakkalan kerrotaan opettaneen yliopiston luennolla, että Jahvesta tuli taivaan Jumala sen jälkeen, kun puupatsas paloi poroksi ja sen savu nousi taivaaseen.

Usein tällaiset käsitykset esitetään pokkana ilman muita vaihtoehtoja. Eskolan mukaan Pakkala uskoo monijumalaisuuteen niin vahvasti, ”että hän pitää omaa mielikuvitustaan varmempana lähteenä kuin Raamattua”. Herää kuitenkin kysymys, ”miksi tulevien luterilaisten pappien pitäisi omaksua tällaisia käsityksiä yliopistossa” (s. 35).

Vähintään yhtä suuria ongelmia on Uuden testamentin teologian puolella. Nuorenkin polven teologit kuten Outi Lehtipuu ja Anni Pesonen asettavat opillisen keskustelun ennakkoehdoksi sen, että mitään yhtä raamatullista oppia ei ole eikä voikaan olla, on vain hajanaisuutta, erilaisia raamatullisia teologioita. (s. 20) Heikki Räisäsen mukaan keneltäkään kirkon jäseneltä ei saa vaatia uskoa kolminaisuusoppiin (s. 83). Myös perinteinen sovitusoppi ja lähetystyö ovat saaneet kyytiä liberaaliteologeilta.

Eskola valittaa, ettei kukaan piispa ole uskaltanut kritisoida kirkon uskoa kyseenalaistavia liberaalieksegeettejä. ”Kirkon keskellä on pahanhajuinen radikalismin virtahepo”, ja asia pitäisi vihdoin tunnustaa. Kirkko tarvitsee nöyristelyn sijaan luottamusta omaan sanomaansa, ja radikalismin heikkouksia on uskallettava kritisoida. Tämä ei kuitenkaan ole vain piispojen vaan meidän kaikkien tehtävä. (s. 122-123)

Eskola näyttää kirjassaan useaan otteeseen mallia. Muutama esimerkki: ”Lehtipuu ja Pesonen ovat tietenkin väärässä, ja he tietävät sen itsekin.” (s. 60) ”Kun teologi […] hyökkää kolminaisuusoppia vastaan ja hylkää sen, hän hylkää ekumeenisen kristikunnan uskon.” (s. 81) ”Hän itse tuomitsee itsensä ekumeenisen kristinuskon ulkopuolelle.” (s. 79)

Polyteistinen kansankirkko

Eskolan kirja avasi minulle entistä selvemmin kansankirkollisen liberaaliluterilaisen itseymmärryksen. Siinä missä koin valaisevan ahaa-elämyksen tajutessani monien luterilaisten katolisen itseymmärryksen, koin jotain vastaavaa lukiessani seuraavan Eskolan kuvauksen liberaaliluterilaisen Pakkalan ajattelusta (s. 31):

Oikea uskonto on hänelle eräänlainen kansankirkko (kuten Raija Sollamo on aiemmin todennut), jossa todellisuudessa ei ole oppeja eikä rajattuja uskomuksia. Opillisuus ja ”ilmoitususko” ovat vain pienen painostusryhmän kuvitelmaa, josta rehdin tieteentekijän tulee päästä eroon. Kaikki uskonnolliset ilmiöt ovat yhtä päteviä ja yhtä arvokkaita. Raamatun puolestaan väitetään mustamaalaavan tämän aiemman ja rehellisen uskonnollisuuden: ”Tämänkaltaisessa kielenkäytössä kirjoittajien teologiset ja uskonnolliset näkemykset esitetään ainoina oikeina, kun taas toisella tavalla uskovat esitetään luopioina”

Israelin alkuperäisuskonto nähdään polyteisminä, joka myöhemmin sitten muuttui suvaitsemattoman dogmaattiseksi monoteismiksi. Vastaavasti kristinuskon ajalla kolminaisuusoppi nähdään suvaitsemattomana ja dogmaattisena, kun taas moderni kaikkea suvaitseva kansankirkko on palannut alkuperäiseen Uuden testamentin ihanteeseen, jossa monet erilaiset teologiat kukoistavat.

Millä alkuperäisen Israelin monijumalaisuus sitten perustellaan? Mitä Pakkalalla ja kumppaneilla on esittää, millä he kumoavat koko Vanhan testamentin historian? Eskolan mukaan heillä on ihmisten nimiä ja kaksi ruukunsirpaletta. Nimistö on kuitenkin kulttuurinen tekijä, jolla ei voi todistaa mitään kokonaisen kansakunnan uskonnosta (s. 32-33). Ruukunsirpaleissa on siunaustekstejä, joissa puhutaan Jahvesta ja hänen Aserastaan. Tästä on päätelty, että alkuperäisuskonnossa Jahve oli yksi monista jumalista, ja Asera oli hänen puolisonsa.

Ongelma on vain se, että ytimessään sama tieto löytyy jo Raamatusta: tuon ajan uskonnollisuus oli täynnä synkretismiä ja luopumusta, esim. 1. Kun. 14:23: ”Hekin tekivät itselleen uhripyhäköitä, kivipatsaita ja asera-paaluja”. Yhtä löytöä voidaan siis käyttää kumman tahansa näkemyksen tukena, kiista käydään suuresta teoriasta eli mitä koko Vanhasta testamentista olisi sanottava. (s. 34) Onko perusteita korvata VT:n historia uusilla rekonstruktioilla ja omalla mielikuvituksella? Varsinaiset kivilöydöt pitävät täysin yhtä VT:n kanssa, mistä Eskola antaa 10 esimerkkiä sivulla 36 (500-luvulta 900-luvulle eKr.).

On mielenkiintoista havaita linkki kansankirkkoideologian ja muinaisen polyteismin välillä. Se auttaa ymmärtämään, miksi liberaaliluterilaiset haluavat painottaa polyteismin ja teologisen hajanaisuuden ensisijaisuutta. Toisaalta hajanaisuus ja polyteismi-ihanne valaisee nykyistä liberaalia kirkkopolitiikkaa. Vanhoista opeista kiinni pitäminen on out, kaikki muu on in. Kyseessä on tosiaan suuri valinta Raamatun puolesta tai sitä vastaan. Raamattu julistaa polyteismin luopumukseksi, liberaaliteologia julistaa Raamatun suvaitsemattomaksi. Kummalle puolelle kirkko asettuu?

Rakentavaa kritiikkiä

Eskola myöntää syyllistyvänsä kärjistyksiin, se kun on osa pamflettigenren tyyliä. Tilanne esitetään tahallisesti liiankin mustavalkoisena. Siksi on ehkä terveellistä kiinnittää huomiota myös kolikon toiseen puoleen. Eskola myöntää, että Suomi on ”yhä täynnä evankeliumille uskollisia pastoreita” (s. 125), ja positiivisiakin kehityksiä raamattukeskustelussa on nähtävissä, ennen kaikkea Sammeli Juntusen kirja Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta (Kirjapaja 2010).

Eskolan itse mainitsemien valonpilkahdusten lisäksi voisi olla reilua tuoda vähän valoa myös sinne, missä Eskolan kirjanen näkee vain pimeää. Esimerkiksi Kari Kuula saa kirjassa kohtuutonta kyytiä, eikä hänen uusinta ja kohtuullisen rakentavaa kirjaansa Kotona kristinuskossa (Kirjapaja 2012) oteta lainkaan huomioon. Eikä Kuula esim. Helvetin historiassa muistaakseni suoraan väitä, ettei mitään helvettiä ole olemassakaan, kuten Eskola antaa ymmärtää.

Eskola on järjestänyt Suomen teologisessa instituutissa debattitilaisuuksia viime vuosien aikana, ja niissä ovat olleet mukana mm. tässä kirjasessa ruoditut Pakkala ja lähetysteologit Pirkko Lehtiö ja Tuula Sääksi. Olin paikalla kummassakin yllä mainituista debateista, ja täytyy sanoa, että keskustelu oli melko tasaista ja että näkemyksistä sai paljon tasapuolisemman ja totuudenmukaisemman kuvan, kuin jos olisi lukenut vain tämän kirjan. Jos ei Räisäselläkään kasva sarvet päässä, niin ei näillä muillakaan.

Sitten vähän teologista kritiikkiä. SS on pääpiirteiltään tyypillistä Eskolaa. Usein teologisena ydinargumenttina on se, että vastakkaiset kannat eivät pysty selittämään ihmisen pahuutta eikä tarjoamaan sille tyydyttävää ratkaisua. Tässä kirjassa ongelman hauskin muotoilu tulee sivulla 54:

Rekonstruktiot eivät vastaa ihmiselämän todelliseen raadollisuuteen […] Todellisesti syylliset ihmiset eivät löydä […] vapautusta. Äänessä on sen sijaan evankelista Latteus, jonka ainoaksi tehtäväksi jää siivosyntisten puolustelu ja tosiuskovaisten vastustaminen.

Tosiuskovaisella Eskolalla on antaa selitys ja vastaus ihmisen raadollisuuteen: todellinen syntiinlankeemus ja Kristuksen sovitusuhri. Tämä aiemmista kirjoista tuttu pointti on ihan hyvä, mutta siinä on ainakin yksi suuri ongelma. Se käy hyvin ilmi Paholaisen asianajajan blogin kirja-arviosta (Eskolan edellisestä kirjasta):

Taistellessaan kärsimyksen ja pahan ongelmaa vastaan Eskola lyö pöytään Vastauksen. Se on 108 sanaa pitkä vastaus, jossa kerrataan lähes kaikista uskovaisten kirjoista tutut teesit. Jumala rakastaa ihmisiä, Hänen täytyi uhrata ainoa poikansa, Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, armoa ja rankaisua. Jne. Olen lukenut selityksen monelta eri nettisivulta ja kuullut sen saarnoissa. En koskaan ymmärtänyt vastausta. Enkä ymmärtänyt Eskolan versiota. Luin sen kolme kertaa peräkkäin. […] Sanat ja kielioppi ovat suomenkieltä. Niiden määritelmät ja asiayhteys on vain määritelty minulle aivan oudolla tavalla. Ilmiö on toistunut aina kun yritän ymmärtää teologien selityksiä Jumalan tekosista.

Tämä tuo meidät aivan uuden evankelioimisen haasteen ytimeen. Emme voi vain toistaa teologisia termejä ja Raamatun lauseita, jos ja kun nykyihminen on niistä täysin vieraantunut. Mikä syntiinlankeemus? Oliko Aatami ja Eeva muka olemassa? Todista! Mikä ristinuhri? Miksi Jumala kaipaisi veriuhria? Enkö voi vain rukoilla Taivaan Isää ja sillä siisti? Ja eihän Kristuksen risti poistanut maailmasta pahaa eikä ihmisten raadollisuutta? Historiallis-kriitikkojen, liberaalien ja uskonnottomien kysymykset on ennakoitava ja niihin on vastattava syvällisesti ja uskottavasti. Siinä on haasteemme.

Ja lopuksi vielä Ceterum censeo: Olen muuten sitä mieltä, että Eskolalta puuttuu kokonaan kunnollinen kirkko-oppi.

 

 

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Suomalaiset teologit

5 kommenttia : “Timo Eskola: Sudet saarnatuolissa”

  1. Aarno Sainio Says:

    Olisi kiva joskus teologien suusta kuulla, mitä he pitävät kristinuskossa luotettavana ja totena. Nykyään saa sellaisen vaikutelman, että pappi kipuaa saarnatuoliin puhumaan asioista, jotka ovat valheellisia. Aikamoista sielujen raatelua.

  2. Janne Kärkinen Says:

    Jos olen oikein ymmärtänyt, niin Eskola on taustaltaan viidesläinen (kuten minäkin olin, vahvassa imperfektissä sanottuna). Se ehkä osaltaan selittää hänen liiallista mustavalkoisuuttaan, kärjistävyyttään ja kapea-alaista teologiaansa.

  3. jmh Says:

    Peräät kirkko-oppia. Etsippä Uudesta testamentista, löydätkö?

    Löydät apostolit, opetuslapset ja synagogat sekä seurakunnan.

    Jotkut löytävät kirkon vain Ilmestyskirjasta.

    • Emil Anton Says:

      Tietenkin löydän. ”Seurakunta” (ekklesia) on yhtä kuin kirkko, kirkko-opinkin hienompi nimi on ekklesiologia. UT:n kirkko-opista suosittelen tutustumaan Joseph Ratzingerin kirjaan Called to Communion.

      • jmh Says:

        Eli siis kysymys on käännöksestä ja määrittelystä. Sanalla on kolea kaiku ja konnotaatio; extra eklesia nulla salus. Mutta enpä oikein näe sitä sen paremmin Jeesuksen, Pietarin kuin Paavalinkaan sanomisissa. Irvailematta kun en puhu enkä lue kreikkaa missä kohdin ko sana on Raamatussa.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: