Jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden hermeneutiikka: Agostino Marchetto vs. Giuseppe Alberigo

Vatikaanin II  konsiilin 50-vuotisjuhla ja samalla Uskon vuosi jatkuvat ja niin jatkuu tämänkin blogin Vatikaani II-väittelyn tutkiskelu. Viimeksi referoin John O’Malleyn ja kumppanien kirjoituksia kaksiosaisessa artikkelisarjassa Muuttiko Vatikaani II mitään?

Tuolloin mainitsin lyhyesti arkkipiispa Agostino Marchetton kirjan Vatikaani II:n historiasta, jossa hän kritisoi erityisesti Giuseppe Alberigon johtaman ”Bolognan koulukunnan” Vatikaani II-tulkintaa. Nyt palaan aiheeseen syvällisemmin.

Kaksi hermeneutiikkaa

Kuten muistetaan, paavi Benedictus XVI esitti ensimmäisen paavivuotensa joulupuheessa Rooman kuurialle, että kirkossa on elänyt rinnakkain kaksi hermeneutiikkaa eli tapaa tulkita Vatikaanin II konsiilia. Toista hän nimitti ”murroksen ja epäjatkuvuuden hermeneutiikaksi”, toista ”reformin hermeneutiikaksi” tai – niin kuin hän siihen viittasi apostolisessa kehotuskirjeessään Sacramentum caritatis – ”jatkuvuuden hermeneutiikaksi” (alaviite 6). Paavin mukaan edellinen on tuottanut vahinkoa, jälkimmäinen hyvää hedelmää.

Giuseppe Alberigo ja Agostino Marchetto voidaan nähdä ikään kuin näiden kahden hermeneutiikan personifikaatioina. Alberigo (1926–1927) ja Marchetto (1940-) ovat molemmat italialaisia, edellinen maallikkoprofessori, jälkimmäinen arkkipiispa. Alberigo johti viisiosaista Vatikaani II:n historia -julkaisusarjaa, joka on käännetty usealle kielelle. Hän kirjoitti myös lyhyemmän Vatikaani II-historian, joka on saatavilla englanniksi nimellä A Brief History of Vatican II (2006) ja tentittävissä myös Helsingin yliopistossa.

Alberigo seurasi Vatikaanin II konsiilia hyvin läheltä osana ns. Bolognan työpajaa, jonka ytimen muodostivat hänen lisäkseen Bolognan arkkipiispa kardinaali Giacomo Lercaro sekä hänen teologinsa Giuseppe Dossetti. Alberigon pitkän Vatikaani II-historian englanninkielisen laitoksen toimituksesta vastasi Joseph A. Komonchak, lyhyen historian esipuheen taas kirjoitti John O’Malley.

Mainitussa esipuheessa O’Malley esittelee kaksi hermeneuttista leiriä seuraavasti: ensimmäisen mukaan konsiili ei tehnyt juuri muuta kuin vahvisti kirkon ainaisen uskon, toisen mukaan se taas teki enemmän. Alberigo kuuluu jälkimmäiseen leiriin.

Arkkipiispa Agostino Marchetton kirjan englanninkielisen version The Second Vatican Ecumenical Council: A Counterpoint for the History of the Council (2010) esipuheen on kirjoittanut kirjan kääntäjä Kenneth D. Whitehead. Siinä hän viittaa Benedictus XVI:n ystävän kardinaali Ruinin puheeseen Marchetton kirjan julkaisutilaisuudessa.  Marchetton kirja on Ruinin mukaan täydellinen vastakohta Alberigon ja ”Bolognan koulukunnan” edustamalle epäjatkuvuuden hermeneutiikalle, jota Marchetto itse kutsuu esipuheessaan ”ideologiseksi”.

Marchetton argumentit

Koska esittelin viimeksi ”epäjatkuvuuden” hermeneutiikkaa O’Malleyn ja kumppanien kirjan pohjalta, aloitan tämän postauksen Marchetton ”jatkuvuuden hermeneutiikalla” ja sen argumenteilla. Marchetton 700-sivuinen kirja koostuu lähes kokonaan ”epäjatkuvuuden hermeneutiikkaa” edustavien kirjojen kriittisistä kirja-arvioista. Vasta kirjan lopussa on muutama Marchetton oma artikkeli, jossa hän esittää argumentit jatkuvuuden hermeneutiikan puolesta.

Marchetton argumentin kivijalkana on se, kuinka paavit Johannes XXIII:sta alkaen ovat Vatikaani II:ta tulkinneet. Hän siteeraa Johannes XXIII:n avajaispuhetta konsiilille, jossa hän tekee eron uskon talletuksen sisällön ja sen esitystavan välillä. Esitystavan päivittäminen ei missään mielessä tarkoita aiempien oppien kumoamista. Päinvastoin konsiilin tarkoitus oli säilyttää muuttumaton traditio.

Paavali VI puolestaan sanoi: ”Jatkamme edeltäjiemme työtä: puolustamme pyhää kirkkoa opin tai käytännön virheiltä, jotka uhkaavat sitä nykyään sisältä ja ulkoa”; ”Ei ole totta, jos kuka tahansa niin kuvittelee, että Vatikaani II edusti jonkinlaista ’vapautusta’ kirkon opetuksesta tai että konsiili valtuutti tai kannatti  jonkinlaista sopeutumista tai konformismia aikamme mentaliteetin kielteisiin ja ohimeneviin puoliin.”

Johannes Paavali II jatkoi samalla linjalla: ”Kirkko on aina ymmärtänyt katolisen dogman sisällön terveen hermeneutiikan säännöt. Nämä säännöt nousevat sisäisesti katolisen uskon kehikosta, ne eivät tule uskon ulkopuolisista lähteistä. On vakava virhe lukea konsiilin dokumentit ja kuvitella sitten, että tämä konsiili edustaa jollain lailla murrosta menneisyyteen nähden. Todellisuudessa dokumentit asettuvat kokonaan kaikkien aikojen uskon jatkumoon.” Paavien lisäksi vuoden 1985 piispainsynodi on Marchetton puolella.

Marchetton tärkein argumentti on siis kirkon virallinen linja. Auktoriteettiargumentin lisäksi Marchetto esittää läpi kirjan joukon kriittisiä huomioita Alberigon johtaman koulukunnan metodeista ja tendensseistä. Niistä olennaisiksi hahmottuvat ainakin seuraavat:

* Liiallinen subjektiivisiin lähteisiin kuten päiväkirjoihin tukeutuminen virallisten Acta synodalia -volyymien sijaan

* Eron tekeminen ”paavi Johanneksen konsiilin” ja ”paavi Paavalin konsiilin” välille

* Journalistisen ”musta viikko” -ilmaisun käyttäminen marraskuun 1964 tapahtumista ja Nota explicativa praevian kritiikki

* Rooman kuurian negatiivissävyinen käsitteleminen yhtenä erottelemattomana kokonaisuutena

* Vatikaani II:n käsittäminen ”tapahtumana” eli ”murroksena”, laadultaan erilaisena konsiilina kuin kaikki aiemmat

* Vatikaani II:n ”hengen” erottaminen sen ”kirjaimesta” ja konsiilin lopullisten asiakirjojen vähättely

* Turhan sensaatiohakuinen kielenkäyttö kuten konsiilin kuvaaminen progressiivien ja konservatiivien taisteluna

Marchetto esittää joitain hyviä huomioita, mutta pääteesin perusteleminen jää lopulta melko ohueksi. Marchetto ei esimerkiksi käy läpi aiempien konsiilien ja Vatikaani II:n opetuksia samoista aihepiireistä ottaakseen kantaa väitettyihin eroavaisuuksiin tai ristiriitoihin ja osoittaakseen, että kirkon opetus on aina ollut yksi ja sama.

Päällimmäisenä kirjasta jää mieleen se, kuinka Marchetto valittaa satojen sivujen verran Alberigon koulukunnan ”ideologiasta”  ja erilaisten kielellisten ilmaisujen sopimattomuudesta. Jatkuvuuden hermeneutiikan teesi tulee selvästi esille, mutta se jää vielä odottamaan kattavaa ja vakuuttavaa perustelua.

Alberigon analyysi

Miten Giuseppe Alberigo sitten perustelee kantansa? Aloitan lopusta: kirja päättyy ”todisteeseen” siitä, että Vatikaani II:n luomaa ”ilmapiiriä” luonnehti avoimuus muutokselle, halu muuttua. Todiste on arkkipiispa Marcel Lefebvre ja hänen traditionalistiliikkeensä (SSPX). Jos mikään ei muuttunut, miksi ylipäänsä on olemassa traditionalisteja, jotka haluaisivat kirkon jatkavan vanhaan malliin?

Alberigon mukaan kirkko oli konsiilin jälkeen hyvin erilainen kuin ennen sitä. Lopullisten dokumenttien ja esivalmisteluvaiheessa Roomaan lähetettyjen ehdotusten välillä ei voi olla huomaamatta ”laadullista loikkausta”. Johannes XXIII:n intentio ei ollut pelkkä vanhan opin toistaminen vaan uuden aikakauden aloittaminen, ”uusi helluntai”.

Vatikaani II käänsi Alberigon mukaan päälaelleen kirkon suhteen historiaan. Keskiajalla Tuomas Akvinolainen oli innovatiivisesti kristillistänyt tuolloin muodissa olleen aristoteelisen filosofian, mutta paradoksaalisesti tomismia oli alettu myöhemmin pitää ”ikuisena filosofiana”. Vatikaani II:ssa kirkko alistui uudestaan Jumalan sanan alle ja ratkaisevaksi kriteeriksi tuli instituution sijasta evankeliumi.

Alberigolle tärkeitä Vatikaani II:n aikaansaamia muutoksia ovat muun muassa suhtautuminen ei-katolisiin kristittyihin ja ekumeniaan, suhtautuminen muihin uskontoihin sekä suhtautuminen uskonnonvapauteen. Dignitatis Humanae on Alberigon mukaan ”syvä innovaatio”, ja Unitatis Redintegration uusi ekumeeninen visio luopui vanhasta hereetikkojen ja skismaatikkojen paluun ajatuksesta.

Alberigo menee jopa niin pitkälle, että hänen mukaansa Vatikaani II hyväksyi tietyin varauksin Lutherin sola scriptura -periaatteen. Toisaalta hän kertoo muun muassa audienssistaan Paavali VI:n luona, jonka aikana hän vakuutti paaville uskovansa paavin primaattiin.

Alberigo suhtautuu kuitenkin melko kriittisesti Paavali VI:n joihinkin omavaltaisiin väliintuloihin Vatikaani II:n aikana. Huolena oli Vatikaani II:n muotoileman kollegiaalisuuden periaatteen säilyminen – universaalia kirkkoa johtaa piispainkollegio, kaikki piispat yhdessä.

Alberigon mukaan Vatikaani II:n täytäntöönpano on vielä sikiövaiheessa. Kirkko on onnistunut vasta osittain asettamaan Jumalan sanan kaiken yläpuolelle ja eukaristian kaiken keskipisteeksi. Samoin sitoumus kommuunioon muiden kristittyjen kanssa on vielä riittämätöntä.

Marchetto ei ”voisi koskaan hyväksyä näin radikaalia kantaa”, mutta tässä tapauksessa Benedictus XVI jää Alberigon puolelle. Emerituspaavikin on toistanut muutamaan otteeseen, että Vatikaani II:n todellinen reseptio on vielä kesken tai jopa vasta alussa. Debatti jatkuu.

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Vatikaani II ja sen tulkinta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: