Benedictus XVI:n Regensburgin puhe

Tämä artikkeli perustuu Athenis Finlandiae -tapahtumassa Jyväskylässä 14.9.2013 pitämääni luentoon aiheesta Joseph Ratzingerin/Benedictus XVI:n ajatuksia antiikista, keskiajasta ja latinasta. Luennon Powerpointit voi ladata tästä.

Paavi Benedictus XVI:n Regensburgin yliopistossa vuonna 2006 pitämä puhe aiheutti valtaisan mediakohun. Tässä en halua käsitellä kohua vaan puheen pääteemaa, joka on ollut yksi Joseph Ratzingerin/paavi Benedictuksen intellektuaalisen projektin keskeisistä ajatuksista vuosikymmenien ajan aina hänen viimeiseen, paavi Franciscuksen nimellä julkaistuun kiertokirjeeseensä Lumen Fidei asti.

Uskon rationaalisuus

Benedictus XVI aloittaa puheensa (jonka nimi on Usko, järki ja yliopisto) muistelemalla omaa yliopistouraansa. Hän kertoo, kuinka Bonnin yliopistossa oli tapana järjestää vuosittain akateeminen päivä, dies academicus, jossa eri tiedekuntien ja oppiaineiden professorit kokoontuivat yhteen keskenään ja opiskelijoiden kanssa vaihtamaan ajatuksia. Tässä yliopiston idea muuttui koetuksi todellisuudeksi.

Suomen sana yliopisto ei välitä samaa kuin latinan universitas, joka merkitsee kokonaisuutta – opettajien, tutkijoiden, tieteenalojen kokonaisuutta. Tämä kokonaisuus tuli lihaksi akateemisessa päivässä – eri alojen ihmisiä yhdisti yhteinen rationaalisuus ja vastuu tuon rationaalisuuden oikeasta käytöstä. Teologialla oli yleisesti hyväksytty paikka muiden tieteiden joukossa, vaikka jotkut eivät voineetkaan jakaa sitä uskoa, jonka rationaalisuutta teologia tutki.

Benedictus XVI tuli ajatelleeksi uskon rationaalisuuden teemaa lukiessaan jokin aika ennen Regensburgin luentoa keskiaikaista dialogia bysanttilaisen keisarin Manuel II Palaiologoksen ja oppineen persialaisen välillä. Tässä dialogissa keisari esittää argumentin uskon väkivaltaista levittämistä vastaan sillä perusteella, että se on Jumalan luonnon vastaista ja järjetöntä. Usko syntyy sielusta eikä ruumiista, joten uskon levittämiseksi tarvitaan hyviä järkisyitä ja vakuuttavia perusteluja, ei miekkaa.

1300-luvun lopussa käydyn dialogin modernin laitoksen toimittaja kommentoi, että kreikkalaisen filosofian muovaamalle bysanttilaiselle keisarille Jumalan rationaalisuus on itsestäänselvyys, mutta islamilaiselle oppineelle Jumala on niin transsendenttinen, ettei hän ole sidottu mihinkään kategorioihimme, edes järkevyyteen: hän voisi teoriassa vaikka käskeä palvomaan epäjumalia, ja silloin se olisi oikein. Tämä johtaa paavin asian ytimeen: onko Jumalan rationaalisuus vain kreikkalainen idea, vai onko se myös totuus?

Uskon ja filosofian harmonia

Nyt Benedictus XVI pääsee suosikkiaiheeseensa. Hän esittää, että raamatullisen uskon ja parhaan kreikkalaisen filosofian välillä on syvä harmonia. Tärkein todiste tästä on Joh. 1:1, jonka mukaan alussa oli Logos. Logos ei merkitse vain sanaa vaan myös järkeä, siitä tulee myös sana ”logiikka”. Tämän Logoksen Uusi testamentti julistaa Jumalaksi.

Toinen paavin suosikkikohta on Ap.t. 16:6–10, jossa Jumala estää Paavalia julistamasta sanaa Aasiassa ja antaa hänelle näyn, jossa eurooppalainen mies kutsuu hänet omalle mantereelleen julistamaan evankeliumia: ”Tule meren yli tänne Makedoniaan ja auta meitä!” (Ap.t. 16:9) Jos Luukas tulkitsee, että kaitselmus vei Paavalin evankelioimaan Eurooppaa, niin Benedictus XVI tulkitsee edelleen, että kaitselmus sai aikaan hellenistisen filosofian ja juutalais-kristillisen uskon hedelmällisen kohtaamisen.

Itse asiassa tämä kohtaaminen tai sen valmistelu palautui jo Vanhan testamentin aikaan, jolloin Israelin uskossa ja hellenistisessä ajattelussa oli nähtävissä samansuuntainen prosessi. Siinä missä kreikkalaiset filosofit kyseenalaistivat monet mytologiset pakanajumalat ja siirtyivät kohti monoteismiä, Israelin Jumala ilmoitti itsensä sinä, joka ON, ja pian Israel julisti hänet taivaan ja maan ainoaksi tosi Jumalaksi.

Israelin uskon ja kreikkalaisen ajattelun kohtaaminen näkyy myös Vanhan testamentin kääntämisessä kreikaksi (Septuaginta) sekä Vanhan testamentin deuterokanonisessa viisauskirjallisuudessa. Näin ollen Israelin uskon ja Kreikan filosofian kohtaaminen ei ole kristinuskolle vieras vaan sen sisäinen prosessi, ja keisari saattoi sanoa aivan kristillisen uskon sydämestä: jos joku ei toimi syn logo (logoksen kanssa, järkevästi), hän toimii Jumalan luonnon vastaisesti.

Voluntarismi ja dehellenisaatiot

Benedictus XVI tunnustaa rehellisyyden nimissä, että kristinuskossakin on suuntaus, joka tulee hyvin lähelle edellä kuvattua islamilaista transsendenttista jumalakäsitystä. Keskiaikaisen fransiskaaniteologi Duns Scotuksen voluntarismin mukaan voimme tuntea vain Jumalan ilmoitetun tahdon, jonka takana on Jumalan vapauden alue. Jumala olisi voinut määrätä aivan erilaisen moraalin niin tahtoessaan.

Lisäksi Benedictus XVI esittelee kolme suurta ”dehellenisaation” vaihetta kristinuskon historiassa. Ensimmäinen näistä on Lutherin reformaatio (1500-luku), toinen Harnackin edustama liberaaliteologia (1800-1900-luku), kolmas nyt meneillään oleva kulttuuripluralismi (1900-2000-luku). Kun Benedictus esittelee vastakkaiset kannat, hän tekee sen syvästi kriitikkoja ymmärtäen.

Lutherin aikana usko näyttäytyi vain osana vierasta filosofista systeemiä. Vapauttaakseen uskon vankilastaan Luther esitti sola scriptura -periaatetta, jonka tarkoituksena oli palata alkuperäiseen ja puhtaaseen ilmoitettuun Sanaan. Luther ei kuitenkaan osannut ennakoida, kuinka radikaalisti myöhemmät sukupolvet veisivät samaa projektia eteenpäin. Uskosta ja järjestä tuli pian toistensa vastakohtia.

Harnack halusi vapauttaa kristinuskon kaikesta myöhemmästä filosofis-teologisesta painolastista, modernille ihmiselle sopimattomista yliluonnollisista aineksista kuten Jeesuksen jumaluudesta ja kolminaisuusopista. Teologia nähtiin historiatieteenä, jonka tarkoitus oli päästä käsiksi mieheen nimeltä Jeesus. Teologian historiallisuudella perusteltiin myös sen paikkaa yliopistossa tieteiden joukossa.

Nyt meneillään oleva kulttuuripluralistinen dehellenisaatio näkee hellenisaation kristinuskon varhaisena inkulturaationa. Se ei kuitenkaan ole normatiivinen muille kulttuureille, joiden pitäisi saada toteuttaa oma inkulturaationsa suoraan alkuperäisen Uuden testamentin sanoman pohjalta.

Benedictuksen vastaus

Voluntarismiin paavi sanoo, että emme tee Jumalasta yhtään sen jumalallisempaa työntämällä häntä kauas pois tuntemattomaan. Todellinen Jumala on se, joka on ilmoittanut olevansa Logos.

Lutherin sola scriptura -huoleen vastaa Ratzingerin habilitaatiotyö Bonaventuran (toisen keskiaikaisen fransiskaaniteologin) revelaatio-opista. Revelaatio eli apokalypsis tarkoittaa hunnun poistamista, mutta hunnun takana olevat kasvot eivät paljastu kenellekään, ellei revelaatiolla ole vastaanottajaa. Revelaatio edeltää tekstiä, se on historiallinen tapahtuma, Sanan itseilmoitus, joka myöhemmin talletetaan kirjaan mutta joka kuitenkin on aina enemmän kuin pelkkä kirja.

Ratzinger vaikutti Vatikaanin II konsiilin revelaatio-oppia käsittelevään dokumenttiin Dei Verbum, jonka mukaan revelaatiolla ei ole kahta lähdettä (”Raamattu ja traditio”) vaan yksi lähde, Jumalan Sana, joka välittyy sekä kirjallisesti että suullisesti. Ratkaisu vastaa Lutherin huoleen alkuperäisen itsensä ilmoittavan Sanan keskeisyydestä. Scriptura ei kuitenkaan ole sola, vaan yhdessä kirkon ”ymmärtävän subjektin” kanssa.

Harnackin liberalismi jättää kristinuskon entisestä identiteetistä jäljelle vain palasia. Se rajoittaa perusteettomasti tieteen ulkopuolelle ihmiselle ominaiset perimmäiset kysymykset mukaan lukien kysymyksen Jumalasta. Positivismi tekee uskosta ja etiikasta subjektiivisen yksityisasian, jolla ei enää ole yhteisöä luovaa voimaa.

Benedictus XVI ei halua kääntää kelloa takaisin vaan hyväksyy kiitollisena modernin ajan kehityksen hyödylliset aspektit. Totuuden etsimisen eetos tieteessä on vahvasti kristillinen periaate. Tieteen liian kapea määrittely alentaa kuitenkin lopulta ihmisen itsensä. Tiede olettaa maailman rationaalisuuden, luonnon matemaattisuuden, muttei selitä sitä. Se jättää avoimen kysymyksen, johon voi vastata vain filosofian ja teologian keinoin.

Teologialla on autenttinen paikka tieteiden joukossa nimenomaan teologiana eli uskon rationaalisuuden tutkimisena.  Ihmiskunnan uskonnollisen kokemuksen kuunteleminen on teologialle ja filosofialle tiedon lähde, ja olisi vakavaa totuuden etsinnän rajoittamista sulkea ne objektiivisen rationaalisuuden ulkopuolelle.

Uskontojen moninaisuus ja filosofien erimielisyydet eivät ole sen kummallisempi ilmiö kuin tiedemiesten ja tutkijoiden erimielisyydet kaikilla muillakin tieteenaloilla. Erimielisyydet eivät saa johtaa luovuttamiseen – päinvastoin: mietitään, argumentoidaan, testataan!

Viimeiseen dehellenisaatiopyrkimykseen Benedictus XVI vastaa muistuttamalla siitä, että dehellenisaatio on jo VT:n ja UT:n sisäinen prosessi, eikä sitä voi välttää. Tietenkään kaikkea kreikkalaista ei tarvitse inkulturoida, mutta perustavanlaatuinen päätös uskon ja järjen synteesistä on säilytettävä. Usko ilman järkeä (vrt. terroristit) on vaarallista yhtä lailla kuin järki ilman uskoa (vrt. totalitarismit).

Lopuksi – Eurooppa

Benedictus XVI tiivistää vielä, että ”Jerusalemin, Ateenan ja Rooman” eli Israelin monoteismin, kreikkalaisen filosofian ja roomalaisen lain kohtaaminen loi Euroopan ja on edelleenkin sen perusta.

Tätä on mielenkiintoista verrata äskettäin julkaistuun tutkimukseen, jonka mukaan 65% suomalaisista pitää eurooppalaisen identiteetin tärkeimpänä tekijänä euroa. Kylläpä on Euroopalla lyhyt historia – tai suomalaisilla lyhyt muisti!

Explore posts in the same categories: Dogmihistoria, Etiikka, Kristinusko nykymaailmassa, Liberaaliteologia, Raamattu ja traditio, Teologia, Usko ja järki, Usko ja tiede

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: