Ratzingerin konsiili

Joseph Ratzingerin Theological Highlights of Vatican II (vuodelta 1966) on erittäin mielenkiintoinen osallistujan ja asiantuntijan raportti Vatikaanin II kirkolliskokouksen huippukohdista. Ratzinger kirjoitti kirjan heti konsiilin jälkeen, se on siis ajalta, jolloin hän oli vasta pelkkä pappi, mutta silti jo arvostettu teologi. Kirjasta huomaa, että kirjoittaja on sama Ratzinger, mutta siitä huomaa myös, että kyseessä on nuori Ratzinger, jonkin verran uudistusmielisempi kuin vanhoilla päivillään.

Kirja julkaistiin alun perin saksankielisinä kirjasina, ja se onkin jaettu neljään osaan Vatikaani II:n neljän istuntokauden mukaan. Ratzinger tempaa lukijansa heti mukaan jännitysnäytelmään, kun hän kertoo konsiilin alkuvaiheen hämmennyksestä ja huolista. Valmisteleva komissio oli tuottanut yli 2000 sivua tekstiä, tuplasti enemmän kuin kaikki aiemmat konsiilit yhdessä. Kuinka piispat voisivat käydä läpi moisen materiaalivuoren? Pelättiin, että konsiili ei olisi muuta kuin valmiiden päätösten leimaamista.

Ensimmäinen sessio: liturgia

Konsiilin avajaisseremonia oli konkreettinen osoitus liturgian uudistuksen tarpeesta. Vain selebrantit ja kuoro olivat äänessä, kun taas paikalla olleet 2500 piispaa toimivat lähinnä pelkkinä katsojina. Ensimmäinen sessio tuotti tulosta, ja päätösseremonia oli jo aivan erilainen vastauksineen ja yhteisine lauluineen.

Konsiilin ensimmäinen suuri kysymys oli siis liturgia. Sen konkreettista käsittelyä tosin edelsi jonkinmoinen vallankumous, kun kardinaalit Liénart ja Frings nousivat ja vaativat saada lisäaikaa tutustuakseen toisiin piispoihin ennen kuin tekstejä työstävien komissioiden jäsenet valittaisiin.

He siis kieltäytyivät helposta ratkaisusta valita uudestaan paavin nimittämät valmistelevien komissioiden jäsenet, mitä kuuria nähtävästi odotti. Puheenvuorot saivat osakseen raikuvat aplodit, vaikka aplodit oli kielletty.

Tämä ilmensi sitä, mitä paavi Johannes XXIII myöhemmin kutsui ”konsiilin pyhäksi vapaudeksi”. Ratzinger sanoo ilmapiirin olleen hyvin erilainen kuin Pius IX:n johtamassa Vatikaani I:ssä. ”Antimodernistinen neuroosi”, joka oli vaivannut kirkkoa vuosisadan alusta asti, alkoi vihdoin parantua.

Liturgiadebatissa suurin kysymys koski latinan kieltä. Hupaisaa oli se, että jotkut latinaa puolustavista puheenvuoroista esitettiin huonolla latinalla, kun taas toiset kritisoivat latinan asemaa erinomaisella latinalla. Yksi painava argumentti tuli kreikkalaiskatoliselta patriarkalta, joka nosti esiin apostoli Paavalin vaatimuksen ymmärrettävästä puheesta seurakunnan kokoontumisessa (1. Kor. 14).

Debatti kesti kauan, ja kun asiasta vihdoin äänestettiin, optimistitkin yllättyivät, kun 2162 äänesti liturgiadokumentin puolesta, vain 46 vastaan. Tämä on mielenkiintoinen huomio yhteiskunnalliseenkin keskusteluun: toinen puoli voi olla äänekäs ja jatkaa debattia loputtomiin, mutta todelliset kannatusluvut voivat olla jotain aivan muuta kuin 50-50.

Toinen sessio: kirkko

Vuoden 1963 syksyllä pääaiheena oli kirkko. Mukana oli nyt myös maallikkokuunteijoita, mukaan lukien protestanttisista kirkoista. Paavi Johannes XXIII oli kuollut ja paavi Paavali VI jatkoi konsiilia. Avajaispuheessaan hän rukoili, että Herra itse olisi konsiilin puheenjohtajana: Christus praesideat.

Valmisteltu alustava teksti kirkosta perustui Bellarminon antiprotestanttiseen teologiaan, jossa ylikorostettiin kirkon institutionaalisuutta. Argumentti paaviuden puolesta haettiin Aristoteleelta eikä Raamatusta, ja kirkko määriteltiin yhteiskunnallis-poliittisin termein täydellisenä yhdyskuntana ja monarkiana.

Konsiili-isät torjuivat tämän hahmotelman ja korvasivat sen raamatullisella ja teologisella visiolla kirkosta Jumalan kansana, joka saa muotonsa Kristuksen sanasta ja ruumiista. Pius XII oli toki jo ennen konsiilia kirjoittanut kiertokirjeen Mystici Corporis kirkosta Kristuksen ruumiina, mutta sekään ei antanut oikein mitään statusta ei-katolisille kristityille.

Konsiilli-isät pidättivät henkeään, kun Strasbourgin arkkipiispa Elchinger myönsi kirkon tehneen virheitä. Hän sanoi erossa olevien veljien opettamissa opeissa olevan osatotuuksia, jopa syvällisiä totuuksia, ja kutsui kirkkoa tunnustamaan sille epäsuotuisammatkin historialliset faktat. Kardinaali Léger yhtyi ”opillisen pysähtyneisyyden” vastustukseen.

Uusi teksti ei enää puhunut ”kirkon luonnosta” eikä ”kirkon jäsenistä” kuten neoskolastinen teologia, vaan ”kirkon mysteeristä” ja ”kirkkoon jäsentymisestä”. Epäilyttävä votum ecclesiae -oppi jätettiin pois, uusi teksti taas antoi positiivisen statuksen ei-katolisille kristityille sekä yksilöinä että yhteisöinä.

Kristittyjen ykseyden saavuttamiseksi katolisen kirkon täytyy korvata muiden kääntymisen idea kirkkojen yhdistymisellä, vaikka yksittäiset kääntymiset ovat edelleen merkityksellisiä niille, joiden omatunto siihen motivoi.

Ratzinger sanoo, ettei kirkko ole vielä valmis ottamaan muita kirkkoja yhteyteensä ilman yhdenmukaistamista, että tässä tarvitaan pitkä katolisen uudistuksen prosessi, jotta muut löytäisivät kirkosta paikkansa omana itsenään.  Tässä yhteydessä ei voi olla ajattelematta anglikaaniordinariaattia, jonka Ratzinger pääsi paavina luomaan.

Ratzinger selittää myös mielenkiintoisesti, miksi protestanteista puhutaan ”kirkollisina  yhteisöinä” eikä kirkkoina. Syy ei olekaan virkateologinen ero, vaan protestanttien itseymmärrys: kaikki protestantit eivät pidä itseään kirkkoina vaan kenties tunnustuskuntina. Termi halusi siis olla reilu erilaisille itseymmärryksille.

Kolmas sessio: kirkko ja valtio

Ratzinger kertoo, kuinka kirkolliskokouksen alussa eurooppalaiset piispat dominoivat keskustelua täysin, mutta konsiilin edetessä piispat avautuivat koko ajan enemmän ja lopulta Amerikan, Aasian ja Afrikan piispat osallistuivat aktiivisesti väittelyihin. Erityisesti kysymyksessä uskonnonvapaudesta tai kirkon ja valtion suhteesta painavia puheenvuoroja sateli Yhdysvaltojen ja lähetysmaiden piispoilta.

Ratzingerin mukaan harvat asiat ovat olleet kirkolle niin vahingollisia kuin sen 150-vuotinen pitäytyminen vanhentuneeseen käsitykseen kirkon ja valtion suhteesta. Yrittäessään käyttää valtiota uskon suojelijana kirkko vain pahensi kuvaa itsestään vapauden vihollisena. Kuten iskulause kuului, Vatikaani II toi kirkon ulos keskiajalta tai jopa konstantinolaiselta aikakaudelta.

Italian ja Espanjan piispat, jotka edelleen elivät valtion suojan alla, argumentoivat konservatiivisen kannan puolesta. Ratzingerin mukaan heidän teologiansa perustui huonoon ja epähistorialliseen lähtökohtaan – ei evankeliumiin, vaan ”epäilyttäviin luonnonlakirakennelmiin”. Amerikan esimerkki murtautui vahvasti näiden muka ajattomien luonnonlakioppien läpi.

Debatti jatkui konsiilin viimeisenä vuonna. Konservatiivit väittivät, ettei Uusi testamentti sano asiasta mitään, joten se pitää ratkaista kokonaan luonnonlain avulla. Ratzinger sanoo tämän olleen helposti kumottavissa: koko Uusi testamentti kertoo, kuinka Jeesus kieltäytyi maallisesta vallasta ja valitsi mieluummin ristintien.

Piispa Vega argumentoi mielenkiintoisesti, että kirkon lähetystehtävä olettaa uskonnollisen julistuksen vapauden. Jos kirkko vaatii vapautta saada julistaa uskoaan muiden uskontojen alueilla, pitää sen sallia sama oikeus muille, ellei se halua olla itsensä kanssa ristiriidassa. Kardinaali Beran, joka oli ollut vuosia vankilassa uskonsa takia, nousi myös puolustamaan uskonnonvapautta.

Lopulta teksti uskonnonvapaudesta (Dignitatis Humanae) hyväksyttiin lähes yksimielisesti (70 ääntä vastaan, 8 tyhjää). Toisaalta on aika jännää ajatella, että joku voisi teoriassa kysyä 70 piispalta katolisen kirkon kantaa asiaan x ja saada yksimielisen vastauksen, jota kuitenkin koko muu piispakunta vastustaisi.

Neljäs sessio: kirkko nykymaailmassa

Viimeisen session suurena tehtävänä oli käsitellä ”Skeema 13”, josta tuli lopulta pastoraalikonstituutio kirkosta nykymaailmassa Gaudium et spes (GS). Siihen oli yhdistetty useita alustavasti erillisiksi suunniteltuja dokumentteja: valmisteleva komissio oli laatinut 70 asiakirjaa, konsiili julkaisi lopulta 16.

Asiakirja käsittelee muun muassa avioliittoa. Katolinen avioliittoteologia oli tähän asti lähinnä lainannut stoalaisuudesta saatuja ”päämäärän” ja ”luonnonlain” ajatuksia, joiden avulla avioliiton sanottiin olevan ensisijaisesti jälkikasvun saamista varten. Moraali pääteltiin abstraktisti ”luonnon” käsitteestä.

Ratzinger painottaa sen merkitystä, että GS:n lopullinen teksti poisti nämä kategoriat kokonaan. Kyseessä oli ”radikaali suunnanmuutos” kohti uusia tapoja opettaa moraalia. Teksti antaa ohjenuoriksi omantunnon ja kirkon Jumalan sanan tulkitsijana. Ratzingerin mielestä tämä on enemmän kuin pelkkä sanallinen tai pinnallinen muutos.

On selvä ero sen välillä, miettivätkö aviopuolisot ratkaisuja tehdessään ”luontoa” vaiko kenties vastuuta puolisoa, lapsia ja yhteiskuntaa kohtaan. Kun Ratzinger kirjoitti, paavi Paavali VI ei vielä ollut julkaissut kiertokirjettään Humanae vitae syntyvyyden sääntelystä. Ratzinger ei ota ehkäisyyn tässä edellä sanottua tarkempaa kantaa.

Ratzinger kritisoi luonnonlakiajattelua myös käsitellessään kirkon suhdetta nykymaailmaan. Modernin aikakauden ihmiset eivät enää hyväksyneet kirkon auktoriteettia, joten kirkko yritti vakuuttaa heidät vetoamalla ilmoituksen sijasta luonnonlakiin. Mutta kirkon luonnonlakitulkinnan hyväksyminen edellytti epäsuorasti kirkon auktoriteetin hyväksymistä, joten homma ei toiminut.

Tämän vuoksi kirkko etsi GS:ssä uutta tapaa puhua nykyihmiselle. Se, onnistuiko se siinä, on avoin kysymys, mutta joka tapauksessa kirkko otti tärkeän askeleen eteenpäin.

Lopuksi

Kirjan lopussa Ratzinger kertoo konsiilin lopun kohokohdista. Ilo oli ylitsevuotavainen, kun piispat hyvästelivät toisensa rauhansuudelmalla. Yksi suurimpia hetkiä oli paavin ja Konstantinopolin patriarkan sopimus katua vuoden 1054 ekskommunikaatioita ja poistaa ne.

Symbolinen suudelma paavi Paavali VI:n ja patriarkka Athenagoraan edustajan metropoliitta Melitonin välillä sai osakseen raikuvat aplodit. Historiallinen hetki sai läsnäolijat tunteiden valtaan. Se oli toivon merkki konsiilin päättyessä. Rauhansuudelma päätti vuosituhannen, joka oli alkanut anateeman kirouksella. Sovituksen sateenkaari kohosi vihamielisyyden vuosituhannen  ylle.

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Teologia, Vatikaani II ja sen tulkinta

One Comment : “Ratzingerin konsiili”


  1. Totta, todella mielenkiintoinen kirja. Paikotellen jopa ihan jännittävä.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: