Muuttiko Vatikaani II mitään? (osa 2)

Tämä on kirjaa Vatican II – Did Anything Happen? käsittelevän artikkelisarjan toinen ja viimeinen osa. Ensimmäisessä osassa käsiteltiin johdantoa ja kahta ensimmäistä artikkelia. Tässä osassa käsitellään kahta viimeistä artikkelia, jotka ovat Stephen Schloesserin ja Neil Ormerodin käsialaa.

Schloesser jatkaa O’Malleyn artikkelin innoittamana ja kysyy ei niinkään ”miten” Vatikaani II muutti kirkkoa vaan ”miksi” se muutti sitä. Ormerod puolestaan pohjaa artikkelinsa sekä O’Malleyn että Schloesserin ajatuksille ja kehittää niitä eteenpäin. Hän pohtii muutosta ja ehdottaa kommuunioekklesiologian vastapainoksi missioekklesiologiaa.

Vatikaani II:n historiallinen konteksti

Schloesserin artikkeli painottaa Vatikaani II:ta nimenomaan 1900-luvun puolivälin konsiilina. Kun otetaan huomioon holokausti, kylmä sota, ydinsodan pelko ja todellinen vaara, huomataan, että Vatikaani II:lla oli suorastaan moraalinen imperatiivi tehdä jotain. Toisen maailmansodan kymmenet miljoonat kuolemat ja juutalaisten joukkomurha pakottivat kirkon palaamaan perustavanlaatuisten kysymysten äärelle. Kuka on ihminen? Mitä on pelastus? Mikä on kirkon suhde muihin uskontoihin?

Kirkon historia suhteessa juutalaisiin ei ole ruusuinen. Esimerkiksi paavin kirkkovaltiossa juutalaiset eivät saaneet ”puhua tuttavallisesti” kristityille, heidän oli puettava päälleen erityiset juutalaisten tunnusmerkit, ja heidät suljettiin ghettoihin. Nyt Israelin valtio oli perustettu vuonna 1948, uusi tilanne vaati uutta mietintää. Juutalais-katolisen dialogin pelättiin johtavan indifferentismiin eli uskonnolliseen välinpitämättömyyteen, nykyrelativismin edeltäjään.

Johannes XXIII oli auttanut juutalaisia ennen paaviksi tulemistaan, ja hän asetti Augustin Bean hoitamaan suhteita juutalaisiin. Vatikaani II:n dokumentti Nostra Aetate on pitkälti Bean ansiota, vaikka se kävi läpi pitkän prosessin. Ennen kaikkea sitä laajennettiin koskemaan myös islamia ja muitakin uskontoja. Vatikaani II:n kontekstiin liittyy myös sen tajuaminen, että Aasian evankeliointi oli pitkälti epäonnistunut liiallisen Rooma-keskeisyyden takia.

Toinen mullistava dokumentti oli Dignitatis Humanae uskonnonvapaudesta, joka oli radikaali muutos kirkon aiempaan opetusvirkaan ja käytäntöön nähden. Paavit olivat taistelleet omantunnonvapautta sekä kirkon ja valtion erottamista vastaan pitkällä 1800-luvulla toistamiseen. Kirkko oli hiljentänyt teologeja kuten amerikkalaisen John Courtney Murrayn, joka oli argumentoinut, ettei tunnustuksellinen katolinen valtio ole sittenkään ideaali.

Monet katolilaiset tunsivat pitkän 1800-luvun paavien olleen väärässä, moraalisesti väärässä. Kardinaali Cardijn esitti asian pontevasti: kirkko ei voi vaatia uskonnonvapautta ollessaan vähemmistössä, jos se kieltää sen ollessaan enemmistössä. ”Konstantinolainen kirkko” todella kohtasi loppunsa Vatikaani II:ssa. Teologit kuten Murray, Rahner, de Lubac ja muut, joita kirkko oli sensuroinut ennen konsiilia, nousivat konsiilin suuriksi opettajiksi ja inspiraatioiksi.

Muuttuva ja missionaarinen kirkko

Myös Neil Ormerod lähtee siitä, että muutokset kirkossa ovat päivänselviä: liturgia on nyt kansankielellä ja paavi lentää lentokoneella. Tietysti tähän voi sanoa, että mikään olennainen ei ole muuttunut, mutta siitä seuraa koko essentialismin ja ”olennaisen ja epäolennaisen” erottelemisen vaikeus.

Ormerod esittää tarkkanäköisesti, että kirkko ei ollut valmistautunut Vatikaani II:ta seuranneisiin muutoksiin, ja usein monet muutokset tehtiin liian nopeasti ilman kunnollista katekeesia ja epäselvään ”Vatikaani II:n henkeen” vedoten. Kun lampun henki pääsi ulos, sitä oli vaikea enää saada takaisin. Teologia karkasi käsistä, historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen vaikutus alkoi tuntua. Aiemmin vaietuista aiheista alettiin käydä avointa keskustelua, kaikki alkoi olla kyseenalaistettavissa.

Näin ollen konsiilin jälkeisinä vuosikymmeninä Ratzinger ja Uskonopin kongregaatio puuttuivat toistamiseen teologisiin kysymyksiin. Samoin liturgista kokeilua pyrittiin rajoittamaan uusin määräyksin. Kun kirkko oli ensin sallinut muutoksen, se pyrki nyt määrittelemään muutoksen sallitut rajat.

Ormerodilla ei ole sinänsä mitään tätä vastaan, mutta hän sanoo sen suurimpana vaarana olevan paluun vanhoihin virheisiin. Teologeille keskeinen tehtävä on kamppailla kirkon dogmien pysyvän pätevyyden ongelman kanssa, joka on postmodernismin ja relativismin kompastuskivi.

Ormerodin mukaan kommuunioekklesiologia, joka on vuoden 1985 piispainsynodin jälkeen tunnustettu Vatikaani II:n keskeiseksi ajatukseksi, vastustaa muutosvoimia. Siksi kommuunioekklesiologia on tullut konservatiivisempien piispojen suosioon, ennen kaikkea Ratzingerin, jonka johtama kongregaatio julkaisi siitä dokumentin vuonna 1992.

Ormerodin mukaan kommuunioekklesiologia tarvitsee vastapainokseen missioekklesiologian. Hänen mukaansa kirkon antimodernistinen 1800-luku, joka vastusti sekä muutosta että maailmaa, oli lähetysteologinen epäonnistuminen. On helppo ymmärtää ihannetta muuttumattomasta kirkosta keskellä muuttuvaa maailmaa, mutta kirkko ei saa tulla lahkoksi muiden joukossa. Kirkon on säilytettävä missionaarisuutensa ja siksi käytävä dialogiin maailman kanssa. Tätä näkökulmaa ei saa päästää unohtumaan.

1962-1965: EvÍque assistant ‡ une session du concile Vatican II, bas. Saint Pierre, Rome, Vatcan. 1962-1965: Bishops during Vatican II Council, Roma, Vatican.

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Teologia, Vatikaani II ja sen tulkinta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: