Muuttiko Vatikaani II mitään? (osa 1)

Uskon vuosi eli Vatikaani II:n juhlavuosi jatkuu, ja nyt on aina sukeltaa yhteen katolisen kirkon ja teologian ajankohtaisimmista debateista eli kysymykseen Vatikaani II:n tulkinnasta. Kuten tiedetään, tämä oli paavi Benedictus XVI:n yksi pääteemoista. Paaviutensa ensimmäisenä jouluna (12/2005) hän luennoi kuurialle kahdesta hermeneutiikasta, ”epäjatkuvuuden ja murroksen hermeneutiikasta” ja ”reformin hermeneutiikasta”, jota hän kutsui myös ”uudistuksen hermeneutiikaksi yhden kirkkosubjektin jatkuvuudessa”. Hänen mukaansa jälkimmäinen on tuottanut ja tuottaa hedelmiä, edellinen taas haittaa.

Debatissa on siis kyse siitä, kuinka paljon ja mitä Vatikaani II muutti tai uudisti, ja kuinka pitkälle voimme mennä Vatikaani II:n jälkeen, ts. mikä on sen ”kirjaimen” ja ”hengen” välinen suhde. Syksyn aikana tarkoitukseni on kirjoittaa Vatikaani II:sta suomenkielinen tietokirja, minkä takia olen lukemassa aiheeseen liittyvää kirjallisuutta eri näkökulmista.

Tässä artikkelissa aloitan David G. Schultenoverin toimittaman kirjan Vatican II: Did Anything Happen? (Continuum 2007) käsittelyn. Kirja koostuu neljän kirjoittajan artikkeleista, jotka takakannen mukaan ovat ”parhaiden konsiilista koskaan kirjoitettujen analyysien joukossa”. Artikkelisarja on kaksiosainen: tässä osassa käydään läpi johdanto ja kaksi artikkelia, toisessa toiset kaksi.

Kirjan takakansi esittää vastakkainasettelun konservatiivien ja liberaalien välillä, ”kirjaimen” ja ”hengen” porukoiden välillä, ja sanoo paavi Benedictuksen aloittaneen liberaalien puolella mutta päätyneen lopulta konservatiiveihin. Tämä kirja on ”selvästi niiden puolella, joiden mielestä jotain ennennäkemätöntä tapahtui”.

Johdanto

John O’Malley, joka on kirjoittanut kirjan What Happened at Vatican II antaa johdannossa perustietoja Vatikaani II:sta ja asettaa sen teologianhistorialliseen kontekstiin. Johannes XXIII ilmoitti tammikuussa 1959 kutsuvansa koolle ekumeenisen konsiilin muttei antanut sille mitään selvää päämäärää. Konsiilin tuli rakentaa ja valistaa kristikuntaa ja esittää uusi kutsu erossa oleville kristityille. Huomionarvoista oli se, ettei konsiili syntynyt minkään tietyn havaittavissa olevan kriisin tai harhaopin korjaamiseksi.

Piispat ympäri maailmaa saivat ehdottaa aiheita konsiilin käsiteltäviksi. Suurin osa ehdotuksista pyysi lisää tarkempia tuomioita ja uusia Maria-oppeja, jotkut uskalsivat toivoa kansankielistä liturgiaa. Valmistava komissio Roomassa laati palautteen pohjalta kokonaiset 70 dokumenttia konsiilin käsiteltäväksi. Aiheita oli niin paljon, että konsiili venyi neljävuotiseksi. Sessiot pidettiin syksyisin 10 viikkoa kerrallaan.

Konsiilissa ilmeni konflikti enemmistön ja vähemmistön välillä. Enemmistö, jonka kooksi muodostui 85-90% piispoista (joita oli n. 2500), päätyi vastustamaan valmiiksi laadittujen dokumenttien henkeä ja sisältöä. Vähemmistö puolusti niitä, ja sillä oli usein tukenaan viimeisen 150 vuoden paavillinen opetus. Tätä viimeistä 150 jaksoa O’Malley kutsuu ”pitkäksi 1800-luvuksi” (1800-luku ja 1900-luku aina Pius XII:n kuolemaan asti 1958).

”Pitkän 1800-luvun” aikana kirkko oli uudessa tilanteessa. Ranskan vallankumous, valistus ja liberalismi olivat tulleet sille kenties reformaatiotakin kipeämmäksi haavaksi. Nämä liikkeet nousivat valtaan katolisissa maissa ja olivat avoimesti antikatolisia. Paavit taistelivat uutta ideologiaa uusin keinoin: siinä missä he ennen olivat pääasiassa viimeisen tuomioistuimen tuomareita, nyt heistä tuli opettajia, ja opetusvälineeksi tuli ensyklika. Esim. paavi Leo XIII kirjoitti jopa 75 ensyklikaa.

Jotkut katolilaiset yrittivät kuitenkin sovittaa kirkon yhteen ”modernin ajan” eli pitkän 1800-luvun kanssa. He alkoivat käyttää moderneja historiantutkimuksen menetelmiä teologiassa. Raamatun, liturgian, keskiajan ja kirkkoisien tutkimus uudistui. 1900-luvun alussa pyhä virasto ja paavi Pius X tuomitsivat katolisen ”modernismin” kovin sanoin asiakirjoissa Lamentabili ja Pascendi.

Vatikaani II:ssa kysymyksenä oli, missä määrin pitkän 1800-luvun paavilliset dokumentit ovat muuttumattomia. Sitten reformaation vallalla oli ollut kaksi äärimmäistä hermeneutiikkaa: protestantit olivat pyrkineet osittamaan katolisen kirkon muuttuneen niin paljon, että evankeliumi oli menetetty. Katolilaiset vastasivat todistamalla, ettei mikään ollut koskaan muuttunut.

Vatikaani II:n jatkuvuutta painottava tulkinta keskittyy sen teksteihin, jotka eivät anna evidenssiä minkäänlaisesta murroksesta traditioon nähden. Näin Vatikaani II:n teksteistä tulee ikiaikaisten opetusten oppikirjamateriaalia. O’Malley selittää muutosviittausten puutteen sillä, että dokumentit ovat 2500 piispan kompromissien tulosta, ja muutosten mainitsematta jättäminen palveli kaikkien etua. Enemmistön kanta osoittautui näin autenttiseksi tradition ilmaukseksi eikä harhaopiksi, joksi vähemmistö oli sitä syyttänyt, ja vähemmistö halusi minimoida vahingon antamalla vaikutelman siitä, ettei mitään ollut muutettu.

Vatikaani II ”tapahtumana”

Vatikaani II:n päähistorioitsija englanninkielisessä maailmassa, Joseph A. Komonchak, kirjoittaa artikkelissaan Vatikaani II:sta ”tapahtumana” (engl. event). Historiografiassa tämä termi merkitsee nimenomaan ”murrosta”. Komonchakin mukaan Vatikaani II oli sen yllätyksellisestä koollekutsumisestaan asti ilmiselvästi tällainen ”tapahtuma”, poikkeus kirkon normaalista elämästä. Aikalaiset puhuivat tridentiinisen aikakauden, keskiajan tai jopa konsantinolaisen aikakauden päättymisestä.

Viiden vuoden sisällä konsiilin päättymisestä artikkelit ja kirjat puhuivat jo ”uudesta kirkosta”. Jotkut juhlivat ”tulevaisuuden kirkkoa” tai ”uutta kristinuskoa”, toiset valittivat ”luopumusta” tai ”kriisiä”. On jo aivan normaalia, että 1900-luku jaetaan prekonsiliaariseen ja postkonsiliaariseen vaiheeseen. Progressiiveille konsiili oli hyvä asia (kirkko sopeutui vihdoin nykyaikaan), traditionalisteille huono asia (kirkko antautui periaatteille, joita se oli oikein vastustanut 150 vuotta). Kolmas, ”reformistinen” kanta vähättelee muutoksia.

Ratzinger ei Komonchakin mukaan ole väärässä painottaessaan konsiilin tekstejä. Hän huomauttaa kuitenkin, että tekstien oikean merkityksen ymmärtämiseksi on otettava huomioon niiden redaktioprosessi. Alkuperäisten valmisteltujen tekstien ja lopullisten julkaistujen tekstien välinen ero on joskus niin suuri, että voidaan puhua ”murroksesta” tai ”epäjatkuvuudesta”. Lisäksi on otettava huomioon aika ennen konsiilia ja sen jälkeen, kirkkohistoria ei päättynyt vuonna 1965.

Tapahtuiko mitään?

John O’Malley palaa kirjoittajaksi kolmannessa luvussa. Hän kiinnittää huomiota arkkipiispa Agostino Marchetton kirjaan Vatikaani II:n historiasta (jota olen muuten lukemassa ja josta kenties lisää tulevaisuudessa), jossa Marchetto kritisoi vahvasti Giuseppe Alberigon johtamaa ”Bolognan koulukuntaa”, johon edellä mainittu Komonchak voidaan lukea. Kritiikki kohdistuu mm. ”tapahtuman” kategorian käyttämiseen Vatikaani II:n kuvaamisessa.

Kardinaali Ruini on yhtynyt Marchetton kritiikkiin ja tuominnut ”murrosta” korostavan tulkinnan, jota hän luonnehtii kuolevaksi. Ruini taas toistaa usein Ratzingeria, joka vuonna 1985 sanoi, ettei ole mitään pre- ja post-konsiliaarista kirkkoa. Vuoden 1985 piispainsynodi, joka käsitteli Vatikaani II:n tulkintaa, antoi kuusi ohjetta oikeaan hermeneutiikkaan, joista viidennen mukaan konsiili on tulkittava tradition jatkuvuuden ja aiempien konsiilien valossa. Yksikään ohje ei ota huomioon epäjatkuvuutta.

O’Malley pitää Alberigon viisiosaista Vatikaani II-historiaa hyvänä työnä. Hän tunnustaa ”hengen” kategorian ongelmallisuuden, kun ”minun Vatikaani II:n henkeni” alkaa olla eri kuin ”sinun Vatikaanin II:n henkesi”. Hän pitää kuutta piispainsynodin normia hyvinä, mutta ehdottaa seitsemännen lisäämistä: tulkitsijoiden on myös huomioitava epäjatkuvuudet. O’Malley ei aja mitään dogmien muuttamista tai unohtamista ja vertaa Vatikaani II:ta jopa Trentoon, joka niin ikään korosti jatkuvuutta. Silti jotain tapahtui: emmehän muuten puhuisi tridentiinisestä aikakaudesta.

O’Malley tunnustaa, että jatkuvuus on epäjatkuvuutta perustavampaa ja että kirkon on säilytettävä apostolinen traditio muuttumattomana. Silti myös muutosta tapahtuu, ja ellemme tunnusta tätä, kirkkohistoriassa ei ole mitään järkeä: se on vain kokoelma mielenkiintoisia tarinoita, ja kirkko ajelehtii sen läpi koskemattomana. O’Malleyn mukaan opin kehittyminen oli Vatikaani II:n suuri kysymys. ”Kehittyminen” on pehmeä tapa sanoa ”muutos” – kehittyminen olettaa sekä jatkuvuuden että epäjatkuvuuden.

Miltä Vatikaani II näyttää verrattuna aiempiin konsiileihin? Ensinnäkin se oli suurin. O’Malley kutsuu sitä maailman suurimmaksi kokoukseksi. Konsultaatio ennen konsiilia tuotti yli 7000 sivua tekstiä, sen uudelleentyöstäminen 4000 sivua lisää. Konsiilin itsensä tapahtumat tallennettiin 35 nidokseen, ja se tuotti 16 dokumenttia, jotka yhdessä vievät tuplasti enemmän sivuja kuin toiseksi suurimman konsiilin, Trenton, asiakirjat. 2500 piispan lisäksi paikalla oli teologeja, toimittajia, tarkkailijoita ja muuta väkeä – yhteensä n. 10 000 ihmistä. Jos Vatikaani II ei saanut aikaan mitään merkittävää, se oli aikamoista ajan, vaivan ja rahan hukkaa.

Vatikaani II:n tulkinta-avaimia

Toiseksi Vatikaani II otti aivan eri kohdeyleisön kuin aiemmat konsiilit. Aiemmat konsiilit puhuivat kristityille, kirkolle, Vatikaani II puhui koko ihmiskunnalle, koko maailmalle. Vatikaani II:n avainsanat olivat aggiornamento (päivitys) ja ressourcement (lähteille paluu), joista ensimmäinen katsoo eteenpäin, toinen taaksepäin, mutta molemmat aiheuttavat muutosta. Johannes XXIII:n avajaispuhe antoi aggiornamentolle oikeutuksen, ja tämä poikkesi kaikista aiemmista konsiileista, varsinkin kun pääajatuksena oli avautuminen nykymaailmalle tavalla, joka merkitsi monien aiemmin normatiivisiksi miellettyjen kantojen kumoamista.

Aggiornamenton ja ressourcementin lisäksi O’Malley esittelee kolmannen tulkinta-avaimen, joka ei ole toistaiseksi saanut paljoakaan huomiota osakseen. Sillä hän yrittää sovittaa yhteen konsiilin kirjaimen ja hengen. Avain on konsiilin tekstien kirjallisuuden lajin selvittäminen. Aiempien konsiilien pääasiallinen kirjallisuuden laji oli lakiteksti tai oikeudellinen tuomio.  Ne julkaisivat kaanoneita, jotka tuomitsivat harhaoppeja tai säätivät toimintaohjeita kirkolle.

Konsiilit käyttivät muitakin kirjallisuuden lajeja: uskontunnustuksia, kirjeitä, historiallisia kertomuksia, bullia ja dekreettejä. Kaanon nousee kuitenkin yli muiden yleisyydessään. Kaanonit ovat usein muotoa ”Jos joku sanoo… hän olkoon erotettu (anateema)”. Kaanoneita kiinnostaa julkinen ”sanominen” tai tunnustaminen, ei niinkään sielun sisäinen tila. Tälle kirjallisuuden lajille tyypillinen kielenkäyttö on pelottelevaa tai uhkaavaa, sen sanat ovat auktoritatiivisia ja voimakkaita.

Vatikaani II:n dokumentit olivat alun perin samaa vanhaa kirjallisuuden lajia. Niissä luki: ”Älköön kukaan rohkene sanoa…” ja ”Kirkko tuomitsee kerta kaikkiaan…” Pyhän viraston prefekti kardinaali Ottaviani puolusti tätä tyyliä, jota oli käytetty vuosisatoja. Piispa Emiel-Joseph De Smedt haastoi Ottavianin ja hänen kuivan skolastisten dokumenttiensa tyylin pastoraalisuuden ja ekumeenisuuden puutteesta. Ne olivat liian triumfalistisia, juridisia ja klerikaalisia.

Tyyli muutettiin, mutta mikä on Vatikaani II:n lopullisten dokumenttien kirjallisuuden laji?  O’Malley vastaa: se on epideiktinen panegyyri, siis vanha kunnon antiikin ylistyspuhe. Se ei halua niinkään todistaa yksittäisiä kohtia vaan koskettaa sydämiä, ei antaa sääntöjä vaan esittää ihanteita. Se on kutsu suurisieluisuuteen ja dialogiin, uhkailevat ja pelottelevat sanat ovat poissa, tilalla on ”ystävyyssanoja”. ”Muutoksesta” ei puhuta, mutta ”edistyksestä”, ”kehityksestä” ja jopa ”evoluutiosta” puhutaan. Konsiili ei määritellyt tai ratkaissut oppikysymyksiä lopullisilla tuomioilla, se ei asettanut rajoja sanoakseen: ”tähän asti eikä yhtään pidemmälle”.

O’Malley summaa sanaston ja kirjallisen tyylin pohjalta litaniaksi Vatikaani II:n aikaansaaman muutoksen:

käskyistä kutsuihin, laeista ihanteisiin, uhkauksista taivutteluun, pakotuksesta omaantuntoon, monologista keskusteluun, hallitsemisesta palvelemiseen, vetäytyneestä integroituun, vertikaalisesta horisontaaliseen, ekskluusiosta inkluusioon, vihamielisyydestä ystävyyteen, staattisesta muuttuvaan, passiivisesta hyväksynnästä aktiiviseen kanssakäymiseen, preskriptiivisestä periaatteelliseen, määritellystä avoimeen, käytöskontrollista  sydämen kääntymykseen, lain sanelusta omantunnon ääneen, ulkoisesta sopeutumisesta iloiseen pyhyyteen pyrkimiseen

O’Malley toteaa tämän olevan merkittävä paradigman muutos. Näin pääsemme myös ”konsiilin henkeen” käsiksi – pääsemme siihen tutkimalla sen ”kirjainta”. O’Malley painottaa vielä kerran olevansa samaa mieltä konsiilin perustavanlaatuisen jatkuvuuden kanssa suhteessa katoliseen traditioon. Mutta tasapainon vuoksi on kiinnitettävä huomiota myös epäjatkuvuuksiin, ja kun teemme niin, huomaame ainakin yhden asian: konsiili halusi, että jotain tapahtuisi.

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Teologia, Vatikaani II ja sen tulkinta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: