Vatikaani II:n ekklesiologia, osa 2

Tämä on toinen artikkeli Vatikaanin II konsiilin kirkko-oppia käsittelevästä dogmaattisesta konstituutiosta Lumen Gentium (LG). Ensimmäisessä osassa katsottiin lukuja 1-2, joissa kirkko esitellään salaisuutena eli sakramenttina sekä Jumalan vaeltavana kansana. Vasta kolmannessa luvussa käsitellään kirkon hierarkkista rakennetta ja erityisesti piispanvirkaa.

Kuten kaksi viikkoa sitten nähtiin, Vatikaani I ehti käsitellä oikeastaan vain paaviutta, ja Vatikaani II:n tehtäväksi jäikin nyt täydentää kuvaa kirkon hierarkiasta keskittymällä piispojen rooliin. Kysymys piispuudesta olikin lopulta yksi Vatikaani II:n kiivaimmin debatoiduista aiheista, ja juuri tässä kirkolliskokous tulee lähimmäksi dogmaattista ratkaisua tai määritelmää.

Opetus piispuudesta

Vatikaani II ei Vatikaani I:n tavoin juhlallisesti julistanut mitään opinkohtaa jumalalliseksi ilmoitukseksi ja kaikkia anateeman uhalla sitovaksi. Se opetti kuitenkin melko juhlallisesti ja arvovaltaisesti kahdesta piispanvirkaan liittyvästä kysymyksestä: piispuuden  kollegiaalisuudesta ja sakramentaalisuudesta.

Lumen Gentium 19 lähtee liikkeelle siitä, että Jeesus ”asetti kaksitoista apostolia olemaan kanssaan” ja lähetti heidät ”saarnaamaan Jumalan valtakuntaa”. Näistä apostoleista ”hän muodosti kollegion eli pysyvän ryhmän, ja sen johtajaksi hän asetti Pietarin, joka oli valittu heidän joukostaan”.

LG 20 jatkaa, että apostoleille uskottu lähetystehtävä ”jatkuu maailman loppuun asti”, koska ”evankeliumi, jota heidän on välitettävä eteenpäin, on kaikiksi ajoiksi Kirkon koko elämän alkulähde”. Tässä tulee esiin positiivinen kehitys Vatikaani I:stä, jossa keskityttiin kirkon rakenteeseen – nyt rakenteen selitetään palvelevan evankeliumia.

Koska evankeliumi kuuluu kaikille sukupolville, ”apostolit ovat tässä hierarkkisesti järjestyneessä yhteisössä pitäneet huolta seuraajiensa asettamisesta”. Tässä kirkolliskokous viittaa jakeeseen Ap.t. 20:28, johon myös Joseph Ratzinger/paavi Benedictus toistuvasti viittaa apostolista suksessiota käsittelevissä kirjoituksissaan.

Seuraavaksi kirkolliskokous puhuu siitä, mistä ”pyhä Ireneus todistaa”, nimittäin että piispainsuksession avulla ”säilytetään koko maailmassa apostolinen traditio […] meidän päiviimme saakka”. Niin kuin Pietarin virka on pysyvä, niin myös apostolien kollektiivinen tehtävä on pysyvä.

Sitten seuraa avainlause: ”Sen vuoksi pyhä kirkolliskokous opettaa, että piispat jumalallisen säädöksen mukaan ovat apostolien seuraajia Kirkon paimenina”. (LG 20) Ireneuksen tavoin konsiili soveltaa piispoihin jaetta Luuk. 10:16: ”Joka kuulee heitä, kuulee Kristusta, ja joka hylkää heidät, hylkää Kristuksen ja hänet, joka on Kristuksen lähettänyt”. Yksittäiset piispat eivät kuitenkaan ole erehtymättömiä (LG 25).

Toinen avainkohta on LG 21:ssä, jossa vahvistetaan piispuuden sakramentaalisuus: ”Pyhä kirkolliskokous opettaa, että piispanvihkimyksessä annetaan pappeuden sakramentin täyteys.” Lisäksi konsiili vahvistaa, että ”piispanvihkimys välittää myös opettamis- ja johtamistehtävät” – piispa ei siis saa niitä paavilta, kuten prekonsiliaarisessa roomalaiskatolisessa teologiassa oli tapana ajatella.

Näitä tehtäviä ei kuitenkaan LG:n mukaan voi harjoittaa ”muuten kuin hierarkkisessa yhteydessä kollegion pään ja sen jäsenten kanssa”. LG 22 korostaa, että Herran säädöksen mukaan ”Rooman paavi Pietarin seuraajana ja piispat apostolien seuraajina” ovat ”keskinäisessä yhteydessä toistensa kanssa”.

Jotkut konsiili-isät pelkäsivät, että kollegiaalisuus vähentäisi paavin auktoriteettia ja kumoaisi Vatikaani I:n opetuksen paavin primaatista. Siksi LG pitää huolta siitä, että Vatikaani I:n opetus vahvistetaan ja toistetaan, paavin ”täysi, korkein ja yleinen valta”, jota hän voi aina käyttää vapaasti, ”säilyy koskemattomana” (LG 22). Pietarin seuraajana Rooman piispa on ”ykseyden näkyvä alku ja perustus yhtä hyvin piispojen kuin kaikkien uskovien kesken” (LG 23).

Opetus maallikoista

Yksi Vatikaanin II konsiilin suurista saavutuksista oli positiivisen opetuksen muotoileminen maallikoista. Ongelmana oli ollut liiallinen keskittyminen papistoon kirkon sanoman levittäjänä, maallikot nähtiin lähinnä pappien alaisina tai apulaisina, ja heidät määriteltiin negatiivisesti: he olivat ei-pappeja. LG 31 pyrki määrittelemään maallikon mahdollisimman myönteisesti ja syvällisesti:

Maallikoilla tarkoitetaan tässä kaikkia kristittyjä, paitsi papeiksi vihittyjä sekä Kirkon vahvistamien hengellisten sääntökuntien jäseniä, toisin sanoen niitä uskovia, jotka kasteessa on liitetty Kristuksen ruumiiseen, koottu Jumalan kansaksi ja jotka omalla tavallaan ovat päässeet osallisiksi Kristuksen papillisesta, profeetallisesta ja kuninkaallisesta virasta sekä omalta osaltaan harjoittavat koko kristikansan lähetystehtävää Kirkossa ja maailmassa.

”Maallikoille on erityisesti ominaista elämä tässä maailmassa.” Heidän tehtävänään on ”etsiä Jumalan valtakuntaa hoitamalla ajallisia asioita ja järjestämällä ne Jumalan tahdon mukaisesti”. Jumala on kutsunut heidät ”ikään kuin sisältä käsin vaikuttamaan hapatuksen tavoin maailman pyhittämiseksi”. (LG 31)

Ennen Vatikaanin II kirkolliskokousta erityisesti myöhemmin pyhäksi julistettu espanjalainen pappi Josemaría Escrivá, Opus Dein perustaja, oli julistanut tätä oppia. Tiedetään, että hänen luonaan kävi konsiilin aikana paljon piispoja keskustelemassa. Escrivá korosti, että kaikki on kutsuttu pyhyyteen ja apostolaattiin. Universaali kutsu pyhyyteen saakin osakseen kokonaisen LG:n luvun (luku 5).

Sitä ennen LG 33 opettaa maallikoiden kutsusta apostolaattiin:

Maallikkojen apostolaatti on osallistumista itse Kirkon pelastustehtävään. Tähän apostolaattiin Herra itse on kasteen ja vahvistuksen välityksellä asettanut kaikki. Sakramentit, ennen kaikkea pyhä eukaristia, välittävät ja ravitsevat sitä rakkautta, joka on koko apostolaatin sielu. Maallikkojen erityinen kutsumus on tehdä Kirkko läsnäolevaksi ja toimivaksi niissä paikoissa ja olosuhteissa, joissa se vain heidän välityksellään voi tulla maan suolaksi.

Maallikoiden tehtävä on oman pyhittymisen lisäksi maailman pyhittäminen. LG 34 selittää:

Kaikki heidän tekonsa, rukouksensa ja apostoliset aloitteensa, heidän avio- ja perhe-elämänsä, heidän jokapäiväinen työnsä, sielun ja ruumiin lepo, jos ne suoritetaan Hengessä, vieläpä elämän taakatkin, jos ne kärsivällisesti kannetaan, muuttuvat “hengellisiksi uhreiksi, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia” (1 Piet. 2:5), uhreiksi, jotka pyhässä eukaristiassa yhdessä Kristuksen ruumiin kanssa kannetaan Isälle hartain mielin. Täten maallikot pyhittävät Jumalalle itse maailman, kun he kaikkialla häntä palvoen toimivat pyhästi.

Erityinen maallikkojen apostolaatin koulu on perhe, ”jossa kristinusko läpitunkee elämän koko rakenteen ja muovaa sitä päivästä toiseen”. ”Täällä on aviopuolisoiden omana kutsumuksena olla uskon ja Kristuksen rakkauden todistajina niin toisilleen kuin lapsilleenkin. Voimakkain äänin kristitty perhe julistaa Jumalan valtakunnan läsnäolevaa voimaa samoin kuin autuaan elämän toivoa.” (LG 35)

Maallikoilla on myös oikeus ilmaista kirkon paimenille mielipiteensä kirkollisista asioista. ”Tietonsa, pätevyytensä ja asemansa mukaan heillä on oikeus ja toisinaan velvollisuuskin lausua mielipiteensä niistä asioista, jotka koskevat Kirkon parasta.” Vihittyjen paimenten tulee tunnustaa maallikoiden arvo ja vastuu Kirkossa ja edistää sitä”. (LG 37)

LG 38 tiivistää vielä maallikon kutsumuksen seuraavasti: ”Jokaisen maallikon on maailman edessä oltava Herran Jeesuksen ylösnousemuksen ja elämän todistajana sekä elävän Jumalan tunnusmerkkinä. Kaikkien yhdessä ja jokaisen erikseen on osaltaan ravittava maailmaa Hengen hedelmillä (vrt. Gal. 5:22)”.

Kutsu pyhyyteen ja evankeliset neuvot

Viides luku yleismaailmallisesta kutsusta pyhyyteen toistaa joitain neljännen luvun teemoja. Opetus perustuu Matt. 5:48:n tulkintaan, jonka mukaan kutsu täydellisyyteen koskee kaikkia. Kristinuskoa ei kuitenkaan esitetä itsensä täydellistämisen uskontona, jossa pelastutaan omilla ponnistuksilla, vaan Kristuksen seuraajat on vanhurskautettu Jumalan armon ansiosta eikä heidän omien ansioidensa perusteella (LG 40).

Kastetut ovat kuitenkin ”totisesti tulleet Jumalan lapsiksi, päässeet hänen jumalallisesta luonnostaan osallisiksi ja siksi tulleet todella pyhitetyiksi”. Siksi ”heidän tulee Jumalan armon avulla säilyttää tämä saamansa pyhyys elämässään ja täydellistää se”. Konsiili viittaa Paavalin opetukseen efesolaisille, jonka mukaan kristittyjen on elettävä ”kuten pyhien sopii” (Ef. 5:3).

Kristillinen elämä esitetään LG:n 5. luvussa hyvin paavalilaisesti. Ohjenuorana ei ole kymmenen käskyn laki vaan Kristuksen esimerkki, kristillistä elämää eivät määritä käskyt vaan Jumalan pelastustyö, Hengen pyhittävä armo  (LG 40-41).

LG 41 käsittelee vuorotellen eri ryhmiä ja antaa ohjeita niihin kuuluville pyhyyteen pyrkimisessä. Näitä ryhmiä ovat piispat, papit, diakonit, aviopuolisot, työläiset, köyhät ja sairaat ja vainotut. ”Näin kaikki kristityt voivat niissä elämänmuodoissa, velvollisuuksissa ja olosuhteissa, joissa elävät, ja juuri niiden avulla pyhittää itsensä joka päivä enemmän”.

LG 42 jatkaa ja antaa konkreettisia ohjeita pyhyydessä kasvamiseen. Jumala ja hänen lahjansa meille on rakkaus (1. Joh. 4:16, Room. 5:5), joten ”tärkein ja tarpeellisin lahja” on rakkaus. Rakkauden kasvattamiseksi konsiili antaa seitsemän neuvoa: Jumalan sanan kuunteleminen, hänen tahtonsa täyttäminen teoissa, sakramentteihin ja varsinkin eukaristiaan osallistuminen, rukoileminen, itsekieltäymys, veljellinen palvelus ja hyveiden harjoittaminen.

LG 42 muistuttaa myös ns. evankelisista neuvoista, jotka erityisellä tavalla edistävät kirkon pyhyyttä. Näitä ovat selibaatti, köyhyys ja kuuliaisuus, ja konsiili johtaa ne Paavalin opetuksesta ja Jeesuksen esimerkistä (Matt. 19:11; 1. Kor. 7:7, 32-34; Fil. 2:7-8). Sama aihe jatkuu seuraavassa luvussa, joka käsittelee sääntökuntien jäseniä.

LG 43-46:ssa opetetaan evankelisten neuvojen perustuvan Herran esimerkkiin ja olevan Jumalan lahja, jota kirkon on vaalittava. Sääntökunnat eivät ole osa kirkon hierarkkista rakennetta mutta liittyvät siihen tiiviisti. Konsiili korostaa sääntökuntaelämän merkitystä merkkinä kirkolle ja maailmalle taivaallisista aarteista. Sääntökuntaelämä ei suinkaan ole hyödytöntä vaan rikastuttavaa elämää.

LG 47 päättää kuudennen luvun opetuksen seuraavaan kehotukseen:

Pyrkiköön siis jokainen, joka on kutsuttu noudattamaan evankelisia neuvoja, tekemään kaikkensa pysyäkseen uskollisena kutsumukselleen, jonka hän on Jumalalta saanut, ja edistyäkseen siinä Kirkon runsaammaksi pyhitykseksi sekä yhden ja jakamattoman Kolminaisuuden suuremmaksi kunniaksi, hänen, joka Kristuksessa ja Kristuksen kautta on kaiken pyhyyden lähde ja alku.

Explore posts in the same categories: Dogmihistoria, Ekklesiologia, Ekumeeniset konsiilit, Teologia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: