Vatikaani I:n ekklesiologia

Kun Uskon vuosi alkoi, lupasin artikkeleita Vatikaanin II kirkolliskokouksesta, ja kirjoitinkin kaksi artikkelia Vatikaani II:n konstituutiosta Jumalan ilmoituksesta, joita edelsi taustaksi artikkeli Vatikaani I:n opetuksesta samasta aiheesta. Nyt on aika palata Vatikaanin konsiilien tarkasteluun, ja seuraavaksi vuorossa on kirkko-oppi eli ekklesiologia. Vatikaani II:n (1962-65) taustaksi on jälleen esiteltävä ensin Vatikaani I:n opetus (1869-70).

Vatikaanin I konsiili julkaisi ekklesiologisen dogmaattisen konstituution nimeltä Pastor aeternus, joka kuuluisasti julisti dogmin paavin erehtymättömästä opetusvirasta. Konsiilin tarkoituksena oli jatkaa ja laajentaa kirkko-opillista opetustaan, mutta sota keskeytti konsiilin. Siksi Vatikaani II:n yksi tehtävä oli tasapainottaa Vatikaani I:n opetusta ja keskittyä erityisesti muiden piispojen asemaan.

Vatikaani II:n kirkko-opillinen dogmaattinen konstituutio Lumen Gentium ei kuitenkaan ole mikään Pastor aeternuksen jatke. Sen tyyli ja henki ovat kuin toisesta maailmasta. Lukija voi itse todeta tämän ensi viikolla, tässä postauksessa esittelen taustaksi vain Vatikaani I:n Pastor aeternuksen opetuksen. Sen kontekstina oli nykymaailman ilmiöiden vastustaminen ja paavin auktoriteetin vahvistaminen, kun taas Vatikaani II:n kontekstina oli uuden dialogin aloittaminen nykymaailman ja muiden kristittyjen kanssa.

Pastor aeternuksen suomennos (Martti Voutilainen OP) on luettavissa julkaisussa Katolinen näkökulma, no 5: Dogmaattinen opetus/Dei Filius (KATT 1996). Sen voi ostaa katolisesta kirjakaupasta.

Johdanto ja 1. luku

Pastor aeternus (PA) aloittaa puhumalla Jeesuksesta, joka ”päätti perustaa pyhän kirkon”. Jeesus esitetään ennen kaikkea paimenena ja kaitsijana sekä kirkon perustajana. Kirkko tekee Jeesuksen pelastustyön pysyväksi. Jeesus lähetti apostolit saarnaamaan maailmalle ja rukoili uskovien ykseyden puolesta. Jotta tämä ykseys säilyisi, ”hän asetti Pietarin muiden apostolien edelle” ja teki hänestä ykseyden prinsiipin ja näkyvän perustan.

Nyt Vatikaanin I konsiili haluaa ”universaalisen kirkon muinaisen ja pysyvän uskon mukaisesti” esittää kaikille uskottavaksi ”opin pyhän apostolisen primaatin asettamisesta, ainaisuudesta ja olemuksesta” sekä tuomita ”kaikki tämän opin vastaiset, Herramme laumalle niin tuhoisat erheet” (johdanto). Jo heti kättelyssä tulee esiin 1800-luvun katolisuuden henki: totuuden määrittely, virheiden tuomitseminen, jatkuvuuden ja muuttumattomuuden korostaminen.

1. luku käsittelee primaatin perustamista. Konsiili opettaa, että ”Kristus on välittömästi ja suoraan luvannut ja antanut autuaalle apostoli Pietarille koko Jumalan kirkkoa koskevan valtaoikeudellisen primaatin”. Todisteiksi siteerataan klassisia kohtia Matt. 16:16-19 ja Joh. 21:15-17, joiden kanssa ovat ”avoimessa ristiriidassa” niiden väitteet, jotka kieltävät Kristuksen antaneen ”yksin Pietarille todellista ja varsinaista valtaoikeudellista primaattia”.

Samaa on sanottava niistä, joiden mukaan primaattia ei ”välittömästi ja suoraan annettu itse autuaalle Pietarille vaan kirkolle ja sitten sen kautta hänelle kirkon palvelusviran hoitajana”. Näin ”ilmiselvän” Raamatun opetuksen kanssa ristiriidassa oleminen ei ole mikään pikkujuttu, vaan siitä seuraa anateema.

Näin Pastor aeternus määritteli dogmiksi Pietarin ”välittömän valtaoikeudellisen primaatin”, mikä usein unohtuu kuuluisamman erehtymättömyysopin takia. Ei-katoliset kristityt saavat jo tässä vaiheessa osakseen anateeman. Erityisen silmiinpistävää on kirkko-opin juridinen luonne: tärkeää on nimenomaan Pietarin valtaoikeus, jurisdiktio.

2. ja 3. luvut

PA 2 jatkaa opettamalla Pietarin primaatin periytyvän Rooman paaveille. Koska Kristus rakensi kirkkonsa lujalle kalliolle, primaatin täytyy säilyä aikojen loppuun asti. Ekumeenisena todisteena tästä toimii Efeson konsiilissa luettu paavin legaatin puhe, jonka mukaan Pietari ”käyttää tuomiovaltaa seuraajissaan Rooman pyhän piispanistuimen piispoissa”. Irenaeuksen kuuluisaa lausetta siteerataan myös: kaikkien on oltava yhteydessä Roomaan.

Sitten seuraa anateema niille, jotka sanovat, ”ettei Rooman paavi ole autuaan Pietarin seuraaja tässä primaatissa” tai joiden mukaan paavien suksessio ei perustu Kristuksen säätämykseen tai jumalalliseen oikeuteen. Jälleen juridiset termit ovat tärkeitä: säätämys, oikeus. Ja jälleen määritellään dogmi: että paavit ovat Pietarin seuraajia.

PA 3 käsittelee paavin primaatin voimaa ja luonnetta. Firenzen konsiiliin opetus vahvistetaan, jonka mukaan Kristus on antanut Rooman paaville ”koko kirkkoa koskevan paimentamis-, hallitsemis- ja johtamisvallan”. Näin ollen konsiili opettaa, että ”Herran säädöksen perusteella Rooman kirkolle kuuluu sen asemaan ja tehtävään liittyvään valtaan perustuva johtoasema” ja että ”tämä Rooman paavin valtaoikeudellinen valta, joka on luonteeltaan piispallista valtaa, on välitön”, niin että kaikki, paimenet ja uskovat,  ”ovat sidotut tähän valtaan hierarkkisen alistussuhteen ja kuuliaisuussuhteen siteellä”. Eikä tämä koske ”ainoastaan uskoa ja moraalia” vaan myös ”järjestystä ja hallintoa”.

Jälleen juridiset termit täyttävät tekstin, ja Rooman auktoriteetti ulotetaan kaikkeen ja kaikkiin. Ja sitten: ”Tämä on katolisen totuuden opetus, josta kukaan ei voi poiketa uskoa ja pelastusta menettämättä.” Eli kaikki tai ei mitään. Ja jos joku epäilee, että Rooma-keskeisyys vähentäisi muiden piispojen valtaa, niin PA 3 huomauttaa, että heidän valtansa saa paavilta ”tukea, voimaa ja suojelusta”.

Seuraavaksi PA 3 tuomitsee ne, ”jotka sanovat, että on luvallista estää kirkon ylimmän pään yhteydenpito paimeniin ja laumoihin, tai jotka tekevät sen riippuvaksi maallisesta vallasta väittäen, että Apostolisen Istuimen säätämät tai sen auktoriteetilla annetut kirkon hallintoa koskevat määräykset ovat voimassa ja päteviä vain, jos maallinen valta on ne hyväksynyt ja vahvistanut”.

Juridiikka jatkuu: paavi on ”kaikkien uskovien ylin tuomari” ja ”kaikista kirkon tuomiovallan piiriin kuuluvista oikeusjutuista voidaan vedota hänen tuomarinratkaisuunsa”. Paavia ”korkeampaa auktoriteettia ei ole”, ja ne ovat harhassa, joiden mukaan ”paavin tuomioratkaisusta on lupa vedota ekumeeniseen konsiiliin Rooman paavia korkeampana auktoriteettina”. Jottei jäisi epäselväksi, että kaikki tämäkin on horjumatta uskottava, vastakkaiset mielipiteet tuomitaan anateemalla.

Luku 4. 

Vasta neljäs luku käsittelee kuuluisaa erehtymättömyysoppia. Paavilla on ”korkein opetusvalta”, ja historia todistaa, että Apostolisessa Istuimessa ”on aina säilytetty tahrattomana katolinen uskonto ja pyhää oppia aina opetettu”. Seuraa kolme sitaattia ekumeenisista konsiileista (Konstantinopoli IV, Lyon II ja Firenze), joissa itä ja länsi yhdessä totesivat Rooman primaatin.

Paavien sanotaan aina huolehtineen siitä, että katolinen oppi ”säilytetään muuttumattomana ja puhtaana”. Rooman piispat ovat ”määritelleet sellaiseksi opiksi, josta on pidettävä kiinni, ne asiat, jotka he Jumalan avulla ovat todenneet pyhän Raamatun ja apostolisten traditioiden kanssa yhtäpitäviksi”.

Tässä näkyy oletus siitä, että paavit ovat määritelleet erehtymättömiä dogmeja usein ja monin tavoin: ”milloin kutsumalla koolle ekumeenisen kirkolliskokouksen, milloin tiedustelemalla yli koko maanpiirin ulottuvan kirkon vakaumusta, milloin paikallisten synodien kautta, milloin muihin (…) keinoihin turvautumalla”.

Vatikaani I:n aikaan ei nähtävästi ajateltu, että paavin erehtymätöntä opetusvirkaa olisi harjoitettu vain kerran, Marian perisynnittömän sikiämisen ratkaisemiseksi (taivaaseenottamisen määrittelyhän oli vielä tulevaisuudessa). Päinvastoin, piispa Gasserin auktoritatiivisen kommentaarin mukaan paavillisia dogmaattisia ratkaisuja on ollut ”tuhansia ja tuhansia”. Tällainen erehtymättömyysoppi kävisi järkeen: Kristus halusi oikeasti varjella kirkon ”kaikista erehdyksistä puhtaina”. Sen sijaan vain yhden tai kahden 1800-1900-lukulaisen opin varjeleminen ei vaikuta mielekkäältä.

Konsiili vakuuttaa, ettei Pyhää Henkeä ole luvattu paaveille siksi, että he ”toisivat esille jonkin uuden opin, vaan sitä varten, että he Pyhän Hengen avun turvin pyhästi säilyttäisivät ja uskollisesti esittäisivät apostolien kautta meille välitetyn ilmoituksen eli uskon talletuksen”.

Luuk. 22:32 osoittaa, että Jeesus antoi Pietarille tämän ”raukeamattoman uskon karisman”, jotta kirkko säilyisi yhtenä. Miksi sitten Vatikaani I:n piti vuonna 1870 julistaa tämä oppi juhlallisesti, jos se kerran oli aina ollut kirkossa Jeesuksen ajoista asti? Koska ”juuri tänä aikana apostolisen viran tehokas ja pelastusta edistävä hoito on mitä tarpeellisinta”  ja koska on monia, ”jotka vastustavat tämän viran auktoriteettia”.

Siispä ”kristinuskon alkuvaiheesta lähtien havaittavaa traditiota uskollisesti seuraten”, Jumalan kunniaksi ja ”katolisen uskon korottamiseksi ja kristittyjen kansojen pelastukseksi” konsiili määritteli ”Jumalan ilmoittamana dogmina”:

Silloin kun paavi puhuu ”ex cathedra”, eli silloin kun hän kaikkien kristittyjen paimenen ja opettajan virkaa hoitaen korkeimmalla apostolisella auktoriteetillaan määrittää jonkin uskoa tai moraalia koskevan opin koko kirkossa uskottavaksi, hänet on varustettu sillä erehtymättömyydellä, jolla jumalallinen Vapahtaja halusi kirkkonsa olevan varustetun uskoa ja moraalia koskevan opin määrittelyssä; ja siksi tällaiset Rooman paavin määritelmät ovat muuttumattomia oman itsensä perusteella, ei siis kirkon myöntymyksen perusteella. Jos joku, mistä Jumala varjelkoon, rohkenee nousta vastustamaan tätä määritelmäämme: hän olkoon erotettu.

Lopuksi

Paavin erehtymättömyyden dogmiin, sen määritelmään ja Vatikaani I:n historiaan liittyisi paljon kommentoimisen arvoista, mutta tämän artikkelin tarkoitusta varten riittää vastaavanlainen huomio kuin Jumalan ilmoitusta käsittelevien konstituutioiden yhteydessä: Vatikaani I:n kirkkoa kiinnostaa erehtymätön totuus, muuttumattomuus, juridinen auktoriteetti sekä erheiden vastustaminen ja tuomitseminen.

Kirkko-oppia käsittelevässä konstituutiossa ei puhuta lähestulkoon mitään evankeliumista, Pyhästä Hengestä, Kristuksen ruumiista, Jumalan kansasta, karismoista, kommuuniosta, sakramentaalisuudesta, puhumattakaan dialogista ja kollegiaalisuudesta. Nämä kaikki ovat Vatikaani II:n painotuksia, joita kirkon piti odottaa vielä 95 vuotta Vatikaani I:n jälkeen. Jälleen kerran tämän blogin lukijat selviävät vain viikon odotuksella.

Explore posts in the same categories: Dogmihistoria, Ekklesiologia, Ekumeeniset konsiilit, Teologia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: