Polkuja Roomaan

Tulevana viikonloppuna Jukolan viesti kerää tuhansia ihmisiä Jämsään suunnistamaan. Sen kunniaksi ajattelin referoida äskettäin lukemani kirjan The Path to Rome (Gracewing 1999, ed. Dwight Longenecker), jossa kerrotaan siitä, kuinka monet eri henkilöt suunnistivat useita eri polkuja pitkin ”Roomaan” eli katolisen kirkon täyteen yhteyteen.

Tarinat tulevat pääasiassa Englannista, ja suurin osa käännynnäisistä kuului ennen anglikaaniseen kirkkoon. Mukana on kuitenkin myös muista uskonnollisista yhteisöistä kääntyneitä. Kokoelma ei mielestäni vedä vertoja esimerkiksi Surprised by Truth -kirjoille, mutta mielenkiintoisia yksityiskohtia silti riittää jaettavaksi.

Naispappeus ja käännynnäisten virta

Kun Englannin kirkko äänesti vuonna 1992 naispappien puolesta, useat sadat papit, neljä piispaa, tuhannet maallikot ja muutama kansanedustajakin siirtyi katoliseen kirkkoon (xii). Naispappeuskysymys onkin tärkeässä roolissa muutamissa tämän kirjan kääntymiskertomuksissa.

Kirjan toimittaja Dwight Longenecker, entinen Bob Jones -yliopiston fundamentalisti ja sittemmin anglikaanipappi, kertoo ongelman olleen demokraattinen ja pragmaattinen tapa, jolla päätös tehtiin. Taustalla vaikutti relativismi, jonka mukaan objektiivista teologiaa ei ole. (s. 35-38) Longenecker oli mieluummin samaa mieltä Johannes Paavali II:n Fides et Ration kanssa, jonka mukaan filosofian ja teologian tehtävä on objektiivisen totuuden löytäminen ja opettaminen. (s. 42)

Ian Ker, joka löysi kristinuskon C.S. Lewisin ja katolisuuden J.H. Newmanin avulla, kritisoi tapaa, jolla Newmanin opin kehityksen ideaa sovellettiin naispappeuden hyväksymiseen. Newmanin mukaan tarvittiin opetusviran auktoriteetti ratkaisemaan, milloin on kyse aidosta kehityksestä, milloin taas vääristymästä. (s. 59)

Kenneth Noakes kiinnittääkin huomiota juuri ”sooloiluun” – Rooman ja ortodoksien ääntä ei kuunneltu. Lisäksi päätös loi hyvin oudon tilanteen, jossa kirkossa sai joko hyväksyä  pappeuteen vihittyjen naisten viran tai olla hyväksymättä sitä. ”Lentävät piispat” kehitettiin palvelemaan naispappeutta vastustavia alueita. Seurakunta saattoi kieltäytyä naispappeutta puolustavan piispansa sakramentaalisista palveluista ja kääntyä ”lentävän piispan” puoleen. (s. 73)

Noakes ei voinut hyväksyä näin epäjohdonmukaista käsitystä piispuudesta, sen jurisdiktion ja sakramentaalisen tehtävän erottamista. Hän etsi kirkkoa, jossa ei olisi epäilystä siitä, mikä on ja mikä ei ole kirkon sakramentti. (s. 73-75) Vastaavasti Dwight Longenecker kirjoitti ajastaan anglikaanikirkossa: ”Olin luullut, että ristiriitojen konfederaatio on yhtä kuin ykseys.” (s. 36)

C.S. Lewis ja J.H. Newman

Ian Kerin yhteydessä mainitsinkin jo Lewisin ja Newmanin nimet. Nämä miehet ovat tietysti olleet avainasemassa lukuisten muiden kääntymyksissä. Ker itse kertoo olleensa agnostikko, joka joutui Lewisin kohdatessaan ottamaan kristinuskon väitteet vakavasti (s. 48).

Myöhemmin Oxfordissa Ker löysi anglokatolisuuden ja alkoi lukea anglo- ja roomalaiskatolista apologetiikkaa. Se sai hänet näkemään, kuinka Lewisin argumentti Jeesuksen jumaluudesta olisi sovellettavissa paaviuteen: joko Kristuksen sijainen tai Antikristus (s. 50).

Myöhemmin Ker löysi Newmanin. Häntä viehättivät esimerkiksi Lectures on Difficulties of Anglicans, Lectures on the Present Position of Catholics, The Idea of a University. Keriin teki vaikutuksen se, että hän oli löytänyt kristityn ja katolisen apologeetan, jolle Lewis kalpeni vertailussa. (s. 51)

Tässä oli kirjoittaja, jolla oli kaikki Lewisin terävät argumentaatiotaidot ja enemmän, mutta myös syvyys, vivahteikkuus ja mielikuvituksellinen visio, jotka saivat teinivuosieni sankarin näyttämään hyvin rajalliselta. Olin kohdannut intellektuaalisen ja kirjallisen neron enkä vain loistavaa ja lahjakasta ajattelijaa ja kirjoittajaa.

Myös aiemmin mainittu englantilainen pragmatismi toistuu tässä yhteydessä: Newmanille anglokatolisuus ei nimittäin enää kelvannut niin kuin Puseylle ja Keblelle, koska se oli epätodellista, teoreettista. Anglikaanipiispat olivat mentaliteetiltaan protestantteja. Protestanttisuus ja katolisuus olivat todellisia uskontoja, via media oli olemassa vain paperilla. (s. 52)

Anglokatolilaisesta jesuiitaksi päätynyt Anthony Symondson kutsuu anglokatolisuutta 1800-luvulla kehittyneeksi epäonnistuneeksi kokeiluksi. Anglikaanikirkon ekklesiologia on syvästi protestanttinen (s. 226).

Ian Ker jatkaakin osoittamalla katolisesta näkökulmasta Lewisin Mere Christianityn (Tätä on kristinusko) suurimman ongelman: ekklesiologian. Katolinen kirkko ei hyväksy mallia, jossa se on vain yksi monista huoneista eikä itse talo. Lisäksi Ker sanoo, että tänään on vielä paljon vaikeampaa kuin Lewisin aikana määritellä, mikä olisi sitä yhteistä ”pelkkää kristinuskoa” ja mikä sitten kunkin tunnustuskunnan siihen tuomaa erityistä omaa lisää. (s. 53-55)

Jos Newman sai Lewisin näyttämään Kerin silmissä vähäpätöiseltä, vielä pidemmälle menee Stratford Caldecott, jonka tie vei New Age -liikkeestä Baha’in kautta katolisuuteen. Hän alkoi lukea tomisteja kuten Étienne Gilsonia ja Jacques Maritainia sekä itse Tuomas Akvinolaista. Nämä miehet saivat ”kaiken mitä olin opiskellut Oxfordissa näyttämään barbaarien tekosilta” (s. 176).

Myöhemmin Caldecott alkoi lukea Chestertonia, Newmania ja von Balthasaria, ja he karkottivat lopullisesti New Age- ja Baha’i -henkisen ajatuksen siitä, että kaikki uskonnot ovat samanarvoisia. Kristuksen läsnäolo pyhässä sakramentissa korvasi gurut. Vaikka armoa olisi muissakin uskonnoissa, vain kristinusko tuntee sen salaisuuden: Kristuksen risti, inkarnaatio. Aasian uskonnot ovat oikea kuvaus maailmasta – johon Jumala ei ole astunut historiassa (s. 179-180).

Cyprian Blamiresin isä oli ollut Lewisin oppilas. Hän kasvoi evankelikaalina, joka oli rokotettu sekä katolisuutta että liberaaliprotestanttisuutta vastaan. Blamires opiskeli Oxfordissa teologiaa tullakseen pastoriksi, ja hän halusi opiskella yhden kurssin skolastista teologiaa tutustuakseen keskiaikaiseen uskontoon. Häntä ihmetytti kolme asiaa: kurssi oli vapaaehtoinen, kukaan muu ei valinnut sitä, eikä yksikään anglikaani kyennyt opettamaan sitä. (s. 81)

Eikö kaikkien protestanttien pitäisi (haluta) tuntea keskiaikaista teologiaa, jotta he tietäisivät, mitä he torjuvat? Blamires kertoo olleensa täysin pihalla ilman filosofista koulutusta. Häntä ihmetytti se, että samaan aikaan anglikaanit väittivät olevansa keskiaikaisen kirkon perillisiä Englannissa ja korostivat piispojen jatkumoa. Häntä ihmetytti myös se, että protestanttienkin kunnioittama ”hippipyhimys” Franciscus Assisilainen oli halunnut säännölleen vahvistuksen paavilta. (s. 83)

Historia pisti myös entisen anglikaanipiispan Graham Leonardin miettimään. Erityisesti häneen vaikutti Newmanin lause: ”Jos pyhä Athanasius tai pyhä Ambrosius heräisi yhtäkkiä henkiin, ei voida epäillä, mitä yhteisöä hän pitäisi omanaan.” (s. 26)

Vanhakatolisesta suksessiosta vihkimyksen saanut Leonard ei joutunut kieltämään aiempaa virkaansa, vaan hänet vihittiin ehdollisesti. Ratzinger sanoi hänelle, ettei Rooma ollut valmis sanomaan, että hän on piispa, mutta että Rooma ei myöskään ollut valmis sanomaan, että hän ei ollut piispa! (s. 29)

Coming Home Network International

Vaikeampia kamppailuja katolisuuteen kääntyminen merkitsee niille ei-katolisille pastoreille, joilla ei katolisen kirkon näkökulmasta ole ollut lainkaan pätevää virkaa. Amerikkalaisena lisänä kirjaan Marcus Grodi kertoo Coming Home Network Internationalista, joka perustettiin vuonna 1993 tukemaan katolisuuteen kääntyviä pastoreita.

Perusvaikeus katolisuuteen kääntyvälle protestanttipastorille on seuraava: ”Oliko hän jotenkin kuullut harhoja kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli vakuuttunut, että Jumala kutsui häntä omistamaan elämänsä protestanttiselle palveluviralle? Olivatko nämä vuodet palveluvirassa pelkkää petosta?” (s. 161)

Lisäksi on taloudellinen ongelma: monet pastoreista eivät ole tehneet muuta työtä ja joutuvat kääntymisen takia hyvin vaikeaan tilanteeseen. Joskus jopa avioliitot saattavat hajota kääntymisen takia, jos puoliso on vahvasti sitä vastaan. Kaikki tällainen on Coming Home Networkin työtä. (s. 163)

Pastorikäännynnäiset tarvitsevat paljon tukea ja rukouksia. Grodi huomauttaa, että diakonaatin perustamisen jälkeen nimenomaan monet papit kääntyivät uskoon (Ap.t. 6:1-7). Vastaavasti CHN helpottaa pastorien kääntymistä käytännön avustuksellaan. (s. 164)

Grodi itse kääntyi pitkälti Scott Hahnin vaikutuksesta. Eräs kuuluisa episodi tässä tarinassa on, kun Hahn kysyi Grodilta: ”Mikä on totuuden pylväs ja perustus?” Grodi vastasi: ”Raamattu tietysti!” Hahn jatkoi: ”Mutta mitä Raamattu sanoo?” Hän näytti Grodille 1. Tim. 3:15, jossa kirkon sanotaan olevan totuuden pylväs ja perustus. Grodi meni hiljaiseksi. Myöhemmin monet muutkin jakeet näyttäytyivät yhtäkkiä katolisessa valossa (2. Tess. 2:15 traditiosta, Matt. 16:13-19 paaviudesta, Joh. 6:47-71 eukaristiasta, Joh. 20:21-23 ripistä, 1. Piet. 3:18-22 kasteesta, jne). (s. 157-158)

Coming Home Networkin kotisivuilla on englanniksi pitkä lista kääntymiskertomuksia useista eri taustoista: luterilaisuudesta, anglikaanisuudesta, kalvinismista, helluntailaisuudesta, mormonismista, Jehovan todistajista, islamista, juutalaisuudesta, ateismista, New Agesta.

Pelastusarmeijasta katoliseen kirkkoon

The Path to Rome -kirjassa on kaksi kääntymiskertomusta hieman harvinaisemmista tunnustuskunnista, pelastusarmeijasta ja Plymouth Brethrenistä. Entinen pelastusarmeijan upseeri (pastori) Patricia Gibbons kamppaili juuri sellaisten ongelmien kanssa kuin joista Grodi yllä referoidussa artikkelissaan kirjoitti.

Gibbonsia vaivasi pelastusarmeijassa ihmisten näkeminen ensisijaisesti evankeliointikohteina. Häntä ei tyydyttänyt protestanttinen, negatiivinen ihmiskäsitys, jossa tykättiin kuunnella saarnaa siitä, kuinka huono ihminen on. Kirkon ulkopuolella eli paljon hyviä ihmisiä, ja oli tuskin hyvä uutinen kertoa heille, kuinka pahoja he oikeasti ovat. (s. 229-231)

Totta kai Gibbons saarnasi ennen kaikkea pelastussanomaa Kristuksen rististä. Mutta ristikin näyttäytyi pääasiassa kauheana asiana, joka muistutti ihmisen syntisyydestä ja Jumalan vihasta. Kun Gibbons alkoi opiskella teologiaa katolisessa yliopistossa Lontoossa ja meni messuun, uskon positiivisuus teki häneen vaikutuksen. (s. 231-232)

Risti kertoikin siitä, kuinka Jumala parantaa ja tekee meistä hänen kaltaisiaan, hän tulee pimeyteen ja muuttaa sen Jumalan kirkkaudeksi. Messussa tunnustettiin synnit ja siirryttiin sitten rukoukseen ja ylistykseen sekä syvään Kristuksen kohtaamiseen. (s. 232)

Pelastusarmeijassa viimeisestä ehtoollisesta ei usein puhuttu. Sakramentit olivat liian kirkkomaisia, ne korvattiin käytännössä musiikilla, todistuspuheenvuoroilla ja spontaanilla rukouksella. Jumalan inkarnatorinen konkretia kuitenkin puuttui, ja Gibbons löysi eukaristiasta kaipaamansa Kristuksen kohtaamisen varmuuden. (s. 234)

Katolisessa yliopistossa Gibbons saattoi käydä anonyymisti messussa. Sisäinen kamppailu kävi kuitenkin sietämättömäksi. ”Ei voi elää salaista elämää niin, ettei se vaikuttaisi haitallisesti koko muuhun elämään. Aloin ajatella mahdotonta. Voisiko minusta tulla katolilainen?” (s. 235)

Pelastusarmeijan upseerina Gibbons uskoi saaneensa Jumalalta kutsun ”hänen valtakuntansa levittämiseen”. Oliko hän kuullut Jumalan äänen väärin? Toisaalta katolisesta kirkosta löytynyt syvä hengellinen täyttymys ei voinut olla väärin. ”Ehkä Jumalan tahto ei ollut kiveen hakattu (…) Ehkä Jumala on suurempi kuin instituutio, jossa olin, ja Hän voisi käyttää minua jossain muualla.” (s. 236)

Taloudellinen ongelma oli yhä edessä. Gibbons asui miehensä kanssa pelastusarmeijan omistamassa huoneistossa. Avuksi tuli lopulta kuin taivaan lahjana St. Barnabas Society, joka on Englannissa toimiva pastorikäännynnäisten tukiyhdistys, vastaava kuin edellä esitelty USA:n Coming Home Network.

Plymouth Brethren-käännynnäinen

Keith Jarrett syntyi Plymouth Brethren -liikkeeseen kuuluvien syvästi uskonnollisten vanhempien lapsena. Vuonna 1820 syntynyt herätysliike oli hyvin vanhoillinen ja säilytti aiempien herätysten kielen. He olivat ”vakavia” kristittyjä, ”uskovaisia”, kun taas muut kristityt olivat ”nimikristittyjä”. Ihmiskunta jaettiin ”pelastettuihin” ja ”ei-pelastettuihin”. Luopiot eroteltiin niistä, jotka ovat ”yhteydessä”. (s. 192)

King James Bible oli ”alkuperäinen” Raamattu, eikä kukaan tuntunut olevan tietoinen siitä, että se oli vain raamatunkäännös. Keith oli kuullut Raamattua opetettavan pienestä pitäen, mikä teki hänelle vaikeaksi kokea tietoista kääntymystä, joka oli yhteisön mukaan pelastuksen ja upotuskasteen ennakkoedellytys. Pikkupoika menetti yöunensa miettiessään, uskoiko hän ”Jeesusta” vai ”Jeesukseen”, mutta lopulta hän vakuutti itsensä ja isänsä siitä, että hän oli siirtynyt yhdenlaisesta uskosta toisenlaiseen, ja 11-vuotiaana hänet kastettiin. (s. 192-193)

Kun Jarrett kohtasi kouluaikanaan muita kristittyjä ja uudenlaisia jumalanpalveluksia, hän hämmentyi. Nämä ihmiset lukivat Raamattua, usein hänelle vieraita kohtia. Mutta jotkut heistä polttivat tupakkaa, mikä oli käytännössä anteeksiantamaton synti! Liturgisessa jumalanpalveluksessa hän kuuli parempaa musiikkia kuin herätysliikkeen virret, musiikkia, joka oli arvokkaampaa ja sai aikaan dialogin Jumalan ja ihmissydämen välillä. (s. 194)

Uskonnontunneilla Jarrett kuuli synoptisesta ongelmasta, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut ollut harmainta aavistustakaan. Teini-iässä hän luki Bedan Englannin kansan kirkkohistorian, Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta ja lopulta Newmanin Apologian sekä The Book of Common Prayerin. (s. 196)

Jarrett ei voinut enää uskoa Brethren-apologeettien selityksiä siitä, kuinka kirkko oli mennyt harhaan heti apostolien jälkeen ja kuinka vasta 1800-luvulla totuus oli palautettu, tai hienostuneempaa versiota, jonka mukaan kaikkina aikoina oli ollut pieniä Brethrenien tavoin oikein uskovien ryhmiä. 20-vuotiaana Jarrett tuli anglikaaniksi. (s. 196)

Katolinen kirkkotaide, messun pyhyys, musiikin kauneus ja tavallisten katolilaisten inhimillisyys vetivät Jarrettia katolisuutta kohti (s. 198-199). Jarrett päätti myös lukea Uuden testamentin uudestaan ilman aiempia Brethren-laseja. Häntä huvitti se, miten fundamentalistit vaativat tulkitsemaan Joonan tarinan kirjaimellisesti mutta kieltäytyvät tulkitsemasta sanoja ”Tämä on minun ruumiini” muuten kuin symbolisesti. (s. 200)

Jarrett kiinnitti huomiota myös siihen, kuinka Jeesus lupasi opetuslastensa kohtaavan samaa vainoa ja vastustusta kuin hän itse. Jarrett etsi kirkkoa, jota vastaan olisi aina esitetty kaikki samat vastalauseet kuin Jeesusta vastaan. Hän löysi monia, joista seuraavat tekivät suurimman vaikutuksen: ”Tämä mies ottaa vastaan syntisiä ja syö heidän kanssaan”, ”Hän karkottaa pahoja henkiä Beelsebulin voimalla”, ”Olet hullu”. (s. 202-205)

Jarrett päättää Irenaeus Lyonilaisen kuuluisaan sitaattiin siitä, kuinka kaikkien on oltava yksimielisiä Rooman kirkon kanssa, sillä se on säilyttänyt Pietarin ja Paavalin tradition ja uskon. Erottelu oikeaoppisen ja harhaoppisen tai skismaattisen kristityn välillä on aina viime kädessä riippunut siitä, onko yhteydessä roomalaiskatolisen kirkon kanssa.(s. 208)

Kun olin tullut tähän pisteeseen, tiesin sydämessäni, että katolisen kirkon ulkopuolelle jääminen sulkisi minut ulos siitä yhteisöstä, jonka näemme Uudessa testamentissa. Tiesin, että minun oli liityttävä katolisen kirkon täyteen yhteyteen. (…) Niin minut ja vaimoni otettiin katoliseen kirkkoon Pietarin ja Paavalin juhlana vuonna 1982. Se oli elämämme onnellisin päivä. Olimme tulleet kotiin.

Explore posts in the same categories: Kääntymiskertomukset, Kirjaesittelyt ja -arviot

2 kommenttia : “Polkuja Roomaan”

  1. Juho Östman Says:

    “Oliko hän jotenkin kuullut harhoja kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli vakuuttunut, että Jumala kutsui häntä omistamaan elämänsä protestanttiselle palveluviralle? Olivatko nämä vuodet palveluvirassa pelkkää petosta?”
    Mitä näille vastattiin?

    • Emil Anton Says:

      Ei ollut suoraa vastausta tässä kirjassa mutta ehkä implisiittisesti jotenkin niin ettei se kaikki turhaa tai valetta ollut vaan yksi askel jossa paljon totta ja hyvää mutta josta voi sitten siirtyä eteenpäin johonkin suurempaan ja täydellisempään.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: