Lisää John Henry Newmanista

Viime vuoden puolella julkaisin artikkelin John Henry Newmanin kääntymyksestä. Nyt se saa ikään kuin jatko-osan, nimittäin sain luetuksi C.S.Dessainin kirjoittaman John Henry Newmanin elämäkerran (KATT 1984), joka avaa lisää mielenkiintoisia ulottuvuuksia 1800-luvun suuren englantilaisen teologin elämään ja ajatteluun.

Newman Vatikaani II:n profeettana

Newmania sopii muistaa Vatikaanin II konsiilin 50-vuotisjuhlan ja Uskon vuoden aikana, sillä hän jos joku oli Uskon puolustaja ja ikään kuin Vatikaani II:n profeetta Vatikaani I:n vuosisadalla. Moinen ei tosin suinkaan ollut helppoa, ja Newman kirjoittikin osuvasti:

”Jos väärään aikaan ryhtyy sellaiseen, mikä sinänsä on oikein, voi tulla harhaoppiseksi tai skismaatikoksi. [–] Tietysti on masentavaa olla epätahdissa ajan kanssa ja tulla nuhdelluksi ja pysäytetyksi heti, kun ryhdyn toimeen.” (s. 130)

Autuas Newman, samoin kuin niin monet pyhät, joutui väärien syytösten uhriksi niin oikealta kuin vasemmalta. Sekä anglikaanit että katolilaiset epäilivät häntä, ja rikosten lista oli pitkä: ”harhaoppisuus, epäluotettavuus, petollisuus, maailmallisuus, näkemysten halpamaisuus, huono vaikutus, gallikaanisuus” (s. 134).

Newman oli kuitenkin itse yksi niistä, joista hän oli eräässä saarnassaan kirjoittanut: ”Valtamerten perustukset, ne suunnattomat vetten valtakunnat, jotka vyöryttävät maata, ovat yhtä rauhallisia ja äänettömiä myrskyssä kuin tyvenessä. Samoin on pyhien ihmisten sielun laita. Heissä pulppuaa pohjaton rauhan lähde…” (s. 135)

Yksi kysymys, josta Newmania kritisoitiin aikansa katolisessa kirkossa, oli Newmanin opetus maallikkojen konsultoimisesta uskonasioissa tai sensus fidelium -oppi, joka myöhemmin löysi tiensä myös Vatikaani II:n konstituutioon Lumen Gentium.

Newman oli osoittanut, kuinka esimerkiksi 300-luvun areiolaiskiistassa ”oppia Herramme jumalallisuudesta julisti, tuki, piti yllä ja (inhimillisesti puhuen) säilytti paljon enemmän ’ecclesia docta’ kuin ’ecclesia docens'” – ”piispat olivat uskottomia tehtävälleen, kun taas maallikot olivat uskollisia kasteelleen” (s. 131).

Newmanin dokumentaatiota ei voitu kiistää, mutta opetus herätti ”harmistusta Englannin katolisten viranomaisten ja teologien keskuudessa”. Mons. Talbot, käännynnäinen ja paavin kamariherra, kirjoitti Newmanin olevan ”Englannin vaarallisin mies”. ”Mikä on maallikoiden alaa? Metsästys, ampuminen, huvittelu. Näitä asioita he ymmärtävät, mutta kirkollisiin asioihin sekaantumiseen heillä ei ole yhtään mitään oikeutta.” (s. 132)

Newman Vatikaani I:n tulkitsijana

Vaikka Vatikaani II (1962-65) on saanut lempinimekseen ”Newmanin konsiili”, niin Vatikaani I (1869-1870) oli itse asiassa se, jonka tulkitsijaksi Newman elinaikanaan joutui. Newman kieltäytyi lähtemästä kirkolliskokoukseen  neuvonantajaksi ehdotuksista huolimatta (s. 152-153), eikä hän pitänyt kirkolliskokouksen aikeista julistaa paavin erehtymättömyys dogmiksi.

Ultramontanistien ääriryhmä, johtajanaan Westministerin arkkipiispa Manning, halusi dogmatisoida paavin ajallisen vallan (s. 134) ja esitti säädettäväksi, ”että erehtymättömyys käsittäisi paavin kaikki julkiset lausunnot” (s. 152). Newmanin piispa Ullathornelle lähettämä kirje vuoti julkisuuteen:

Rooman pitäisi olla nimi, joka valaisee sydämen kaikkina aikoina, ja kirkolliskokouksen varsinainen tehtävä on suuren harhaopin tai muun onnettomuuden uhatessa sytyttää uskovissa toivoa ja luottamusta. [–] Mitään uhkaavaa vaaraa ei ole torjuttavana, mutta suurta ongelmaa ollaan luomassa. Onko tämä ekumeenisen kirkolliskokouksen oikeaa toimintaa? [–] Mitä olemme tehneet, jotta meitä kohdellaan tavalla, jolla uskovia ei koskaan ennen ole kohdeltu? Milloin uskon ilmoitukseen perustuva määrittely on ollut hurskauden ylellisyyttä eikä vakava ja tuskallinen välttämättömyys? (s. 153)

Newmanin reaktio konsiilin päätökseen oli pyhimyksen ja profeetan reaktio. 1870:n jälkeisinä vuosina hän käytti paljon aikaa hämmentyneiden katolilaisten tyynnyttelyyn: ”En epäröi lainkaan sanoa, että kaikesta päätellen Pius IX halusi sanoa hyvin paljon enemmän [–] kuin mitä tapahtui, mutta häntä suurempi voima esti sen.” Viitaten varhaisiin kristologisiin konsiileihin Newman ennusti (aivan oikein), että myöhempi konsiili täydentää ensimmäistä ilman sen kumoamista: ”Tulevat paavit selittävät ja tietyssä mielessä rajoittavat omaa valtaansa.” (s. 155)

Teoksessaan A Letter to the Duke of Norfolk 1870-luvun puolivälissä Newman selitti maltillista erehtymättömyysopin tulkintaansa julkisesti: ”Pyhä Henki estää selvät erehdykset, mutta ei inhimillisen heikkouden lievempiä seurauksia.” (s. 158) Tässä Newman oli vuosisadan edellä opetusvirkaa, joka asiakirjassaan Mysterium Ecclesiae tunnusti dogmimääritelmien voivan olla epätäydellisiä, vaikkakaan ei suoranaisesti virheellisiä.

Kuuluisaksi on tullut myös Newmanin opetus omastatunnosta: ”Lisään yhden huomautuksen. Jos minun pitäisi tuoda usko päivällisen jälkeisiin maljapuheisiin (mikä ei todellakaan tunnu asianmukaiselta), kohottaisin maljan – paavin kunniaksi, jos sallitte – mutta kuitenkin ensin omalletunnolle ja vasta sitten paaville.” (s. 160)

Newmanin teos sai ilmestyttyään osakseen suosiota ja ihastusta katolisten käännynnäisten, jesuiittojen ja piispojenkin taholta. Roomassa taas ei oltu hyvillään. (s. 161) Piispa Ullathornea pyydettiin hankkimaan Newmanilta ”julkinen oikaisu”.

Tarpeekseen saanut piispa vastasi: ”Isä Newman on usein valittanut, että Rooman viranomaiset eivät kohtele häntä suoraan ja avoimesti vaan välikäsien kautta ja salaisesti. Kehotan painokkaasti, että mikäli jotakin aiotaan tehdä, hänelle kirjoitettaisiin suoraan ja avoimesti.” Tämä oli jutun loppu. (s. 162)

Kardinaali, filosofi ja teologi

Kun Pius IX kuoli 1878 ja Leo XIII tuli paaviksi, asiat kääntyivät Newmanin kannalta myönteisemmiksi. Uusi paavi  nimitti Newmanin kardinaaliksi ja kutsui häntä ”Il mio Cardinale” (Minun kardinaalini). Ottaessaan vastaan virallisen nimityksen Roomassa Newman selitti elämäntyötään: ”30, 40, 50 vuotta olen parhaan kykyni mukaan vastustanut liberalismin henkeä uskossa. Koskaan ei pyhä kirkko ole tarvinnut puolustajia sitä vastaan yhtä kipeästi kuin nyt.” (s. 183)

Liberalismilla Newman tarkoitti näkemystä, jonka mukaan ”ilmoitettu usko ei ole totuus, vaan mielipide ja mieltymys”. Sen vastakohta ei ollut fundamentalismi. Itse asiassa 1800-luvun suuret kysymykset koskivat tieteen ja Raamatun totuuden suhdetta, ja Newman esitti hyvinkin edistyksellisen raamattunäkemyksen, ”jonka mukaan se vapaus virheistä, joka suojasi Raamattua hengellisenä asiakirjana, ei välttämättä suojannut luonnontieteellisiä ja historiallisia sivuseikkoja”. (s. 184)

Luennossaan Christianity and Scientific Investigation Newman lausui hallitsevat perussäännöt filosofiassaan. Ensimmäinen on se, että ”totuus ei voi olla ristiriidassa totuuden kanssa”, toinen taas se, että ”totuus usein näyttää olevan ristiriidassa totuuden kanssa”. Jos on vielä kolmas perussääntö, niin se on se, että ”meidän tulee suhtautua kärsivällisesti tuollaisiin näennäisyyksiin eikä hätäisesti väittää niillä olevan todella huomattavaa merkitystä” (s. 136).

Tarvitaan siis hyvää teologiaa. Vuonna 1850 Newman kirjoitti Talbotille: ”Käsittääkseni huutavin puutteemme on teologian puute” (s. 113). Vuonna 1873 hän kirjoitti – jälleen profeetallisesti – aikamme erityisestä vaarasta, epäuskon ruton leviämisestä: ”Kristinusko ei vielä koskaan ole kokenut suorastaan uskonnotonta maailmaa.” (s. 83)

Newmanin merkittävimpiä teologisia ja filosofisia teoksia ovat mm. Lectures on Justification vanhurskauttamisopista, An Essay on the Development of Christian Doctrine opin kehityksestä, The Idea of a University yliopiston ideasta ja A Grammar of Assent oikeutuksesta uskoa asioihin, joita ei voi aukottomasti todistaa.

Henkilökohtaisimman kosketuksen Newmaniin saa kuitenkin hänen lukuisista saarnoistaan ja kirjeistään. Yksin kirjeitä on painettuna kolmekymmentä suurta nidettä. ”Niiden kautta on mahdollista tuntea hänet melkein kuin elävänä ystävänä” (s. 182).

Jotain Newmanin merkityksestä kertoo tuomiorovasti Churchin muistokirjoitus kaksi päivää Newmanin kuoleman jälkeen vuonna 1890. Kiitollisuusvaaka lienee heilahtanut katoliselle puolelle Vatikaani II:n ja autuaaksijulistuksen jälkeen, mutta kuolinhetkellä anglikaanipappi arvioi Newmanin vaikutusta näin:

Me emme hänessä menettäneet vain yhtä englantilaisen tyylin suurinta mestaria, emme vain poikkeuksellisen vilpitöntä ihmistä ja kaunista luonnetta, emme vain loistavaa henkilökohtaisen pyhyyden esimerkkiä, vaan, voimme melkein sanoa, Englannin kirkon perustajan siinä muodossa, kuin sen näemme. Voimme vain hämärästi aavistaa, mitä Englannin kirkosta olisi tullut ilman traktariaanien liikettä, ja Newman oli tämän liikkeen elävä sielu ja innoittava henki. Niin suuret kuin hänen palveluksensa ovatkin olleet sille yhteisölle, jossa hän kuoli, ne eivät ole mitään niiden rinnalla, joita hän teki sille yhteisölle, jossa hän eli elämänsä monivaiheisimmat vuodet. Kaikki se, mikä oli parasta traktarianismissa, oli hänestä lähtöisin [–] Häntä suree moni katolisessa kirkossa, mutta heidän surunsa on vähäisempi kuin meidän, koska heillä ei ole yhtä suurta syytä olla hänelle kiitollisia. (s. 186)

Explore posts in the same categories: Ekumeeniset konsiilit, Kirjaesittelyt ja -arviot, Teologia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: